Avainsana-arkisto: historiallinen jännityskirjallisuus

Heidi Airaksinen: Vierge Moderne

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Heidi Airaksisen esikoisromaanin Vierge Modernen alkulehdellä on ote Edith Södergranin samannimisestä runosta (suom. Moderni neitsyt). Runon ensimmäinen säe ”En minä ole nainen. Olen neutri.” johdattaa romaanin aiheeseen. Vierge Modernen tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun alkupuolelle, jolloin ”samansukupuolinen haureus” oli rangaistava teko. Viimeksi esittelemässäni romaanissa Laura Anderssonin Kuolema kulosaaressa liikuttiin 1940-luvulla, ja myös siinä oli yhtenä teemana seksuaalinen identiteetti ja ympäristön tuomitseva asenne homoseksuaalisuuteen. Molempiin kirjoihin törmäsin, kun tein kirjavinkkivideota historiallisista dekkareista ja etsin, mitä uutta historiallisen jännityskirjallisuuden genressä on ilmestynyt. Airaksisen romaani on ilmestynyt 2021, mutta minulle kirja oli uusi ja koska aihe ja kuvattu aikakausi kiinnostivat, niin tässäpä esittely.

Heidi Airaksisen Vierge Moderne -teoksen kansikuva.

Sisar Kerstin työskentelee Diakonissalaitoksen Kumpulan kartanossa sijaitsevassa sairaalassa, jossa hoidetaan sukupuolitauteja. Näin hän kuvaa potilaita:

Usein laitokseen tuotiin epäsäännöllisen elämän ryydittämiä, alkoholisoituneita naisia, joiden asiakkaiksi suostuivat vain köyhimmät työläiset. He olivat niitä, jotka joutuivat kiertelemään Söörnäisten työläiskortteleita ja vierellemme nousseen Kumpulan uusien puutalojen varjostamia pimeitä kujia ja kallioita väkivallan pelossa, humalan turruttamina. (9)

Yövuoron rauha rikkoontuu, kun Kerstin löytää pihalta yhden potilaista pahoin ruhjottuna. Miten Ulrika on päässyt ulos sairaalasta ja mitä hänelle on tapahtunut? Tietääkö Ulrikaa palvonut nuori Alina murhaajan? Tohtori Renvall ei näytä juuri välittävän Ulrikan kuolemasta ja sisar Kristiinan mielestä tämä ”sai, mitä ansaitsi” (71). Kun vielä komisario Bruun haukkuu Kerstinin saatuaan tietää tämän käyneen tarkastustoimistossa etsimässä tietoja Ulrikasta, päättää Kerstin sisuuntuneena selvittää tapauksen. Tästä alkaa tutkimusmatka, joka vie diakonissalaitoksen sisaren maailmaan, jossa monien halveksimia ”homosexualisteja ja ristiin pukeutujia” (59) ymmärretään.

Tekstin joukossa on kursiivilla Kerstinin muistoja nuoruudestaan papin perheen tyttärenä ja hukkuneesta Aurorasta. Ystävyys Auroraan rikkoo välit perheeseen ja saa Kerstinin hakeutumaan Diakonissalaitokseen, mutta hän joutuu myöntämään itselleen sen olleen enemmän pakotie kuin todellinen kutsumus (209). Tästä kertoo sisaren puvun epämukavuus sen jälkeen, kun Kerstin on saanut viettää illan mekossa uusien ystäviensä Freddyn eli Frederikan ja Teddyn seurassa:

Koko kroppa tuntui kamppailevan vastaan, kun nousin ylös ja tartuin puvun karheaan helmaan. – – Taistelin sen pukemisessa pitkään. Kaulus kuristi, hihansuut hiersivät ja helma oli liian raskas. (205)

Kerstinin sisällä on kuin kaksi eri ihmistä: sisar Kerstin ja Kerstin Lund, jotka taistelevat vallasta, eikä hän ole varma, ”kumpi heistä oli voittanut vai jatkuiko taistelu edelleen, vai oliko mahdollista, että jossain vaiheessa ne sulautuisivat lopulta yhdeksi ainoaksi ihmiseksi”. (325)

Usein historiallisissa dekkareissa ajankuvaus on kiinnostavin osa, ja sitä se on erityisesti Vierge Modernessa. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen elämä aikana, jolloin vain heteroseksuaalisuus oli sallittua, oli salailua ja jatkuvaa pelkoa paljastumisesta. Teoksessa viitataan erään keskustelun yhteydessä Berliinin vapaampiin oloihin ja tohtori Hirschfeldiin, jonka mukaan homoseksuaalisuus, kuten Teddy selittää Kerstinille, ”on luonnollista ja siksi normaalia.” (232) Kyse on Magnus Hirschfeldistä, jonka instituutin ja kirjaston natsit tuhosivat. Hirschfeld oli sexologi, joka kiinnostui homoseksuaalien oikeuksista, kun moni hänen potilaansa päätyi itsemurhaan. Berliinin suvaitsevan ilmapiirin muuttumisesta kertoo myös Gerry Birgit Ilvesheimo romaanissaan Lykantropia (2009). Teoksessa liikutaan Saksan ohella muualla Euroopassa, myös Suomessa.

Diakonissalaitoksesta kertoo myös Elisabeth Ahon Sisar (2011), joka kuvaa sisarten elämää sisällissodan aikana – olen kirjoittanut teoksesta artikkelissa, joka löytyy blogini alasivulta 1918. Yhteistä näille kahdelle teokselle on köyhimpien parissa tehdyn työn kuvaus. Diakonissan asu ja heidän pyyteetön työnsä saivat jopa punakaartilaiset jättämään heidät rauhaan. Molemmissa teoksissa sisaret törmäävät perheeseen, josta vanhemmat ovat kadonneet ja lapset joutuvat selviämään keskenään. Diakonissalaitoksen sivuilla on luettelo teoksista, joissa laitoksesta on kirjoitettu. Vierge Moderne mainitaan lisäksi jutussa Diakonissa – etsivän työtä jo 1800-luvulla, jossa sisarten toiminnan Kumpulassa kerrotaan päättyneen jo 1911. Tällaiset teoksen juonta ja/tai teemaa tukevat muutokset historiallisissa faktoissa ovat tavallisia historiallisissa romaaneissa.

Heidi Airaksinen: Vierge Moderne. Arktinen banaani, 2021. 391 s.

Heidi Airaksinen kertoo teoksen vaatimasta taustatyöstä Sateenkaarihistoria.fi:n sivuilla julkaistussa Faktasta fiktioon: menneisyyden kuvittelemista.

Lue myös Miia Vistilän arvio Voima-lehdestä.

Teoksesta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Sateenkaarimaalari. Kulttuuriblogi ja Kehrääjä

Laura Andersson: Kuolema Kulosaaressa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Suomessa kirjoitetaan kiitettävän paljon historiallisia jännäreitä. Artikkelissani Sisällissota kaksituhattaluvun rikosromaaneissa olen käsitellyt Timo Sandbergin, Timo Saarron, Mikko Porvalin, Nina Hurman ja Virpi Hämeen-Anttilan romaanien ajankuvaa, lähinnä sitä miten sisällissodan jäljet näkyivät yhä seuravilla vuosikymmenillä. On ollut ilahduttavaa huomata, että genren pariin on tullut jälleen uusia tekijöitä, esimerkiksi Laura Andersson (Kuolema Kulosaaressa, 2022), Pauli Jokinen (Jääleinikin kuolema, 2022) ja Heidi Airaksinen (Vierge Moderne, 2021). Esittelen seuraavaksi Laura Anderssonin romaanin, jossa miljöönä on sodanjälkeinen Helsinki.

Kuolema Kulosaaressa aloittaa Lili Loimola -ratkaisee sarjan. Lili, oikealta nimeltään Lyyli Huttunen, on ollut Amerikassa kotiapulaisena mutta palaa kotiin sodan päätyttyä. Laivalla hän tapaa Riku Loimolan, ja yhdessä he ratkaisevat kuuluisaa pankkiiria kohdanneen varkauden. Lili ja Riku avioituvat käytännön syistä: pariskunnan on helpompi saada katto päänsä päälle asuntopulasta kärsivässä Helsingissä ja Rikun on helpompi peittää seksuaalinen identiteettinsä. Homoseksuaalisuus nousee yhdeksi teoksen teemoista, sillä myös ratkaistava tapaus näyttäisi liittyvän siihen. Joakim Holm palkkaa yksityisetsivät saadakseen takaisin kiristyskirjeet, jotka hän on lähettänyt rikkaalle Henry Aaltokoskelle nähtyään tämän usein yöllä Esplanadin puistossa, jossa miehet etsivät seuraa. Toimeksianto vie Lilin ja Rikun Kulosaaren hienolle huvila-alueelle. Pian heidän selvitettävänään on myös palvelustytön murha. Onneksi apuun saadaan komisario Elias Huhta, joka kaikesta päätellen tulee olemaan mukana myös sarjan seuraavassa osassa. Kimurantista juonesta ei sen enempää. Teos on sujuvasti kirjoitettu, ja sympaattinen pääpari takaa mukavan lukuhetken.

Kuten usein olen todennut, historiallisissa dekkareissa ajankuva koukuttaa lähes yhtä paljon (ja toisinaan enemmän) kuin rikosjuoni. Andersson tuo hyvin esiin kielteiset asenteet homoseksuaalisuutta kohtaan. Poliisit ratsaavat kaupungilla paikkoja, joissa tietävät homomiesten tapaavan, ja kiinniotettuja pahoinpidellään estotta. Myös Riku saa osansa iskuista erään ratsian yhteydessä.

Kaupungissa sota-aikana eläneet kertovat, että silloin täällä sai olla rauhassa – –. Poliiseilla oli kai parempaakin tekemistä kuin jahdata muutamaa poikkeavaa pitkin puistotietä. Kaikki olivat ehtineet tottua siihen. He olivat kuulemma järkyttyneet aiemmin tänä vuonna, kun ratsiat alkoivat toden teolla uudestaan. Kiihkoilijoiden joukossa on isoja nimiä poliisilaitokselta. He tekevät sitä huvikseen. Ei siinä ole kyse mistään muusta. (144)

Rikun toteamus asenteiden muuttumisesta pitää paikkansa. Kati Mustola kirjoittaa artikkelissaan ”Homoseksuaalisuus ja sota” (teoksessa Ihminen sodassa, 2006), että sota muodosti poikkeustilanteen, jossa asenteet homoseksuaalisuutta kohtaan lieventyivät. Mustola kertoo kahdesta sotilaasta, joista toinen on paremmin Tom of Finlandina tunnettu Touko Laaksonen. Laaksosen mukaan sota-aikana ei ollut ratsioita, vaikka miesten kohtaamispaikat Helsingissä olivat yleisessä tiedossa. Mustolan sanoin ”[s]odan jälkeen tapahtui eräänlainen kollektiivinen muistinmenetys sota-aikaisesta homoseksuaalisuudesta” (2006, 188); moni näki heteroavioliiton ainoana mahdollisuutena ja vaikeni todellisesta seksuaalisesta identiteetistään.

Laura Andersson: Kuolema Kulosaaressa. Otava, 2022. 415 s.

Anderssonin teos on noteerattu hyvin kirjablogeissa ja saanut kiittäviä arvioita, ks. esim. Kirja vieköön, Kirjakaapin kummitus, Kirsin kirjanurkka ja Luetut.net.

Anna Ekberg & Thomas Rydahl: Merenneidon kuolema

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kustantajien katalogeja selatessa ei voi olla huomaamatta jännityskirjallisuuden suurta osuutta käännetystä kirjallisuudesta. Tero Vainio kirjoitti aiheesta Kalevassa kommentoidessaan Kulttuurirahaston lanseeraamaa uutta tukimuotoa, jonka tarkoitus on edistää maailmankirjallisuuden kääntämistä. Tukea hakee kustantaja ja hakuaika on nyt maaliskuussa 2022.

Valitessani viime syksynä kirjallisuuspiiriimme luettavaa – teemana tänä lukuvuonna tanskankielinen kirjallisuus – törmäsin samaan asiaan: hakutuloksissa vallitsevana genrenä on jännityskirjallisuus. Joki-kirjastojen tietokannasta löytyy kaksikymmentäyksi vuosina 2020–21 julkaistua alkuaan tanskan kielellä ilmestynyttä romaania. Näistä neljätoista kuuluu jännityskirjallisuuden eri lajityyppeihin. Norjankielisissä romaaneissa suhde on 29/18. Pohjoismaisista kielistä eniten käännetty on tietysti ruotsi, jossa jännityskirjallisuuden ja muiden romaanien suhde oli suunnilleen sama (karkeasti laskettuna 160/93).

Miksi tämä johdanto? Ensimmäinen ajatukseni oli, että en ota yhtään jännitys-, rikos- tai poliisikirjallisuuden edustajaa mukaan, koska niitä luetaan muutenkin paljon. Mutta sitten eteen tuli Anna Ekbergin ja Thomas Rydahlin Merenneidon kuolema. Poikkeuksellisen teoksesta tekee se, että tapahtumat on sijoitettu 1830-luvun Kööpenhaminaan ja pääosassa on Hans Christian Andersen. Kyseinen lajityyppi – historiallinen jännityskirjallisuus – on 2000-luvulla noussut vahvasti myös Suomessa. Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarjassa liikutaan 1920-luvun Helsingissä, Pekka Hyytin romaaneissa 1930-luvun Tampereella ja Timo Sandbergin Otso Kekki -sarjassa Lahdessa 1920-luvulta 1940-luvulle – vain muutamia mainitakseni.

Merenneidon kuolema on kirjoitettu kolmen kirjailijan yhteistyönä, sillä Anna Ekberg on pseudonyymi, jonka taakse kätkeytyvät Anders Rønnow Klarlund ja Jacob Weinreich, molemmat ovat sekä elokuvaohjaajia että kirjailijoita. Heidän salanimellä A. J. Kazinski julkaistusta tuotannosta on suomennettu vain Viimeinen hyvä ihminen (2011). Merenneidon kuolema -romaanin alkulehdillä kerrotaan Andersenin pitäneen säännöllisesti päiväkirjaa lukuun ottamatta puolentoistavuoden jaksoa alkaen kesästä 1834. Tekijät ovat sijoittaneet tarinan kyseisen vuoden syksyyn noudattaen näin historiallisen romaanin sääntöä, jonka mukaan kirjailija voi käyttää vapaasti mielikuvitustaan niin sanotuilla harmailla alueilla, joista ei ole lähteitä.

Nuori, prostituoituna työskennellyt Anna löydetään murhattuna ja silvottuna. Andersen on käyttänyt häntä mallina siluettikuviin.

Anna ei ole koskaan nähnyt kenenkään kääntelevän saksia ja leikkelevän niillä paperia tuolla tavalla ja noin taitavasti, ei edes räätälisedän. Hän ihailee sitä – miehen kykyä luoda kauneutta ja saada kaikki muu katoamaan. Jäljelle jää paperinohut painos Annasta hiukset valtoimenaan ja luontoa uhmaavine muotoineen, poissa on kaikki rumuus. lukuisat asiakkaat jotka ovat jättäneet jälkensä Annan silmiin, hänen puuttuva etuhampaansa ja huolesta kielivät juonteet otsassa, huoli pikku-Mariesta – –. (10)

Tekijät käyttävät hyväkseen Andersenista yleisesti tunnettuja seikkoja; taito paperinleikkaajana ja tarinoiden kertojana, hiukan kolho olemus, pettymys teatteriuran kariutumiseen, ystävyys Edvard Colliniin ja oletettu homoseksuaalisuus tuodaan kaikki esiin. Useille rikosromaaneille tyypilliseen tapaan päähenkilö eli Andersen joutuu syytetyksi murhasta ja alkaa sen vuoksi tutkia tapausta yhdessä Annan sisaren Mollyn kanssa. Yhdessä he – Mollyn sanoin paperinleikkaaja ja huora – muodostavat sopivan omalaatuisen parin:

– Emme löydä murhaajaa millään. Katso nyt meitä, Hans Christian sanoo särkyneellä äänellä ja hakee katseellaan jotain, mistä he voisivat peilata itseään. – – Hän tarttuu Mollya käsivarresta, tämä riuhtaisee itsensä irti mutta antautuu silti heidän heijastukselleen ikkunassa. Siinä he seisovat vieretysten, laiha kirjailija, puoliksi varis, puoliksi ihminen nukkavieruissa mustissa vaatteissa ja liian lyhyissä housuissa. Ja Molly mekko ryvettyneenä helmasta, johon muta ja lika ovat tarttuneet, mutta sillä ei ole merkitystä, sillä useimpien katseet eivät koskaan yllä niin alas, ne pysähtyvät rinnoille tiukasti kiristetyn kullanvärisen korsetin nyöreihin ja punaisiin hiussuortuviin, jotka ryöppyävät joka suuntaan ja joista vain kuuliaisimmat on koottu nutturalle.
– Emme näytä lainkaan hullummilta, Molly sanoo. (104–105)

Jos pystyy hyväksymään Andersenin päähenkilöksi ja jossain määrin epäuskottavan motiivin murhille, on perinteisen rikoskirjallisuuden ystävällekin tiedossa viihdyttäviä hetkiä vauhdikkaiden juonen käänteiden parissa. Romaanin ansiot ovat mielestäni kuitenkin aivan muualla. Andersenin elämänvaiheiden ohella teoksessa vetoaa erityisesti miljöön kuvaus. Lukija pääsee sukeltamaan osaksi 1830-luvun suurkaupungin kuhinaa ja näkemään niin köyhien kuin rikkaiden osan. Luokkaerot ovat valtavat, sen saa Molly huomata päästessään palvelijana näkemään kuninkaallisten yltäkylläistä elämää.

Kaupungin lika, kurjuus ja löyhkä kuvataan lukijaa säästelemättä – kuvaus tuo mieleen Patrick Süskindin 1700-luvun Pariisiin sijoittuvan romaanin Parfyymi: erään murhaajan tarina (1986), joka alkaa kuvauksella lemuavasta kalatorista, jonne päähenkilö syntyy. Murhaajan toista uhria Andersen ja Molly etsivät ”paskajärvestä”, jonne tyhjennetään kaupungin jätteet.

[Molly] tuijottaa suurkaupungin asukkaiden jätösten käsittämätöntä taistelutannerta. Rikkaat, köyhät, kerjäläiset ja kuninkaalliset, täällä kaikki ovat samanarvoisia. Sadoittain ruskeita puusaaveja seisoo valkoisen auringon alla ja kuplii ja löyhkää. Niiden takana virtaa ruskea paskajoki, joka on muodostanut suvantokohtaan järven, ihmisten ulosteiden mutaisen meren. Eräänlaisen helvetin maan päälle, Molly ajattelee. (154)

Groteskeja kuvauksia riittää, sillä Andersen ja Molly käyvät vankilassa, mielisairaalassa ja kulkevat tunneleissa kaupungin alla jahdatessaan murhaajaa. Pohjoismaisille jännitysromaaneille tyypilliseen tapaan teoksessa on yhteiskuntakritiikkiä, joka kohdistuu etenkin vallan väärinkäyttöön.

Koronarajoitusten vuoksi käsittelimme romaanin etälukupiirissä. Osallistujat kiittelivät ajankuvaa, vaikka teos muuten jakoi mielipiteet, mikä on vain hyvä, kun kyse on lukupiirikirjasta. Tapanani on pyytää kouluarvosana luetulle teokselle, ja nyt arvosana liikkui kuuden ja yhdeksän välillä. Entä oma arvosanani? Vahva kahdeksan, ja pisteet menevät nimenomaan erinomaiselle miljöön kuvaukselle.

Anna Ekberg & Thomas Rydahl: Merenneidon kuolema. Suom. Katarina Luoma. Minerva, 2021. 470 s.

Kulttuuritoimituksen Anne Välinoro vertaa romaania rikossarjoihin Silta ja DNA.

Teoksesta myös blogeissa Anun ihmeelliset matkat ja Mummo matkalla.

Pekka Hyyti: Tummat pilvet eilisen

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Pekka Hyyti: Tummat pilvet eilisen. Myllylahti, 2019. 333 s.

Historialliset rikosromaanit ovat kasvattaneet ilahduttavasti suosiotaan viime vuosikymmeninä, ja suomeksi on ilmestynyt laadukkaita dekkareita, jotka koukuttavat niin henkilöhahmoillaan, juonellaan kuin ajankuvallaan. Kirjailijoita on kiehtonut erityisesti 1920-luku, jota värittivät sisällissodan jälkeinen kahtiajako ja kieltolaki seurauksineen, mutta myös kaupungistuminen, elokuvat ja jazzmusiikki. Vastakkainasettelua ja jänniteitä ei puuttunut seuraavaltakaan vuosikymmeneltä. Pekka Hyyti on sijoittanut teoksensa 1930-luvun vaihteen Tampereelle, jossa hallituksen toimiin pettyneet oikeistopiirit suunnittelevat kommunismin vastaisia toimia. Kieltolaki oli yhä voimassa, joten myös Hyytin teoksissa kuvataan poliisien ja salakuljettajien välistä kisaa.

Pekka Hyyti: Tummat pilvet eilisen

Romaanissa Tummat pilvet eilisen Iiris Kurki törmää kadulla mieheen, joka palauttaa mieleen nöyryyttävän, vankileirillä tehdyn ”terveystarkastuksen”, johon punaiset naiset alistettiin. Iiris päättää varoittaa ystäviään miehestä, siitä että ”[p]ahuus asui samassa kaupungissa”. Kesän aikana eri puolilta kaupunkia löydetään useamman nuoren naisen ruumis alastomaksi riisuttuna ja aseteltuna. Murhien tutkinta kuuluu virallisesti rikospoliisille, mutta pääosassa teoksessa ovat konstaapeli Voitto Karhu ja Aamulehden toimittaja Ina Djurling, joiden avulla murhaaja lopulta selviää. Etsivä keskuspoliisin oikeistosympatiat ja tästä johtuvat epäluottamus ja salailu EK:n ja rikospoliisin välillä tuodaan teoksessa esille. Karhu olisi nuorena halunnut lähteä mukaan sisällissotaan, mutta ei tiennyt kummalle puolelle liittyisi, ja pysytteli isänsä vaatimuksesta syrjässä. Puolueettomana ja helposti samaistuttavana hahmona hän on tyypillinen historiallisen rikosromaanin päähenkilö.

Kuten monissa historiallisissa dekkareissa, ajankuva viehättää ja koukuttaa vähintään yhtä paljon kuin itse rikosjuoni. Hyytin teoksessa niin höyrylaiva Kurun uppoaminen syysmyrskyssä Näsijärvellä kuin Hämeensillan valmistuminen ja Pirkkalaispatsaiden paikalleen asettaminen on nivottu osaksi Karhun ja Djurlingin tutkimuksia. He käyvät myös kahvilla kirjaston puistoon avatussa Kahvila Katariinassa ja kävelevät Pyynikille katsomaan rakenteilla olevaa näkötornia – tamperelaisille ja muille kaupungin tunteville tällaiset maamerkit antavat oman pikantin lisänsä tarinaan.

Sekä pää- että sivuhenkilöt ovat elävästi kuvattuja. Sivuhenkilöistä on mainittava Lokomon konepajalla työskentelevä Wäinö Nieminen, sivutoiminen pirtutrokari, joka esiintyy myös seuraavassa osassa Musta talvi (2020). Ratsian uhatessa vaimo ja lapset vievät pontikkakanisterit ja ”varpuset” naapurin puolelle piiloon. Kun Nieminen tulee eräänä aamuyönä kotiin, on vastassa äkeä vaimo: ”Voi perkele, ettet sitten osaa olla erossa viinasta. Ryömit kotiin aamuyöstä ympäripäissäsi ja herätät koko talon, niin lapset kuin likankin.” Ärtymys vaihtuu järkytykseksi, kun hän näkee miehen runnotun olemuksen. Nieminen ei tiedä mitä sanoa.

Eihän tällaista voinut tapahtua. Kansalaissodasta oli jo kymmenen vuotta. Kyllä hän tiesi, ettei kansa ollut yhtenäinen ja että tehtaan patruunoita närästi työläisten vaatimukset paremmista palkoista ja työoloista. Kyllä hän tiesi Vientirauhasta ja siitä, miten lakot rikottiin rikkureiden voimin. Sitä hän ei ollut vielä ymmärtänyt, että yhteiskunnassa oltiin astumassa uuteen väkivallan aikaan.
– Oliko se taas se viina, joka tämän sai aikaan?
– Ei, sanoi Nieminen hiljaa. Työväen aate ja ammattiliitot.
– Ei kai ne sua hakanneet?
– Ei kun lahtariporukka. Ne on liikkeellä taas. (174)

Vähän aikaisemmin on pidetty kokous, jossa puhujina olivat Martti Pihkala ja Vihtori Kosola. Tilaisuudessa on päätetty piestä malliksi yksi kommunisti, ja kohteeksi joutui Nieminen. Lapuanliike nostaa päätään, ja tätä Hyyti kuvaa myös teossarjan seuraavissa osissa.

Pekka Hyytin Tummat pilvet eilisen on niin varmaa työtä, ettei sitä uskoisi esikoisromaaniksi. Teos saikin Dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan. Palkintoraadin mielestä päähenkilöt muodostavat epäsovinnaisen mutta uskottavan parin. Erityisinä ansioina raati piti sujuvaa dialogia ja virheetöntä kieltä: ”Ilmaisu on kannesta kanteen napakkaa ja täsmällistä.” (Ruumiin kulttuuri 1/2020, s. 11.) Ina Djurlingin ja Voitto Karhun tarina jatkuu romaanissa Musta talvi (2020). Sarjasta on tulossa vähintään trilogia, sillä kolmas osa Ruumiinpuntari ilmestyy syyskuussa 2020. Lukijoiden onneksi.

Lue Dekkariseuran raadin perustelut Ruumiin kulttuuri -lehden numerosta 1/2020 tai Dekkariseuran sivuilta (pdf-tiedosto)
Teoksen arvio Kirsin kirjanurkassa
Pekka Hyytin sivuilla tietoa kirjoista ja tapahtumista

Historiallisista dekkareista enemmän tekstissäni Sisällissota kaksituhattaluvun rikosromaaneissa, jossa muun muassa Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarjasta, Timo Sandbergin Otso Kekki -sarjasta sekä Nina Hurman, Timo Saarron ja Mikko Porvalin romaaneista. Tekstissä tarkastelussa siis 1920-luvulle sijoittuvat rikosromaanit ja se, miten sisällissota jälkiselvittelyineen näkyy teoksissa.