Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Yksilö ja lauman jäsen

Jenny Kangasvuo: Sudenveri. Teos, 2012. 288 s.

Jenny Kangasvuo: SudenveriOululaisen Jenny Kangasvuon esikoisteosta voisi nimittää sukuromaaniksi, sillä se kuvaa erään suvun vaiheita useamman sukupolven ajalta. Poikkeukselliseksi tarinan tekee se, että jotkut suvun jäsenistä vaeltavat osan elämäänsä susina. Toisinaan laumaan syntyy epämuodostuneita pentuja, jotka eivät hallitse muutosta tai jäävät välimuotoon. Tällainen on nuori Rasmus, joka ilmestyy yllättäen Vargan ovelle.

Aikatasoja on useita ja henkilöitä paljon, mutta kolmen kertojan käyttäminen tuo eri näkökulmien lisäksi ryhtiä teokseen. Martta on laumanjohtaja, matriarkka, joka kertoo lapsuudestaan sota-ajan jälkeisinä vuosina, avioliitostaan ja lapsistaan. Lauman jäseniä on vainottu ja tapettu, ja Martta pelkää Rasmuksen poikkeavan ulkonäön herättävän huomiota ja vaarantavan lauman olemassaolon. Varga eli Hanna on taiteilija, joka yrittää unohtaa menneisyytensä: sutena eläessään hän synnyttää epämuotoisen pennun, jonka Martta lopettaa. Marraskuu eli Siiri on Vargan rakastettu, joka vaistoaa tämän salaavan jotain ja kärsii siitä.

Sudenveri käsittelee monisyisesti identiteettiä, itsensä hyväksymistä ja yksilön suhdetta yhteisöön. Ihmisten käyttäytymistä verrataan susien käyttäytymiseen eikä suinkaan ihmisten eduksi. Susilaumassa hierarkia on selkeä, ja alempiarvoiset hyväksytään joukkoon, kunhan ovat osoittaneet alistuvansa vahvemmilleen. Hannaa koulussa kiusaava Outi sen sijaan on sitä julmempi, mitä enemmän Hanna yrittää miellyttää häntä. Romaanissa on kuitenkin toiveikkuutta. Rasmuksen ilmestyminen pakottaa henkilöt tekemään ratkaisuja, ja Rasmus itse paljastuu vahvaksi persoonaksi, joka pystyy hyväksymään erilaisuutensa: ”Ei minulla ole välimuotohahmoa! Tämä on minun oikea hahmoni. Minä olen minä.”

Arvioissa Kangasvuon teosta on verrattu Aino Kallaksen Sudenmorsiameen ja Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaaniin, eikä syyttä. Sudenveri on perinteitä kunnioittava mutta omaääninen kokonaisuus – ja syksyn hienoimpia lukukokemuksia.

(Arvio julkaistu myös: Vieskalainen 20.12.2012)

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Tie valoon kestää ikuisesti

Sergei Lukjanenko: YöpartioSergei Lukjanenko: Yöpartio. Suom. Arto Konttinen. Into, 2012. 414 s.

Venäläisen Sergei Lukjanenkon Yöpartio aloittaa viisiosaisen, palkitun fantasiasarjan, josta on tehty jo kaksi elokuvaa. Maailmassa on tavallisten ihmisten joukossa Muihin kuuluvia velhoja ja vampyyreja, jotka ovat jakautuneet Pimeyden ja Valon kannattajiin. Ryhmien välillä on aselepo, ja sopimuksen noudattamista valvovat Pimeyden perustama Päiväpartio ja Valon Yöpartio, johon minä-kertoja, ohjelmoija ja kolmostason velho, Anton Gorodetski kuuluu. Teoksen kolme, taidokkaasti yhteen nivoutuvaa osaa alkavat kukin tapahtumiin johdattavalla esinäytöksellä: nuori Jegor joutuu vampyyrien hyökkäyksen kohteeksi, Maksim surmaa Pahan palvelijaksi epäilemänsä naisen ja velhon kuriirilta yritetään ryöstää hänen kuljettamansa salaperäinen esine.

Yksi partioiden tehtävä on havaita ihmisten joukosta Muihin kuuluvat ja värvätä heidät omalle puolelleen. Anton selittää Valon ja Pimeyden eroa suuren kirouksen vallasta vapautetulle Svetlanalle: ”Jos ajattelet ensisijaisesti itseäsi ja omaa etuasi, tiesi kulkee Pimeydessä. Jos taas ajattelet muita, tiesi kulkee Valoa kohti.” Svetlanan kysymykseen matkan pituudesta, Anton vastaa sen kestävän ikuisesti: ”Et koskaan lakkaa kysymästä itseltäsi, kuinka oikea jokainen ottamasi askel on.” Maailman jakautuminen hyviin ja pahoihin ei todellakaan tee Lukjanenkon romaanista mustavalkoista. Tasapainoa kahden voiman välillä pidetään yllä monimutkaisilla valtapeleillä, joissa molemmat puolet ovat valmiita uhraamaan vähäpätöisempiä pelinappuloita. Erityisesti romaanin kolmatta osaa sävyttävät pohdinnat siitä, kuinka hyvät teot ovat toisinaan pahan kaltaisia ja millaisia uhrauksia ihanneyhteiskunnan toteuttaminen vaatii. Anton kyseenalaistaa Valon palvelijoiden ”puhtaan valkoiset” periaatteet; inhimillisenä, virheitä tekevänä sankarina häneen on helppo samaistua.

Yöpartiota voi suositella myös kauhu- ja fantasiakirjallisuutta vieroksuville, vaikka reaalitodellisuudesta siirrytäänkin välillä varjomaailmaan, hämärän eri tasoille. Teoksessa jopa irvaillaan lajityyppiin liitetyillä kliseillä: valkosipulin maagisia ominaisuuksia koskevan huhun epäillään olevan peräisin itseltään Bram Stokerilta ja hämärää verrataan tekotaiteelliseen mustavalkoelokuvaan.

(Arvio julkaistu myös: Vieskalainen 24.5.2012)