Virva Liski: Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918

Virva Liski: Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918. Into 2020. 245 s.

Vuoden 1918 tapahtumat ovat kiehtoneet kirjailijoita ja tutkijoita läpi vuosikymmenien. Kaksituhattaluvulla kiinnostus on kohdistunut erityisesti punaisten naisten kohtaloihin ja vankileireihin. Virva Liskin tutkimus Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918 yhdistää nämä molemmat. Santahaminaan siirrettiin noin tuhat naisvankia muilta leireiltä kesäkuun puolivälissä. Kun leirin toiminta päättyi elokuun lopulla, jäljellä olevat noin kaksisataaviisikymmentä vankia siirrettiin Suomenlinnaan.

Virva Liskin Vankileirin selviytyjät kansikuva
Teoksen kannessa ovat ystävykset Martta Koskinen ja Emmi Lehtonen vuonna 1921. Molemmat olivat kesällä 1918 Santahaminan vankileirillä.

Liski kertoo – Auschwitzin keskitysleiriltä selvinneen Primo Levin kirjoituksiin viitaten – tavoitteekseen kuvata ”vankien ja vartijoiden, tai uhrien ja vainoajien, välissä sijaitsevaa harmaata aluetta” (13). Vankien ja vartijoiden lisäksi saarella oli useita muita toimijoita. Santahaminaan oli sijoitettu merisotakoulu, jossa saksalaiset kouluttivat suomalaisia merisotilaita. Lisäksi muilta leireiltä kävi miesvankeja tekemässä töitä saarella. Myös vartijat olivat hyvin heterogeeninen ryhmä – Liski puhuu sekä sotilasvahdeista että siviilivartijoista. Edelliset olivat valkoisen armeijan asevelvollisia, joiden motivaatiota vartiointitehtävään söi huoli kotitilan maataloustöistä ja joutuminen omasta komppaniasta vankileirin johtajan käskytettäväksi. Jälkimmäisiä palkattiin lehti-ilmoitusten perusteella, ja heidän joukkoonsa mahtui myös niitä valkoisia, jotka halusivat tyydyttää kostonhimoaan. Santahaminaan palkatuista useat olivat taustaltaan työväenluokkaisia, ja naisia palkattiin miehiä enemmän; Liski luettelee nimeltä neljätoista naisvartijaa. Niin ikään saksalaisten joukossa oli sosiaalidemokraatteja, ja joitakin punaisen taustansa piilottaneita pääsi jopa vartijoiksi leireille.

Todellisuus propagandan takana

Sotilasvahtien kohtaama todellisuus ei vastannut propagandan maalaamaa kuvaa punaisista naisista:

Lisäksi juuri naisvankileirin vartioiminen on varmastikin lisännyt vartijoiden tuntemaa vastenmielisyyttä työtä kohtaan: valkoisten propagandan maalaamien paatuneiden kriminaalivankien ja verenhimoisten amatsonien sijaan vartioitavana olikin sekalainen joukko nälkiintyneitä teinityttöjä, laihoja lapsia, raskaana olevia naisia ja vanhoja mummoja. Vaikka valkoisten propagandassa naisia pidettiin toisinaan jopa enemmän syyllisinä punakapinaan kuin miehiä, on näiden naisten kohtaaminen silmästä silmään väkisinkin horjuttanut propagandan tarjoamaa mielikuvaa. Lisäksi vahtisotilaiden empatiantunnetta lisäsi se, että naisvangit olivat pääosin saman ikäisiä, puhuivat samaa kieltä ja saattoivat olla kotoisin samalta paikkakunnaltakin kuin he itse. (55)

Eri taustaisten toimijoiden suhteet eivät pysyneet leirin johdon hallinnassa, kuten teoksessa siteeratusta kirjeenvaihdosta käy ilmi. Vahdit päästivät vankeja leirialueen ulkopuolelle, saksalaiset antoivat naisille ruokaa, valvoja käänsi selkänsä, kun naiset lypsivät lehmiä omaan tarpeeseen ja kirjeet kulkivat leirille ja leiriltä pois myötämielisten tai lahjottujen vartijoiden sekä työtehtäviin päässeiden vankien välityksellä. Tilanteesta suivaantunut leirin johtaja Dahlman kielsi elokuussa vankien kanssa puhumisen kokonaan.

Teoksen kannessa on Kivinokassa 1921 otettu kuva, jossa ovat ystävykset Martta Koskinen ja Emmi Lehtonen. Martta Koskisen tarina on monille tuttu muun muassa Ville Suhosen ohjaamasta elokuvasta Ompelijatar (2015) ja saman nimisestä kirjasta (2016). Hänet teloitettiin 1943 syytettynä valtionpetoksellisesta toiminnasta. Yksi leirille passitettu oli kirjailija Hilda Tihlä, joka pakeni leiriltä ja jatkoi myöhemmin toimintaa Neuvostoliitossa. Otteet Tihlän ja muutamien muiden naisten Miina Sillanpäälle lähettämistä kirjeistä sekä Elli Silvon kirjoittamista runoista tuovat naiset ja elämän vankileirillä lähelle lukijaa.

Miksi naiset selvisivät vankeudessa miehiä paremmin?

Kesän aikana Santahaminan leirillä kuoli vain neljä vankia. Tilanne oli siis aivan toinen kuin Lahden Hennalassa, jossa surmattiin yli 220 naista tai läheisessä Suomenlinnassa, jossa miehiä saattoi kuolla kymmeniä päivässä. Miksi Santahaminassa kuolleisuus oli huomattavasti pienempi kuin muilla leireillä? Liskin mukaan yksi syy oli ryhmäytyminen: naiset liittoutuivat, ratkaisivat ongelmia yhdessä ja huolehtivat niin itsestään kuin toisistaan. Naisia ja miehiä myös kohdeltiin eri tavoin, ja heitä uhkaavat vaarat olivat erilaisia. Miehet kohtasivat enemmän väkivaltaa ja kuolemaa, kun taas naisia uhkasi ahdistelu ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Vankileireillä tapahtui raiskauksia, mutta ei systemaattisesti, arvioi Liski. Santahaminassa vangit tekivät jopa valituksia heitä ahdistelleista miehistä.

Lähteinä teoksessa on käytetty aiempien tutkimusten ohella laajaa arkistomateriaalia, jota Liski analysoi tarkasti ja jonka avulla hän osoittaa vääriksi joitain aiempia tulkintoja. Hän muun muassa kiistää kuvaukset kivilattialle synnyttämisestä, sillä Santahaminassa oli synnyttäjille varattu oma rakennus, ja synnytyksessä oli läsnä niin lapsenpäästäjä kuin lääkäri. Liskin mukaan kauhutarina saattaa heijastaa tunteita, joita lapsen syntyminen niihin olosuhteisiin herätti.

Teos on hyvin kirjoitettu, ja oman mainion lisänsä tekstiin tuovat kirjoittajan ironiset huomiot. Robert Tigerstedtin raportti vankileirien surkeista oloista päätyi lehtiin ja kulkeutui Väinö Tannerin mukana Ruotsiin ja myös kansainvälisen lehdistön tietoon, mikä oli kiusallista Suomen johdolle. Liskin mukaan ”[t]ässä tilanteessa oli enää vaikea heilutella Sotavankilaitoksen virallisia papereita, joiden mukaan vangeilla ei yksinkertaisesti voinut olla nälkä” (184).

Virva Liskin teosta on arvioitu myös Kulttuuritoimituksen sivuilla (kirj. Kari Pitkänen) ja Agricolan sivuilla (kirj. Tiina Lintunen).

Kansan arkiston sivuilla on kuvia liittyen vuoteen 1918

Vankileirejä ja punaisten (naisten) kohtaloita on käsitelty myös seuraavissa teoksissa:

  • Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918 (2018) (arvioni teoksesta 20.4.2018)
  • Sari Näre: Helsinki veressä: naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa (2018)
  • Tiina Lintunen: Punaisten naisten tiet (2017)
  • Sture Lindholm: Vankileirihelvetti Dragsvik: Tammisaaren joukkokuolema 1918. Fånglägerhelvetet Dragsvik: massdöden i Ekenäs 1918, suom. Anu Koivunen. (2017)

Valitsin Tiekön verkkokirjaston listalleni yhdeksän aiheeseen liittyvää tietokirjaa ja yksitoista romaania. Jos luet mieluummin fiktiota, suosittelen Anneli Kannon romaania Veriruusut. Vuonna 2017 ilmestynyt Heidi Köngäksen Sandra kestää useita lukukertoja (ja kuuntelukertoja!, lukijana Karoliina Kudjoi). Kjell Westön Hägring 38 / Kangastus 38 (2013) on tullut myös luettua useita kertoja niin suomeksi kuin ruotsiksi. Päähenkilö Matilda Wiikiä piinaavat muistot kesän 1918 vankileiriltä – teoksesta lähiaikoina lisää.

Eero Ekqvist: Punainen varjo

Eero Ekqvist: Punainen varjo. RV-kirjat 1988. 279 s.

Eero Ekqvistin romaani Punainen varjo osui aivan sattumalta käteen kirjastossa – yksi kirjastotyön monista eduista! Olen kerännyt luetteloa eri vuosikymmeninä julkaistuista sisällissotaa käsittelevistä romaaneista, mutta tämä teos ei ollut tullut aiemmin eteeni. Romaani kiinnosti ennen kaikkea siksi, että Ekqvist kuvaa tapahtumia lasten ja nuorten näkökulmasta, mikä on verraten epätavallista sisällissotaromaaneissa.

Eero Ekqvist: Punainen varjo

Turussa vaikuttanut Ekqvist (1911–1997) on kirjoittanut kuunnelmien ja pakinoiden lisäksi historiallisia romaaneja, joista osa on nuorille suunnattuja. Monissa teoksissa kuvataan ajanlaskumme alun Palestiinaa. Punaisessa varjossa on seikkailuromaanin piirteitä, ja myös kirjoittajan uskonnollinen vakaumus tulee esiin; molemmat piirteet ovat ominaisia Ekqvistin tuotannolle.

Ekqvist oli kuusivuotias keväällä 1918, joten hänellä lienee ollut jonkin verran omia muistikuvia ainakin sodan aiheuttamasta ruokapulasta. Romaanissa päähenkilö on kuitenkin neljätoistavuotias Antti. Taistelut ovat jo päättyneet, mutta isä ei ole palannut sodasta. Antti pelkää, että isä on teloitettu, koska tämä oli punaisten plutoonanpäällikkö. Kotona on Antin ja Anjan lisäksi äiti, joka yrittää pitää toivoa yllä rukoilemalla. Ekqvist ei siis kuvaa sota-aikaa vaan valkoisten voiton jälkeistä ajanjaksoa huhtikuun alusta kesäkuun alkupuolelle. Teos alkaakin eloisalla kuvauksella siitä, kuinka ihmiset kokoontuvat katsomaan ”Halisten ukkojen” eli Aurajoen jäiden lähtöä.

Antin lisäksi tarinan keskiössä ovat hänen parhaat ystävänsä Uti ja Vike. Antin mielestä he ovat kuin hänen kirjastosta lainaamansa romaanin kolme muskettisoturia, sillä kaverit ovat aina valmiina puolustamaan häntä tappelussa Elistä ja tämän hännystelijöitä vastaan. Jako punaisiin ja valkoisiin näkyy vahvasti lasten keskuudessa. Antti ei halua tapella, mutta Elis soittaa suutaan ja lopulta lyö, kun ei onnistu muuten ärsyttämään tarpeeksi:

Vai et sä halua tapella. Sun isäs kyl yritti, mut siit ei tainu tulla mittä. Tais tulla äitiä ikävä, ku Saksan jääkärit antoiva turpiin nii et Europpa huajus. Mun serkkuni on kans jääkäri. Se sanos, et he löivä punikei pistimel. (14)

Tällä kertaa Antin pelastaa kuusivuotias Anja-sisko, joka iskee kivenmurikalla veljeään kuristavaa Elistä. Kevään kuluessa poikaporukat ottavat yhteen useita kertoja.

Kuten edellisestä sitaatista käy ilmi, dialogi on Turun murretta, mikä elävöittää kerrontaa ja on yllättävän helppolukuista murretta taitamattomallekin. Myös lähes kaikki aikuiset puhuvat murretta. Äidin kirjakielinen puhe selitetään sillä, että hän on Jyväskylästä ja uskovaisen perheen lapsi – ehkä uskonnollinen sanoma on tuntunut luontevammalta välittää kirjakielellä. Toinen kirjakieltä puhuva aikuinen on poikien opettaja, joka uskoo sokeasti valkoisten ylemmyyteen ja ihailee Mannerheimia. Isättömät ja nälkäiset hävinneiden lapset saavat tosin opettajan välillä hämilleen. Yksi teloituksissa isänsä menettänyt poika haukkuu Mannerheimia lahtaripäälliköksi.

– Minä kysyn sinulta, Viljo, herjasitko tarkoituksella, vai oliko se lause, jonka sinä äsken päästit huuliltasi, vain lipsahdus? – –
– Mä sanoin jo, poika yritti pidättää itkuaan. – Se, se on lahtaripäällikkö. Sen miehet ampusivat mun isäni ku hän joutus vankiks.
Poika kätki äkkiä kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.
Opettajan kiukku näytti äkkiä laukeavan. Hän katsoi hetken hämmästyneenä itkua tyrskivää oppilastaan.
– Istu, hän sanoi lyhyesti ja käveli takaisin luokkansa eteen. (37–38)

Opettajan voittajia ihannoiva yleiskielinen puhe saa vastakohdakseen poikien murteellisen hävinneiden näkökulman esiin tuovan puheen. Otan vielä toisen esimerkin näiden kahden eri diskurssin yhteentörmäyksestä. Opettaja tivaa, miksi Antti ei ole lukenut läksyjään. Isän kadottua Antin on ollut vaikea keskittyä koulunkäyntiin, minkä lisäksi hän yrittää hankkia edes vähän ylimääräistä ruokaa kotiin. Tavallisesti opettaja saa vastaukseksi vain totisen tuijotuksen, mutta nyt Antti kertoo, että häntä häiritsi juovuksissa ammuskeleva jääkäri.

– Mitä sinä puhut? Opettaja nätti häkeltyvän.
– Sitä vaa, et se jääkäri luuli sitä airantolppa punikiks, kummituspunikiks.
– Selitä paremmin. Opettajan ääni ei ollut enää niin diktaattorisen varma.
– –
– Se jääkäri oli täyres tenus… – – Ja sil oli kaveri fölis. Ne seisosiva meijän airan taka ja ryyppäsivä. Sit se jääkäri rupes yhtäkki kiljuma, et tualt tulee se punikkisussu, naiskomppanian päällikkö, se ku hän jo ampus Tamperen vallotukses. Vai et sä, narttu, kuollukka, se karjus ja veti mauserin makasiinin tyhjäks siihen meijän airantolppa, niin et kuulat vinkus.
Lopeta! Opettaja oli punaisentäplikäs kasvoiltaan.
– En usko tuollaista valhetta. Tiedätkö, että sinä häpäiset Suomen vapauttajien jalointa ainesta? Jääkärit eivät koskaan alennu tuollaisiin tekoihin.
– Ei sunka kaikki, mut niit oliki vaa yks. Se toine oliki ihan tavalline hanttapuli. (98–99)

Svante-jääkäri remuaa kaverinsa Reiskan kanssa usein Antin kodin lähistöllä. Jääkäri kehuskelee teloittaneensa antautuneita punaisia – ”kuollut punikki on hyvä punikki” – pakotettuaan nämä ensin kaivamaan hautansa. Lisäksi hänen ryhmänsä on teloittanut naiskomppanian, jonka päällikön hän on omakätisesti ampunut. Nyt nainen kummittelee hänelle jatkuvasti. Punaisten muistitiedossa kerrottiin vastapuoleen liittyviä tarinoita siitä, kuinka teloituksiin osallistuneet menettivät järkensä, alkoholisoituivat tai saivat jollain muulla tavalla ikään kuin rangaistuksen teoistaan, joista valtio oli heidät armahtanut (ks. Ulla-Maija Peltosen Punakapinan muistot, 1996, erit. 223–231). Huomionarvoista on myös se, että opettaja puhuu jääkäreistä kollektiivina, ”[j]ääkärit eivät koskaan alennu tuollaisiin tekoihin”, mihin Antti tokaisee, että nyt onkin kyse vain yhdestä tietystä jääkäristä.

Sota seurauksineen näkyy monella tapaa tapahtumissa ja värittää poikien toimia. Kekseliäät pojat tunkeutuvat vartioituun kasarmiin varastaakseen sieltä kaasunaamareita, joiden kumista tehdään sitten ritsoja. Saaliiksi saadaan myös venäläisiltä jääneitä limppuja ja kivääri. Jäiden lähdettyä pojat kalastavat ”norsui” eli norsseja Aurajoesta. Antti pelastaa virtaan pudonneen pojan hukkumasta, mutta kiitosta siitä ei heru. Paikalle kiiruhtava suojeluskuntapukuinen isä epäilee Antin työntäneen pojan veteen ja kieltää poikaansa leikkimästä ”hulikaanien” kanssa.

Aiemmin tässä blogissa olen esitellyt Anna Bondestamin, Oiva Paloheimon ja Eino Koivistoisen sisällissotaa lasten näkökulmasta kuvaavat romaanit sekä uudemmista Jari Järvelän ja Pasi Pekkolan teokset. Punaisella varjolla on eniten yhtymäkohtia Koivistoisen Siivetön enkeli -romaaniin, joka niin ikään kuvaa lapsijoukon osin vaarallisia leikkejä jakautuneessa Viipurissa.

Kriitikko ja toimittaja Jouko Grönholm toteaa Punaisen varjon olevan ”kiintoisa lisä kansalaissodan vaiheita käsittelevään kirjallisuuteemme”, ja tähän toteamukseen on helppo yhtyä (ks. Kirjojen Turku, 1992, 15).

Eero Ekqvist Kirjasammossa

Punainen varjo Kirjasammossa

Teoksesta Kapan kirjoitus Kirjapysäkki-blogissa

Viipuri 1918 kaunokirjallisuudessa

Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 (2013) korostaa Viipurin merkitystä sisällissodan tapahtumapaikkana. Punaisille liikenneyhteyden säilyttäminen Neuvosto-Venäjälle oli asekuljetusten takia elintärkeää. Juuri ennen kuin valkoiset huhtikuun lopulla saivat Viipurin haltuunsa, surmasivat punaiset Viipurin lääninvankilassa kolmekymmentä ihmistä: henkilökuntaa ja vankeja. Valtauksen myötä punainen terrori vaihtui valkoiseen. Heti valtauksen jälkeen tapahtui Keskisarjan sanoin ”Suomen historian suurin teloitus”: valkoiset ampuivat linnoitusalueen niin sanotulla Haminan portilla yli kaksisataa venäläistä tai venäläiseksi luultua, joukossa oli myös valkoisia kannattaneita siviilejä.

Kaunokirjallisuudessa Viipurin valtausta on käsitelty yllättävän vähän, vielä vähemmän venäläissurmia. Tekstissä ”Viipuri 1918 – faktaa ja fiktiota” esittelen joitain sisällissodan aikaiseen Viipuriin sijoittuvia teoksia. Alkuun olen koonnut taustaa venäläissurmista sekä lääninvankilassa tapahtuneista murhista Teemu Keskisarjan ja Lars Westerlundin tutkimusten pohjalta. Romaaneista käsittelen tarkemmin Martti Backmanin 2016 ilmestyneen Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 sekä Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918, joka voitti Päätalo-instituutin vuoden 2019 Möllärimestari-palkinnon. Luvussa ”Muu kaunokirjallisuus Viipurin tapahtumista” on valikoima esimerkkejä eri vuosikymmeniltä. Tässä luvussa nimimerkin ”Tykkimies” muistelma tapahtumista vuodelta 1919 ja laulunäytelmästään Jääkärin morsian tunnetun Sam Sihvon romaani Palava kaupunki (1931). Eino Koivistoisen vuonna 1963 ilmestyneen lapsikuvauksen Siivetön enkeli olen esitellyt blogissani aiemmin (ks. 18.11.2018 julkaistu Unohdettu helmi II – Eino Koivistoisen Siivetön enkeli), joten se vain lyhyenä mainintana tällä kertaa, muutenkin kaupunki jää teoksessa taustalle. Anna-Lisa Sahlströmin En såg sig om – och vände (1995) ja Tuure Vierroksen Kalman poika (2006) -romaaneissa molemmissa päähenkilönä on Edvard Gylling, yksi punaisten johtohahmoista. Viimeisenä esittelyssä on Ellinor Mendin hurmaava kuvateos Punikkityttö ja jääkäriupseeri, joka on piirretty jo 1920 mutta julkaistiin vasta 1982.

Martti Backmanin Harriet ja Olof sekä Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918
Martti Backmanin Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 ja Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918 pohjautuvat tekijöiden sukuhistoriaan. Molemmissa kuvataan niin punaista kuin valkoista terroria.

Martti Backmanin ja Marja Klefströmin romaaneille yhteistä on se, että molemmat pohjautuvat tekijöiden omaan sukuhistoriaan mutta sitovat samalla tapahtumat osaksi paikallista ja kansallista historiaa. Backmanin teoksessa pääosassa on kirjailijan isoisä asianajaja Fritz Wiik, joka todellisuudessakin teki selvitystä venäläisten joukkomurhasta. Backmanin teos on sekoitus fiktiota ja tutkimuksiin perustuvia faktoja, ja teoksessa esiintyy useita historiankirjoista tuttuja henkilöitä – Backman nimittääkin romaaniaan faktioksi. Klefströmin romaanin pääosassa on tavallinen viipurilainen perhe, joten sen näkökulma on enemmän mikrohistoriallinen, vaikka myös historiankirjoituksesta tuttuja henkilöitä mainitaan. Historiallisen tiedon välittäjinä molemmat teokset täyttävät historialliselle romaanille sen alkuajoista saakka asetettua tehtävää. Yksittäisten ihmisten kokemuksia kuvatessaan ne ovat helposti lähestyttäviä ja tavoittavat sellaisenkin lukijakunnan, jota tiukasti faktoihin pitäytyvä historiantutkimus ei kiinnosta.

Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918 (2018) on kirjailijan äidin muisteluksiin pohjautuva romaani. Palkintoraati kiitti niin teoksen kieltä kuin tapaa yhdistää yksityinen ja yleinen historia. Teos on kirjoitettu päiväkirjan muotoon kirjoittajanaan perheen nuorin tytär Katri. Päiväkirjamerkintöjen kertovat osuudet ovat yleiskieltä. Keskustelut käydään karjalanmurteella, mutta kuitenkin niin, että kaltaiseni ummikkokin pysyi mukana. Katri käy viimeistä vuotta koulua, mutta koulunkäynti keskeytyy, kun sota alkaa. Perheeseen kuuluu lisäksi kolme muuta tytärtä, vanhemmat sekä palvelija Hulda.

Kauppiasperheen kokemusten kuvaus painottaa väistämättä enemmän valkoisten kuin punaisten näkökulmaa. Väkivaltaisuuksiin sortuvat molemmat sodan osapuolet, ja tätä teos kuvaa tasapuolisesti.

Punaisten terrori Wiipurissa oli kauheaa. Nyt eletään valkoisen terrorin aikaa. Tapahtuu kotietsintöjä, mielivaltaista tappamista, seurauksena punaorpoja, joista kukaan ei välitä, leskiä, äitejä suremassa poikiaan. Tämän keskellä voittajat tepastelevat isännän elkein kuusenoksat hatuissaan pitkin Wiipurin katuja ja vähän välittävät surevien itkuista. (303)

Katri pohtii usein naisten, erityisesti piikojen asemaa isäntien mielivallan alla, ja löytää näin perustelut sille, miksi monet naiset liittyvät punakaartiin. Samoin teoksen lopulla tuodaan esiin punaorpojen lohduton tilanne.

Synkistä tapahtumista huolimatta teoksessa on myös huumoria. Seuraava ote on hyvä esimerkki niin huumorista kuin murteen käytöstä. Kohtauksessa yksi perheen tyttäristä, punakaartiin liittynyt Mari, on käymässä kotonaan.

– Sil nii kaua ko on valta verehimmosel porvariluokal, ei sorto pääty eikä köyhälistö kyyneleet kuivu. Ei mikkää vallakummous oo ylevämp, jalos uhrautuvaisuuvessaa ja lannistumattomas sankaruuvessaa ihanamp, ko tää köyhälistö vallakummous, saarnasi punaherätyksen saanut kauppiaan tytär ja pisteli hyvällä ruokahalulla rasvaa tihkuvaa siankylkeä suuhunsa. – –
– Sen sijaan, että pomeloit aatteitasi, tekisit jotain, että pappa pääsee vapaaksi ja joutuin.
Mari mietti hetken. Otsaan ilmestyi syvä ryppy ja nyrhitty polkkatukka heilahteli puolelta toiselle.
– Mie käyn puhhuu mei plutoonapäälliköl. Minnuuko ei laskettu enshättää sin rintamal, ni mie oon nyt tääl Wiipuris niiko palkalaskijan työväentalol. – –
Marin punaiseksi aivopestyssä päässä on vielä hitunen rakkautta porvariperhettään kohtaan. (153–154)

Mainittakoon, että perheen tarina jatkuu romaanissa Paluu Viipurinlahdelle (2020).

Lisää niin Klefströmin kuin Backmanin ja muiden edellä mainittujen teoksista tekstissäni ”Viipuri 1918 – faktaa ja fiktiota” (pdf-tiedosto).

Martti Backmanin Harriet ja Olof -romaanista myös blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi.
Marja Klefströmin Möllärimestari-palkinnosta esim. Kalevassa 5.7.2019.
Anja Susi kuvaa lukukokemustaan Klefströmin romaanista arviossaan Länsi-Uusimaa-lehdessä 12.3.2019 otsikolla ”Yksittäisen ihmisen sota-arjen kokemukset”.

Ida Maria Saarisen sisällissota

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden ja sisällissodan muistovuoden aikana nostettiin esiin myös vähemmän tunnettuja kirjailijoita. Ida Maria Saarisen (myöh. Karke) 1980-luvulla kirjoittama omaelämäkerrallinen pienoisromaani Olipa kesä kerran ilmestyi 2017 Naantalin Työväenyhdistyksen Säätiön julkaisemana. Saarinen kuvaa omiin kokemuksiinsa pohjaten punaisten pakoa kohti itää, joutumista saksalaisten vangiksi, oloja Fellmanin pellolla ja vankileirillä – ensin Lahden Hennalassa ja sitten Hämeenlinnassa. Aiemmassa romaanissaan Nokkosia ja harakankukkia (1973) Saarinen kertoo myös lapsuudestaan Forssan Tehtaankylällä, tilapäistöistä ja pestautumisestaan apulaiseksi punakaartin keittiöön. Olipa kesä kerran tuokin hyvin vähän uutta jo kerrottuun, ja seuraava esittely perustuukin enimmäkseen romaaniin Nokkosia ja harakankukkia.

Ida Maria Saarisen sisällissotaromaanit

”Nälkä ja toivottomuus kokosi joukkoja punakaartin riveihin ehkä enemmän kuin aatteellisuus” (101), toteaa Ida. Päähenkilöiden nuoruus ja ymmärtämättömyys korostuvat, he eivät juuri kiinnitä huomiota maailman tapahtumiin, eivätkä he kykene tulkitsemaan kireää poliittista tilannetta. Alkuaikojen innostus tempaa kuitenkin myös Idan mukaansa: ”Minäkin, sosialismista mitään ymmärtämätön seitsemäntoistavuotias, uskoin maailman kuin taikaiskusta muuttuvan hyväksi ja onnelliseksi, josta puute ja ihmisten eriarvoisuus kokonaan katoaisi.” (109)

Vankileirikuvauksessa on paljon myöhemmistä teoksista, niin tietokirjoista kuin romaaneista, tuttuja aineksia: niukka ja surkea ruoka, ahtaus, pesemättömyys ja syöpäläiset, vankien julma kohtelu, pikaoikeudenkäynnit ja teloitukset, jopa naisille tehdyt terveystarkastukset, ”kuppasyynit”, mainitaan – ero on siinä, että Saarinen kuvaa omia kokemuksiaan. Jo ennen vangitsemista osa tytöistä vaihtaa pitkät housunsa hameeseen, sittemmin monet housupukuisista ja ase kädessä tavatuista viedään ammuttaviksi. Näin käy kylän tunnetuimmalle naispunakaartilaiselle Hilma Kangasaholle, joka kieltäytyy jyrkästi luopumasta asustaan: ”Emmää pöksyistäni ja pyssystäni luavu, vaihka noo olis ja nokka menis.” Saarisen luonnehdinta tästä sisukkaasta ”asetytöstä” piirtää hänet elävänä lukijan eteen: ”Mieluummin lyhyt kuin pitkä, enemmän paksu kuin hoikka. Päällä hänellä oli veljensä housut ja takki ja päässä hiusnutturan kätkevä, syvälle vedetty lippalakki. Mutta rintaa ristitti panosrivit ja kivääri oli tiukasti olalla.” (133–134)

Siirto Hennalasta Hämeenlinnaan, ensin Linnakasarmille ja myöhemmin Suomenkasarmille, tuo hiukan parannusta naisten oloihin. ”Niin kesä kului nälkää nähden ja täitä tappaen päivä kerrallaan”, kirjoittaa Saarinen. Vielä tässä vaiheessa tytöt jaksavat kuluttaa aikaa tarinoimalla ja laulaen, myöhemmin alistuminen ja turtumus lopettavat tarinahetket. Juhannuksena, kun vangitsemisesta on kulunut kaksi kuukautta, he pääsevät vihdoin saunaan peseytymään. Miesten puolella on isorokkoa ja vatsatautia, ja heinäkuun kuumuus verottaa jo ennestään heikentyneitä vankeja: kymmeniä luurangoiksi laihtuneita miehiä kannetaan joka päivä ruumiskärryihin. Nälän ja kurjuuden keskellä ihmisyys kuolee: vangit tappelevat leipäpaloista, joku yrittää syödä toisen oksentamaa ruokaa.

Valtiorikosoikeus toimii ja lopulta tulee Idankin vuoro – hän saa valtiopetoksen valmistelusta kolme vuotta kuritushuonetta ehdonalaisena viiden vuoden koeajalla. ”Voi taivas, enpä tiennytkään tehneeni noin juhlalliselta kuulostavaa hommaa palokunnantalolla patoja krassatessani” (169), tuumaa Ida tuomion kuulleessaan. Saarinen kuvaa perheensä köyhyyttä, jo lapsena aloitettua kovaa työntekoa ja toivoa paremmasta maailmasta, mutta vaikka tuo toivo sortuu vankileirin kurjuuteen sävyttää kerrontaa nuoruuden elämänilo. Silloin tällöin pilkahtaa esiin myös hienoinen ironia, kuten Idan huomautuksessa tuomiostaan.

Ida Maria Saarinen osallistui teoksellaan Nokkosia ja harakankukkia Otavan Kertomus elämästä -kilpailuun. Kustantamo sai yli tuhat käsikirjoitusta. Kilpailun ideoinut Hannu Mäkelä kirjoittaa muistelmateoksessaan Muistan. Otavan aika (2015) näin: ”Todellista elämää pitää punnita myös elämän kannalta, eikä kirjoittamisen yleistaso ole välttämättä aivan tärkein asia. Mutta löytyy myös kirjoittajia, joiden sanomisen taito osuu yksiin elämän käänteiden kuvaamisen kanssa.” Yksi erityisesti mieleen jäänyt oli Ida Maria Saarinen, joka palkittiin kilpailussa. Saarisen teos sai hyvän vastaanoton myös kriitikoilta. Saarisen muistot sisällissodan ajoilta ovat jääneet elämään. Muun muassa Tuulikki Pekkalainen (2011, 2014) ja Marjo Liukkonen (2018) viittaavat tutkimuksissaan sisällissodan naiskohtaloista hänen teoksiinsa. Tamperelainen Naiskuoro Tellus on käyttänyt Saarisen muisteluksia yhtenä lähteenään lauluteoksessaan Susinartut: 1918 naisvankien laulut elävät, jota on esitetty syksyn 2018 ja kevään 2019 aikana.

Koko artikkeli pdf-tiedostona: Ida Maria Saarisen sisällissota

Ida Maria Saarinen Kirjasammon sivuilla

Saarisesta Ylen artikkelissa Nälkää, kuolemaa ja lapsisotilaita – Suomi vuonna 1918 oli kuin Syyria tänään

Naiskuoro Telluksen Susinartut -teoksesta

Forssan Lehden artikkeli: Pilkka ”susinartuista” kääntyi runoiksi ja lauluiksi – Konsertissa kuullaan sisällissotakokemuksia naisvangeilta (julkaistu 29.3.2019, kirj. Elina Salin)

Unohdettu helmi III: Oiva Paloheimo: Levoton lapsuus

Oiva Paloheimon romaanista Levoton lapsuus (1942) ei voi puhua samalla tavalla unohdettuna helmenä kuin Anna Bondestamin romaanista Klyftan (1946, suom. Kuilu 1967) tai Eino Koivistoisen romaanista Siivetön enkeli (1962), jotka olen aiemmin esitellyt. Paloheimon lapsikuvauksista on kirjoitettu artikkeleita ja opinnäytetöitä, tosin enää harvakseltaan viime vuosikymmeninä. Tirlittanista (1953) on tehty elokuva ja sitä on esitetty näyttämöllä tälläkin vuosituhannella. Romaanista Levoton lapsuus on otettu useita painoksia, viimeisin 1975, ja se on sovitettu kuunnelmaksi. Teos on kuitenkin painunut unhoon ja on kirjastoissakin enimmäkseen varastojen kätköissä.

Oiva Paloheimo: Levoton lapsuus

Teos on pitkälti omaelämäkerrallinen, sillä Paloheimo kuvaa lapsuuden kokemuksiaan vuoden 1918 Tampereella. Tapahtumia tarkastellaan yhdeksänvuotiaan Laurin silmin. Isä, tuomari Parvela, käy silloin tällöin katsomassa poikaansa, joka on hoidettavana tiukan Hanna-tädin luona. Äiti on ”tuuliajolla”, minkä Lauri ymmärtää tarkoittavan jotain pahaa. Kertojaääni vaihtelee ironisesta myötätuntoiseen kohteen mukaan: aikuisten maailma asettuu usein ironiseen valoon, kun taas Lauria ja muita lapsia kertoja kuvaa lämpimästi myötäeläen.

Teoksen aikajänne on noin vuosi alkaen syksystä 1917. Maailmansodan ja myöhemmin myös sisällissodan tapahtumat heijastuvat lasten leikkeihin. Teoksen alussa sotaleikkien kuvauksessa on paljon huumoria. Kun leikin aikana yksi vangituista alkaa itkeä, hänet ammutaan leikin sääntöjen mukaisesti. Vanki päätetään haudata pihalla olevaan hiekkalaatikkoon. Pappia esittävä poika heittää lusikalla hiekkaa haudattavan kasvoille ja lausuu: ”Maata sinä olet ja maahan sinä menet. Aamen!”

Vainaja alkoi syljeskellä armottomasti ja nousi istumaan kaivaen santaa suustaan. Mutta pappi napautti häntä lusikalla päähän ja komensi:
– Ruumiit eivät saa luurata. Nyt minun täytyy kastaa sinut uudestaan.
Itku kurkussa yritti Reino selittää, ettei nyt ollut kysymys kastamisesta, vaan siunaamisesta, mutta Valtteri ärjäisi:
– Suu kiinni silloin kun puhutaan! (28–29)

Sisällissodan päätyttyä punaisten tappioon, vangitsemisiin ja teloituksiin saavat leikit katkerampia sävyjä. Kertoja ennakoi teoksen lopulla kuvatun sotaleikin ikävää päätöstä varoittamalla leikillä olevan ”kohtalokkaat seuraukset”. Nyt taistellaan tosissaan eikä leikissä ole lainkaan iloa. ”Kaikki oli katkeraa ja totta. Kumpikin puoli tunsi vihaavansa ja halveksivansa toista.” (151) Valkoisten voitto on selviö, sitä ei kiistä kukaan lapsista. Leikki ei kuitenkaan pääty tähän: hävinneet ”tuomitaan kuolemaan, koska he ovat punakaartilaisia”. Vahinko sattuu, kun teloitus päätetään suorittaa oikeilla kiväärinkuulilla pudottamalla kivi nallin päälle.

Paloheimo katselee tapahtumia lapsen näkökulmasta kaihtamatta rankkojakaan aiheita. Kirjailija eläytyy lasten maailmaan ja tämä tuo esitykseen huumoria. Sen sijaan kertojan kommentteja sävyttää ironian ohella pessimismi:

Oli joulu, sotavuosien väliin tuleva rauhanjuhla, jonka viestiä maanpäällä julistivat tykkien kellonlyönnit. Palavat lentokoneet ja valopommit putoilivat kentille enkelien ilmestyksenä paimenille. Taivaalliset sotajoukot olivat laskeutuneet maahan murhaten toisiaan yli-inhimillisin asein. Tämä oli jo neljäs samankaltainen joulu eikä rauhan messiaslasta ollut vieläkään laskettu seimeen. (98)

Paloheimon edeltäjinä on mainittu muun muassa Aapeli, Teuvo Pakkala ja Juhani Aho. Nykykirjailijoista etenkin Sirpa Kähkösen lapsikuvauksissa on nähty vaikutteita Paloheimolta. Talvi- ja jatkosodan aikaan sijoittuvan Kuopio-sarjan lapsissa sotaleikkeineen on samaa koskettavaa vallattomuutta. Lapset poimivat kuulemastaan ja lukemastaan aineksia leikkeihinsä. Esimerkiksi romaanissa Hietakehto (2012) toisella kymmenellä oleva Juho ja kahdeksanvuotias Charlotta leikkivät löytävänsä joukkohaudan, jonka ruumiit on tunnistettava ja niiden kuolemansyy selvitettävä. Myös Jari Järvelän romaanissa Kosken kahta puolta (2018) voi nähdä yhtäläisyyksiä Paloheimon lapsikuvauksiin. Kertomuksessa seitsemänvuotiaan Jari-pojan kesänvietosta eri puolilla sotaa olleiden mummiensa luona on samankaltaista huumoria ja lapsen asemaan asettumista. Lopputuloksena on teos, joka kuvaa sodan kauheutta ja sen tapaa ryvettää kaikki, mutta tekee sen asettumatta kummankaan puolelle.

Levoton lapsuus päättyy seesteisesti, vaikka Lauri menettää sodassa isänsä. Lauri pakenee ikäväänsä luontoon. Kaunis, ”turvallisen tuttu ja suloisella tavalla hellä” Pyhäjärvi yhdistyy Laurin mielikuvissa äitihahmoon. Ensin omaan äitiin, joka on tuuliajolla kuin vene ilman airoja, sitten Toivosen lasten äitiin, joka on painunut Laurin mieleen madonnamaisena hahmona kellarin suojassa vietetyn yön seurauksena. Elämä kaupungissa päättyy siihen, että Laurin uusi holhooja, hänen isänsä veli, tulee hakemaan hänet luokseen maalle.

Levoton lapsuus oli upea lukuelämys ja toivoisin teoksen löytävän edelleen lukijoita.
Laajempi analyysini teoksesta on luettavissa tekstistä Oiva Paloheimo: Levoton lapsuus

Teoksesta Kirjasammon sivuilla
Paloheimon haastattelu Yle:n sivuilla

Raija Oranen: Maan aamu

Raija Orasen Maan aamu (1995) tarkastelee sisällissodan tapahtumia valkoisten näkökulmasta, kuten aiemmin esittelemäni Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen (2017). Pääosa kerronnasta tosin keskittyy sotaan johtaneisiin tapahtumiin: lakot, Venäjän vallankumouksen seuraukset upseerimurhineen ja kaartien perustaminen tulevat kuvatuksi samalla kuin Hästsjögårdin kartanon ylellinen elämä värikkäine henkilöhahmoineen. Sotavuoden tapahtumiin päästään vasta yli kuusisataasivuisen romaanin lopulla.

Raija Oranen: Maan aamu

Neliosaisen sarjan aloittavassa Maan aamussa Oranen kirjoittaa valkoisia tukevista siviileistä ja jääkärikoulutukseen hakeutuvista nuorista miehistä, jotka palaavat Suomeen taistelemaan hallituksen joukoissa. Tapahtumien keskiössä ovat kartanon isäntä Gustav Malm, hänen neljä tytärtään, kasvattipoika Henrik, jota Gustav epäilee omaksi pojakseen ja haluaa kouluttaa insinööriksi, sekä tämän veli Erik – sodassa veljekset taistelevat eri puolilla. Naishahmoista eniten tilaa saavat miehensä Gustavin syrjähyppyjä sietävä Elisabeth, tytär Ada, joka näkyjensä kautta välittää tietoja Henrikistä tämän ollessa jääkärikoulutuksessa Saksassa, ja palvelijana toimiva Ida, josta tulee loppuun asti taisteleva punakaartilainen.

Orasen kerrontakeinoina ovat muun muassa toisto ja luettelot. Valkoisilla osoitetaan olevan laajojen kansankerrosten tuki luettelemalla ensin jääkärikoulutukseen lähteneiden ja myöhemmin valkoiseen armeijaan kuuluvien ammatteja. Mukana on ylioppilaiden, maistereiden ja isäntien lisäksi renkejä, kalastajia ja muita työmiehiä. Vakavasta aiheesta huolimatta teoksessa on paljon huumoria, uhkaavatkin tilanteet taitetaan välillä koomisiksi, ja esimerkiksi Henrikin sotatoimien kuvaus Viipurissa on kuin parhaasta seikkailuromaanista. Täytyy myöntää, että tapahtumien käänteet ja etenkin Gustavin sanailu taloutensa naisten kanssa saivat välillä nauramaan ääneen.

Valkoisia tukeneita naisia ei kuvata, mitä nyt Elisabet salakuljettaa tyttärensä nuotteihin piilotetun sanoman Helsinkiin. Entä millaisen kuvan teos antaa punaisista naisista? Kartanossa sisäkkönä palveleva Ida saa edustaa yksin heitä. Ida kuvataan hiukan yksinkertaiseksi, joskin innokkaaksi sosialismin ja ”ropel… por…” – – proletariaatin diktatuurin kannattajaksi. Hän ”harjoittaa agiteerausta” keittiössä toistellen sulhaseltaan Erikiltä kuulemiaan lauseita (482), huokailee kuulleessaan sanan imperialismi (327) ja kuuntelee ”silmät ympyriäisinä” insinööri Lindénin selostusta magnetismia mittaavasta laitteesta (473) – todellisuudessa mies on Saksasta palannut jääkäri Esko Lehto ja laite radiovastaanotin, jolla pidetään yhteyttä valkoisten joukkoihin. Tyypitellyt henkilöhahmot ovat ominaisia viihdekirjallisuudelle, mutta tässä tapauksessa Idan hahmo hiukan yksinkertaisena punaisena naisena vahvistaa teoksen valkoista näkökulmaa.

Oranen kertoo tavoitteenaan olleen ”romanttinen, jännittävä ja hauska” romaani, jossa yhden perheen ja kartanonväen kautta kuvataan vuosisadan alun mullistavia tapahtumia. ”Jääkäriliike, kaksikymppisten poikien lähtö vihollisen leiriin vapautusarmeijaa muodostamaan ja paluu tilanteeseen, jossa oltiinkin sisällissodassa, on aika nostaa poliittiselta tasolta inhimilliselle”, toteaa Oranen vastineessaan Helsingin Sanomien Suvi Aholan kirpeään kritiikkiin, jossa tämä moitti teosta latteaksi ja naiiviksi kuvaukseksi sisällissodasta ja katsoi sen sopivan paremmin tv-sarjaksi. (Aholan ja Orasen keskustelu, ks. HS 26.10.1995 ja 28.10.1995).

Laajempi analyysi teoksesta pdf-tiedostossa Raija Oranen: Maan aamu

Maan aamusta ovat kirjoittaneet myös Kirsi-Maria blogissaan Illuusioita. Askelia alppipolulla ja Morre blogissaan Morren maailma.

Elisabet Aho: Sisar

Elisabet Aho: Sisar: historiallinen romaani vuosilta 1918–1924

Elisabet Ahon teoksen Sisar: historiallinen romaani vuosilta 1918–1924 (2011) tapahtumat sijoittuvat pääasiassa kevään 1918 Helsinkiin. Pääosassa ovat kaupungin köyhät naiset ja lapset, mutta näkökulma on lähinnä puolueeton, sillä tapahtumia tarkastellaan pitkälti Diakonissalaitoksella työskentelevien sisarten ja heidän työnsä kautta. Sisarten tunnistettava puku suojaa heitä punakaartilaisiltakin: ”talvitakin ja mustan huuvan, myssyn päällä lepattavan tumman liinan alta joka ikinen tunnisti diakonissan” (12). Ahon kuvaus yhteisöstä ja sisarten työstä perustuu muun muassa Eeva Hurskaisen teokseen Sisar Linan tyttäret ja Pauli Vaalaksen teokseen Diakonissa Hia Björkenheimin elämä. Sisar Lina ja Sophia ”Hia” Björkenheim esiintyvät myös teoksessa.

Päähenkilö Ellen tulee Diakonissalaitokselle loukkaantuneena ja muistinsa menettäneenä. Ellen saa jäädä laitokselle ja hänestä tulee sisaroppilas. Toivuttuaan hän pääsee liikkumaan kaupungilla ja tekemään kotikäyntejä. Ellen on itsekin kotoisin isosta perheestä, jossa toimeentulo oli niukkaa, mutta hän ei ole kärsinyt sellaisesta köyhyydestä, johon nyt törmää:

Köyhyys oli suunnatonta, sillä oli ominaishajunsa, jota Ellen ei ollut ennen tuntenut. Voimattomuuden, väsymyksen ja turtumuksen haju, joka kiiri vastaan eteisissä, häilyi vetoisissa huoneissa, hajonneissa vaatteissa, vanhoissa koinsyömissä petivaatteissa, kosteissa seinissä, savuttavissa helloissa ja piipunhormeissa. Naiset elivät yksin lastensa keskellä, leskinä, miehet tuomittuina, kadonneina tai kuolleina. (126)

Ellenin muistinmenetys tekee hänestä ulkopuolisen, eräänlaisen väliinputoajan, mikä korostaa teoksen neutraalia asennetta. Teoksen puolivälissä Ellen loukkaantuu uudelleen, mikä palauttaa hänen muistiinsa tapahtumat ennen Diakonissalaitokselle joutumista: saapumisen Helsinkiin, Selma-ystävän ja työn puhelinvälittäjänä. Pitkässä takaumassa kuvataan syksyn 1917 tapahtumia sekä oloja punaisten valtaamassa kaupungissa. Selmassa Aho piirtää kuvan naisesta, josta omien kovien kokemusten myötä kasvaa kiihkeä sosialisti ja vallankumouksen kannattaja. Ellen ei liity punakaartiin eikä hän kykene innostumaan aatteesta Selman tavoin mutta auttaa silti ystäväänsä välittämällä tälle puhelinlaitoksella kuulemiaan viestejä.

Sisar Hian veli Gustaf ”Gösta” Björkenheim, joka oli Kymi-yhtiön toimitusjohtaja, murhataan sodan loppuvaiheessa. Hia ei voi ymmärtää, miksi yksi sisarista haluaa lähteä auttamaan Tammisaaren vankileirille. ”Kuinka sinä voit hoitaa heitä?”, Hia kysyy. ”He ovat ihmisiä, lähimmäisiämme”, vastaa Helmi. Vankileirioloja ei kuvata, mutta Helmi palaa komennukseltaan laihtuneena ja uupuneena. Hän tuo myös uutisia Hialle: leirillä oli ollut tehtaan työntekijöitä, jotka olivat kertoneet Kouvolasta tulleen vieraan komppanian olleen vastuussa murhasta. Björkenheim oli pidetty, uudistusmielinen johtaja, jonka murha järkytti niin valkoisia kuin punaisia. Tapahtumia ja murhan syitä ovat pohtineen muun muassa Mirja Turunen teoksessaan Veripellot (2005) ja Seppo Aalto Tieto-Finlandialla palkitussa Kapina tehtailla: Kuusankoski 1918 (2018).

Ahon romaani viehätti epätavallisella näkökulmallaan tapahtumiin. Diakonissalaitoksen sisaret joutuivat varmasti Hia Björkenheimin tavoin painimaan suhtautumisessaan sodan osapuoliin, mutta siitä huolimatta autettiin kaikkia hädässä olevia. Köyhien naisten ja erityisesti lasten kohtalot koskettivat: vanhemmat olivat joko kuolleet taisteluissa tai suljettu vankileirille, ja lapset joutuivat selviytymään yksin. Teoksessa seurataan useampien lasten kohtaloita. Lapset ilmestyvät aamuisin Diakonissalaitokselle jonottamaan keittoa, jota sisaret keittivät uusista raparpereista ja nokkosista. Yksi heistä on Niilo, ”punikin poika” Pasilasta, joka Ellenin lailla jää Diakonissalaitokselle. ”Punahuoran pennuksi” haukutun Niilon äiti on kuollut vankileirillä.

Teoksesta laajemmin pdf-tiedostossa Elisabet Aho: Sisar: historiallinen romaani vuosilta 1918–1924. Tämä ja muut sisällissotaromaaneja käsittelevät tekstit löytyvät alasivulta 1918.

Teoksesta myös Amman lukuhetkessä ja Kirsin kirjanurkassa.
Lue myös Maarit Cederbergin arvio Agrigolan sivuilta.

Ellenin tarina jatkuu 2017 ilmestyneessä romaanissa Talvi ilman aikaa, jossa eletään talvisodan aikaa. Lue teoksesta lisää Amman lukuhetkestä.

Diakonissalaitoksen ja sisarten elämä on kuvannut Jyrki Paaskoski teoksessaan Ihmisen arvo: Helsingin diakonissalaitos 150 vuotta (2017). Helsingin Diakonissalaitoksen sivuilta löytyy muutamia artikkeleita laitoksen historiasta.

Enni Mustonen: Mäntykosken Anna

Enni Mustosen Mäntykosken Anna (1987) valottaa tv-sarjasta Vihreän kullan maa (esitetty 1987–88) tutun Evoloiden suvun menneisyyttä. Sarjan muut osat ovat Johannes ja Helena (1988) ja Mäntyniemen miniä (1988). Teoksen alussa Anna lähetetään Hanna-tätinsä luo Porvooseen, jotta hän unohtaisi ihastuksensa Hannekseen, sahalle pestattuun konemieheen, joka on myös työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Jo matkalla Anna tapaa veljensä Eliaksen ystävän John Elfvingin, joka saa hänet pian unohtamaan Hanneksen, mutta heidät erottaa isän epäluulo ja sisällissodan puhkeaminen.

Enni Mustonen: Mäntykosken Anna
Enni Mustonen: Mäntykosken Anna. Kansi skannattu kirjastomme puhkiluetusta kappaleesta.

Itseäni romaanissa kiinnosti nimenomaan vuoden 1918 tapahtumien kuvaus. Mustonen on käsitellyt sisällissotaa useiden romaanisarjojensa yksittäisissä osissa: Koskivuori-sarjan aloittavassa Verenpisara ikkunalla (1998), Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan neljännessä osassa Sidotut (2007) ja Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan neljännessä osassa Ruokarouva (2016). Kahdessa viimeksi mainitussa kuvataan enimmäkseen sotaa edeltävää aikaa ja itse sotaa ainoastaan teosten viimeisissä luvuissa. Näitä teoksia olen käsitellyt laajemmin tekstissä Sisällissota Enni Mustosen romaaneissa.

Äidin sairastuminen estää Annaa lähtemästä Johnin mukaan, ja ero tuntuu lopulliselta. Anna joutuu ottamaan vastuun tilasta. Elintarvikkeiden kallistuessa hän alkaa jakaa sahalaisille leipäviljaa tilan aitoista ja sodan aikana maitoa ja muita ruokatarvikkeita mahdollisuuksien mukaan. Lahdenperä edustaa siis työläisistään hyvää huolta pitävää tilaa. Vastakohdan muodostaa Myllymäen kartano, jonka pojasta Erikistä isä alkuun haaveilee puolisoa tyttärelleen. Erikin luonteesta annetaan heti teoksen alussa viitteitä, kun hän ahdistelee juovuksissa Annaa. Erik liittyy valkoisiin ja hänestä tulee teoksessa valkoisen terrorin edustaja: hän muun muassa ampuu taistelujen päätyttyä loukkaantuneita punaisia. Yksi vanhemmista miehistä kiittää Annaa, joka uskaltaa vastustaa Erikiä, ja sanoo: ”Rumaa tämä on meistäkin. – – Piti kerätä kuollehia eikä tehrä niitä enempää. – – Oikein pisti vihakseni kun se niitä ammuskeli, mutta kun se kuuluu olevan joku täkäläänen viskaali, ei tohrittu panna vastahan.” (160) Sarkatakki ja miehen puheenparsi kertovat hänen olevan Pohjanmaalta. Tällä tavalla tehdään eroa kunniallisten valkoisten ja murhiin syyllistyneiden välille. Ylilyönnit osoitetaan yksittäisten valkoisten tekemiksi – selitys, jota pitkään vaalittiin voittajien puolella ja josta esimerkiksi Aapo Roselius on kirjoittanut teoksessaan Teloittajien jäljillä. Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa (2006).

Samankaltainen asetelma löytyy punaisten puolelta. Punaiset ovat tulleet hakemaan ruokatarvikkeita tilalta. ”Ne tappaa ne kaikki! – – Joka sorkan!”, kuuluu hätääntynyt viesti. Kun Anna ehtii pihalle, osa lehmistä on jo tapettu. Pihalla ratsastaa mies edestakaisin mustalla hevosella. Pirjo Tuominen kuvaa kolmekymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä romaanissaan Tulen väri punainen (2017) samanlaista kohtausta. Siinä kartanon lasten Pahaksi ratsuksi nimittämä mies joukkoineen teurastaa surutta lehmät ja pienkarjan ilman että kukaan pystyy estämään (Tuomisen romaanista lisää tekstissä Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen). Annakin lamaantuu ensin, mutta hän tokenee pian ja iskee palkintolehmää ulos navetasta taluttavaa miestä seipäällä otsaan. Anna puolustaa oikeuttaan pitää karjansa sillä, että ”lehmien maidolla oli pidetty hengissä toistasataa ihmistä, lapsia ja vanhuksia ja naisia, jokunen mieskin, joita ei edes punakaartiin huolittu.” Pian hänen takanaan ovat muutkin naiset, jotka ”[k]uoppaisin poskin, hiukset hapsottaen” hyökkäsivät miesten kimppuun ja ”räksyttivät kuin koirat omaansa puolustaessaan” (154). Yksi naisista haukkuu punaiset samanlaisiksi lahtareiksi kuin valkoiset:

Jumalauta! Siinä minulla kansan tahto! – – Ensin viedään miehet ja pojat, tapatetaan kaikki ja sitten viedään viimeinenkin ruoka lasten suusta! Painukaa helvettiin kaikki sotaherrat! Samoja lahtareita te olette kaikki!

Miehet antavat periksi, mutta johtaja vie Annan punaisten päämajaan, jossa hänet ohjataan päällikkönä toimivan Hanneksen puheille, joka pelastaa Annan. Rehtejä punaisiakin teoksesta siis löytyy. Mustosen muissa sisällissotaromaaneissa osoitetaan niin ikään molemmilla puolilla olevan niin kunnollisia kuin äärimmäisiin tekoihin valmiita olevia yksilöitä.

Mustosen myöhemmissä teoksissa tapahtumia kerrotaan usein kahden eri yhteiskuntaluokasta tulevan naisen näkökulmasta. Hyvä esimerkki tästä on Verenpisara ikkunalla, jossa karjakkona ja sisäkkönä työskentelevän Vapun kautta tuodaan esille punaisten aatemaailmaa. Koska Mäntykosken Annassa päähenkilönä on varallisuutensakin vuoksi valkoisten puolelle asettuvan perheen tytär, on näkökulmakin valkoinen. Anna tosin osoittaa monesti ymmärrystä tai ainakin sääliä punaisia kohtaan, ja uhkaksi koetaan myös Myllymäen Erikin edustama valkoisten puoli. Anna toimii monessa tilanteessa yllättävän – voisi sanoa jopa epäuskottavan – rohkeasti vastustaessaan niin punaisten kuin valkoisten omavaltaisesti käyttäytyviä sotilaita oman henkensä kaupalla. Ehkä kirjailija on halunnut näin tehdä päähenkilöstä helpommin samaistuttavan. Joka tapauksessa sanoma tuntuu olevan sama kuin Mustosen muissakin romaaneissa: naisten toimijuuden korostaminen, kodin piirin merkitys ja sodan järjettömyys.

Tietoa teoksesta Kirjasammon sivuilla, jossa luettavissa myös aikalaisarvio.

Pietarsaaren surmat 2.3.1918

Vuosi sitten maaliskuun 2. päivä tuli sata vuotta Pietarsaaressa tapahtuneesta tragediasta. Tuolloin seitsemän miestä teloitettiin Strengbergin tupakkatehtaan seinää vasten pikaoikeudenkäynnin jälkeen. Muistopäivänä 2.3.2018 paljastettiin tehtaan seinään kiinnitetty muistolaatta, jossa lueteltiin surmansa saaneiden nimet. Samassa yhteydessä järjestetyssä seminaarissa Heikki Ylikangas puhui sodan nimityksistä ja Matias Kaihovirta siitä, että suomenruotsalaisten keskuudessa oli myös punaisten kannattajia.

Tapahtumaan liittyy salailua ja vaikenemista. Miksi työläisten joukossa oli yksi valkoinen, Vaasan entinen lääninsihteeri Johannes Jääskeläinen? Ketkä olivat läsnä Kaupunginhotellin kabinetissa järjestetyssä tuomioistuimessa? Minne katosivat oikeudenkäyntipöytäkirja ja muut paperit? Oliko teloitettavia sittenkin kahdeksan ja yhden onnistui paeta?

Kahdeksasta teloitettavaksi viedystä kertoo Anna Bondestam teoksessaan Jakobstad, vintern 1918 = Pietarsaaren talvi 1918 (1990). Siinä hän kertoo isänsä Otto Elfvingin auttaneen paennutta miestä. Jo tätä ennen hän oli kuvannut kevään 1918 tapahtumia omaelämäkerrallisessa romaanissaan Klyftan (1946, Kuilu 1967), jossa kertoo pakoon päässeestä miehestä, jonka Rut-tytön isä auttaa Ruotsin puolelle.

Epävarmuudet ja aukot historiallisissa tiedoissa ovat kiehtovia aiheita kirjailijoille, ja tapausta ovat kuvanneet Bondestamin lisäksi Kjell Westö romaanissaan Vådan av att vara Skrake (2000, Isän nimeen) ja Lars Sund romaanissaan Tre systrar och en berättare (2014, Kolme sisarta ja yksi kertoja). Vähän varhaisempi kuvaus löytyy Kaarlo Haapasen Pietarsaari-trilogian ensimmäisestä osasta Leskien kortteli (1982).

Lue enemmän näistä teoksista tekstistä Pietarsaaren surmat 2.3.1918.

Muistopäivän tapahtumista ks. esim. ”Arkebuseringarna i Jakobstad 1918” Svenska.yle.fi:n sivuilla (kirj. Kjell Vikman) ja ”Minnesplattan i Jakobstad blev verklighet till slut” Demokraatin sivuilla (kirj. Johan Kvarnström)

Elmer Diktonius: Janne Kuutio

Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio (1946), joka ilmestyi ruotsiksi jo 1932, saa joka kerta aikaan yhtä hämmentyneen olon. Päähenkilö Janne Kuutio on vastenmielinen hahmo, mutta Diktoniuksen omaleimaista kerrontatapaa ei voi muuta kuin ihailla.

Diktonius tunnetaan paremmin runoilijana ja Janne Kuutio on yksi hänen harvoista proosateoksistaan. Teos herätti ilmestyessään huomiota tyylillään ja rakenteellaan. Tekijä puhuttelee (tai pikemminkin komentelee) hahmoaan, arvioi tämän olemusta ja kohtaloa ja kommentoi muutenkin tarinaansa kuin paraskin postmodernisti puolensataa vuotta myöhemmin. Ei ihme, että teos sai ristiriitaisen vastaanoton.

Janne Kuutio ehtii elämänsä aikana kääntää takkinsa moneen kertaan: hän liittyy punakaartiin, toimii kieltolain aikana pirtutrokarina, on mukana lapuanliikkeessä, istuu välillä vankilassa ja lopulta kuolee lakonrikkurina pudottuaan lastiluukusta. Erään muilutusreissun yhteydessä tämä entinen punakaartilainen kehuskelee olleensa valkoisten puolella upseeri, ”tommonen luutnantti tai väntrikki”.

Hahmona Janne Kuutio tuntuisi jatkaneen elämää Lars Sundin Siklax-trilogian Gustavissa ja Ulla-Lena Lundbergin Leonardissa. Gustavin elämänkohtalossa on samankaltaista sattumanvaraisuutta: hän ajautuu suojeluskunnan ja lapuanliikkeen kautta herätysliikkeeseen ja lopulta mielisairaalaan. Huomattavasti lempeämmän kuvan ”väliinputoajasta” luo Ulla-Lena Lundberg romaanissaan Suureen maailmaan (1991): sosialismiin Amerikassa tutustunut laivanvarustajasuvun vesa Leonard yrittää sinnikkäästi, joskin huonolla menestyksellä, käydä samanaikaisesti niin punaisesta kuin valkoisesta (hellyttävästä Leonardista enemmän Lundbergin romaania käsittelevässä tekstissä alasivulla 1918).

Janne Kuutio ei käsittele vain sisällissotaa vaan kertoo Jannen elämäntarinan hänen kuolemaansa saakka. Tekstissä ”Punakaartilaisesta muiluttajaksi – Elmer Diktonius: Janne Kuutio. Puupiirros sanoin nostan esiin muutamia sisällissotaan liittyviä kohtauksia.

Teoksesta ovat kirjoittaneet myös Tuomas Tekstiluolassa, Reader, why did I marry him? ja Matkalla tuntemattomaan.

Janne Kuutio / Janne Kubik -teosparin kieltä on tutkittu monissa töissä, ks. esim. Heidi Grönstradin artikkeli ”Sota kielten sekamelskana” teoksessa Toistemme viholliset? Kirjallisuus kohtaa sisällissodan (2018) ja Kristina Malmion artikkeli ”Arma lasseliten med kluven tunga: Elmer Diktonius och den tvåspråkiga identitet” teoksessa Både och, sekä että. Om flerspråkighet = monikielisyydestä (2011).