Avainsana-arkisto: Karin Erlandsson

Karin Erlandsson: Alla orden i mig

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ihastuin Karin Erlandssonin Taru silmäterästä -sarjaan niin, että kirjoitin siitä tammikuussa 2022 kaksi postausta, joista toinen käsitteli teosten sisältöä ja toinen kieltä ja kääntämistä. Sen jälkeen olen lukenut / kuunnellut muitakin hänen teoksiaan: Missdåd (2016, Kuolonkielot), Hem (2022, Koti). Nyt vuorossa oli 2019 ilmestynyt Alla orden i mig, jossa Erlandsson kertoo kirjoittamisesta. Aihe kiinnostaa ja olen blogissani arvioinut myös muita kirjoittamiseen liittyviä teoksia (Anneli Kanto: Kirjoittamassa / Mirjami Haimelin ja Satu Rämö: Kynä: kaikki tärkeä kirjoittamisesta).

Karin Erlandssonin teoksen kansikuva.

Teoksen ensimmäinen osa koostuu esseistä ja toinen osa kirjoituspäiväkirjamerkinnöistä. Kyse ei varsinaisesti ole kirjoitusoppaasta, mutta lukija saa kyllä koko joukon hyviä neuvoja. On valittava kirjoittaminen ja torjuttava kaikki (teko)syyt olla kirjoittamatta: ”Har man bestämt sig för att skriva är allt som håller en från skrivandet ursäkter, goda och mindre goda, men icke dess mindre ursäkter.” (17) Karin Erlandsson on valinnut kirjoittamisen, sillä kirjoittaminen tekee hänestä eheämmän: ”Allt det sneda i mig blir rakt då jag skriver.” (120)

Erlandsson kirjoittaa listoja ja suunnittelee kirjoitusaikataulun, johon laskee montako sanaa päivässä on kirjoitettava, jotta raakaversio olisi valmis tiettynä päivänä:

När jag räknat ut hur många ord jag måste skriva per dag för att vara färdig den bestämda tidpunkten gör jag ett schema, och så håller jag mig till det. På dagens schema står det 1000 + 1000 + 500 + essä. Inget är ännu överstruket. Jag älskar att stryka över. (68)

Kirjoitan itse tieteellisiä ja yleistajuisia tekstejä kirjallisuudesta, mutta tunnistan silti niin monissa kohdin itseni: teen listoja ja aikatauluja ja kuinka ihana onkaan merkata tehtävä suoritetuksi. Tosin Erlandssonin kirjoitustahtiin en yllä, sillä hänelle 2000 sanaa päivässä on vähän. Allekirjoitan myös sen, mitä Erlandsson sanoo ensimmäisen version kirjoittamisesta: se on hirveää, on vain vuodatettava tekstiä, vaikka jälki on surkeaa. Sen jälkeen menee aikaa tekstin työstämiseen, mutta työ on helpompaa, koska on jotain mitä muokata.

Päiväkirjamerkinnöissä lukija pääsee lähelle kirjailijan arkea ja rutiineja, joihin siis kuuluu lähes pakonomainen itse asetetun tavoitteen saavuttaminen päivittäin. Teos antaa kaunistelemattoman kuvan kirjailijan arjesta, johon kirjoittamisen ohella kuuluu perhe ja päivätyö sanomalehdessä, silloin kun ei ole apurahaa. Kirjailijantyöhön kuuluu myös julkisuus – kirjamessut, esiintymiset ja muu sellainen – mutta suurimmaksi osaksi työ on yksinäistä puurtamista, ja juuri siitä Erlandsson nauttii eniten –  villapaidassa ja collegehousuissa miehen ja lasten lähdettyä töihin ja kouluun. Oli ilo lukea, miten Pärlfiskaren (Helmenkalastaja) syntyi ja miten hänen poikansa auttoi sen maailman nimeämisessä. Kun teos voitti kirjoituskilpailun, Erlandsson iloitsi 5000 euron palkkiosta mutta eniten siitä, että sai mahdollisuuden palata luomaansa maailmaan. Mielestäni kirjailijan luomisen riemu välittyy lukijalle, sillä teos lumoaa aikuisenkin. Myöhemmin Pärlfiskaren sai Runeberg Junior -palkinnon ja oli myös Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas (kuten myös sarjan neljäs osa Segraren ja 2022 ilmestynyt Hem).

Ja lopuksi kolme ohjetta (s. 112), jotka Erlandsson kirjaa ylös saadakseen itsensä kuntoon pitkän kirjoitusrupeaman jälkeen (ja jotka itse olen usein kirjoittanut lähes samoin sanoin kalenteriini, kun olen tehnyt suunnitelmia alkavalle vuodelle):

  1. stärka kroppen, framför allt axelpartiet
  2. stärka anden genom att gå i kyrkan
  3. stärka intellekt genom att läsa

Eli vähän laajemmin: huolehdi fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista ja lue viisastuaksesi. Voiko parempaa elämänohjetta olla?

Karin Erlandsson: Alla orden i mig. Schildts & Söderströms. 2019, 206 s.

Teoksesta on laaja arvio Lysmasken-sivustolla (Kiiltomato), kirj. Åsa Stenvall-Albjerg

Svenska Ylen sivuilla Elin Willows kirjoittaa teoksesta otsikolla Naket och otyglat om skrivande

Helsingin Sanomissa Suvi Ahola esittelee Erlandssonin teoksen ohella muita kirjoittamista käsitteleviä teoksia.

Karin Erlandsson: Taru Silmäterästä -sarja, osa II

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Lupasin palata Erlandssonin sarjaan, sillä alkuperäinen ajatukseni postata sarjasta kääntämisen ja kielen opiskelun kannalta vesittyi, kun innostuin kirjoittamaan tarinan maailmasta (7.1.2022). Hienoa toisaalta löytää teoksia, jotka toimivat kohderyhmäänsä – tässä tapauksessa lapset ja nuoret – laajemmalle yleisölle.

Kuuntelen paljon ruotsinkielisiä äänikirjoja paitsi huviksi myös ruotsin kielen harrastuksen vuoksi. Jotkut kirjat – etenkin jos on hyvä lukija, kuten tässä tapauksessa – tulee kuunneltua useita kertoja. Saatan kuunnella äänikirjaa samalla kun seuraan ruotsinkielistä tekstiä fyysisestä kirjasta tai vertaan suomenkieliseen käännökseen. Kiinnostuin ruotsin opintojen yhteydessä kääntämisestä, ja vaikka siitä ei enää voi tulla korkeintaan kuin harrastus, niin on kiehtovaa verrata käännöstä lähtökieleen.

Legenden om ögonstenen / Taru Silmäterästä (suom. Tuula Kojo)

  • Pärlfiskaren 2017, suom. Helmenkalastaja (2017)
  • Fågeltämjaren 2018, suom. Linnunkesyttäjä (2018)
  • Bergsklättraren 2019, suom. Vuorikiipeilijä (2019)
  • Segraren 2019, suom. Kukistaja (2020)
Karin Erlandssonin Legenden om Ögonstenen sarjan kansikuvat.

Sattumalta luin vähän ennen Erlandssonin romaaneihin tarttumista Kersti Juvan mainion Tolkienin tulkkina (2021), jossa hän valottaa Taru sormusten herrasta -romaanien käännösprosessia ja kertoo myös erisnimien suomentamisesta. Erinomainen teos, jonka lainasin ensin kirjastosta mutta hankin sitten omaan hyllyyn. Kuten Juva toteaa (2021, 147), henkilöiden nimiä tai paikannimiä ei nykyään käännetä, mutta tähän sääntöön muodostavat poikkeuksen pienten lasten kirjat. Erlandssonin teossarjan toinen päähenkilö on nimeltään Syrsa, joka tarkoittaa ’sirkkaa’, ja niinpä suomennoksessa Mirandan rinnalla seikkailee Sirkka. Nimi kuvannee tytön tapaa olla jatkuvasti äänessä, joten ymmärrän valinnan, mutta silti ’sirkka’ särähti vähän korvaan. Ensinnäkin olin ehtinyt tottua äänikirjoja kuunnellessa nimeen Syrsa. Toiseksi nimi tuo minulle mieleen vanhemman ihmisen. Digi- ja väestötietoviraston etunimitilaston mukaan nimi oli suosittu erityisesti 1920-luvun jälkeisinä vuosikymmeninä. Noista ajoista suosio on hiipunut murto-osaan, sillä vuosien 2020–21 aikana vain kahdeksantoista lasta sai nimen Sirkka. Nuoremmalle lukijalle nimi voi toki assosioitua eri tavoin. Itse olisin säilyttänyt nimen alkuperäisen muodon tai käyttänyt jotain muuta muotoa, kuten vaikkapa Siri. Mutta jos jotain kääntämisen kursseista ja harjoituksista jäi mieleen, niin se, että tekstin voi kääntää kymmenin eri tavoin yhden käännöksen olematta ”oikeampi” kuin toisen.

Erlandsson on täyttänyt luomansa maailman koko joukolla eläimiä ja kasveja, joita ei reaalimaailmasta löydy. Nimet luomuksille on keksinyt kirjailijan poika Frans Erlandsson. Kirjasarjan sivuilla Frans kertoo käyttäneensä apunaan kasvi- ja eläinkirjoja, synonyymisanastoa ja latinan sanakirjaa (eliöillä on jopa latinankieliset nimet!). Helpointa hänen mukaansa on yhdistää kaksi jo olemassa olevaa sanaa. Alla muutamia teoksissa usein mainittuja eläimiä ja kasveja. Kirjailijan luomat eliöt ovat saaneet kekseliäät nimet, ja myös suomennokset ovat onnistuneita, erityisesti päivytharakka, jonka ruotsinkielinen muoto dagskata on keksijän mielestä ”niin majesteettinen”. Sanan suomennokseen kääntäjä Tuula Kojo on saanut samaa sävyä ja hivenen runollisuutta vanhakantaisella päivyt-alulla.

  • roshaj – ruusuhai
  • dagskata – päivytharakka
  • guldstjärt – kultapyrstö
  • klämticka – pinnekääpä (suuri simpukka, jonka latinankielinen nimi on Compresa compresa)
  • smaragdkrona – smaragdilatva
  • vetesviol – vehnäorvokki

Kuten useissa fantasiaromaaneissa myös Taru Silmäterästä -sarjassa on saaria, luotoja ja muita paikkoja, jotka on täytynyt nimetä. Nimet ovat usein kaksiosaisia, kuten kartassa, jota Miranda tutkii Helmenkalastajassa.

Så tar jag kartan med vattnet vi kom över. Kartan är nästan helt och hållet blå, längst upp i ena hörnet finns Dristhalvan markerad och tvärs över, i andra hörnet, finns skolan där jag befinner mig.
Jag följer farvattnet med fingret ungefär den väg vi tog. Förbi Kobbskär, Kalvarna och den lilla ö som jag trott saknar namn men som jag nu får veta heter Storkluns.

Sitten tartun karttaan, joka esittää vesiä, joilla olemme purjehtineet. Se on melkein kokonaan sininen, yläkulmaan on merkitty Urhonpuoli ja vastakkaisessa kulmassa on koulu, jossa nyt olen.
Seuraan väylää sormellani suurin piirtein sitä reittiä, jota seilasimme. Ohi Hyljeluodon, Vasikanperän ja sen pienen saaren, jonka olen luullut olevan nimetön, mutta jota sanotaankin näköjään Isoköntiksi. (138)

Nimet on suomennettu kaksiosaisina, niin että alku- ja loppuosa vastaavat alkukielistä nimeä. Kalvarna kuulosti aidolta nimeltä, mutta Googlen karttasovellus ei löytänyt paikkaa. Monikon määräinen muoto on kuitenkin tuttu monista ruotsinkielisistä nimistä, esimerkkinä vaikkapa Dalarna (Taalainmaa). Kalvarna on saanut kaksiosaisen suomenkielisen nimen Vasikanperä. Jos nimen olisi suomentanut Vasikat olisi käännös kuulunut ohi Hyljeluodon, Vasikoiden ja – –, mikä olisi kuulostanut ehkä oudolta. Juva (221, 152–153) kertoo, että kirjoittaessaan Tolkienin tulkkina -teosta hän etsi käyttämiään nimiä eri lähteistä (etu- ja sukunimitilastot, Nimisampo ym.) ja sai yllätyksekseen huomata, että moni nimi, jonka hän oli kuvitellut keksineensä, olikin käytössä. Nimisammosta löytyi kuin löytyikin neljä Vasikat-nimistä paikkaa, joiden joukossa oli yksi saari ja yksi kariryhmä.

Vaikka teosten maailma poikkeaa jonkin verran todellisuudesta, ei se juuri haitannut kuuntelemista. Erlandssonin kieli soljuu kauniina ja kirkkaana Emma Klingenbergin lukemana – näitä äänikirjoja oli ilo kuunnella.

Erlandsson on kirjoittanut myös aikuisille, mutta jostain syystä Minkriket (2014, suom. Minkkitarha), Pojken (2016, Saarretut) ja Missdåd (2016, suom. Kuolonkielot) ovat jääneet lukematta. Viime syksynä julkaistu historiallinen romaani Hem, joka kertoo 10 ahvenanmaalaisen naisen tarinan eri vuosisadoilta, nousee ainakin lukulistalleni (ja kuuntelulistalleni, kunhan äänikirja ilmestyy).

Hufvudstadsbladetin arviossa sarjan aloitusosasta Pärlfiskaren kriitikko Mia Österlund mainitsee Tove Janssonin ja Astrid Lindgrenin Erlandssonin esikuvina ja vinkkaa pari samantyylistä merellistä seikkailuromaania: Frida Nilssonin Ishavspiraterna (2015) ja Jakob Wegeliuksen Mördarens apa (2014, suom. Merten gorilla 2017). Edellinen oli August- ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas, jälkimmäinen voitti molemmat palkinnot.

Karin Erlandsson: Taru silmäterästä -sarja

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Lomalla tulee tartuttua kirjoihin, jotka jäävät arjen pyörityksessä huomaamatta. Tänä jouluna sattui kirjoja hyllyttäessä käsiini Karin Erlandssonin nuorten fantasiaromaani Linnunkesyttäjä, joka on alkuaan ruotsiksi julkaistun neliosaisen Legenden om Ögonstenen eli Taru Silmäterästä -sarjan toinen osa. Kuuntelin sarjan äänikirjoina, jotka löytyvät niin suomeksi kuin ruotsiksi valtakunnallisesta lasten ja nuorten digikokoelmasta, joka julkaistiin heinäkuussa 2021 ja on käytettävissä kirjastojen e-kirjastojen kautta (ks. esim. Kainuun, Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan yhteinen Pohjoisen eKirjasto, joka aloitti vuodenvaihteessa).

Kuuntelin teokset ruotsinkielisinä äänikirjoina, lukijana erinomainen Emma Klingenberg. Teossarjan upeat kannet on luonut Sami Saramäki. Sarjan on julkaissut Schildts & Söderströms.

Helmenkalastajia, puunhakkaajia ja vuoristolaisia

Sarjan maailma jakautuu pohjoiseen, eteläiseen, itäiseen ja läntiseen alueeseen. Ensimmäisessä osassa Helmenkalastaja nuori Miranda on eteläisellä alueella sukeltamassa merestä helmiä, jotka hän sitten myy sisäänostajille kuningattaren käytettäviksi. Miranda on helmenkalastajista paras, tai ainakin hän on sitä mieltä, kunnes tapaa itseään paljon nuoremman Syrsan (suomennoksessa Sirkka), helmenkuiskaajan, jolla on ilmiömäinen taito kutsua helmiä. Molemmilta tytöiltä on helmien ympärillä pyörivät ruusuhait katkaisseet oikean käden, mutta se ei heitä juuri haittaa. Kallisarvoisin helmistä on Silmäterä, josta kuningatar säännöllisesti antaa kuulutuksen, jossa löytäjälle luvataan ”seitsenkertaisesti löytönsä painon verran kultaa” (28). Toinen osa Linnunkesyttäjä sijoittuu pohjoiselle alueelle, jossa kasvaa smaragdilatvoja ja jonka asukkaat ovat puunhakkaajia. Kolmannessa osassa Vuorikiipeilijä liikutaan itäisellä vuoristoalueella ja viimeisessä osassa Kukistaja lännessä, jossa on kuningattaren kaupunki.

Kun kaipaus muuttuu riippuvuudeksi

Miranda on helmien lumoissa. Vaikka hänkin myy saaliinsa, hetken aikaa helmet ovat hänen ja vain hänen. Miranda haluaa löytää Silmäterän, helmistä suurimman, jotta hänestä kirjoitettaisiin lauluja ja kaikki tuntisivat hänen urotekonsa. Silmäterä lumoaa etsijänsä, se herättää kaipuun, joka syrjäyttää kaiken muun. Näin on käynyt myös Mirandan isälle, joka vain katoaa: ”Aikaisin eräänä syysaamuna hän oli poissa, ja silloin tajusin heti, minne hän oli mennyt. Odotin häntä koko talven ja tein hänen puolestaan töitä tukkimetsässä.” (30) Saman lumouksen pauloihin ovat joutuneet Syrsan vanhemmat. Mirandan ja Syrsan jäljillä kulkee Iberis, valkotukkainen nainen, joka myös havittelee Silmäterää. Hän saa sen haltuunsa tuhoisin seurauksin, joista myös pieni Syrsa joutuu kärsimään.

Silmäterän vaikutus, sen kyky muuttaa ihmistä, tuo mieleen Tolkienin Taru sormusten herra -teosten sormuksen, joka vähitellen ottaa valtaansa kantajansa ja tuhoaa tämän ihmisyyden. Kukistajassa Miranda kuvailee kaipausta kuningattarelle näin:

Koska olen hyvä ihminen, luulin että kaipuuni voi saada aikaiseksi vain hyvää. En ollut ymmärtänyt, että kaipuu muuttaa ihmistä joka kaipaa, sillä kun kaipuu kasvaa niin suureksi että se valtaa koko olemuksen, ei ole enää väliä, onko hän hyvä vai paha. (161)

Kun löytää Silmäterän, ei kaipaa enää mitään muuta. Mutta millaista on elämä ilman kaipausta? Lydia, joka on hylännyt taitonsa kutsua helmiä ja ryhtynyt parantajaksi, ei ymmärrä, ”miten kukaan voi kaivata sitä, ettei enää koskaan kaipaisi” (192). Kaipuu saa ihmiset toimimaan, se on Lydian mielestä kauneinta maailmassa, eikä hän haluaisi elää ilman sitä.

Kasvu ystävyyteen

Miranda ja Syrsa ovat monitahoisia, eläviksi piirtyviä hahmoja. Taukoamatta pälpättävä Syrsa, jonka hiukset on sidottu neljäksi eri suuntaan sojottavaksi töyhdöksi ja jonka nauru helisee kuin kellopeli, tuo huumoria tarinaan. Miranda puolestaan joutuu sitkeästi taistelemaan Silmäterän vaikutusta vastaan. Helmenkalastajassa Iberis sieppaa Syrsan, mutta Miranda päättää jatkaa yksin merelle etsimään Silmäterää.

– Iberis tarvitsee Sirkkaa, Hildegard sanoo. – Hän aikoo kohdella Sirkkaa kaltoin. Niin hän on tehnyt ennenkin.
– Ei sillä ole mitään väliä, mitä Iberis tekee Sirkalle, minä sanon. – Tyttö saa luvan pärjätä.
Hildegard pudistaa päätään, näyttää kuin hänellä olisi kyyneliä silmissä. (152)

Yksin merellä ajelehtiessaan Miranda on kuulevinaan Syrsan naurun. Välillä hän kuvittelee tytön juoksevan rannalla muiden lasten kanssa ja samanaikaisesti toivoo, ettei Iberis vahingoittaisi tätä. Lopulta Mirandan on myönnettävä:

[E]n tarvitse Sirkkaa mihinkään, mutta minulla on ikävä hänen kellopelinauruaan ja kalkatustaan, kaikkea sitä, mitä ei voi käyttää mihinkään. Minä kaipaan Sirkkaa. (181)

Taianomainen tarina lumoaa aikuisenkin lukijan

Erlandsson on luonut taianomaisen maailman ja tarinan, jonka juonenkäänteet koukuttavat aikuisenkin lukijan. Teosten käsittelemät teemat ovat ajattomia: unelmien toteutumiseen johtavan kaipauksen ja tuhoisan pakkomielteen ero, ystävyyden merkitys ja ennen kaikkea sen ymmärtäminen, mikä elämässä on merkityksellistä. Ei ihme, että sarjan osat ovat saaneet lukuisia palkintoja ja palkintoehdokkuuksia; aloitus- ja päätösosa olivat molemmat Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaita ja Pärlfiskaren (Helmenkalastaja) sai Runeberg Junior -palkinnon 2017.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa aivan lyhyesti ja keskittyä enemmän kieleen, siihen miten fantasiamaailman eliöt saivat nimensä ja miten ne on suomennettu. Mutta koska tässä kävi niin kuin kävi, palaan sarjaan toisessa postauksessa, jossa enemmän kielestä ja kääntämisestä.

Legenden om Ögonstenen eli Taru silmäterästä -sarjan teokset (suomentanut Tuula Kojo):

  • Pärlfiskaren 2017, suom. Helmenkalastaja (2017)
  • Fågeltämjaren 2018, suom. Linnunkesyttäjä (2018)
  • Bergsklättraren 2019, suom. Vuorikiipeilijä (2019)
  • Segraren 2019, suom. Kukistaja (2020)

Fantasian ystäville suosittelen myös Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoita ja Erika Vikin Kaksosauringot -sarjoja – näiden romaanien maailmaan uppoaminen avasi lukujumini koronakeväänä 2020. Lue lisää!

Schildts ja Söderströmsin Karin Erlandssonia esittelevällä sivulla on paljon tietoa niin kirjailijasta kuin hänen teoksistaan. Kustantamo S&S:n suppeampi suomenkielinen esittely kirjailijasta.

Teossarjan sivusto, jossa voi tutustua Erlandssonin luomaan maailmaan, henkilöhahmoihin, kasveihin ja eläimiin.

Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkuusesittely neljännestä osasta Segraren

Kirjahilla nostaa blogissaan esiin sen, että sukupuolta tai vammaa ei korosteta teoksissa sen kummemmin eivätkä ne määrittele henkilöitä.

Teoksesta myös Kallellaan kertomuksiin -blogissa.