Barbara Winckelmann: Kivilinna
Lukematta ainuttakaan Barbara Winckelmannin romaania olin luokitellut hänet kevyitä ja romanttisia kirjoja tehtailevaksi kirjailijattareksi. Mistä ihmeestä olin saanut moisen käsityksen? Winckelmann kuvaa historiallisissa romaaneissaan naisen asemaa niin säätyläisten kuin työväestön parissa.
Ensimmäinen romaani, jonka Winckelmannilta luin, oli suomentamaton Fyrtio vintrars snö (1989), joka sijoittuu vuoteen 1960 ja kuvaa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisen osan aikaansaamaa debattia. Linnan teos ilmestyi Nils-Börje Stormbomin ruotsinnoksena samana syksynä nimellä Upp trälar! ja siitä keskusteltiin myös ruotsinkielisten lehtien palstoilla. Winckelmannin romaanissa Linnan tulkinta sisällissodasta rikkoo valkoisten puolella mukana olleen isän ja totuutta etsivän tyttären välit.
Teoksen nimi Kivilinna viittaa suureen Uudenmaankadulla sijaitsevaan vuokrakasarmiin. Talossa saa niin pontikkaa kuin seuraa, sillä Jenny pitää salakapakkaa ja osa asukkaista on prostituoituja. Jenny on palaamassa saunasta Katajanokalta, kun hän törmää maahan luhistuneeseen mieheen, jolla on mukanaan lapsi. On vuosi 1868, ja he ovat tuhansien muiden tavoin lähteneet nälän ajamina kotiseudultaan. Aaroni ja poika jäävät Jennyn ”loukkoon”, josta on jo ennestään erotettu omat nurkkansa muille ”alivuokralaisille”.
Toisaalla Berta-tädin, Axelin ja Hannan perheessä lapset värjäävät pääsiäismunia. Axel menetti vanhempansa ollessaan vielä lapsi. Berta-täti oli kuitenkin kiinni leipomossaan eikä voinut antaa pojalle tämän kaipaamaa huomiota. Nyt hän haluaisi Axelin olevan enemmän mukana yrityksessä, mutta tämä karttaa vastuuta. Selvinpäin ollessaan Axel on hellä sängyssä, ja vaikka hän muuttuu kovakouraisemmaksi juotuaan, järkyttää ensimmäinen lyönti Hannan suunniltaan:
Mutta vain ensimmäinen tuska ja yllätys lamaannuttavat hänet. Ja vain hetken hän seisoo paikoillaan. Sitten hänet valtaa lähes mieletön viha. Kukaan ei ole lyönyt häntä noin. EI KUKAAN – ei koskaan! Ei yksinkertaisesti voi olla totta että Axel teki sen – löi häntä! Nyt hän saa kuulla. (82)
Pahoinpitelystä tulee toistuvaa ja Hannan uhma vaihtuu pelkoon: juovuksissa Axel lyö vaimoaan haukkuen samalla huoraksi ja lutkaksi. Tästä huolimatta Hanna toteaa Bertalle, että ”[k]yllähän täti tietää, että elän maailman onnellisimmassa avioliitossa”. (283) Jennyn ja Aaronin suhde toimii vastakohtana. Kun mies ensimmäistä kertaa pyrkii Jennyn luo, tämä ajattelee, että olisihan se pitänyt tietää:
Mitä sa haluat? Kysymys on älyttömän tyhmä sillä mieshän voi haluta vain yhtä asiaa. – En mitään, mies vastaa kuiskaten. [– –] Tuota noin, kun mä ajattelin kun kuulin että sä et saanut unta, että mä tulisin sun luoksesi tähän viereen makaamaan että sun tulisi lämmin ja pystyisit nukahtamaan.
Koskaan ei Jenny ollut moista kuullut. Että mies tulisi hänen viereensä makaamaan. Ei hänen päälleen. (65–66)
Vaikka Aaroni ja Jenny selviävätkin säikähdyksellä Kivilinnaan tehdystä tarkastuksesta – pontikkakanisterissakin sattuu olemaan juuri silloin vettä – päättävät he muuttaa Sörnäisiin. Elanto saadaan tyhjentämällä puulastissa olevia tavaravaunuja. Elämä ei ole helppoa ja välillä nähdään nälkää. Ennen pitkää Jennyn ja Axelin tiet kohtaavat – kumpi selviää voittajana kohtaamisesta?
Winckelmann kuvaa – myös kielen tasolla – kaunistelematta köyhimpien oloja; romantiikka ja viihteellisyys ovat kaukana, joten ennakkoluuloni joutivat romukoppaan. Kirjasammosta löytyvässä aikalaisarviossa Leena Laulajainen toteaa, että ”toisin kuin edellisessä osassa naturalismi pysyy kohtuuden rajoissa”. Winckelmann on siis kirjoittanut rankempiakin tarinoita.
Liisi Huhtala kirjoittaa suomalaista naiskirjallisuutta esittelevässä teoksessa Sain roolin johon en mahdu (1989, 707) Winckelmannin tietoisesta ”feministisestä näkökulmasta”, jossa naisten välisellä solidaarisuudella on iso rooli. Winckelmannin ensimmäiset teokset olivat viihteellisempiä, mutta 1960-luvulla tapahtui käänne, jota kirjailija on kuvannut seuraavasti:
Minä hangoittelin sitä uutta ja edistyksellistä ajattelua vastaan, mitä nuoriso niin puolusti. Kukapa haluaisi nelikymmenvuotiaana herätä mukavasta elämästään ja ryhtyä ajattelemaan? Mutta minä luin kaiken mahdollisen mitä käsiini sain sosiaalihistoriasta, yhteiskuntatieteistä ja filosofiasta – ennen kaikkea saadakseni vasta-argumentteja väittelyihin. Samalla kuitenkin muutuin yhä enemmän itse. Uudet tietoni alkoivat vähitellen vaikuttaa romaaneihini ja käsitykseeni historiasta. (Sain roolin johon en mahdu, 708, suom. Liisi Huhtala.)
Kivilinna on viisiosaisen Helsinki-sarjan neljäs osa. Muut osat ovat: Din vredes dag (1977, suom. Sinun vihasi päivä 1979), Bortom gryningen (1979, suom. Sarastuksen tuolla puolen 1981), Kejsarstaden (1982, suom. Keisarin kaupunki 1983) ja Stad i uppror (1986, suom. Kaupunki kapinassa 1987). Åke Lindman ohjasi ensimmäisestä osasta kuusiosaisen televisiosarjan, joka sai ensiesityksensä keväällä 1991.
Barbara Winckelmann: Kivilinna (Stenslottet, 1984). Suom. Veijo Kiuru. Gummerus, 1985. 295 s.
Lisätietoa kirjailijasta:
Kirjallisuutta ja tutkimusta 