Kategoria-arkisto: 2012–2013

Fred Vargas: Normandialainen tapaus

Rikoskirjallisuuden hurmaavin komisario

Fred Vargas: Normandialainen tapaus. Suom. Marja Luoma. Gummerus, 2013. 428 s.

Fred Vargas: Normandialainen tapaus”Maalaistollo, vuoristolainen, pilvien lapioija, tietämätön moukka”, luonnehtii yksi Fred Vargasin uusimman romaanin henkilö komisario Adamsbergia. Mutta tätä kiinnijäänyttä murhaajaa ei kannata uskoa, sillä kyseessä on rikoskirjallisuuden hurmaavin komisario. Normandialainen tapaus on Adamsberg-sarjan kuudes romaani ja kahdeksas suomennettu teos moninkertaisesti palkitulta Vargasilta. Romaanissa ratkotaan kahta tapausta yhtä aikaa. Yritysmaailman mahtimies poltetaan autoonsa, mutta komisariosta jäljet osoittavat liian ilmeisesti nuoreen Momoon ja niinpä hän järjestää tämän paon ja piilottaa omaan asuntoonsa, jotta saa aikaa löytää oikean syyllisen. Pääosa tarinasta sijoittuu pieneen normandialaiseen kylään, jossa on vuosisatoja kerrottu tarinaa Raivoisasta armeijasta, aaveratsastajista, jotka sieppaavat pahantekijät mukaansa. Nuori nainen on nähnyt neljä henkilöä aaveiden mukana, ja kun heistä ensimmäinen, julmana salametsästäjänä tunnettu Herbier kuolee, kiinnostuu Adamsberg tapauksesta. Näiden kahden rikoksen selvittämisen lomassa komisario alaisineen yrittää hoitaa julmasti kohdellun pulun takaisin elävien kirjoihin.

Ruumiita ehtii tulla vielä useita, ennen kuin komisario saa paljastettua murhien taustalla olevan motiivin. Vargasin dekkareissa tärkeintä ei ole syyllisen selvittäminen, vaikka juonenkäänteitä riittää ja kirjailija pitää lukijan taitavasti tarinan lumoissa. Persoonallinen, jopa omalaatuinen henkilögalleria, mitä kummallisimpia aiheita käsittelevät keskustelut ja Adamsbergin mietiskelevän hidas, epäoleellisuuksiin näennäisesti takertuva tyyli ovat jälleen teoksen vahvuuksia. Myös kotirintamalla tapahtuu, sillä Adamsberg tutustuu elämäänsä ilmestyneeseen aikuiseen poikaansa Zerkiin, jolla on oma tehtävänsä juttujen ratkaisemisessa. Vargasin teoksia ei ole käännetty aikajärjestyksessä ja ainakin yksi Adamsberg-romaani on suomentamatta. Toivottavasti Jean-Hugues Angladen tähdittämä tv-sarjakin tulee Suomeen komisarion ihailijoiden iloksi.

(Arvio julkaistu myös Vieskalaisessa)

Paula Havaste: Kolme käskyä

 

Kasvua ja jälleenrakennusta

Paula Havaste: Kolme käskyä. Gummerus, 2013. 374 s.

Paula Havaste: Kolme käskyäPaula Havaste jatkaa romaaneista Kaksi rakkautta ja Yhden toivon tie tuttujen sisarusten Annan ja Oilin tarinaa. Edellinen romaani kuvasi Lapin sotaa ja Oilin kohtaloa; tapahtumista on nyt kulunut yli kymmenen vuotta. Kolme käskyä romaanin pääosassa on Annan tytär Raija, kansantieteen opiskelija, joka pääsee tutkimusryhmän mukana kesätöihin Rovaniemelle luetteloimaan tulevan kotiseutumuseon tavaroita. Äiti on joutunut jäämään töistä kotiin auttamaan huonoille teille haksahtanutta nuorempaa sisarta Liinua opinnoissa, eivätkä isän ja äidin välitkään tunnu olevan kunnossa, joten Raija iloitsee tulevasta kesästä kaukana kotiongelmista.

Havasteen teos on kasvutarina. Tutkimusryhmän muut jäsenet nimittävät Raijaa pikkusiskoksi ja suhtautuvat häneen suojelevasti. Horoskooppeja lukevasta ja taikauskoisesta tytöstä kasvaa kuitenkin nuori nainen, joka uskaltaa sanoa ”ei ja minä tahdon”. Mutta sitä ennen hän on tavannut romanimies Rainerin, menettänyt tämän, joutunut vastakkain tätinsä Oilin salaisuuksien kanssa ja saanut selville ottoveljensä Armaan taustan. Heidän tarinansa ovat tuttuja edellisistä teoksista, joten lukija tietää enemmän kuin päähenkilö, mikä hiukan latistaa teoksen jännitettä. Raijan tutustuminen Afrikasta palanneeseen Sirkka-Liisaan ja tämän tarinat Ambomaalta tuntuvat myös irrallisilta.

Raijan ja Rainerin ystävystymisen kautta teos kritisoi ennakkoluuloja mutta tuo myös esiin kulttuurierot. Perinnetapojen esittely, niin romanien kuin valtaväestön, on kiintoisaa, ja hauskuutta teokseen tuovat sananparret, joita väitöskirjaa suunnittelevalla Penalla on joka tilanteeseen. Teoksen parasta antia ovat kuitenkin sodasta selvinneen Rovaniemen ja kokemuksistaan hitaasti toipuvien ihmisten kuvaus. Raijan isän tavoin lukuisat miehet näkevät öisin painajaisia, toiset juovat, jotkut ovat väkivaltaisia, ”ja yhtä lukemattomat olivat vaimot ja tyttäret, jotka eivät koskaan sanoneet siitä sanaakaan”. Ehkä kirjailija palaa vielä Annan ja Oilin tarinaan ja kuvaa lähemmin jälleenrakennuksen vuosia.

(Arvio julkaistu myös: Vieskalainen 2.5.2013)

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Yksilö ja lauman jäsen

Jenny Kangasvuo: Sudenveri. Teos, 2012. 288 s.

Jenny Kangasvuo: SudenveriOululaisen Jenny Kangasvuon esikoisteosta voisi nimittää sukuromaaniksi, sillä se kuvaa erään suvun vaiheita useamman sukupolven ajalta. Poikkeukselliseksi tarinan tekee se, että jotkut suvun jäsenistä vaeltavat osan elämäänsä susina. Toisinaan laumaan syntyy epämuodostuneita pentuja, jotka eivät hallitse muutosta tai jäävät välimuotoon. Tällainen on nuori Rasmus, joka ilmestyy yllättäen Vargan ovelle.

Aikatasoja on useita ja henkilöitä paljon, mutta kolmen kertojan käyttäminen tuo eri näkökulmien lisäksi ryhtiä teokseen. Martta on laumanjohtaja, matriarkka, joka kertoo lapsuudestaan sota-ajan jälkeisinä vuosina, avioliitostaan ja lapsistaan. Lauman jäseniä on vainottu ja tapettu, ja Martta pelkää Rasmuksen poikkeavan ulkonäön herättävän huomiota ja vaarantavan lauman olemassaolon. Varga eli Hanna on taiteilija, joka yrittää unohtaa menneisyytensä: sutena eläessään hän synnyttää epämuotoisen pennun, jonka Martta lopettaa. Marraskuu eli Siiri on Vargan rakastettu, joka vaistoaa tämän salaavan jotain ja kärsii siitä.

Sudenveri käsittelee monisyisesti identiteettiä, itsensä hyväksymistä ja yksilön suhdetta yhteisöön. Ihmisten käyttäytymistä verrataan susien käyttäytymiseen eikä suinkaan ihmisten eduksi. Susilaumassa hierarkia on selkeä, ja alempiarvoiset hyväksytään joukkoon, kunhan ovat osoittaneet alistuvansa vahvemmilleen. Hannaa koulussa kiusaava Outi sen sijaan on sitä julmempi, mitä enemmän Hanna yrittää miellyttää häntä. Romaanissa on kuitenkin toiveikkuutta. Rasmuksen ilmestyminen pakottaa henkilöt tekemään ratkaisuja, ja Rasmus itse paljastuu vahvaksi persoonaksi, joka pystyy hyväksymään erilaisuutensa: ”Ei minulla ole välimuotohahmoa! Tämä on minun oikea hahmoni. Minä olen minä.”

Arvioissa Kangasvuon teosta on verrattu Aino Kallaksen Sudenmorsiameen ja Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaaniin, eikä syyttä. Sudenveri on perinteitä kunnioittava mutta omaääninen kokonaisuus – ja syksyn hienoimpia lukukokemuksia.

(Arvio julkaistu myös: Vieskalainen 20.12.2012)

Tatiana de Rosnay: Avain

Muista. Älä unohda

Tatiana de Rosnay: Avain. Suom. Irmeli Ruuska. WSOY / Bazar, 2008. 319 s.

Tatiana de Rosnay: Nimeni on SarahKannessa on punasävyinen kuva narua hyppäävästä tytöstä. Sama kuva toistuu läpikuultavana, mustavalkoisena suurennoksena taustanaan jo hiukan ränsistynyt kerrostalo. Mielleyhtymä Schindlerin listan punatakkiseen tyttöön ei vie aivan harhaan, koska myös Tatiana de Rosnayn romaanin Avain aiheena on toinen maailmansota ja juutalaisvainot. Teos kuvaa tapahtumia kahdella aikatasolla. Heinäkuussa 1942 Pariisissa tapahtuneessa operaatiossa pidätettiin tuhansittain juutalaisia ja heidät suljettiin pyöräilystadionille viideksi päiväksi hirvittäviin oloihin lähes ilman ruokaa ja juomaa. Poliisien jyskytykseen ovella herännyt kymmenenvuotias Sarah ehtii jo tuntea helpotusta kuullessaan miesten puhuvan virheetöntä ranskaa: ”Ei hätää, tyttö ajatteli. Jos ne kerran ovat ranskalaisia eivätkä saksalaisia emme ole vaarassa.” Sarah lukitsee pikkuveljensä seinään piilotettuun komeroon: ”Tulen päästämään sinut sieltä. Lupaan sen.” Tämän lupauksen Sarah yrittää epätoivoisesti pitää.

Toukokuussa 2002 amerikkalainen toimittaja Julia Jarmond saa tehtäväkseen kirjoittaa Vél d’Hivin stadionin tapahtumista. Useat haastateltavat suhtautuvat Julian miehen Bertrandin tavoin: ”Ei kukaan enää välitä. Ei kukaan enää muista.” Bertrandia ei häiritse sekään, että perheen isoäidin omistama asunto, johon he ovat muuttamassa, on aikoinaan vapautunut ratsiassa pidätetyltä perheeltä: ”He eivät varmaan tienneet”. Osa juonenkäänteistä on arvattavissa heti tästä alkuasetelmasta. Lisäksi ristiriita kahden aikatason välillä on häiritsevän suuri: Julian elämänvaiheet tuntuvat turhan pinnallisilta Sarahin kokemuksiin verrattuna. Avain on kuitenkin sujuvasti kirjoitettu ja koskettava romaani, joka käsittelee vähemmän tunnettua Ranskan miehityksen aikaista tapahtumaa. Kirjailija lainaa pääministeri Jean-Pierre Raffarinin tapahtuman kuusikymmentävuotispäivän muistojuhlassa pitämästä puheesta katkelmia: ”Vél d’Hiv, Drancy ja kaikki kokoomaleirit – – olivat ranskalaisten organisoimia, johtamia ja vartioimia. Holokaustin ensimmäinen näytös esitettiin täällä, ja Ranskan valtio oli siinä mukana.”

Avain on julkaistu yli kolmessakymmenessä maassa. Teoksen pohjalta tehdyssä elokuvassa Sarah’s key Juliaa esittää Kristin Scott Thomas. De Rosnaylta on julkaistu myös Viimeinen kesä ja syyskuussa ilmestyy uusi romaani Mokka.

Huom. Teoksen uusintapainokset on julkaissut Bazar nimellä Nimeni on Sarah.

(Arvio julkaistu myös: Vieskalainen 30.8.2012)

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Tie valoon kestää ikuisesti

Sergei Lukjanenko: YöpartioSergei Lukjanenko: Yöpartio. Suom. Arto Konttinen. Into, 2012. 414 s.

Venäläisen Sergei Lukjanenkon Yöpartio aloittaa viisiosaisen, palkitun fantasiasarjan, josta on tehty jo kaksi elokuvaa. Maailmassa on tavallisten ihmisten joukossa Muihin kuuluvia velhoja ja vampyyreja, jotka ovat jakautuneet Pimeyden ja Valon kannattajiin. Ryhmien välillä on aselepo, ja sopimuksen noudattamista valvovat Pimeyden perustama Päiväpartio ja Valon Yöpartio, johon minä-kertoja, ohjelmoija ja kolmostason velho, Anton Gorodetski kuuluu. Teoksen kolme, taidokkaasti yhteen nivoutuvaa osaa alkavat kukin tapahtumiin johdattavalla esinäytöksellä: nuori Jegor joutuu vampyyrien hyökkäyksen kohteeksi, Maksim surmaa Pahan palvelijaksi epäilemänsä naisen ja velhon kuriirilta yritetään ryöstää hänen kuljettamansa salaperäinen esine.

Yksi partioiden tehtävä on havaita ihmisten joukosta Muihin kuuluvat ja värvätä heidät omalle puolelleen. Anton selittää Valon ja Pimeyden eroa suuren kirouksen vallasta vapautetulle Svetlanalle: ”Jos ajattelet ensisijaisesti itseäsi ja omaa etuasi, tiesi kulkee Pimeydessä. Jos taas ajattelet muita, tiesi kulkee Valoa kohti.” Svetlanan kysymykseen matkan pituudesta, Anton vastaa sen kestävän ikuisesti: ”Et koskaan lakkaa kysymästä itseltäsi, kuinka oikea jokainen ottamasi askel on.” Maailman jakautuminen hyviin ja pahoihin ei todellakaan tee Lukjanenkon romaanista mustavalkoista. Tasapainoa kahden voiman välillä pidetään yllä monimutkaisilla valtapeleillä, joissa molemmat puolet ovat valmiita uhraamaan vähäpätöisempiä pelinappuloita. Erityisesti romaanin kolmatta osaa sävyttävät pohdinnat siitä, kuinka hyvät teot ovat toisinaan pahan kaltaisia ja millaisia uhrauksia ihanneyhteiskunnan toteuttaminen vaatii. Anton kyseenalaistaa Valon palvelijoiden ”puhtaan valkoiset” periaatteet; inhimillisenä, virheitä tekevänä sankarina häneen on helppo samaistua.

Yöpartiota voi suositella myös kauhu- ja fantasiakirjallisuutta vieroksuville, vaikka reaalitodellisuudesta siirrytäänkin välillä varjomaailmaan, hämärän eri tasoille. Teoksessa jopa irvaillaan lajityyppiin liitetyillä kliseillä: valkosipulin maagisia ominaisuuksia koskevan huhun epäillään olevan peräisin itseltään Bram Stokerilta ja hämärää verrataan tekotaiteelliseen mustavalkoelokuvaan.

(Arvio julkaistu myös: Vieskalainen 24.5.2012)

Camilla Läckberg: Merenneito

Pahuuden pitkät jäljet

Camilla Läckberg: MerenneitoCamilla Läckberg: Merenneito. Suom. Outi Menna. Gummerus, 2011. 489 s.

Merenneito (2011) on Camilla Läckbergin kuudes suomennettu pieneen Fjällbackan kylään sijoittuva romaani. Kirjailijalle ominaiseen tyyliin tapahtumat liikkuvat kahdella aikatasolla. Patrik Hedström kollegoineen tutkii Magnus Kjellnerin katoamista, joka näyttäisi liittyvä paikallisen esikoiskirjailijan saamiin uhkauskirjeisiin. Patrikin kirjailijavaimo Erica on auttanut Christiania käsikirjoituksen viimeistelyssä ja sekaantuu tapansa mukaan rikostutkintaan. Menneisyyttä kuvaava taso on lähes aina osoitettu luvun otsikossa kertomalla paikka ja aika, mutta Merenneidossa pienen pojan näkökulmasta kerrotut tapahtumat on erotettu kursiivilla.

Läckbergin romaanit muistuttavat Anna Janssonin varhaisia Maria Wern -dekkareita, joissa rikoksen selvittelyn ohella kuvataan päähenkilön yksityiselämää. Läckberg on onnistunut luomaan henkilöhahmoja, joiden vaiheita seuraa lähes yhtä suurella mielenkiinnolla kuin rikoksen ratkaisua: Erican sisaren kamppailu väkivaltaisessa avioliitossa on raadollisen todentuntuisesti kuvattu ja syy Erican äidin kylmäkiskoiseen suhtautumiseen tyttäriinsä selviää toisen maailmansodan loppuvuosista kertovassa osassa Perillinen (2010). Myös poliisilaitoksen muut työntekijät tulevat lukijalle läheisiksi omine tunnistettavine piirteineen ja huolineen. Jopa Bertil Mellberg, Patrikin ”moukkamaisena ja sivistymättömänä” pidetty, työnteosta mahdollisuuksiensa mukaan luistava esimies saa uusia ulottuvuuksia sarjan edetessä: tuoreimmassa teoksessa ”Bertil-ukki” hoitaa innokkaasti naisystävänsä tyttären – ja alaisensa – Paulan vauvaa, ja kuvaus vaipanvaihdosta sai nauramaan ääneen.

Teosten kerronta on pääasiassa sujuvaa ja ajoittaisen tyhjäkäynnin antaa anteeksi vetävän juonen ja sympaattisten henkilöhahmojen ansiosta. Läckberg osaa koukuttaa lukijansa, sillä usein teoksen lopussa on päähenkilöiden elämään liittyvä odottamaton käänne tai viittaus seuraavan osan rikosjuoneen. Onneksi jatkoa on odotettavissa, ja ruotsiksi ilmestyneet sarjan seitsemäs (Fyrvaktaren) ja kahdeksas osa (Änglamakerskan) käännettäneen aikanaan.

(Arvio julkaistu myös: Vieskalainen 26.1.2012)