Avainsana-arkisto: Tuomas Hoppu

Tuomas Hoppu: Vilppulasta Tampereen porteille

Sisällissodasta kiinnostuneelle historiatutkija Tuomas Hopun nimi on tuttu. Hoppu on käsitellyt teoksissaan muun muassa naiskaartilaisia, sodan aikana surmansa saaneita ja saksalaisten hyökkäystä Helsinkiin. Monet teoksista ovat liittyneet Tampereen taisteluihin. Uusin Vilppulasta Tampereen porteille aloittaa Hämeen taisteluista kertovan teossarjan. Ensimmäinen osa kuvaa taisteluja Tampereen pohjoispuolella aina maaliskuun lopulle, jolloin punaiset vetäytyivät Tampereelle joutuen valkoisten saartorenkaan puristukseen. Toinen osa kuvaa taisteluja itse kaupungista ja kolmas osa punaisten pakoyritystä kohti itää. Tapahtumia valotetaan niin valkoisten, punaisten kuin taistelujen keskelle joutuneiden siviilien näkökulmasta. Kirjoittajan mielestä ”Lapua, Helsinki ja Vesilahti muodostavat ikään kuin koko sotaa käyvän Suomen pienoiskoossa: valkoisen talonpoikaisarmeijan ytimen sekä kaupunkien ja maaseudun punakaartilaisjoukot” (8). Valintoja on ohjannut paitsi lähteiden saatavuus myös henkilökohtaiset syyt, sillä niin Vesilahden Hinsalan kylä kuin Säijä liittyvät tekijän taustaan.

Tuomas Hopun Vilppulasta Tampereen porteille -teoksen kansikuva.

Keskiössä yksittäiset toimijat

Teoksen sisäkannessa on Tampereen ympäristöä esittävä kartta, johon on merkitty tärkeimmät tapahtumapaikat. Pohjoispuolen Ruovesi, Vilppula ja Orivesi sekä eteläpuolen Vesilahti ja Lempäälä tulevat lukijalle tutuiksi. Jos teos keskittyisi kuvamaan ainoastaan rintamalinjojen sijaintia, osapuolten voittoja ja tappioita, olisi mielenkiinto voinut lopahtaa heti alkuunsa. Hoppu nostaa kuitenkin laajasta toimijoiden joukosta esiin muutamia henkilöitä ja ryhmiä, joiden vaiheita seurataan tarkemmin. Yksi tällainen on helsinkiläinen naissanitääri, jonka päiväkirjasta tekstin joukossa on otteita. Naisen henkilöllisyyttä ei tiedetä, mutta päiväkirjan kautta hänestä piirtyy elävä kuva yli sadan vuoden takaa. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa rintamatapahtumien lisäksi ihastuksestaan, punapäälliköstä, jonka nimeä ei tohdi mainita. Hoppu arvelee kyseessä olleen Turun ratsuväen päällikkö Verneri Lehtimäki. Nainen kertoo ensiapujoukkueen tehneen ”kääreitä ja pulveripakettia” (50) ja käyneen toisinaan hakemassa haavoittuneita etulinjalta asti, niin että ”kuultiin lahtareiden puhettakin” (91).

Toinen punaisten puolella tarkempaan seurantaan otettu on Helsingin punakaartin noin sadan miehen vahvuinen ”seppien komppania”. Koska kyse oli koulutetuista ammattimiehistä, läkki-, vaski ja peltisepistä, olivat he iältään jo 21–31-vuotiaita. Helmikuun alussa komppania matkaa junalla Tampereelle ja sieltä edelleen kohti pohjoista. Tulikaste tuli Vilppulassa, jota ei kuitenkaan saatu vallattua. Yhdeksän miehen sota loppui lyhyeen heidän jäätyään valkoisten vangeiksi.

Vastassa omia maanmiehiä

Vilppulan taistelussa osalla punaisia oli yllään venäläisiä univormuja.

Se sopi hyvin valkoisen propagandan luomaan kuvaan, jota mielellään toistettiin vielä sodan jälkeenkin: venäläiset olivat aktiivisesti tukemassa punaisia kapinallisia. Se ei kuitenkaan ollut lopullinen totuus sodasta. Todellisuus eli se, että nyt taisteltiin omia maanmiehiä vastaan, valkeni valkoisille rintamamiehille jo pian sodan alettua. Vilppulassa asian laita ilmeni peruuttamattomasti viimeistään helmikuun 7. päivän taistelussa vangittujen punakaartilaisten myötä. Enää ei kenellekään ollut epäselvää, että vastassa oli omia maanmiehiä. (42)

Valkoiset saivat taistelussa vankeja, mikä viimeistään paljasti vastustajien kansallisuuden. Tämä oli tuotu avoimesti esiin niin lehdissä kuin Mannerheimin tammikuun 30. päivänä antamassa julistuksessa. Hoppu toteaakin, että ”[m]yytti siitä, että pohjalaiset olisivat aina maaliskuulle saakka luulleet taistelevansa etupäässä venäläisiä vastaan, on täysin kestämätön” (43).

”Ja mikä ihmeellisintä, vielä hengissä”

Taistelun osapuolet syyttelivät toisiaan vankien kiduttamisesta, surmaamisesta ja muista ilkitöistä. Oriveden aseman hallinnasta käytiin kovia taisteluita. Kun punaiset saivat asema-alueen haltuunsa, joutui vastapuoli jättämään pahimmin haavoittuneet jälkeensä. Hoppu kiistää usein esitetyn väitteen, jonka mukaan kahdeksantoista valkoista sotilasta olisi surmattu: ”Valkoisten menetykset olivat huomattavat, mutta ne näyttävät aiheutuneen yksinomaan taisteluista” (105). Kahdeksan haavoittunutta evakuoitiin panssarijunaan ja vietiin sairaalaan Tampereelle. Tampereen valtauksen jälkeen valkoiset tapasivat yhden selviytyneen Punaisen Ristin sairaalasta: ”’Ja mikä ihmeellisintä, vielä hengissä’, totesi epäuskoinen aikalaislähde.” (106) Juupajoen ja Korkeakosken taistelussa kävi toisin. Valkoiset saivat alueen haltuunsa menettäen ainakin seitsemän miestä. Punaisten tappiot olivat huomattavasti suuremmat, yli seitsemänkymmentä henkeä, mikä herättää ”väistämättä epäilyksen siitä, että osa vangeista ammuttiin paikalla” (113). Taistelun päättymisen jälkeen tapahtuneesta ampumisesta on kertonut parikin henkilöä. Hoppu arvelee teloitetuksi joutuneen ”muutamia kymmeniä punaisia”. Vankileirille toimitettiin noin sata vankia.

Hopun mukaan valkoisten joukoista alkoi vähitellen muodostua organisoitu armeija, sen sijaan punaisten joukot jäivät ”kansanarmeijan tasolle” (163). Punaisten kurittomuudesta ja epäluuloisesta suhtautumisesta johtajiinsa, niin venäläisiin kuin suomalaisiin, on kerrottu monissa lähteissä. Miehet lähtivät lomille ilman lupaa ja niskoittelivat käskyjä vastaan niin, että heitä joutui aseella uhaten pakottamaan rintamalle. Teoksessa kerrotaan erään päällikön ampuneen yhden tällaisen kieltäytyneen. Miesten joukosta kuuluneen uhkauksen ”[e]t sinä montaa ammu” edessä joutui päällikkö kuitenkin antamaan periksi. Lopullisen tappion häämöttäessä epäluulo johtajien petturuudesta vain kasvoi. Mutta ei valkoisten puolellakaan aina toteltu. Taisteluista ja valvomisesta uupuneista vöyriläisistä osa lähti perääntymään omin luvin. Hoppu lainaa Jorma Gallen-Kallelan Vöyrin sotakoulu -teoksen (1918) kertomusta johtajien vaikeuksista: ”Oli kova työ saada nääntynyt miehistö tottelemaan, ja yksityisiä miehiä sai ampumalla uhata ennenkuin luopuivat perääntymästä ennen muita” (201).

Tekstissä on runsaasti otteita sanoma- ja aikakauslehdistä sekä arkistolähteistä, mikä elävöittää tapahtumia tuoden yksittäiset toimijat lähelle lukijaa. Kaatuneita itkevien miesten suru kosketti riippumatta siitä, kumpaa puolta he edustivat. Lähteet olivat alaviitteinä, mikä helpotti lukemista ja houkutteli kerran jos toisenkin käyttämään Kansalliskirjaston digitoituja aineistoja. Esimerkiksi Aamulehti julkaisi keväällä 1918 artikkelisarjan otsikolla ”Punaisten pääesikunnasta”, jossa referoitiin Tampereen pääesikunnan ja paikallisesikuntien välisiä kaapattuja puhelinkeskusteluja. Kalevassa puolestaan nimimerkillä Teppo toimiva kirjeenvaihtaja kertoili kokemuksistaan otsikolla ”Rintamalta ja sen selkäpuolelta”.

Tuomas Hoppu: Vilppulasta Tampereen porteille. Vastapaino, 2022. 272 s.

Teoksesta ja kirjailijasta Aamulehdessä 3.4.2022: ”Piiritetty Tampere savuaa jälleen” (kirj. Simopekka Virkkula)