Virva Liski: Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918

Virva Liski: Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918. Into 2020. 245 s.

Vuoden 1918 tapahtumat ovat kiehtoneet kirjailijoita ja tutkijoita läpi vuosikymmenien. Kaksituhattaluvulla kiinnostus on kohdistunut erityisesti punaisten naisten kohtaloihin ja vankileireihin. Virva Liskin tutkimus Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918 yhdistää nämä molemmat. Santahaminaan siirrettiin noin tuhat naisvankia muilta leireiltä kesäkuun puolivälissä. Kun leirin toiminta päättyi elokuun lopulla, jäljellä olevat noin kaksisataaviisikymmentä vankia siirrettiin Suomenlinnaan.

Virva Liskin Vankileirin selviytyjät kansikuva
Teoksen kannessa ovat ystävykset Martta Koskinen ja Emmi Lehtonen vuonna 1921. Molemmat olivat kesällä 1918 Santahaminan vankileirillä.

Liski kertoo – Auschwitzin keskitysleiriltä selvinneen Primo Levin kirjoituksiin viitaten – tavoitteekseen kuvata ”vankien ja vartijoiden, tai uhrien ja vainoajien, välissä sijaitsevaa harmaata aluetta” (13). Vankien ja vartijoiden lisäksi saarella oli useita muita toimijoita. Santahaminaan oli sijoitettu merisotakoulu, jossa saksalaiset kouluttivat suomalaisia merisotilaita. Lisäksi muilta leireiltä kävi miesvankeja tekemässä töitä saarella. Myös vartijat olivat hyvin heterogeeninen ryhmä – Liski puhuu sekä sotilasvahdeista että siviilivartijoista. Edelliset olivat valkoisen armeijan asevelvollisia, joiden motivaatiota vartiointitehtävään söi huoli kotitilan maataloustöistä ja joutuminen omasta komppaniasta vankileirin johtajan käskytettäväksi. Jälkimmäisiä palkattiin lehti-ilmoitusten perusteella, ja heidän joukkoonsa mahtui myös niitä valkoisia, jotka halusivat tyydyttää kostonhimoaan. Santahaminaan palkatuista useat olivat taustaltaan työväenluokkaisia, ja naisia palkattiin miehiä enemmän; Liski luettelee nimeltä neljätoista naisvartijaa. Niin ikään saksalaisten joukossa oli sosiaalidemokraatteja, ja joitakin punaisen taustansa piilottaneita pääsi jopa vartijoiksi leireille.

Todellisuus propagandan takana

Sotilasvahtien kohtaama todellisuus ei vastannut propagandan maalaamaa kuvaa punaisista naisista:

Lisäksi juuri naisvankileirin vartioiminen on varmastikin lisännyt vartijoiden tuntemaa vastenmielisyyttä työtä kohtaan: valkoisten propagandan maalaamien paatuneiden kriminaalivankien ja verenhimoisten amatsonien sijaan vartioitavana olikin sekalainen joukko nälkiintyneitä teinityttöjä, laihoja lapsia, raskaana olevia naisia ja vanhoja mummoja. Vaikka valkoisten propagandassa naisia pidettiin toisinaan jopa enemmän syyllisinä punakapinaan kuin miehiä, on näiden naisten kohtaaminen silmästä silmään väkisinkin horjuttanut propagandan tarjoamaa mielikuvaa. Lisäksi vahtisotilaiden empatiantunnetta lisäsi se, että naisvangit olivat pääosin saman ikäisiä, puhuivat samaa kieltä ja saattoivat olla kotoisin samalta paikkakunnaltakin kuin he itse. (55)

Eri taustaisten toimijoiden suhteet eivät pysyneet leirin johdon hallinnassa, kuten teoksessa siteeratusta kirjeenvaihdosta käy ilmi. Vahdit päästivät vankeja leirialueen ulkopuolelle, saksalaiset antoivat naisille ruokaa, valvoja käänsi selkänsä, kun naiset lypsivät lehmiä omaan tarpeeseen ja kirjeet kulkivat leirille ja leiriltä pois myötämielisten tai lahjottujen vartijoiden sekä työtehtäviin päässeiden vankien välityksellä. Tilanteesta suivaantunut leirin johtaja Dahlman kielsi elokuussa vankien kanssa puhumisen kokonaan.

Teoksen kannessa on Kivinokassa 1921 otettu kuva, jossa ovat ystävykset Martta Koskinen ja Emmi Lehtonen. Martta Koskisen tarina on monille tuttu muun muassa Ville Suhosen ohjaamasta elokuvasta Ompelijatar (2015) ja saman nimisestä kirjasta (2016). Hänet teloitettiin 1943 syytettynä valtionpetoksellisesta toiminnasta. Yksi leirille passitettu oli kirjailija Hilda Tihlä, joka pakeni leiriltä ja jatkoi myöhemmin toimintaa Neuvostoliitossa. Otteet Tihlän ja muutamien muiden naisten Miina Sillanpäälle lähettämistä kirjeistä sekä Elli Silvon kirjoittamista runoista tuovat naiset ja elämän vankileirillä lähelle lukijaa.

Miksi naiset selvisivät vankeudessa miehiä paremmin?

Kesän aikana Santahaminan leirillä kuoli vain neljä vankia. Tilanne oli siis aivan toinen kuin Lahden Hennalassa, jossa surmattiin yli 220 naista tai läheisessä Suomenlinnassa, jossa miehiä saattoi kuolla kymmeniä päivässä. Miksi Santahaminassa kuolleisuus oli huomattavasti pienempi kuin muilla leireillä? Liskin mukaan yksi syy oli ryhmäytyminen: naiset liittoutuivat, ratkaisivat ongelmia yhdessä ja huolehtivat niin itsestään kuin toisistaan. Naisia ja miehiä myös kohdeltiin eri tavoin, ja heitä uhkaavat vaarat olivat erilaisia. Miehet kohtasivat enemmän väkivaltaa ja kuolemaa, kun taas naisia uhkasi ahdistelu ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Vankileireillä tapahtui raiskauksia, mutta ei systemaattisesti, arvioi Liski. Santahaminassa vangit tekivät jopa valituksia heitä ahdistelleista miehistä.

Lähteinä teoksessa on käytetty aiempien tutkimusten ohella laajaa arkistomateriaalia, jota Liski analysoi tarkasti ja jonka avulla hän osoittaa vääriksi joitain aiempia tulkintoja. Hän muun muassa kiistää kuvaukset kivilattialle synnyttämisestä, sillä Santahaminassa oli synnyttäjille varattu oma rakennus, ja synnytyksessä oli läsnä niin lapsenpäästäjä kuin lääkäri. Liskin mukaan kauhutarina saattaa heijastaa tunteita, joita lapsen syntyminen niihin olosuhteisiin herätti.

Teos on hyvin kirjoitettu, ja oman mainion lisänsä tekstiin tuovat kirjoittajan ironiset huomiot. Robert Tigerstedtin raportti vankileirien surkeista oloista päätyi lehtiin ja kulkeutui Väinö Tannerin mukana Ruotsiin ja myös kansainvälisen lehdistön tietoon, mikä oli kiusallista Suomen johdolle. Liskin mukaan ”[t]ässä tilanteessa oli enää vaikea heilutella Sotavankilaitoksen virallisia papereita, joiden mukaan vangeilla ei yksinkertaisesti voinut olla nälkä” (184).

Virva Liskin teosta on arvioitu myös Kulttuuritoimituksen sivuilla (kirj. Kari Pitkänen) ja Agricolan sivuilla (kirj. Tiina Lintunen).

Kansan arkiston sivuilla on kuvia liittyen vuoteen 1918

Vankileirejä ja punaisten (naisten) kohtaloita on käsitelty myös seuraavissa teoksissa:

  • Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918 (2018) (arvioni teoksesta 20.4.2018)
  • Sari Näre: Helsinki veressä: naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa (2018)
  • Tiina Lintunen: Punaisten naisten tiet (2017)
  • Sture Lindholm: Vankileirihelvetti Dragsvik: Tammisaaren joukkokuolema 1918. Fånglägerhelvetet Dragsvik: massdöden i Ekenäs 1918, suom. Anu Koivunen. (2017)

Valitsin Tiekön verkkokirjaston listalleni yhdeksän aiheeseen liittyvää tietokirjaa ja yksitoista romaania. Jos luet mieluummin fiktiota, suosittelen Anneli Kannon romaania Veriruusut. Vuonna 2017 ilmestynyt Heidi Köngäksen Sandra kestää useita lukukertoja (ja kuuntelukertoja!, lukijana Karoliina Kudjoi). Kjell Westön Hägring 38 / Kangastus 38 (2013) on tullut myös luettua useita kertoja niin suomeksi kuin ruotsiksi. Päähenkilö Matilda Wiikiä piinaavat muistot kesän 1918 vankileiriltä – teoksesta lähiaikoina lisää.

Beth Morrey: Missy Carmichaelin rakkaustarina

Beth Morrey: Missy Carmichaelin rakkaustarina. Suom. Pirjo Ruti. Bazar 2020, 416 s.

Brittiläisen Beth Morreyn esikoisromaanin pääosassa on 78-vuotias Millicent Carmichael, joka katkaisee yksinolonsa ulkoilemalla vain, jotta hänellä olisi jotain kerrottavaa Australiaan muuttaneelle pojalleen Alistairille. Välit Melanie-tyttäreen ovat tulehtuneet. Lukijaa koukuttavia vihjauksia riidasta ja Missyn menneisyydestä viljellään tiuhaan: ”Se mitä sinä teit… ei ollut väärin… Sinun ei pitäisi syyttää itseäsi…” (54) Melanien sanat kaikuvat yhä Missyn päässä. Teoksessa on siis nykyhetken lisäksi toinen aikataso, joka kuvaa Missyn nuoruutta sekä tutustumista Leoon ja heidän avioliittoaan.

Beth Morreyn romaanin Missy Carmichaelin rakkaustarina kansi

Missyn rutiinit murtuvat, kun hän pyörtyy puistossa ja tutustuu räväkkään Angelaan, tämän poikaan Otikseen ja Sylvieen, joka on sisustussuunnittelija ja joka tietysti löytää aarteen jos toisenkin Missyn talon ullakolta. Angela on toimittaja, jonka kielenkäyttö on Missystä vastenmielistä:

Nykypäivän keskusteluja höystävät voimasanat ovat erityisen vastenmielisiä, niin rumia ja mielikuvituksettomia, vaikka minua haittasi enemmän toisto kuin itse sana. Angela kiroili niin paljon, että kirosanat olivat kuin pilkkuja. (48–49)

Lopullisesti Missyn herättää eloon Bob, sekarotuinen tyttökoira, joka tarvitsee väliaikaisen hoitajan, koska omistaja on keskellä riitaisaa avioeroa. Missy ei koiraa halua, ei etenkään kun Angela huomauttaa hänen olevan yksinäinen. Tapaamisen jälkeen Missy viettää illan ”kittaamalla viinipullon tyhjäksi” ja vatvomalla loukkausta:

Muistin Angelan ja Sylvien julman analyysin: yksinäinen. Surullinen ja säälittävä vanha nainen, jonka pitäisi olla kiitollinen kapisen rakin seurasta. Miten kertakaikkisen nöyryyttävää. Join lasin tyhjäksi ja pamautin sen keittiönpöydälle, sitten siirsin sitä pyyhkiäkseni tahmaiset rinkulat. Yksinäinen. Hankasin raivokkaasti, kunnes lasinjäljet olivat poissa. (81)

Murtovarkaiden vierailu talossa saa Missyn muuttamaan mielensä. Pian hänellä ja Bobilla on omat rutiininsa, ja kuin huomaamatta tulevat muut koirianulkoiluttajat tutuiksi. Angelasta ja Sylviestä tulee erottamaton osa hänen elämäänsä, ja Otiksen hoitaminen lievittää ikävää, jota pojanpojan asuminen kaukana Australiassa aiheuttaa. Lopulta Missy pystyy päästämään irti vuosikymmeniä kantamastaan syyllisyydestä ja tuskasta.

Missy Carmichaelin rakkaustarina on hurmaava, koskettava ja hauska. Tähän arvion voisi päättääkin. Lukuelämys oli kuitenkin ristiriitainen. Päähenkilöiden elämä ei ole täydellistä, mutta käänteet ovat liian hyviä ollakseen totta. Loppuratkaisukin on melkein liian onnellinen, mutta olkoon – tällaisia tarinoita tarvitaan.

Kirjavinkit-sivustolla Paula on arviossaan samoilla linjoilla.
Goodreads-sivustolla teos on saanut todella hyvät pisteet: 4.10 (4210 arviota)
Beth Morreyn sivuilla tietoa teoksesta ja kirjailijasta.

Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoita ja Erika Vikin Kaksosauringot

Korona ja lukeminen

En haluaisi kirjoittaa sanaakaan koronasta mutta… Viime keväänä korona sulki muun muassa harrastuspaikat, uimahallit ja kirjastot – myös kirjaston, jossa työskentelen. Tästä seurasi työn keskeytyminen, joka päättyi toukokuun alkupuolella, kun uloslainaus jälleen aloitettiin. Jos jotain positiivista koronasulusta on löydettävä, niin oli ihana huomata, kuinka paljon kirjastoja kaivattiin sulun aikana!

Ruotsin opinnot pitivät onneksi kiireisenä ja pään kasassa, mutta muuten lukuhalut menivät täysin. Kun tavallisesti on monta kirjaa kesken yhtä aikaa, oli tunne outo, jos nyt ei aivan ainutkertainen. Lukuhalut palautti kaksi upeaa, kotimaista fantasiasarjaa: Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoita ja Erika Vikin Kaksosauringot. Yksi tekijä oli myös se, että kuuntelen paljon äänikirjoja, ja ostinkin Turtschaninoffin Maresi-teokset ruotsinkielisinä äänikirjoina; oli nautinto kuulla kirjailijan itsensä lukevan teokset. Maresi-romaanit saivat tarttumaan toiseen fantasiatrilogiaan, jota olin pyöritellyt monesti käsissäni eli Vikin steampunk-henkiseen sarjaan. Nämä teokset luin e-kirjoina, koska kirjastoon ei edelleenkään ollut mitään asiaa, eikä teoksia ilmeisesti ole julkaistu äänikirjoina. Tässä tapauksessa ihan hyvä, koska näiden romaanien myötä lukuintoni palautui jälleen normaalille tasolle.

Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoita -trilogia

Teossarjoilla on paljon yhteistä, vaikka ne ovat täysin erilaisia. Taiten rakennetut tarinat ja henkilöhahmot on sijoitettu hurmaavia yksityiskohtia täynnä oleviin maailmoihin, joihin on ilo sukeltaa – fantasiakirjoissa juuri tämä viehättää eniten ja luultavasti oli se, joka auttoi jaksamaan kevään koronauutisoinnin keskellä. Kirjailijoiden taitavuudesta luoda maailmoja ja moniulotteisia hahmoja kertoo se, että teoksia voi suositella niin nuorille aikuisille kuin aikuislukijoille.

Erika Vikin Kaksosauringot-trilogia

Molemmissa teossarjoissa käsitellään tärkeitä ja ajankohtaisia teemoja. Vikin Kaksosaurinko-trilogia – Hän sanoi nimekseen Aleia (2017), Seleesian näkijä (2017) ja Nefrin tytär (2018) – on ehkä viihteellisempi näistä kahdesta. Romaaneissa on vauhtia ja huumoria, mutta myös tummempia sävyjä, sillä päähenkilöt Aleia ja Corildon kohtaavat molemmat ennakkoluuloja – yksi teossarjan esiin nostama teema onkin erilaisuuden hyväksyminen. Yksikään hahmo ei ole yksiselitteisen hyvä tai paha. Aleia ei muista menneisyyttään ja kantaa sisällään lumousta, joka saa hänet toimimaan arvaamattomasti. Corildon on seleesi, joka kaltaistensa tavoin pystyy aistimaan ja käskemään tuulia. Rauhallinen rinnakkaiselo ihmisten ja seleesien välillä päättyy, kun karkotetut tulilinnut palaavat ja hyökkäävät Seleesiaan.

Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoita -trilogiassa – Maresi (2014), Naondel (2016) ja Breven från Maresi (Maresin voima 2018) – käsitellään naisten asemaa ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Ensimmäinen osa Maresi palkittiin Finlandia Juniorilla. ”Kaikki alkoi siitä, kun Jai tuli saarelle”, toteaa kertoja Maresi Enrentytär alkusanoissa, joissa hän pohtii myös lukemisen ja kirjoittamisen merkitystä (teossarjan kaikki osat on suomentanut Marja Kyrö):

Kerron, jotta Luostari ei unohtaisi. Kerron myös siksi, että ymmärtäisin mitä tapahtui. Lukeminen on aina auttanut minua ymmärtämään maailmaa paremmin. Toivottavasti sama koskee myös kirjoittamista.
Eniten mietin sanoja. Mitkä sanoista nostavat esiin oikeat kuvat vailla vääristelyä tai kaunistelua? Kuinka paljon sanat painavat? (7–8)

Jain perässä syrjäiselle saarelle tulee hänen isänsä miesjoukkoineen. Seuraa hävitystä, tappoja ja raiskauksia. Tapahtumien seurauksena Maresi löytää oman kutsumuksensa, vaikka vastustelee ja pelkää tietä, jota hänen on kuljettava. Turtschaninoff vaihtaa kerrontatyyliä joka osassa. Maresi on yhden kertojan tarina, kun taas Maresin voima koostuu Maresin luostariin Äidille ja sisarille kirjoittamista kirjeistä. Keskimmäisessä osassa Naondel kertojia ja näkökulmia on useita, ja teos kertoo luostarin ensimmäisen Äidin tarinan, joten Maresi ei esiinny teoksessa lainkaan.

Viimeisessä osassa Maresi kuvailee elämäänsä kotikylässään Rovasin provinssissa. Elämään mahtuu lukuisia vastoinkäymisiä ja menetyksiä, mutta Maresi huomaa myös omaavansa yllättäviä voimia. Viimeisessä kirjeessä on koskettava huomautus:

Ihminen voi kantaa paljon raskaampia taakkoja kuin on milloinkaan uskonut edes mahdolliseksi, Jai ystäväni. Toivon, ettei minun olisi tarvinnut oppia sitä. (383)

Näistä teoksista on kirjoitettu lukuisia arvioita. Gummeruksen sivuilla on kooste Erika Vikin teosten arvioinneista. Kaksosauringot-sivustolla voi tutustua teosten maailmaan. Sivuilla muun muassa Vikin kuvituksia ja hänen piirtämiään karttoja sekä otteita arvioista.

Turtschaninoffista ja hänen teoksistaan löytyy tietoa seuraavien kustantamojen sivuilta: Schildts & Söderströms, Förlaget sekä Tammi. Teosten sivuilla on myös otteita arvioista.

Ks myös Risingshadow, jossa tietoa kaikista näistä teoksista.

Viipuri 1918 kaunokirjallisuudessa

Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 (2013) korostaa Viipurin merkitystä sisällissodan tapahtumapaikkana. Punaisille liikenneyhteyden säilyttäminen Neuvosto-Venäjälle oli asekuljetusten takia elintärkeää. Juuri ennen kuin valkoiset huhtikuun lopulla saivat Viipurin haltuunsa, surmasivat punaiset Viipurin lääninvankilassa kolmekymmentä ihmistä: henkilökuntaa ja vankeja. Valtauksen myötä punainen terrori vaihtui valkoiseen. Heti valtauksen jälkeen tapahtui Keskisarjan sanoin ”Suomen historian suurin teloitus”: valkoiset ampuivat linnoitusalueen niin sanotulla Haminan portilla yli kaksisataa venäläistä tai venäläiseksi luultua, joukossa oli myös valkoisia kannattaneita siviilejä.

Kaunokirjallisuudessa Viipurin valtausta on käsitelty yllättävän vähän, vielä vähemmän venäläissurmia. Tekstissä ”Viipuri 1918 – faktaa ja fiktiota” esittelen joitain sisällissodan aikaiseen Viipuriin sijoittuvia teoksia. Alkuun olen koonnut taustaa venäläissurmista sekä lääninvankilassa tapahtuneista murhista Teemu Keskisarjan ja Lars Westerlundin tutkimusten pohjalta. Romaaneista käsittelen tarkemmin Martti Backmanin 2016 ilmestyneen Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 sekä Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918, joka voitti Päätalo-instituutin vuoden 2019 Möllärimestari-palkinnon. Luvussa ”Muu kaunokirjallisuus Viipurin tapahtumista” on valikoima esimerkkejä eri vuosikymmeniltä. Tässä luvussa nimimerkin ”Tykkimies” muistelma tapahtumista vuodelta 1919 ja laulunäytelmästään Jääkärin morsian tunnetun Sam Sihvon romaani Palava kaupunki (1931). Eino Koivistoisen vuonna 1963 ilmestyneen lapsikuvauksen Siivetön enkeli olen esitellyt blogissani aiemmin (ks. 18.11.2018 julkaistu Unohdettu helmi II – Eino Koivistoisen Siivetön enkeli), joten se vain lyhyenä mainintana tällä kertaa, muutenkin kaupunki jää teoksessa taustalle. Anna-Lisa Sahlströmin En såg sig om – och vände (1995) ja Tuure Vierroksen Kalman poika (2006) -romaaneissa molemmissa päähenkilönä on Edvard Gylling, yksi punaisten johtohahmoista. Viimeisenä esittelyssä on Ellinor Mendin hurmaava kuvateos Punikkityttö ja jääkäriupseeri, joka on piirretty jo 1920 mutta julkaistiin vasta 1982.

Martti Backmanin Harriet ja Olof sekä Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918
Martti Backmanin Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 ja Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918 pohjautuvat tekijöiden sukuhistoriaan. Molemmissa kuvataan niin punaista kuin valkoista terroria.

Martti Backmanin ja Marja Klefströmin romaaneille yhteistä on se, että molemmat pohjautuvat tekijöiden omaan sukuhistoriaan mutta sitovat samalla tapahtumat osaksi paikallista ja kansallista historiaa. Backmanin teoksessa pääosassa on kirjailijan isoisä asianajaja Fritz Wiik, joka todellisuudessakin teki selvitystä venäläisten joukkomurhasta. Backmanin teos on sekoitus fiktiota ja tutkimuksiin perustuvia faktoja, ja teoksessa esiintyy useita historiankirjoista tuttuja henkilöitä – Backman nimittääkin romaaniaan faktioksi. Klefströmin romaanin pääosassa on tavallinen viipurilainen perhe, joten sen näkökulma on enemmän mikrohistoriallinen, vaikka myös historiankirjoituksesta tuttuja henkilöitä mainitaan. Historiallisen tiedon välittäjinä molemmat teokset täyttävät historialliselle romaanille sen alkuajoista saakka asetettua tehtävää. Yksittäisten ihmisten kokemuksia kuvatessaan ne ovat helposti lähestyttäviä ja tavoittavat sellaisenkin lukijakunnan, jota tiukasti faktoihin pitäytyvä historiantutkimus ei kiinnosta.

Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918 (2018) on kirjailijan äidin muisteluksiin pohjautuva romaani. Palkintoraati kiitti niin teoksen kieltä kuin tapaa yhdistää yksityinen ja yleinen historia. Teos on kirjoitettu päiväkirjan muotoon kirjoittajanaan perheen nuorin tytär Katri. Päiväkirjamerkintöjen kertovat osuudet ovat yleiskieltä. Keskustelut käydään karjalanmurteella, mutta kuitenkin niin, että kaltaiseni ummikkokin pysyi mukana. Katri käy viimeistä vuotta koulua, mutta koulunkäynti keskeytyy, kun sota alkaa. Perheeseen kuuluu lisäksi kolme muuta tytärtä, vanhemmat sekä palvelija Hulda.

Kauppiasperheen kokemusten kuvaus painottaa väistämättä enemmän valkoisten kuin punaisten näkökulmaa. Väkivaltaisuuksiin sortuvat molemmat sodan osapuolet, ja tätä teos kuvaa tasapuolisesti.

Punaisten terrori Wiipurissa oli kauheaa. Nyt eletään valkoisen terrorin aikaa. Tapahtuu kotietsintöjä, mielivaltaista tappamista, seurauksena punaorpoja, joista kukaan ei välitä, leskiä, äitejä suremassa poikiaan. Tämän keskellä voittajat tepastelevat isännän elkein kuusenoksat hatuissaan pitkin Wiipurin katuja ja vähän välittävät surevien itkuista. (303)

Katri pohtii usein naisten, erityisesti piikojen asemaa isäntien mielivallan alla, ja löytää näin perustelut sille, miksi monet naiset liittyvät punakaartiin. Samoin teoksen lopulla tuodaan esiin punaorpojen lohduton tilanne.

Synkistä tapahtumista huolimatta teoksessa on myös huumoria. Seuraava ote on hyvä esimerkki niin huumorista kuin murteen käytöstä. Kohtauksessa yksi perheen tyttäristä, punakaartiin liittynyt Mari, on käymässä kotonaan.

– Sil nii kaua ko on valta verehimmosel porvariluokal, ei sorto pääty eikä köyhälistö kyyneleet kuivu. Ei mikkää vallakummous oo ylevämp, jalos uhrautuvaisuuvessaa ja lannistumattomas sankaruuvessaa ihanamp, ko tää köyhälistö vallakummous, saarnasi punaherätyksen saanut kauppiaan tytär ja pisteli hyvällä ruokahalulla rasvaa tihkuvaa siankylkeä suuhunsa. – –
– Sen sijaan, että pomeloit aatteitasi, tekisit jotain, että pappa pääsee vapaaksi ja joutuin.
Mari mietti hetken. Otsaan ilmestyi syvä ryppy ja nyrhitty polkkatukka heilahteli puolelta toiselle.
– Mie käyn puhhuu mei plutoonapäälliköl. Minnuuko ei laskettu enshättää sin rintamal, ni mie oon nyt tääl Wiipuris niiko palkalaskijan työväentalol. – –
Marin punaiseksi aivopestyssä päässä on vielä hitunen rakkautta porvariperhettään kohtaan. (153–154)

Mainittakoon, että perheen tarina jatkuu romaanissa Paluu Viipurinlahdelle (2020).

Lisää niin Klefströmin kuin Backmanin ja muiden edellä mainittujen teoksista tekstissäni ”Viipuri 1918 – faktaa ja fiktiota” (pdf-tiedosto).

Martti Backmanin Harriet ja Olof -romaanista myös blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi.
Marja Klefströmin Möllärimestari-palkinnosta esim. Kalevassa 5.7.2019.
Anja Susi kuvaa lukukokemustaan Klefströmin romaanista arviossaan Länsi-Uusimaa-lehdessä 12.3.2019 otsikolla ”Yksittäisen ihmisen sota-arjen kokemukset”.

Soili Pohjalainen: Valuvika

Mitalin kaksi puolta

Soili Pohjalainen: Valuvika. Atena, 2019. 176 s.

Eri sukupolvien törmäämisestä on kirjoitettu kirjoja ja tehty elokuvia. Soili Pohjalainen onnistuu kuitenkin sekä naurattamaan että koskettamaan romaanillaan Valuvika, joka kuvaa freelancerina toimivan Marian ja hänen isoisänsä kohtaamista. Maria jää tyhjän päälle, kun hänen kirjoittamansa juttusarja lopetetaan, ja suhde vauvaa kaipaavaan aviomieheen Jarkkoon on kriisissä. Niinpä Maria erään riidan päätteeksi karauttaa autolla Pohjois-Karjalaan katsomaan isoisäänsä Arttua, josta on kuulunut huolestuttavia uutisia.

Soili Pohjalainen: Valuvika

Ulko-ovi ei ole lukossa. Vastaani tunkee tympeä ja kylmä eteisen haju. – – Tummunutta sormipaneelia ja harmaa lattia niin kuin pitikin olla. Isoja miesten saappaita ja paskainen räsymatto. Nurkassa on rikkinäinen linnunkaurasäkki. Lattialla kauranjyvien seassa on hiirenkakkaa. – – Pinttyneen kylmän ja tupakan, tunkan ja hien lisäksi täällä haisee vanha viina. (32–33)

Arttu on huonossa kunnossa, mutta ambulanssia ei saa kutsua, sillä Artun mukaan syynä huonoon oloon on kattilallinen läskisoosia eikä puolen litran pullo koskenkorvaa. Maria siivoaa ja kuljettaa Arttua asioilla. Ajaminen vanhalla tärisevällä Mitsubishi Carismalla vie Marian lapsuuden kesiin, jotka hän vietti Artun ja Anna-mummon luona. Pienen tytön silmissä ukin lättyjen ilmavoltit – vaikka yksi jääkin kattoon kiinni – tekivät hänestä Timo Taikurin veroisen.

Jarkko ilmestyy myös mökille, ja on heti sinut Artun kanssa puhuen tämän kanssa miesten juttuja: ”Ajokeli. Tien routiminen. Moottorisahan ketjun vaihto. Lämmön talteenotto. Koolaus. Villat. Jakajanhihna.” (89) Sopuisa tapaaminen päättyy pian riitaan. Mariaa pelottaa ja ahdistaa äidiksi tuleminen, Jarkko yrittää myötäillä mutta sekin saa Marian pillastumaan. Sanaharkka huipentuu heidän lämmittäessään saunaa – Artun ohjeiden mukaan – märillä kuusenhaloilla, kuivat koivuklapit kun piti säästää pakkasille. ”Sä oot ihan niin ku toi Arttu. Mikä teitä vaivaa? Jarkko kysyy ja lähtee ennen kuin ehdin vastata. – Valuvika saatana, sanon kiukaanpesälle.” (127) Tarkkanäköinen Arttu tiivistää heidän suhteensa omalla tavallaan: ”Manakementti on vähän lapanen, ja sie et ossaa päättää asioista.” (144)

Hauska, raikas, räväkkä – tätä kaikkea on Valuvika. Pohjalainen on kuitenkin kirjoittanut henkilöhahmonsa eläviksi ja tunteviksi ihmisiksi, jollaisiin voi kuvitella törmäävänsä missä tahansa. Artun lukuisat tarinat edesmenneestä ystävästään Martista paljastavat hänen yksinäisyytensä yhtä selvästi kuin rapistunut kotitalo. Ei ”ole semmosta mitalia, jolla ei olis toista puolta” (169), tiesi Anna-mummokin.

Valuvika on saanut paljon huomiota blogeissa. Teoksesta on muun muassa seuraavilla sivuilla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Anun ihmeelliset matkat ja Kirjaluotsi.

Katso myös Ylen Aamun kirja, jossa Pohjalainen esittelee teostaan.

Enni Mustonen: Mäntykosken Anna

Enni Mustosen Mäntykosken Anna (1987) valottaa tv-sarjasta Vihreän kullan maa (esitetty 1987–88) tutun Evoloiden suvun menneisyyttä. Sarjan muut osat ovat Johannes ja Helena (1988) ja Mäntyniemen miniä (1988). Teoksen alussa Anna lähetetään Hanna-tätinsä luo Porvooseen, jotta hän unohtaisi ihastuksensa Hannekseen, sahalle pestattuun konemieheen, joka on myös työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Jo matkalla Anna tapaa veljensä Eliaksen ystävän John Elfvingin, joka saa hänet pian unohtamaan Hanneksen, mutta heidät erottaa isän epäluulo ja sisällissodan puhkeaminen.

Enni Mustonen: Mäntykosken Anna
Enni Mustonen: Mäntykosken Anna. Kansi skannattu kirjastomme puhkiluetusta kappaleesta.

Itseäni romaanissa kiinnosti nimenomaan vuoden 1918 tapahtumien kuvaus. Mustonen on käsitellyt sisällissotaa useiden romaanisarjojensa yksittäisissä osissa: Koskivuori-sarjan aloittavassa Verenpisara ikkunalla (1998), Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan neljännessä osassa Sidotut (2007) ja Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan neljännessä osassa Ruokarouva (2016). Kahdessa viimeksi mainitussa kuvataan enimmäkseen sotaa edeltävää aikaa ja itse sotaa ainoastaan teosten viimeisissä luvuissa. Näitä teoksia olen käsitellyt laajemmin tekstissä Sisällissota Enni Mustosen romaaneissa.

Äidin sairastuminen estää Annaa lähtemästä Johnin mukaan, ja ero tuntuu lopulliselta. Anna joutuu ottamaan vastuun tilasta. Elintarvikkeiden kallistuessa hän alkaa jakaa sahalaisille leipäviljaa tilan aitoista ja sodan aikana maitoa ja muita ruokatarvikkeita mahdollisuuksien mukaan. Lahdenperä edustaa siis työläisistään hyvää huolta pitävää tilaa. Vastakohdan muodostaa Myllymäen kartano, jonka pojasta Erikistä isä alkuun haaveilee puolisoa tyttärelleen. Erikin luonteesta annetaan heti teoksen alussa viitteitä, kun hän ahdistelee juovuksissa Annaa. Erik liittyy valkoisiin ja hänestä tulee teoksessa valkoisen terrorin edustaja: hän muun muassa ampuu taistelujen päätyttyä loukkaantuneita punaisia. Yksi vanhemmista miehistä kiittää Annaa, joka uskaltaa vastustaa Erikiä, ja sanoo: ”Rumaa tämä on meistäkin. – – Piti kerätä kuollehia eikä tehrä niitä enempää. – – Oikein pisti vihakseni kun se niitä ammuskeli, mutta kun se kuuluu olevan joku täkäläänen viskaali, ei tohrittu panna vastahan.” (160) Sarkatakki ja miehen puheenparsi kertovat hänen olevan Pohjanmaalta. Tällä tavalla tehdään eroa kunniallisten valkoisten ja murhiin syyllistyneiden välille. Ylilyönnit osoitetaan yksittäisten valkoisten tekemiksi – selitys, jota pitkään vaalittiin voittajien puolella ja josta esimerkiksi Aapo Roselius on kirjoittanut teoksessaan Teloittajien jäljillä. Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa (2006).

Samankaltainen asetelma löytyy punaisten puolelta. Punaiset ovat tulleet hakemaan ruokatarvikkeita tilalta. ”Ne tappaa ne kaikki! – – Joka sorkan!”, kuuluu hätääntynyt viesti. Kun Anna ehtii pihalle, osa lehmistä on jo tapettu. Pihalla ratsastaa mies edestakaisin mustalla hevosella. Pirjo Tuominen kuvaa kolmekymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä romaanissaan Tulen väri punainen (2017) samanlaista kohtausta. Siinä kartanon lasten Pahaksi ratsuksi nimittämä mies joukkoineen teurastaa surutta lehmät ja pienkarjan ilman että kukaan pystyy estämään (Tuomisen romaanista lisää tekstissä Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen). Annakin lamaantuu ensin, mutta hän tokenee pian ja iskee palkintolehmää ulos navetasta taluttavaa miestä seipäällä otsaan. Anna puolustaa oikeuttaan pitää karjansa sillä, että ”lehmien maidolla oli pidetty hengissä toistasataa ihmistä, lapsia ja vanhuksia ja naisia, jokunen mieskin, joita ei edes punakaartiin huolittu.” Pian hänen takanaan ovat muutkin naiset, jotka ”[k]uoppaisin poskin, hiukset hapsottaen” hyökkäsivät miesten kimppuun ja ”räksyttivät kuin koirat omaansa puolustaessaan” (154). Yksi naisista haukkuu punaiset samanlaisiksi lahtareiksi kuin valkoiset:

Jumalauta! Siinä minulla kansan tahto! – – Ensin viedään miehet ja pojat, tapatetaan kaikki ja sitten viedään viimeinenkin ruoka lasten suusta! Painukaa helvettiin kaikki sotaherrat! Samoja lahtareita te olette kaikki!

Miehet antavat periksi, mutta johtaja vie Annan punaisten päämajaan, jossa hänet ohjataan päällikkönä toimivan Hanneksen puheille, joka pelastaa Annan. Rehtejä punaisiakin teoksesta siis löytyy. Mustosen muissa sisällissotaromaaneissa osoitetaan niin ikään molemmilla puolilla olevan niin kunnollisia kuin äärimmäisiin tekoihin valmiita olevia yksilöitä.

Mustosen myöhemmissä teoksissa tapahtumia kerrotaan usein kahden eri yhteiskuntaluokasta tulevan naisen näkökulmasta. Hyvä esimerkki tästä on Verenpisara ikkunalla, jossa karjakkona ja sisäkkönä työskentelevän Vapun kautta tuodaan esille punaisten aatemaailmaa. Koska Mäntykosken Annassa päähenkilönä on varallisuutensakin vuoksi valkoisten puolelle asettuvan perheen tytär, on näkökulmakin valkoinen. Anna tosin osoittaa monesti ymmärrystä tai ainakin sääliä punaisia kohtaan, ja uhkaksi koetaan myös Myllymäen Erikin edustama valkoisten puoli. Anna toimii monessa tilanteessa yllättävän – voisi sanoa jopa epäuskottavan – rohkeasti vastustaessaan niin punaisten kuin valkoisten omavaltaisesti käyttäytyviä sotilaita oman henkensä kaupalla. Ehkä kirjailija on halunnut näin tehdä päähenkilöstä helpommin samaistuttavan. Joka tapauksessa sanoma tuntuu olevan sama kuin Mustosen muissakin romaaneissa: naisten toimijuuden korostaminen, kodin piirin merkitys ja sodan järjettömyys.

Tietoa teoksesta Kirjasammon sivuilla, jossa luettavissa myös aikalaisarvio.

Jeannette Walls: Lasilinna

Vapautta ilman vastuuta?

Jeannette Walls: Lasilinna. Suom. Raija Rintamäki. Bazar, 2014. 361 s. / Lasilinna (DVD), 2018

Usein kirja johdattaa katsomaan sen pohjalta tehdyn elokuvan, mutta Lasilinna oli sen verran vaikuttava katselukokemus, että sai tarttumaan yhdysvaltalaisen toimittajan Jeannette Wallsin samannimiseen palkittuun muistelmateokseen, jossa tämä kertoo epätavallisen perheensä tarinan. Teos, samoin kuin elokuva, joka noudattaa hyvinkin uskollisesti kirjan tapahtumia, alkaa New Yorkista. Kun Jeannette näkee ruuhkaan pysähtyneen taksin ikkunasta äitinsä kaivelevan roskiksia, hän piiloutuu. Jeannette ei ole kertonut taustastaan kenellekään. Häpeä kodittomina elävistä vanhemmista saa hänet inhoamaan itseään. Äiti puolestaan on huolissaan tyttärestään: ”Olet myynyt itsesi. – – Ihan turhaanko minä yritin sinulle arvoja opettaa?”


Jeannette Walls: Lasilinna
Jeannette Walls: Lasilinna

Teosta on vaikea arvioida ottamatta kantaa perheen elämäntyyliin, josta etenkin lapset joutuvat kärsimään. Vanhemmat haluavat elää yhteiskunnan säännöistä piittaamatta ilman sosiaaliavustuksia. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka he rakastavat lapsiaan, nämä joutuvat kulkemaan likaisissa ja resuisissa vaatteissa, palelemaan ja näkemään nälkää. Toisaalta isä ja äiti opettavat lapsille lukemisen ja laskemisen lisäksi kaikkea mahdollista binaariluvuista morsettamiseen. Jeannetten varhaisin muisto on kolmivuotiaana nakkeja keittäessä saadut palovammat. Äidin mielestä lapsista ei pidä huolehtia liikaa, niinpä ”varhaiskypsä” Jeannette kykeni hänen mielestään laittamaan ruokaa itselleen, jotta äiti sai keskittyä maalaamaan tauluja. Äidillä on opettajan koulutus, mutta hän käy töissä vain pakosta. Asetelma on nurinkurinen, sillä lapset joutuvat toimittamaan sairaaksi tekeytyvän äidin töihin.

Isä Rex Walls, karismaattinen tarinankertoja, jota elokuvassa esittää yhtä lailla karismaattinen Woody Harrelson, ei viihdy kauaa työpaikoissaan – uhkapeli ja juopottelu houkuttelevat enemmän. Velkojia lähdetään karkuun niin usein, että lapset muistavat paremmin autojen sisätilat kuin kaupunkien nimet tai talot, joissa asuivat. Sähköopista ja energialähteistä kiinnostunut isä suunnittelee rakentavansa Lasilinnan. Kun perhe muuttaa isän kotipaikkakunnalle Welchiin, lapset kaivavat taloröttelön takapihalle syvän kuopan perustuksia varten. Vähitellen kaivanto täyttyy roskapusseilla, koska heillä ei ole varaa jätemaksuihin. Lasilinnasta tuleekin vertauskuva isän suureellisille lupauksille ja haaveille, jotka murskaantuvat kerta toisensa jälkeen.

Dialogia runsaasti sisältävä teos on todella ”kuin paraskin romaani”, kuten takakannessa todetaan. Elokuvan naispääosissa loistavat Naomi Watts äitinä ja Room-elokuvasta Oscarin napannut Brie Larson Jeannettena. Lasilinna on valloittava tarina niin kirjana kuin elokuvana!

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 21.3.2019)

Kirjasta myös esimerkiksi Kannesta kanteen ja Järjellä ja tunteella -blogeissa. Riitta Vaismaan kirjoittama pidempi arvio teoksesta Maailmankirjat.net-sivulla

Jeannette Wallsin haastattelu CBS Newsin sivuilla, mukana myös video, jossa hän kertoo lapsuudestaan.

Kirja on ollut suosittu erilaisissa lukupiireissä. Kirjastomme lukupiirissä teos jakoi mielipiteitä, mutta monet antoivat arvosanaksi yhdeksän.


Pietarsaaren surmat 2.3.1918

Vuosi sitten maaliskuun 2. päivä tuli sata vuotta Pietarsaaressa tapahtuneesta tragediasta. Tuolloin seitsemän miestä teloitettiin Strengbergin tupakkatehtaan seinää vasten pikaoikeudenkäynnin jälkeen. Muistopäivänä 2.3.2018 paljastettiin tehtaan seinään kiinnitetty muistolaatta, jossa lueteltiin surmansa saaneiden nimet. Samassa yhteydessä järjestetyssä seminaarissa Heikki Ylikangas puhui sodan nimityksistä ja Matias Kaihovirta siitä, että suomenruotsalaisten keskuudessa oli myös punaisten kannattajia.

Tapahtumaan liittyy salailua ja vaikenemista. Miksi työläisten joukossa oli yksi valkoinen, Vaasan entinen lääninsihteeri Johannes Jääskeläinen? Ketkä olivat läsnä Kaupunginhotellin kabinetissa järjestetyssä tuomioistuimessa? Minne katosivat oikeudenkäyntipöytäkirja ja muut paperit? Oliko teloitettavia sittenkin kahdeksan ja yhden onnistui paeta?

Kahdeksasta teloitettavaksi viedystä kertoo Anna Bondestam teoksessaan Jakobstad, vintern 1918 = Pietarsaaren talvi 1918 (1990). Siinä hän kertoo isänsä Otto Elfvingin auttaneen paennutta miestä. Jo tätä ennen hän oli kuvannut kevään 1918 tapahtumia omaelämäkerrallisessa romaanissaan Klyftan (1946, Kuilu 1967), jossa kertoo pakoon päässeestä miehestä, jonka Rut-tytön isä auttaa Ruotsin puolelle.

Epävarmuudet ja aukot historiallisissa tiedoissa ovat kiehtovia aiheita kirjailijoille, ja tapausta ovat kuvanneet Bondestamin lisäksi Kjell Westö romaanissaan Vådan av att vara Skrake (2000, Isän nimeen) ja Lars Sund romaanissaan Tre systrar och en berättare (2014, Kolme sisarta ja yksi kertoja). Vähän varhaisempi kuvaus löytyy Kaarlo Haapasen Pietarsaari-trilogian ensimmäisestä osasta Leskien kortteli (1982).

Lue enemmän näistä teoksista tekstistä Pietarsaaren surmat 2.3.1918.

Muistopäivän tapahtumista ks. esim. ”Arkebuseringarna i Jakobstad 1918” Svenska.yle.fi:n sivuilla (kirj. Kjell Vikman) ja ”Minnesplattan i Jakobstad blev verklighet till slut” Demokraatin sivuilla (kirj. Johan Kvarnström)

Varhaisia sisällissotaromaaneja: Lauri Sauramo, Väinö Saraoja, Eino Leino

Yksityisetsiviä, seikkailijoita ja muita sankareita vuonna 1918

Lauri Sauramo: Punakaartin päällikön tytär
Väinö Saraoja: Vapaussodan verikentillä. Seikkailukertomus Suomen vapaussodasta
Eino Leino: Elina / Punainen sankari: murroskauden kertomus

Lauri Sauramo: Punakaartin päällikön tytär

Lauri Sauramon / Soinin romaanista Punakaartin päällikön tytär ilmestyi uusi painos 2018.

Salapoliisikirjallisuus oli Suomessa lajityyppinä vielä suhteellisen uusi sisällissodan aikoihin. Yksi varhaisimmista edustajista oli Lauri Soini (1875–1919; oik. Soininen), joka julkaisi kirjailijanimellä Lauri Sauramo kaksi salapoliisiromaania: Pyhäsaaren arvoitus (1917) ja Punakaartin päällikön tytär (1918), viimeksi mainitun teoksen lopulla luvattua Punaisten vallassa -romaania Soini ei joko ehtinyt kirjoittaa tai se jäi keskeneräiseksi. Molemmissa julkaistuissa romaaneissa seikkailee sherlockmainen Väinö Haukka, joka käyttää valepukuja ja turvautuu mieluummin päättelykykyynsä kuin aseisiin tai väkivaltaan. Haukka saa toimeksiannon punakaartin päällikkö Luhtaselta, joka pyytää häntä etsimään kadonneen aselastin. Tapahtumiin on sekaantunut päällikön nuori Maisu-tytär, joka on innolla mukana punakaartissa ja rakastunut roistomaiseen Jukka Remmiin. Maisu kuvataan harhaanjohdetuksi lapsukaiseksi, joka palaa katuen naiselle perinteisesti kuuluvaan paikkaan eli kodin piiriin, kun Haukka kertoo Remmin petoksesta.

Väinö Saraoja: Vapaussodan verikentillä Jos Soinin teos voidaan lukea vapaussotakirjallisuuden maltilliseen osaan, Väinö Saraojan seikkailukertomus Vapaussodan verikentillä (1918) edustaa toista äärilaitaa: vastapuolen edustajat ovat ulkonäköään myöten vastenmielisiä olentoja ja heidän hirmutekojaan kuvataan yksityiskohtaisesti. Päähenkilö on sähkötyömies Pajula, joka on ”sosialisti, mutta varsin kunniallista laatua”. Vaikka hänessä on ”hieno vivahde mieletöntä bolshevismia”, on hän itseasiassa niin kunniallinen, että taistelee valkoisen armeijan mukana ja on valmis ”ryssien” ohella karsimaan myös osan Suomen kansasta, jotta ”meistä tulisi todella sekä vapaa että älykäs kansa”. Teoksessa hätkähdyttää ehkä eniten juuri viittaus rodunjalostukseen. Nykyromaaneissa tällaiset kommentit lausutaan joko tarinan roiston suulla tai tuodaan muulla tavoin esiin osana ajankohdan aatevirtauksia, kuten esimerkiksi Virpi Hämeen-Anttilan Karl Axel Björkin tutkimuksista kertovan sarjan toisessa osassa Käärmeitten kesä (2015), josta myöhemmin lisää.

Eino Leino: Elina / Punainen sankariKompleksisin henkilökuva on Eino Leinon romaanissa Elina (1919), jossa pohditaan sankaruuden olemusta ja uhrivalmiutta. Teoksesta otettiin heti ilmestymisvuonna uusi painos nimellä Punainen sankari, jonka tekijä katsoi kuvaavan paremmin sisältöä. Torpanpoika Heikki Takaharju pääsee pitäjän rovastin maisteripojan oppiin ja sitä kautta hyvään virkaan senaattiin. Torpparikysymyksestä väitöskirjaa tekevältä maisterilta Heikki imee ”ensimmäiset käsityksensä – – yhteiskunnallisesta vallankumouksesta”. Mutta hänen ihanteensa ei kestä, ja nuoruuden into vaihtuu kyynisyyteen ja laskelmointiin siitä, onnistuuko vallankumous ja kannattaako siihen lähteä mukaan. Hän ei tunne olevansa enää mitään:

”Vain siipirikko lintu, joka ei uskaltanut lentää enää, vain vallankumouksellinen, joka ei uskaltanut tehdä enää vallankumousta, ainoastaan katsoa syrjästä ja odottaa, siksi kuin muut tekisivät sen ja poimisivat kastanjat valmiiksi tulesta hänelle” (73).

Rakkaus opiskelutoverin vaimoon Elinaan, jonka kiihkeä sosialismi on niin ikään vaihtunut toivottomuuteen sodan kuluessa, antaa Heikille sisäistä ryhtiä. Päätös surmata julma punakaartin päällikkö ja vapauttaa tämän panttivangit syntyy, kun Heikki saa tietää punaisten tihutöistä, joiden uhreiksi myös Elinan vanhemmat ovat joutuneet. Heikki vangitaan ja teloitetaan. Ennen sitä hän saa Elinalta kirjelapun, jossa lukee ”Minun sankarini!”

Kärjistäen voisi sanoa, että niin Sauramon punapäällikkö Luhtanen, Saraojan Pajula kuin Leinon Takaharju ovat kaikki niin ”kunnollisia” punaisia / sosialisteja, että ovat käytännössä valkoisia ja lopuksi joko taistelevat valkoisten puolella tai kääntyvät muulla tavoin omiaan vastaan.

Lue lisää teoksista artikkelista Yksityisetsiviä, seikkailijoita ja muita sankareita vuonna 1918. Tämä ja aiemmin julkaistut tekstit löytyvät alasivulta 1918.

Matti Järvinen kirjoittaa Lauri Sauramosta / Soinista Ruumiin kulttuurin numerossa 1/2018, jossa muutenkin paljon asiaa vuodesta 1918 rikoskirjallisuudessa, ks. sisällysluettelo.

Punavalkoista historiaa

Sisällissodan satavuotismuistovuosi on ohi. Vuoden aikana sisällissotaa on käsitelty kirjallisuudessa, teatterissa, akateemisissa tutkimuksissa, sanoma- ja aikakauslehdissä sekä lukuisissa luento- ym. tilaisuuksissa ympäri maata. Kiinnostus vuoden 1918 tapahtumia kohtaan on ollut todella suurta (ks. historiantutkija Marko Tikan mietteitä sodan muistovuodesta Alusta!-verkkolehdessä).

Oma projektini Punavalkoista historiaa. Näkökulmia sisällissotakirjallisuuteen on sekin saavuttanut jonkinlaisen välietapin – projektin päättymisestä en uskalla puhua, koska sisällissotakirjallisuuden tutkiminen voi hyvinkin viedä loppuelämäni. Tutkimukseni on keskittynyt nykykirjallisuuteen, mutta yksi kirja johti toiseen ja kiinnostava aihe sai tarttumaan aiemmin julkaistuihin teoksiin. Tuttujen Sillanpään, Viidan, Linnan, Rintalan ja Meren romaanien lisäksi löytyi esimerkiksi koskettavia lapsikertomuksia, joista muutamia olen esitellyt jo aiemmin tässä blogissani, sotavuonna kirjoitettu salapoliisiromaani, nuoren sankaripojan tarina, jota yhä hyödynnetään, ja niin paljon muita tarinoita. Nykykirjailijoista sävähdyttäviä lukuelämyksiä tarjosivat muun muassa Anneli Kanto (Veriruusut ja Lahtarit), Heidi Köngäs (Sandra), Antti Tuuri (Kylmien kyytimies, Surmanpelto), Jari Järvelä (Kosken kahta puolta) ja Pasi Pekkola (Huomenna kevät palaa) – vain muutamia mainitakseni.

Alkuvuoden 2019 aikana tulen julkaisemaan tutkimukseni tähän mennessä kirjoittamani tekstit (noin 150 sivua) pdf-tiedostoina blogini alasivulla 1918 (ehkä jossain vaiheessa aineistoille tulee oma blogisivustonsa, mutta tällä hetkellä sen tekemiseen ei ole aikaa). Tarkastelunäkökulmani ovat dokumentaarisen romaanin tapa leikkiä faktalla ja fiktiolla (tästä esimerkkinä alla postaus Leena Landerin romaanista Liekin lapset), naisten ja lasten kohtalot sekä sisällissotaromaanin suomenruotsalainen traditio. Näiden kolmen näkökulman lisäksi innostuin lukemaan ja kirjoittamaan siitä, miten sisällissodan kahtiajako näkyy rikoskirjallisuudessa. Yllättävän moni dekkarikirjailija on sijoittanut teoksensa 1920-luvulle (Timo Sandberg, Mikko Porvali, Virpi Hämeen-Anttila, Nina Hurma), jolloin sota oli vielä tuoreessa muistissa. Sen sijaan Timo Saarron romaaneissa rikoksia ratkotaan sodanajan punaisessa Helsingissä.

Leena Lander: Liekin lapsetYksi hienoimmista lukuelämyksistä oli Leena Landerin Liekin lapset (2010). Lander on käsitellyt sisällissotaa aiemmin romaanissaan Käsky (2003), joka oli Finlandia-palkintoehdokas ja josta tehtiin useampia näyttämöversioita. Aku Louhimiehen teoksen pohjalta ohjaama samanniminen elokuva sai ensi-iltansa 2008 ja kasvatti romaanin mainetta entisestään. Lander on pitänyt Liekin lapsia uransa tärkeimpänä teoksena, eräänlaisena synteesinä siitä, mikä on fiktion ja faktan ero (Aamun kirjan haastattelu on katsottavissa Ylen Elävän arkiston sivuilla).

Romaani on uskomattoman monitasoinen ja moniääninen. Tapahtumia kuvataan kahdella aikatasolla. Kehyskertomuksessa muurarin työnsä jättänyt Risto Salin alkaa tutkia, mitä Halikon Vartsalassa tapahtui vuonna 1918. Mikä johti useiden kymmenien punaisten teloituksiin Halikon Märynummella? Menneisyyden aikataso alkaa jo vuodesta 1903. Näin lukija näkee henkilöhahmojen kehittyvän, valitsevan puolensa tai vain ajautuvan osallisiksi tapahtumia omien tai muiden toimien seurauksena. Joel Tammiston, Sakari Salinin, Saida Harjulan ja Arvi Malmbergin kohtalot imaisevat lukijan osaksi pienen sahayhteisön elämää. Yhtä lailla kiinnostava on kirjoittamisajankohdan taso, jossa Salin historiantutkijan tavoin yrittää saada tolkkua erilaisista dokumenteista. Hän toimii teoksessa lukijan vastineena mikä tuotiin esiin myös arvioissa. ”Hän olemme me, jotka haluamme tietää”, totesi Helsingin Sanomien Antti Majander (ks. Joukkomurha ei vanhene).

Siltalan julkaisema Liekin lapset sai ylimääräistä julkisuutta siitä käytyjen tekijänoikeuskiistojen vuoksi. Tammen mukaan teos oli uusi versio heidän 1987 julkaisemastaan romaanista Jumalattoman kova tinki. Kyse on kuitenkin itsenäinestä romaanista, vaikka tapahtumapaikka ja henkilöhahmot ovat paljolti samoja. Lander kohtelee Liekin lapsissa aiemmin kirjoittamaansa teosta hyvin pilkallisesti, hän puhuu muun muassa nuoresta ”tutkijanplantusta”, joka oli ottanut vähän liikaa kirjallisia vapauksia.

Koko teksti pdf-tiedostona: Historian vapaa ladelma – Leena Lander: Liekin lapset

Liekin lapset -romaanista on kirjoitettu myös seuraavissa blogeissa: Luettua elämää ja Annelin lukuvinkit.