Avainsana-arkisto: historiallinen jännityskirjallisuus

Anna Ekberg & Thomas Rydahl: Merenneidon kuolema

Kustantajien katalogeja selatessa ei voi olla huomaamatta jännityskirjallisuuden suurta osuutta käännetystä kirjallisuudesta. Tero Vainio kirjoitti aiheesta Kalevassa kommentoidessaan Kulttuurirahaston lanseeraamaa uutta tukimuotoa, jonka tarkoitus on edistää maailmankirjallisuuden kääntämistä. Tukea hakee kustantaja ja hakuaika on nyt maaliskuussa 2022.

Valitessani viime syksynä kirjallisuuspiiriimme luettavaa – teemana tänä lukuvuonna tanskankielinen kirjallisuus – törmäsin samaan asiaan: hakutuloksissa vallitsevana genrenä on jännityskirjallisuus. Joki-kirjastojen tietokannasta löytyy kaksikymmentäyksi vuosina 2020–21 julkaistua alkuaan tanskan kielellä ilmestynyttä romaania. Näistä neljätoista kuuluu jännityskirjallisuuden eri lajityyppeihin. Norjankielisissä romaaneissa suhde on 29/18. Pohjoismaisista kielistä eniten käännetty on tietysti ruotsi, jossa jännityskirjallisuuden ja muiden romaanien suhde oli suunnilleen sama (karkeasti laskettuna 160/93).

Miksi tämä johdanto? Ensimmäinen ajatukseni oli, että en ota yhtään jännitys-, rikos- tai poliisikirjallisuuden edustajaa mukaan, koska niitä luetaan muutenkin paljon. Mutta sitten eteen tuli Anna Ekbergin ja Thomas Rydahlin Merenneidon kuolema. Poikkeuksellisen teoksesta tekee se, että tapahtumat on sijoitettu 1830-luvun Kööpenhaminaan ja pääosassa on Hans Christian Andersen. Kyseinen lajityyppi – historiallinen jännityskirjallisuus – on 2000-luvulla noussut vahvasti myös Suomessa. Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarjassa liikutaan 1920-luvun Helsingissä, Pekka Hyytin romaaneissa 1930-luvun Tampereella ja Timo Sandbergin Otso Kekki -sarjassa Lahdessa 1920-luvulta 1940-luvulle – vain muutamia mainitakseni.

Merenneidon kuolema on kirjoitettu kolmen kirjailijan yhteistyönä, sillä Anna Ekberg on pseudonyymi, jonka taakse kätkeytyvät Anders Rønnow Klarlund ja Jacob Weinreich, molemmat ovat sekä elokuvaohjaajia että kirjailijoita. Heidän salanimellä A. J. Kazinski julkaistusta tuotannosta on suomennettu vain Viimeinen hyvä ihminen (2011). Merenneidon kuolema -romaanin alkulehdillä kerrotaan Andersenin pitäneen säännöllisesti päiväkirjaa lukuun ottamatta puolentoistavuoden jaksoa alkaen kesästä 1834. Tekijät ovat sijoittaneet tarinan kyseisen vuoden syksyyn noudattaen näin historiallisen romaanin sääntöä, jonka mukaan kirjailija voi käyttää vapaasti mielikuvitustaan niin sanotuilla harmailla alueilla, joista ei ole lähteitä.

Nuori, prostituoituna työskennellyt Anna löydetään murhattuna ja silvottuna. Andersen on käyttänyt häntä mallina siluettikuviin.

Anna ei ole koskaan nähnyt kenenkään kääntelevän saksia ja leikkelevän niillä paperia tuolla tavalla ja noin taitavasti, ei edes räätälisedän. Hän ihailee sitä – miehen kykyä luoda kauneutta ja saada kaikki muu katoamaan. Jäljelle jää paperinohut painos Annasta hiukset valtoimenaan ja luontoa uhmaavine muotoineen, poissa on kaikki rumuus. lukuisat asiakkaat jotka ovat jättäneet jälkensä Annan silmiin, hänen puuttuva etuhampaansa ja huolesta kielivät juonteet otsassa, huoli pikku-Mariesta – –. (10)

Tekijät käyttävät hyväkseen Andersenista yleisesti tunnettuja seikkoja; taito paperinleikkaajana ja tarinoiden kertojana, hiukan kolho olemus, pettymys teatteriuran kariutumiseen, ystävyys Edvard Colliniin ja oletettu homoseksuaalisuus tuodaan kaikki esiin. Useille rikosromaaneille tyypilliseen tapaan päähenkilö eli Andersen joutuu syytetyksi murhasta ja alkaa sen vuoksi tutkia tapausta yhdessä Annan sisaren Mollyn kanssa. Yhdessä he – Mollyn sanoin paperinleikkaaja ja huora – muodostavat sopivan omalaatuisen parin:

– Emme löydä murhaajaa millään. Katso nyt meitä, Hans Christian sanoo särkyneellä äänellä ja hakee katseellaan jotain, mistä he voisivat peilata itseään. – – Hän tarttuu Mollya käsivarresta, tämä riuhtaisee itsensä irti mutta antautuu silti heidän heijastukselleen ikkunassa. Siinä he seisovat vieretysten, laiha kirjailija, puoliksi varis, puoliksi ihminen nukkavieruissa mustissa vaatteissa ja liian lyhyissä housuissa. Ja Molly mekko ryvettyneenä helmasta, johon muta ja lika ovat tarttuneet, mutta sillä ei ole merkitystä, sillä useimpien katseet eivät koskaan yllä niin alas, ne pysähtyvät rinnoille tiukasti kiristetyn kullanvärisen korsetin nyöreihin ja punaisiin hiussuortuviin, jotka ryöppyävät joka suuntaan ja joista vain kuuliaisimmat on koottu nutturalle.
– Emme näytä lainkaan hullummilta, Molly sanoo. (104–105)

Jos pystyy hyväksymään Andersenin päähenkilöksi ja jossain määrin epäuskottavan motiivin murhille, on perinteisen rikoskirjallisuuden ystävällekin tiedossa viihdyttäviä hetkiä vauhdikkaiden juonen käänteiden parissa. Romaanin ansiot ovat mielestäni kuitenkin aivan muualla. Andersenin elämänvaiheiden ohella teoksessa vetoaa erityisesti miljöön kuvaus. Lukija pääsee sukeltamaan osaksi 1830-luvun suurkaupungin kuhinaa ja näkemään niin köyhien kuin rikkaiden osan. Luokkaerot ovat valtavat, sen saa Molly huomata päästessään palvelijana näkemään kuninkaallisten yltäkylläistä elämää.

Kaupungin lika, kurjuus ja löyhkä kuvataan lukijaa säästelemättä – kuvaus tuo mieleen Patrick Süskindin 1700-luvun Pariisiin sijoittuvan romaanin Parfyymi: erään murhaajan tarina (1986), joka alkaa kuvauksella lemuavasta kalatorista, jonne päähenkilö syntyy. Murhaajan toista uhria Andersen ja Molly etsivät ”paskajärvestä”, jonne tyhjennetään kaupungin jätteet.

[Molly] tuijottaa suurkaupungin asukkaiden jätösten käsittämätöntä taistelutannerta. Rikkaat, köyhät, kerjäläiset ja kuninkaalliset, täällä kaikki ovat samanarvoisia. Sadoittain ruskeita puusaaveja seisoo valkoisen auringon alla ja kuplii ja löyhkää. Niiden takana virtaa ruskea paskajoki, joka on muodostanut suvantokohtaan järven, ihmisten ulosteiden mutaisen meren. Eräänlaisen helvetin maan päälle, Molly ajattelee. (154)

Groteskeja kuvauksia riittää, sillä Andersen ja Molly käyvät vankilassa, mielisairaalassa ja kulkevat tunneleissa kaupungin alla jahdatessaan murhaajaa. Pohjoismaisille jännitysromaaneille tyypilliseen tapaan teoksessa on yhteiskuntakritiikkiä, joka kohdistuu etenkin vallan väärinkäyttöön.

Koronarajoitusten vuoksi käsittelimme romaanin etälukupiirissä. Osallistujat kiittelivät ajankuvaa, vaikka teos muuten jakoi mielipiteet, mikä on vain hyvä, kun kyse on lukupiirikirjasta. Tapanani on pyytää kouluarvosana luetulle teokselle, ja nyt arvosana liikkui kuuden ja yhdeksän välillä. Entä oma arvosanani? Vahva kahdeksan, ja pisteet menevät nimenomaan erinomaiselle miljöön kuvaukselle.

Anna Ekberg & Thomas Rydahl: Merenneidon kuolema. Suom. Katarina Luoma. Minerva, 2021. 470 s.

Kulttuuritoimituksen Anne Välinoro vertaa romaania rikossarjoihin Silta ja DNA.

Teoksesta myös blogeissa Anun ihmeelliset matkat ja Mummo matkalla.

Pekka Hyyti: Tummat pilvet eilisen

Pekka Hyyti: Tummat pilvet eilisen. Myllylahti, 2019. 333 s.

Historialliset rikosromaanit ovat kasvattaneet ilahduttavasti suosiotaan viime vuosikymmeninä, ja suomeksi on ilmestynyt laadukkaita dekkareita, jotka koukuttavat niin henkilöhahmoillaan, juonellaan kuin ajankuvallaan. Kirjailijoita on kiehtonut erityisesti 1920-luku, jota värittivät sisällissodan jälkeinen kahtiajako ja kieltolaki seurauksineen, mutta myös kaupungistuminen, elokuvat ja jazzmusiikki. Vastakkainasettelua ja jänniteitä ei puuttunut seuraavaltakaan vuosikymmeneltä. Pekka Hyyti on sijoittanut teoksensa 1930-luvun vaihteen Tampereelle, jossa hallituksen toimiin pettyneet oikeistopiirit suunnittelevat kommunismin vastaisia toimia. Kieltolaki oli yhä voimassa, joten myös Hyytin teoksissa kuvataan poliisien ja salakuljettajien välistä kisaa.

Pekka Hyyti: Tummat pilvet eilisen

Romaanissa Tummat pilvet eilisen Iiris Kurki törmää kadulla mieheen, joka palauttaa mieleen nöyryyttävän, vankileirillä tehdyn ”terveystarkastuksen”, johon punaiset naiset alistettiin. Iiris päättää varoittaa ystäviään miehestä, siitä että ”[p]ahuus asui samassa kaupungissa”. Kesän aikana eri puolilta kaupunkia löydetään useamman nuoren naisen ruumis alastomaksi riisuttuna ja aseteltuna. Murhien tutkinta kuuluu virallisesti rikospoliisille, mutta pääosassa teoksessa ovat konstaapeli Voitto Karhu ja Aamulehden toimittaja Ina Djurling, joiden avulla murhaaja lopulta selviää. Etsivä keskuspoliisin oikeistosympatiat ja tästä johtuvat epäluottamus ja salailu EK:n ja rikospoliisin välillä tuodaan teoksessa esille. Karhu olisi nuorena halunnut lähteä mukaan sisällissotaan, mutta ei tiennyt kummalle puolelle liittyisi, ja pysytteli isänsä vaatimuksesta syrjässä. Puolueettomana ja helposti samaistuttavana hahmona hän on tyypillinen historiallisen rikosromaanin päähenkilö.

Kuten monissa historiallisissa dekkareissa, ajankuva viehättää ja koukuttaa vähintään yhtä paljon kuin itse rikosjuoni. Hyytin teoksessa niin höyrylaiva Kurun uppoaminen syysmyrskyssä Näsijärvellä kuin Hämeensillan valmistuminen ja Pirkkalaispatsaiden paikalleen asettaminen on nivottu osaksi Karhun ja Djurlingin tutkimuksia. He käyvät myös kahvilla kirjaston puistoon avatussa Kahvila Katariinassa ja kävelevät Pyynikille katsomaan rakenteilla olevaa näkötornia – tamperelaisille ja muille kaupungin tunteville tällaiset maamerkit antavat oman pikantin lisänsä tarinaan.

Sekä pää- että sivuhenkilöt ovat elävästi kuvattuja. Sivuhenkilöistä on mainittava Lokomon konepajalla työskentelevä Wäinö Nieminen, sivutoiminen pirtutrokari, joka esiintyy myös seuraavassa osassa Musta talvi (2020). Ratsian uhatessa vaimo ja lapset vievät pontikkakanisterit ja ”varpuset” naapurin puolelle piiloon. Kun Nieminen tulee eräänä aamuyönä kotiin, on vastassa äkeä vaimo: ”Voi perkele, ettet sitten osaa olla erossa viinasta. Ryömit kotiin aamuyöstä ympäripäissäsi ja herätät koko talon, niin lapset kuin likankin.” Ärtymys vaihtuu järkytykseksi, kun hän näkee miehen runnotun olemuksen. Nieminen ei tiedä mitä sanoa.

Eihän tällaista voinut tapahtua. Kansalaissodasta oli jo kymmenen vuotta. Kyllä hän tiesi, ettei kansa ollut yhtenäinen ja että tehtaan patruunoita närästi työläisten vaatimukset paremmista palkoista ja työoloista. Kyllä hän tiesi Vientirauhasta ja siitä, miten lakot rikottiin rikkureiden voimin. Sitä hän ei ollut vielä ymmärtänyt, että yhteiskunnassa oltiin astumassa uuteen väkivallan aikaan.
– Oliko se taas se viina, joka tämän sai aikaan?
– Ei, sanoi Nieminen hiljaa. Työväen aate ja ammattiliitot.
– Ei kai ne sua hakanneet?
– Ei kun lahtariporukka. Ne on liikkeellä taas. (174)

Vähän aikaisemmin on pidetty kokous, jossa puhujina olivat Martti Pihkala ja Vihtori Kosola. Tilaisuudessa on päätetty piestä malliksi yksi kommunisti, ja kohteeksi joutui Nieminen. Lapuanliike nostaa päätään, ja tätä Hyyti kuvaa myös teossarjan seuraavissa osissa.

Pekka Hyytin Tummat pilvet eilisen on niin varmaa työtä, ettei sitä uskoisi esikoisromaaniksi. Teos saikin Dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan. Palkintoraadin mielestä päähenkilöt muodostavat epäsovinnaisen mutta uskottavan parin. Erityisinä ansioina raati piti sujuvaa dialogia ja virheetöntä kieltä: ”Ilmaisu on kannesta kanteen napakkaa ja täsmällistä.” (Ruumiin kulttuuri 1/2020, s. 11.) Ina Djurlingin ja Voitto Karhun tarina jatkuu romaanissa Musta talvi (2020). Sarjasta on tulossa vähintään trilogia, sillä kolmas osa Ruumiinpuntari ilmestyy syyskuussa 2020. Lukijoiden onneksi.

Lue Dekkariseuran raadin perustelut Ruumiin kulttuuri -lehden numerosta 1/2020 tai Dekkariseuran sivuilta (pdf-tiedosto)
Teoksen arvio Kirsin kirjanurkassa
Pekka Hyytin sivuilla tietoa kirjoista ja tapahtumista

Historiallisista dekkareista enemmän tekstissäni Sisällissota kaksituhattaluvun rikosromaaneissa, jossa muun muassa Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarjasta, Timo Sandbergin Otso Kekki -sarjasta sekä Nina Hurman, Timo Saarron ja Mikko Porvalin romaaneista. Tekstissä tarkastelussa siis 1920-luvulle sijoittuvat rikosromaanit ja se, miten sisällissota jälkiselvittelyineen näkyy teoksissa.