Avainsana-arkisto: Suomen sisällissota

Ulla Sirén: Hilma: punalesken tarina

Sisällissodasta on kirjoitettu lukuisia romaaneja, tietokirjoja ja tutkimuksia, ja luulisi aiheen olevan loppuun kaluttu. Näin ei kuitenkaan ole, eikä mielestäni tule koskaan olemaan, sillä aina löytyy uusia näkökulmia tapahtumiin, etenkin henkilö- ja paikallishistorioiden tasolla. Ulla Sirénin Hilma: punalesken tarina on hyvä esimerkki tällaisesta mikrohistoriallisesta näkökulmasta; elämäkerta perustuu Hilma Freiströmin päiväkirjamerkintöihin ja valottaa näin yhden perheen kohtaloa viime vuosisadan alkupuolella.

Ulla Sirénin teoksen Hilma: punalesken tarina kannessa Hilma Freiström tyttärensä Meerin kanssa.

Kolme Hilmaa

Ulla Sirén on kertonut saaneensa ensin haltuunsa Hilman ja tämän sisaren jäämistöön kuuluneita valokuvia ja myöhemmin Hilman päiväkirjan. Näin Sirén kuvailee kuvien ja kirjoitusten esille tuomaa kohdettaan:

Käsissäni oli yhtäkkiä ikään kuin kolme Hilmaa: albumeissa suloinen röyhelöihin pukeutunut kaupunkilaisneiti Hilma Kaihlanen helsinkiläisen tai tamperelaisen ateljeevalokuvaajan kulisseissa, päiväkirjassa yksinäinen punaleski Hilma Freiström padasjokelaisessa suutarinmökissä, sekä lopuksi kotikyläni muistoissa kellosepän leski Hilma Vuorela, entinen kirjastonhoitaja ja lotta, Pälkäneen Onkkaalan Kostianmutkassa. (10)

Nämä ”kolme Hilmaa” ja ”kolme yhden elämäntarinan lukua” tekijän oli yritettävä sovittaa toisiinsa. Erikoiseksi Hilman tarinan tekee juuri se, että hän oli sekä punaleski että myöhemmin lotta. Hilma syntyi koulusivistystä arvostavaan käsityöläisperheeseen Jyväskylässä. Sittemmin perhe asui sekä Helsingissä että Tampereella ja vietti usein kesiään Padasjoen Arrakoskella, jossa Hilma tapasi suutari Kaarlo Hjalmar Freiströmin. Pari vihittiin 1903, ja lapset Meeri ja Alf syntyivät 1912 ja 1917. Vastakohtaisuus nousi paitsi perhetaustasta myös ideologioista: Jalmari toimi työväenyhdistyksessä, kun taas Hilma oli harras uskovainen. Tammikuussa Padasjoelle perustetaan suojeluskunta, mutta vielä 20. päivä työväenyhdistyksen kokouksessa ei puhuta aseellisesta vastarinnasta.

Tekstin joukossa on myös neljätoistavuotiaan padasjokelaisen Elna Holmin päiväkirjamerkintöjä, joissa tämä kuvaa sotatapahtumia. Haettuaan korjatut kenkänsä Jalmarilta kirjoitti Elna päiväkirjaansa, että ”meillä on kovin anarki-sosialistinen suutari” (56). Elna kuvaa myös näkyä Padasjoen Harmoisten sairaalan ympäristössä, jossa valkoiset olivat Hans Kalmin johdolla ampuneet siellä hoidossa olleet punakaartilaiset.

Punalesken kohtalo

Padasjoki sijaitsi tärkeän kulkureitin varrella ja jäi joksikin aikaa rintamien väliin. Maaliskuun puolivälissä paikkakunnalla oli noin 1500 punaista. Valkoisten odotettu hyökkäys alkoi 21.3. Heti seuraavana päivänä alettiin koota punaisia tuomittaviksi; yksi heistä oli Jalmari, joka teloitettiin samana päivänä Miestämä-järven jäälle. Muutamia viikkoja myöhemmin Hilma kirjoittaa ensimmäisen merkintänsä Jalmarilta joululahjaksi saamaansa päiväkirjaan:

Maaliskuun 22. pnä 1918 vietiin Jalluni ammuttavaksi. Sinä Isäni, joka kaikki tiedät, tiedät myöskin sen, miten syyttömänä Jalluni kuoli, syyttömänä niihin kanteisiin, jonka vuoksi hänelle lähetettiin luoti, tappava luoti, muuten kyllä syntisenä niin kuin minäkin olen. Sinä rakas Jeesus tiedät myöskin sen, jonka vuoksi Jallulleni niin tehtiin. Sinä tiedät, kuka kurja oli se henkilö, joka ryösti minulta puolison ja lapsiltani isän. Ei se ollut se, eli ne jotka hänet lopettivat, vaan he henkilöt, jotka hänestä nuo valheelliset syytökset ilmi antoivat. (65)

Hilma ei rukoile Jumalan kostoa ilmiantajille, vaan että heidän omatuntonsa soimaisi heitä. Arkkulaudat Hilma joutuu ostamaan velaksi. Kaksi naista apunaan hän siirtää Jalmarin arkkuun; vatsaan ammuttua ei voi edes riisua. Jalmari viedään hautausmaan taakse metsän reunaan kaivettuun kuoppaan, jonne on jo viety muita teloitettuja. Punaleskenä Hilmaa vieroksuttiin ja hän joutuu itse kahden miehen auttamana raahaamaan Jalmarin arkkua.

Niin, minun, sinun vaimosi, täytyi olla kantamassa sinua viimeiseen lepopaikkaasi. Tein sen raskaalla mielellä, tuntui niin kuin raastaisin koko loppua elämätäni mukanasi hautaan ja samalla tunsin itseni niin avuttomaksi ja turvattomaksi, kun en niin paljoa apua ihmisiltä saanut, että olisin saanut laskettua sinut hautaasi eikä raastamalla raastaa. (73)

Oli järkyttävää lukea, että samana päivänä 7. huhtikuuta, kun Hilma raahasi miehensä arkkua siunaamattomaan yhteishautaan, valkoisten esikunnassa Padasjoen pappilassa juhlittiin Hans Kalmia, jonka julmuuksista on kirjoitettu useissa teoksissa.

Kirjastonhoitaja ja lotta

Hilma pääse lapsineen jo kesällä sisarensa Hiljan luo Pälkäneelle. Hiljan maine ”puhtaanvalkeana isänmaan ystävänä” auttoi häivyttämään Hilman punaisen taustan. Mukana lienee ollut myös onnea, sillä paikkakuntien välimatka on vain noin seitsemänkymmentä kilometriä, ja juorut olisivat voineet levitä helposti. Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan loppuneet tähän, mutta nekin oli kestettävä. Seuraavat vuosikymmenet täyttyvät kirjastotyöstä ja lottayhdistyksessä toimimisesta. Hilma kuolee 1971 kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä.

Teoksessa on Hilman päiväkirjamerkintöjä sekä kuvina että sitaatteina. Hilman kirjoitukset ja kuvat hänen ja lasten elämästä tuovat aiheen lähelle lukijaa. Ulla Sirénin teos kertoo yhden perheen kautta Suomen historian ehkä julmimmasta ajasta. Se osoittaa yksilön elämän arvokkuuden mutta tuottaa samalla laajempaa kuvaa tapahtumista Hämeen seudulla.

Ulla Sirén: Hilma: punalesken tarina. Docendo, 2022. 192 s.

Verkkouutiset, kirj. Jarkko Kemppi

Hämeen Sanomat 2.10.2022, kirj. Pirjo-Liisa Niinimäki (vaatii kirjautumisen)

Sydän-Hämeen Lehti 1.11.2022, kirj. Milla Zuev (vaatii kirjautumisen)

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat

Hän säntäsi palavasta Vaasasta tuli tukassaan ja juoksi yli kumpujen ja kukkuloiden, läpi soiden ja metsien, yli jokien ja virtojen, halki kummitusöiden ja nälkäpäivien. Mutta aina yhdessä Kajsan ja Fin kanssa, jotka juoksivat hänen kanssaan koko matkan läpi Suomen aina Suomenlahden rantaan asti. Siellä he pysähtyivät. Ja siellä seisoi Valentin Nyström, Suomen kaartin tarkk’ampuja. Isä. Ja kysyi: ”Sinäkö se olet se tyttö jonka olen unissa nähnyt?”

Ulla-Lena Lundbergin romaanin Liekinkantajat vauhdikas alku toi mieleen Lars Sundin romaanit, etenkin tutkimani Siklax-trilogian (saman huomion tekee myös Egil Green, joka viittaa Sundiin Östnylandissa julkaistussa arviossaan). Romaani alkaa Vaasan palosta 1852 ja ulottuu sisällissodan jälkeiseen aikaan. Tärkeimmässä roolissa on yllä olevassa sitaatissa paloa pakeneva Betty ja hänen tyttärensä Olga, joka tarinaa kertoo.

Ulla-Lena Lundbergin Liekinkantajat kansikuva.

Palon jälkeen töitä on haettava muualta, sillä kotona on jo liikaa ruokittavia. Niinpä Vöyriltä lähtee viisi nuorta naista kävellen kohti Helsinkiä. He yrittävät pysytellä mahdollisimman pitkään rannikkopitäjissä, koska yksikään ei osaa suomea. Viidestä tytöstä kolme pääsee Helsinkiin asti, hekin ryvettyneinä ja Betty niin sairaana, että hädin tuskin pysyy pystyssä. Mutta perillä he kohtaavat Suomen kaartin sotilaan Valentin Nyströmin, joka on nähnyt Bettyn unissaan eikä hätkähdä tämän surkeaa olemusta. Betty hoidetaan terveeksi ja hän saa piian paikan. Bettyn ja Valentinin seurustelun keskeyttää Krimin sota. Valentinin sotaan lähtö on vauhdikkaasti ja humoristisesti kuvattu. Miehet lähtevät hurraa-huutojen säestämänä reippaasti marssien kohti itää, mutta erilaiset sotataudit romahduttavat pian miesten määrän ja innon. Takaisin palaa vain rippeet surkeassa kunnossa.

Kun sitä yrittää jälkeenpäin kertoa, siitä tulee tapahtumien ja paikkojen kuravelliä, hirveää sadetta ja loputonta marssimista ennen kuin ollaan edes puolimatkassa kohti turkkilaisten maarajoja. (53)

Huhu oli kiitänyt palaajien edellä henki kurkussa ja kertonut, ettei kaartista ollut jäljellä juuri ketään ja nekin jotka tulivat näyttivät ihan ruumiilta. (76)

Valentin saa takaisin entisen ilonsa ja tulevaisuudenuskonsa, kun hän askartelee Olgalle sulhastaulun erivärisistä paperiarkeista:

Hän leikkaa puihin lehdet ja aitaan kapeat säleet. Hän leikkaa itselleen Suomen kaartin uniformun, hän leikkaa rintaan kultanapit ja mitalit. Hän leikkaa Bettyn tukan kauniille nutturalle, leikkaa hänelle taivaansinisen leningin, jonka hame on leveä – –. (78–79)

Tätä taulua lukija saa ihastella teoksen kansikuvassa, joka on Per-Ove Högnäsin käsialaa.

Lundberg on tyylitaituri, ja esimerkiksi Ahvenanmaan talonpoikaispurjehdusta kuvaavassa trilogiassa (Leo, Suureen maailmaan, Mitä sydän halajaa) tyyli vaihtuu joka osassa. Nyt hän leikittelee eri tyyleillä saman teoksen sisällä: mukana on useita näytelmällisiä osia, joissa repliikin alussa mainitaan puhuja ja joissa toiminta ja tunteet ovat hakasulkeissa. Seuraavassa kohtauksessa Olga käy Karin-tyttärensä kanssa vastahakoisesti vierailulla miehensä vanhempien luona:

Tämä (isoisä Borgstedt) hörähtää: ”Kappas vain, Kappas vain.”
Olga: Karin, sano päivää isoisälle.
Pikku Karin: Päivää ihoihä.
Ukko Borgstedt: Sehän hyvin suju. – –
Nainen: [viittaa eteiskamariin. Avaa oven. Hapan, ummehtunut ilma.]
Pikku Karin [vetäytyy taaksepäin].
Olga [astuu sisään, pitää Karinia tiukasti otteessaan. Löyhkässä makaa] Borgstedtska [tihrustaa heitä peloissaan]. (183–184)

Näytelmällisyys näkyy myös rakenteessa, sillä teos jakautuu kolmeen osaan (I Betty ja Valentin, II Olga ja Robert, III Karin ja Gunnar) ja jälkinäytökseen. Tekstin joukossa on myös kirjeitä ja pikakirjoituksella, joka tuolloin oli uusi taito Suomessa, kirjattuja keskusteluja. En malta olla ottamatta muutamaa esimerkkiä murteen käytöstä. Alun sitaatin lause ”Sinäkö se olet se tyttö jonka olen unissa nähnyt?” kuuluu alkuteoksessa näin: ”Är tu ten flickon som jag har skåda i dröömin?” Edellisen keskustelun neljä ensimmäistä riviä puolestaan seuraavasti:

Han småskrattar: ”Si på bara. Si på bara.”
Olga: Karin, säg Guda farfar.
Lilla Karin: Guda Affa.
Borgstedt: Det var myky goda.

Lundbergin kieli on, kuten aina, yhtä nautittavaa. Leena Vallisaari, joka on kääntänyt Lundbergin aiemmatkin teokset, suomentaa taidolla aina murteita ja vanhahtavia sanoja myöten.

Toisessa osassa kuvataan Olgan ja Robert Borgstedtin tutustumista ja avioliittoa. Heidän esikuvinaan ovat aidot liekinkantajat Olga ja Robert Rostedt. Pääosaan nousee Espoossa sijaitseva Finnsin kansanopisto, jonka rehtorina Robert toimii. Työnjako on perinteinen: mies huseeraa julkisella näyttämöllä ja nainen pääasiassa kotona, tosin Olga myös opettaa Finnsissä. Lundbergin naishahmot eivät kuitenkaan koskaan ole mitään ansarikukkasia, etenkin Olgassa on samaa vahvuutta kuin Marsipaanisotilaan Marthassa ja Finlandia-palkitun Jää-romaanin Monassa.

Romaanin kolmas osa keskittyy Kariniin ja tämän sulhaseen Gunnar Helléniin. Kun sisällissota syttyy, pakenee Olga sisarensa Idan ja Karinin kanssa Tammisaaressa sijaitsevaan Hallbergan kartanoon, jossa Gunnar on tilanhoitajana. Ruotsiin sotaa pakoon lähtenyt omistaja on jättänyt Gunnarin huolehtimaan tilasta. Karinin ja Gunnarin rakkaus kukoistaa keskellä sotaa: ”He vaihtavat katseita, hymyilevät, ojentavat kätensä, silittävät poskea, pikku suukko kun kukaan ei näe – –.” (327) Viimein ”tantat” menevät nukkumaan ja Karin pääsee hiipimään Gunnarin luo. Tällaista nuorten ihmisten onnea ja valoisuutta keskellä hirvittävää sotaa Lundberg on kuvannut aiemmin esimerkiksi Marsipaanisotilaassa.

Ihminen voi olla onnellinen, vaikka sisällissota kiihtyy ja leviää kuin kulovalkea. Ei ole tietämätön, puhuu toisten ihmisten kanssa, saa vähä vähältä tietää tapahtumista. Siitä huolimatta on onnellinen. Kuulee ihmisistä joita murhataan, ja sitten kaikkein kauhein, heidän läheisen Finnsin-ystävänsä, kievarinpitäjä Löfmanin murha. Hänen luokseen tehtiin kotietsintä ja löydettiin kätkettyjä aseita. Ja vaikka Löfman on viety metsään ja ammuttu, on toisella tasolla sittenkin onnellinen. (328)

Gunnarin on luovutettava punaisille hevosia, lehmiä ja elintarvikkeita, mutta hän puhuu ”paksuimmalla espoolaiskorostuksella” ja neuvottelee yrittäen pitää vaatimukset kohtuudessa. Sodan jälkeen elämä jatkuu, eikä Karinin ja Gunnarin yhteiselosta puutu ongelmia, kuten ei puuttunut Olgan eikä Bettyn elämästäkään.

Lundbergin hahmoista kasvaa aitoja, elämänmakuisia henkilöitä, vaikka kolmen sukupolven elämänkohtaloista olisi riittänyt aineksia useampaankin romaanin. Kuuntelin teoksen ensin ruotsinkielisenä äänikirjana (lukijana Stina Engström), ja kuunnellessa näytelmälliset osat tuntuivat hiukan puuduttavilta. Teoksella on vahva todellisuuspohja ja kuten usein taustalla on kirjailijan suvun tarinoita ja jäämistöä. Jälkisanoissa Lundberg nimeää muutamia lähteitä, kuten Nyströmin muistiinpanot Krimin sodasta ja sukunsa hallussa olevan Olgan ja Robert Rostedtin kirjekokoelman, jonka Ulla Olin on työstänyt tutkielmaksi Olga ja Robert Rostedt, två folkhögskoleöden (1991).

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat (alkuteos: Lyser och lågar). Suom. Leena Vallisaari. Teos & Förlaget, 2022. 394 s.

Arvio Helsingin Sanomissa (kirj. Arla Kanerva). Lue myös laaja Antti Majanderin laaja artikkeli kirjailijasta ja teoksen taustoista.

Arvio Svenska Ylen sivuilla (kirj. Marit Lindqvist)

Arvio Hufvudstadsbladetin sivuilla (kirj. Pia Ingström)

Arvio Kirjareppu-blogissa

Riina Katajavuori & Martin Baltscheit: Oravien sota

Miten kertoa lapsille sodasta? Maailmalla riittää konflikteja siinä määrin, että kysymys olisi ajankohtainen ilman Ukrainan sotaakin. Viime kerralla esittelin Suomen sisällissodasta kertovan, Ulla Eton kuvittaman sarjakuvateoksen Nuori Priitu. Nyt vuorossa on lapsille suunnattu Riina Katajavuoren ja Martin Baltscheitin kuvakirja Oravien sota, joka ilmestyi viime syksynä.

Riina Katajavuori on tuottelias ja laaja-alainen kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu runokokoelmia, romaaneja ja novelleja. Hän on kirjoittanut myös paljon lapsille. Oravien sota -kuvakirjan kuvituksesta vastaa saksalainen Martin Baltscheit. Alkusysäyksen teokselle antoi Goethe-Institut Finnland, jossa huomattiin, että lapsille suunnattuja, Suomen sisällissodasta kertovia kuvakirjoja ei juuri ole. Teos on saanut paljon huomiota sanomalehdissä ja on ehdolla Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon saajaksi – voittaja julkistetaan 1.11.

Ajatus kuvata sotaa eläinten kautta oli Baltscheitin. Katajavuori harkitsi hahmoiksi ensin lintuja, mutta päätyi lopulta oraviin. Tarina kertoo kahdesta oravaveljeksestä, jotka asuvat vierekkäisissä puissa, joita yhdistää silta. Pekan puussa on paljon vähemmän käpyjä kuin Valtterin. Pekka saa kerättyä talven varalle vain vähän ruokaa ja näkee ystävineen nälkää. Hän suuttuu ja hajottaa puita yhdistävän sillan. Veljekset kaatavat toistensa pesäpuut.

Pekka ja kumppanit lainasivat aseita Karhulta.
He lähtisivät taistoon ja kaikki muuttuisi paremmaksi!
Ei enää sortoa!

Pekan puolen oravilla on punaiset vaatteet ja Valtterin puolella joko harmaat tai valkoiset. Pekka saa apua Karhulta ja Valtteri Sudelta. Taisteluja kuvaavat aukeamat ovat vahvasti tyyliteltyjä ja värikontrastit jyrkkiä. Tykkien suuleikit leimuavat ja kivääreistä lähteviä luoteja saattaa katkoviiva: ”Metsässä paukkui ja jylisi niin kovasti, että siilit puristivat silmänsä kiinni ja pikkulinnut menettivät kuulonsa.”

Valtterin puoli voittaa, mutta ”kesä oli surullista aikaa. Monta rakasta ystävää oli poissa. Paulakin.” Aikuiselle lukijalle viittaukset sisällissotaan ja valkoisia tukevaan Saksaan ja punaisia tukevaan Neuvosto-Venäjään ovat selviä. Pekan menettämä ystävä Paula muistuttaa punaisten puolella taistelleista naisista. Lapselle tarina toimii riidasta ja sovinnosta kertovana satuna. Teos päättyy sovintoon niin kuin lastenkirjan sopii: anteeksipyyntöön, sillan uudelleenrakentamiseen ja rauhaan.

Katajavuori on haastatteluissa todennut, että mitä pitemmälle he teosta työstivät, sitä enemmän hän karsi tekstiä. Ratkaisu on onnistunut, sillä Baltscheitin värikkäät, tyylitellyt kuvat ja Katajavuoren tiiviit lauseet tukevat toisiaan, eivätkä sivut vaikuta täyteen ahdetuilta. Teoksen lopussa on kahden tunnetun historiantutkijan, Tuomas Teporan ja Marko Tikan, kommentit tarinasta ja todellisuudesta sen takana. Tepora tiivistää hyvin teoksen ajankohtaisuuden: ”Sisällissota on universaali tragedia, jonka tarinalla on yhtymäkohtia tämän päivän ja lähimenneisyyden konflikteihin.”

Lapset kuulevat ja näkevät uutisia maailmalla käynnissä olevista konflikteista. Oravien sota -kuvakirjan avulla aikuisen on helppo käsitellä sodan kaltaista vaikeaa aihetta lasten kanssa. Tuntematta muita Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaita ennustan teokselle menestystä!

Riina Katajavuori & Martin Baltscheit: Oravien sota. Tammi, 2021. 41 s.

Kuvakirjasta muualla:

Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto, perustelut

Kari Vaijärvi esittelee Lastenkulttuurin vinkkari -blogissaan neljä sotaan ja pakolaisuuteen liittyvää teosta, mukana Oravien sodan lisäksi myös Nuori Priitu.

Pro lastenkirjallisuus ry:n sivuilla on Lukuviikolta juttu Sodan ja rauhan kirjat, jossa lueteltu kuvakirjoja, romaaneja ja tietokirjoja liittyen sotiin (Sota, pakolaiset, evakot) ja rauhaan (Rauha, kaipuu, ystävyys). Lue myös Päivi Heikkilä-Halttusen artikkeli Kun sota pelottaa, kirjasta saa turvaa ja tietoa.

Marko Tikka käsittelee artikkelissaan teoksen lisäksi Helsingin Sanomissa ilmestyneen esittelyn herättämiä kommentteja. Ks. Hesarin juttu (14.9.2021, kirj. Susanna Laari).

Kuvakirjasta myös blogissa Sivuhenkilö.

Ulla Etto: Nuori Priitu. Talvi 1917–1918 Rovaniemellä

Nuori Priitu kuvaa alaotsikkonsa mukaisesti sisällissotaan johtaneita tapahtumia ja sotaa Rovaniemellä. Pääosassa on seitsemäntoistavuotias Priitu ystävineen. Edellisen kerran Priitu esiintyi 2009 ilmestyneessä teoksessa Priitu Rovaniemen markkinoilla. Uusi teos on suunnattu nuorille ja aikuisille.

Ulla Eton sarjakuvateoksen Nuori Priitu kansikuva.

Teoksen kuvituksesta vastaa Ulla Etto, mutta muuten Nuori Priitu on laajan yhteistyön tulos: tekijät ovat enimmäkseen Lapin maakuntamuseosta, mutta valokuvien hankintaan, murreasun kommentointiin ja venäjänkielisiin repliikkeihin on saatu apua muualta. Tarina alkaa vuoden 1917 syksystä ja päättyy toukokuun alkuun 1918. Priitu elää isänsä kanssa kahdestaan äidin jouduttua keuhkoparantolaan Nummelaan. Viljan tuonti Neuvostoliitosta on loppunut ja muistakin elintarvikkeista alkaa olla puute. Priitu joutuu keskeyttämään koulunkäynnin hankkiakseen rahaa perheelle ja pääseekin aputytöksi sairaalaan. Teoksen alussa Priitu kertoo kirjeessään äidille, että hän on käynyt ystävänsä Juhon kanssa eväsretkellä Juhannuskallioilla, jonne oli tullut myös muita. Nuoret on kuvattu alkulehdelle sekä piirrettyinä hahmoina että valokuvin: muille löytyy vastineet todellisuudesta vain Priitu ja Juho ovat kuvitteellisia hahmoja. Teoksen lopussa on yli kaksikymmentäsivuinen Lisätietoja-osio, jossa on valotettu tapahtumia ja henkilöiden taustoja. Siellä kerrotaan muun muassa Priitun ystävästä, Ylivieskasta kotoisin olleesta Senja ”Sessa” Hirvelästä, joka työskenteli sairaalassa ja oli kihloissa Leo Pekkalan kanssa. Alkuaan jääkäriksi halunnut Leo radikalisoitui myöhemmin ja toimi Rovaniemen miliisin päällikkönä. Hänet teloitettiin helmikuun alkupuolella.

Tarkkaa ja yksityiskohtaista kuvausta

Leon kuolemasta kertovassa kuvassa on Priitu suksilla lähellä avantoa, jonne johtavat veriset jäljet; punainen veri erottuu valkean lumen ja sinertävän kaamostaivaan hallitsemasta maisemasta. Kuvaus on tarkkaa ja yksityiskohtaista, ja vaikka monien kuvien taustaa hallitsevat tummat värit, on teksteissä ja hahmoissa käytetty erottuvia värejä. Esimerkiksi marraskuun 1917 suurlakosta kertovan tummanharmaan aukeaman keskellä on kaksi vaaleampisävyistä kuvaa Priitusta sairaalatyössään. Näitä kuvia ympäröivät kuvaukset lakkokomiteasta ottamassa haltuunsa lennätinkonttorin, puhelinkeskuksen ja muut hallinnollisesti tärkeät laitokset, ja heidän repliikkinsä erottuvat punaisissa laatikoissa. Niin ikään fontteja on käytetty kuvastamaan henkilöiden ominaisuuksia ja eri tilanteita: Priitun ja äidin kirjeiden kaunokirjoitus ja papin tuomitsevien sanojen fraktuuraa erottuvat kapitaaleilla kirjoitetusta perustekstistä. Paitsi kuvissa myös teksteissä on pyritty tarkkaan ajankuvaan, esimerkiksi kirjeisiin on poimittu sanoja ja sanontoja ajankohdan todellisista kirjeistä. Kuvien taustana saattaa puolestaan olla esimerkiksi sanomalehden sivu. Myös sisäkannet on käytetty hyödyksi ja niihin on koottu lehtileikkeitä, joissa kerrotaan jäkälän käytöstä ravintona, Espanjasta levinneestä omituisesta taudista ja Ida ja Antti Rädylle syntyneestä tytöstä, jolle annettiin nimeksi Puna-viesti. Tämän uutisen yläpuolella on kuolinilmoitus, jossa isän kerrotaan murhatun Rovaniemellä helmikuussa 1918.

Ulla Eton Nuori Priitu -sarjakuvateoksen kuvituskuva, jossa kaksi tyttöä ajaa rattailla.
Nuori Priitu -teoksen kuvitusta. Aini ja Priitu hevosen vetämän reen kyydissä. Kuva haettu Arktikum – tiedekeskus ja museon tiedotteesta.

”Nyt se alakaa! Niin mikä? Vallankummous!”

Priitun ystävissä on niin sosialisteja kuin porvareita – edellisessä sitaatissa puhuu Aini, joka liittyi kuusitoistavuotiaana punakaartiin. Priitu on kirjoitettu maltilliseksi, sodan ja väkivallan tuomitsevaksi mutta silti uskottavaksi hahmoksi, johon kaksituhattaluvun lukijan on helppo samaistua. Kun Emil-eno aikoo liittyä valkoisten joukkoihin, tiuskaisee Priitu:

Kaisa on viimeisillään ja sie lähet vapaaehtosesti rintamalle! Justiinsa! Ja mitäs jo ne ampuukin sinut ensin? – – Sillähän ne asiat ratkiaa – toisia ihmisiä tappamalla! Oikein hieno ittenäinen isänmaa tästä tulikin! (55)

Niin nuoret kuin vanhemmat rovaniemeläiset puhuvat tyyliteltyä peräpohjalaista murretta välivokaaleineen, ja aina toisinaan puheessa ”kuuluu” peräpohjolan murteelle tyypillinen h. Näin Juho pyytää Priitua kahville: ”…mutta olisikohan neiti vappaa iltapäivälä kello kaksi lähtemhän kanssani vaikkapa kahavila Tähteen?” (21) Sairaalaan tullut, ”kuulan persauksiin” saanut mies kertoo yöllä tehdystä hyökkäyksestä työväentaloon seuraavasti:

Mehän vallathin posti, asema ja poliisi. Yöllä käskethin vallottaa vielä työväentaloki. Mutta me perräännythin kyllä meleko pian takasin, kun huomathin, ettei siinä sumusa ja sillä asemäärälä asiaa voinu ratkasta. Sieltähän punikit ampu takasin! – –

[Priitu:] Ei kai siinä ammuskelusa vaan kuollu kukkaan? Minun ystäviä saatto olla sielä työväentalolla.

Kyllä sinun pitäs vähän paremmin valita kaverisi. Ei sielä kukhan kuollu. Karkhun ne lähti. (46–47)

Nuori Priitu kuvaa tapahtumia Rovaniemellä, mutta samaistuttavien hahmojen ja tarkan ajankuvan ansiosta teosta voi suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneita elämästä sata vuotta sitten. Ulla Eton loistelias kuvitus ja lukijalle tarjottu taustatieto takaavat sen, että tämä sarjakuvateos ei yhdellä tai kahdellakaan lukemisella tyhjene.

Nuori Priitu. Talvi 1917–1918 Rovaniemellä. Kuvitus Ulla Etto. Lapin maakuntamuseo 2022. 92 s.

Kuvitus ja ulkoasu Ulla Etto; toimitus Heidi Pelkonen; käsikirjoitus, tiedonhaku Heidi Pelkonen, Suvi Harju, Ulla Etto; taustatekstit Heidi Pelkonen, Suvi Harju; ideointi, tiedonhaku, kommentointi Hanna Kyläniemi, Tuija Alariesto; valokuvat Anni Arvio (Lapin maakuntamuseo), Suvi Harju (Vapriikin kuva-arkisto); venäjän kieli Olga Haataja.

Teoksesta muualla:

Tutustu teoksen sisältöön ja kuvitukseen Lapin Maakuntamuseon YouTube-kanavan videolla.

Tiedote Arktikumin sivuilla

Arvio Lapin Kansassa 14.2.2022 (kirj. Marko Niemelä)

Uusi Rovaniemi -kaupunkilehdessä (kirj. Leena Taivalsaari) julkaistussa artikkelissa Ulla Etto kertoo teoksen alkusivulla olevan piirroksen pohjautuvan tuntemattoman valokuvaajan kuvaan retkeilevistä nuorista. Myöhemmin Etto löysi kuvan paikan Ounasvaaralta.

Kuvittaja ja graafinen suunnittelija Ulla Eton sivut, joilla muun muassa näytteitä kuvituksista Nuori Priitu -teokseen ja muihin lasten kirjoihin.

Tuomas Hoppu: Vilppulasta Tampereen porteille

Sisällissodasta kiinnostuneelle historiatutkija Tuomas Hopun nimi on tuttu. Hoppu on käsitellyt teoksissaan muun muassa naiskaartilaisia, sodan aikana surmansa saaneita ja saksalaisten hyökkäystä Helsinkiin. Monet teoksista ovat liittyneet Tampereen taisteluihin. Uusin Vilppulasta Tampereen porteille aloittaa Hämeen taisteluista kertovan teossarjan. Ensimmäinen osa kuvaa taisteluja Tampereen pohjoispuolella aina maaliskuun lopulle, jolloin punaiset vetäytyivät Tampereelle joutuen valkoisten saartorenkaan puristukseen. Toinen osa kuvaa taisteluja itse kaupungista ja kolmas osa punaisten pakoyritystä kohti itää. Tapahtumia valotetaan niin valkoisten, punaisten kuin taistelujen keskelle joutuneiden siviilien näkökulmasta. Kirjoittajan mielestä ”Lapua, Helsinki ja Vesilahti muodostavat ikään kuin koko sotaa käyvän Suomen pienoiskoossa: valkoisen talonpoikaisarmeijan ytimen sekä kaupunkien ja maaseudun punakaartilaisjoukot” (8). Valintoja on ohjannut paitsi lähteiden saatavuus myös henkilökohtaiset syyt, sillä niin Vesilahden Hinsalan kylä kuin Säijä liittyvät tekijän taustaan.

Tuomas Hopun Vilppulasta Tampereen porteille -teoksen kansikuva.

Keskiössä yksittäiset toimijat

Teoksen sisäkannessa on Tampereen ympäristöä esittävä kartta, johon on merkitty tärkeimmät tapahtumapaikat. Pohjoispuolen Ruovesi, Vilppula ja Orivesi sekä eteläpuolen Vesilahti ja Lempäälä tulevat lukijalle tutuiksi. Jos teos keskittyisi kuvamaan ainoastaan rintamalinjojen sijaintia, osapuolten voittoja ja tappioita, olisi mielenkiinto voinut lopahtaa heti alkuunsa. Hoppu nostaa kuitenkin laajasta toimijoiden joukosta esiin muutamia henkilöitä ja ryhmiä, joiden vaiheita seurataan tarkemmin. Yksi tällainen on helsinkiläinen naissanitääri, jonka päiväkirjasta tekstin joukossa on otteita. Naisen henkilöllisyyttä ei tiedetä, mutta päiväkirjan kautta hänestä piirtyy elävä kuva yli sadan vuoden takaa. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa rintamatapahtumien lisäksi ihastuksestaan, punapäälliköstä, jonka nimeä ei tohdi mainita. Hoppu arvelee kyseessä olleen Turun ratsuväen päällikkö Verneri Lehtimäki. Nainen kertoo ensiapujoukkueen tehneen ”kääreitä ja pulveripakettia” (50) ja käyneen toisinaan hakemassa haavoittuneita etulinjalta asti, niin että ”kuultiin lahtareiden puhettakin” (91).

Toinen punaisten puolella tarkempaan seurantaan otettu on Helsingin punakaartin noin sadan miehen vahvuinen ”seppien komppania”. Koska kyse oli koulutetuista ammattimiehistä, läkki-, vaski ja peltisepistä, olivat he iältään jo 21–31-vuotiaita. Helmikuun alussa komppania matkaa junalla Tampereelle ja sieltä edelleen kohti pohjoista. Tulikaste tuli Vilppulassa, jota ei kuitenkaan saatu vallattua. Yhdeksän miehen sota loppui lyhyeen heidän jäätyään valkoisten vangeiksi.

Vastassa omia maanmiehiä

Vilppulan taistelussa osalla punaisia oli yllään venäläisiä univormuja.

Se sopi hyvin valkoisen propagandan luomaan kuvaan, jota mielellään toistettiin vielä sodan jälkeenkin: venäläiset olivat aktiivisesti tukemassa punaisia kapinallisia. Se ei kuitenkaan ollut lopullinen totuus sodasta. Todellisuus eli se, että nyt taisteltiin omia maanmiehiä vastaan, valkeni valkoisille rintamamiehille jo pian sodan alettua. Vilppulassa asian laita ilmeni peruuttamattomasti viimeistään helmikuun 7. päivän taistelussa vangittujen punakaartilaisten myötä. Enää ei kenellekään ollut epäselvää, että vastassa oli omia maanmiehiä. (42)

Valkoiset saivat taistelussa vankeja, mikä viimeistään paljasti vastustajien kansallisuuden. Tämä oli tuotu avoimesti esiin niin lehdissä kuin Mannerheimin tammikuun 30. päivänä antamassa julistuksessa. Hoppu toteaakin, että ”[m]yytti siitä, että pohjalaiset olisivat aina maaliskuulle saakka luulleet taistelevansa etupäässä venäläisiä vastaan, on täysin kestämätön” (43).

”Ja mikä ihmeellisintä, vielä hengissä”

Taistelun osapuolet syyttelivät toisiaan vankien kiduttamisesta, surmaamisesta ja muista ilkitöistä. Oriveden aseman hallinnasta käytiin kovia taisteluita. Kun punaiset saivat asema-alueen haltuunsa, joutui vastapuoli jättämään pahimmin haavoittuneet jälkeensä. Hoppu kiistää usein esitetyn väitteen, jonka mukaan kahdeksantoista valkoista sotilasta olisi surmattu: ”Valkoisten menetykset olivat huomattavat, mutta ne näyttävät aiheutuneen yksinomaan taisteluista” (105). Kahdeksan haavoittunutta evakuoitiin panssarijunaan ja vietiin sairaalaan Tampereelle. Tampereen valtauksen jälkeen valkoiset tapasivat yhden selviytyneen Punaisen Ristin sairaalasta: ”’Ja mikä ihmeellisintä, vielä hengissä’, totesi epäuskoinen aikalaislähde.” (106) Juupajoen ja Korkeakosken taistelussa kävi toisin. Valkoiset saivat alueen haltuunsa menettäen ainakin seitsemän miestä. Punaisten tappiot olivat huomattavasti suuremmat, yli seitsemänkymmentä henkeä, mikä herättää ”väistämättä epäilyksen siitä, että osa vangeista ammuttiin paikalla” (113). Taistelun päättymisen jälkeen tapahtuneesta ampumisesta on kertonut parikin henkilöä. Hoppu arvelee teloitetuksi joutuneen ”muutamia kymmeniä punaisia”. Vankileirille toimitettiin noin sata vankia.

Hopun mukaan valkoisten joukoista alkoi vähitellen muodostua organisoitu armeija, sen sijaan punaisten joukot jäivät ”kansanarmeijan tasolle” (163). Punaisten kurittomuudesta ja epäluuloisesta suhtautumisesta johtajiinsa, niin venäläisiin kuin suomalaisiin, on kerrottu monissa lähteissä. Miehet lähtivät lomille ilman lupaa ja niskoittelivat käskyjä vastaan niin, että heitä joutui aseella uhaten pakottamaan rintamalle. Teoksessa kerrotaan erään päällikön ampuneen yhden tällaisen kieltäytyneen. Miesten joukosta kuuluneen uhkauksen ”[e]t sinä montaa ammu” edessä joutui päällikkö kuitenkin antamaan periksi. Lopullisen tappion häämöttäessä epäluulo johtajien petturuudesta vain kasvoi. Mutta ei valkoisten puolellakaan aina toteltu. Taisteluista ja valvomisesta uupuneista vöyriläisistä osa lähti perääntymään omin luvin. Hoppu lainaa Jorma Gallen-Kallelan Vöyrin sotakoulu -teoksen (1918) kertomusta johtajien vaikeuksista: ”Oli kova työ saada nääntynyt miehistö tottelemaan, ja yksityisiä miehiä sai ampumalla uhata ennenkuin luopuivat perääntymästä ennen muita” (201).

Tekstissä on runsaasti otteita sanoma- ja aikakauslehdistä sekä arkistolähteistä, mikä elävöittää tapahtumia tuoden yksittäiset toimijat lähelle lukijaa. Kaatuneita itkevien miesten suru kosketti riippumatta siitä, kumpaa puolta he edustivat. Lähteet olivat alaviitteinä, mikä helpotti lukemista ja houkutteli kerran jos toisenkin käyttämään Kansalliskirjaston digitoituja aineistoja. Esimerkiksi Aamulehti julkaisi keväällä 1918 artikkelisarjan otsikolla ”Punaisten pääesikunnasta”, jossa referoitiin Tampereen pääesikunnan ja paikallisesikuntien välisiä kaapattuja puhelinkeskusteluja. Kalevassa puolestaan nimimerkillä Teppo toimiva kirjeenvaihtaja kertoili kokemuksistaan otsikolla ”Rintamalta ja sen selkäpuolelta”.

Tuomas Hoppu: Vilppulasta Tampereen porteille. Vastapaino, 2022. 272 s.

Teoksesta ja kirjailijasta Aamulehdessä 3.4.2022: ”Piiritetty Tampere savuaa jälleen” (kirj. Simopekka Virkkula)

Jani Kortesluoma: Tampereen runojen isä. Konrad Kajavan sisällissota

Jani Kortesluoma tutkii teoksessaan isoäitinsä isän Konrad Kajavan vaiheita sisällissodassa käyttäen apunaan arkistojen ohella isoäitinsä veljen Viljo Kajavan (1909–1998) Tampereen runot -kokoelmaa. Kortesluoma halusi selvittää runojen todellisuuspohjan, erityisesti niiden, joissa runoilija puhuu isästä. Tekstin joukossa on sitaatteja kyseisestä kokoelmasta sekä niiden tulkintaa ja vertailua muihin lähteisiin. Teos sai minut tarttumaan Viljo Kajavan runokokoelmaan ja olenkin siteerannut esittelyni joukkoon vähän laajemmin hänen runojaan. Runoilija oli kahdeksanvuotias sisällissodan aikoihin.

Jani Kortesluoman teoksen Tampereen runojen isä: Konrad Kajavan sisällissota kansi.
Viljo Kajavan runokokoelman Tampereen runot

Helmikuun hämärässä kello viisi
äiti herätti sisareni ja minut: nyt isä lähtee.
Kiväärintukin kolahdus ovipieleen.
Suudelma äidille
me kaksi hetken isän sylissä,
hänen ruskeitten silmiensä katse
meidän kaikkien yli,
kiväärintukin kolahdus puuportailla.
Näin hän lähti.

Äitini laihat nyrkit takoivat
keittiön sulkeutunutta lautaovea. (Kajava 1966, 47.)

Pohjoisesta tuli sarkatakkinen teräksenharmaa armeija,
se työntyi kuin keihäänkärki kaupunkia kohti
ja sitä keihäänkärkeä kohti
nelinkontin raahautui haavoittunut isäni
kunnes sortui kuularuiskunsa viereen –
verisestä lumesta turkulaiset toverit
raahasivat hänet rekeen
ja niin alkoi tappion tajuton vaihe:

sitten
pystytettiin piikkilankoja
murskattujen ja haavoittuneitten ympärille,
kunnes nähtiin tai kuultiin
kenelle osui elämän arpa,
kenet talutettiin joukkohaudan rotkoon
kainalosta kannattaen. (Kajava 1966, 53.)

Konrad Kajava lähtee rintamalle kuulustelupöytäkirjan mukaan 18. helmikuuta. Runossa mainittu sisar on kirjoittajan isoäiti Helena. Vain muutama päivä myöhemmin Kajava haavoittuu Vilppulassa. Haavoittuminen tapahtui joko 20. tai 21. päivä. Kortesluoma rakentaa eri lähteiden pohjalta kaksi vaihtoehtoista skenaariota ja pohtii niiden uskottavuutta, mikä antaa hyvän kuvan historiantutkimuksen ongelmista ja siitä tärkeimmästä eli lähdekritiikistä.

Haavoittumisen jälkeen Kajava viedään Tampereelle Hatanpään Punaisen Ristin sairaalaan ja sieltä 12. huhtikuuta Johanneksen kansakoululla toimineeseen sairaalaan. Siellä hänen huonetoverinaan oli runoilija Juhani Siljo, joka menehtyi vammoihinsa toukokuun alussa. Kortesluoma viittaa Eeva Tammen teokseen Lääkintähuoltoa sisällissodassa (2018), jossa tämä kertoo Mannerheimin paheksuneen 7.4. tapahtuneen vierailunsa yhteydessä sitä, että punaiset ja valkoiset olivat samoissa huoneissa. Kajava oli sairaalassa heinäkuun puoliväliin, jolloin hänet siirrettiin Kalevankankaan vankileirille. Kaksi viikkoa myöhemmin hän pääsi kotiin.

Viljo Kajava kirjoittaa viereisessä runossa, kuinka hän kävi heittämässä ruokapaketteja piikkilanka-aidan yli isälleen. Mukana on ollut tuolloin nelivuotias sisar, kirjoittajan isoäiti, jolle on jäänyt muistikuva ”kiltistä pohjalaisvartijasta, joka katsoi pois, hänen ja isoveljen tullessa tuomaan isälle ruokaa” (72).

Vankileiri I:ssä
jotkut söivät nälissään ruohoa maasta
mutta isäni kohtalo oli sattuman siunaama:
heittelin ruokapaketteja piikkilanka-aidan yli,
koska pohjalainen vartija käänsi selkänsä
kun lapsi tuli.

Mutta toiset söivät ruohoa maasta kuin eläimet,
ja öisin kutsuttiin joku ammuttavaksi. (Kajava 1966, 61.)

Kajavan asiakirjoista löytyi kaksi puoltavaa lausuntoa, mutta seuraavassa runossa mainitun valkoisen opettajattaren lausuntoa ei papereiden joukossa ollut. Viljo Kajava mainitsee naapurissa asuneen isänmaallisen opettajattaren myös muistelmissaan ja kertoo tämän vaikuttaneen siihen, että tuloksena oli ”vain muodollinen tuomio valtiopetoksesta” (77). Kortesluoman mukaan tuomio oli kuitenkin suhteellisen ankara, sillä Kajava sai kolme vuotta kuritushuonetta ja menetti kansalaisluottamuksensa viideksi vuodeksi. Tosin tuomio muuttui viiden vuoden ehdonalaiseksi kesällä säädetyn lain myötä.

– Tämä mies ei tee pahaa kärpäsellekään,
todisti valkoinen opettajatar kaartilaisesta
joka päästettiin vankileiristä ehdonalaisella,
vaikka oli ollut Vilppulassa ja Lempäälässä.

Ja niin tämä mies (joka ei kärpäsellekään)
alkoi pian kainalosauvoineen kolistella
yhteisissä portaissa ja ulkorappusilla
niin että akat tuskastuneina sanoivat:
”miksi ne nyt juuri sen sieltä päästivät?”

Punaisten vaimot kateudessa yksimielisiä. (Kajava 1966, 91.)

Tekijä huomauttaa, että ”Lempäälän osalta runoilija on ottanut taiteellisen vapauden” (76), sillä Kajava oli maaliskuussa kyseisten taistelujen aikana haavoittuneena sairaalassa. Mielenkiintoinen oli myös tieto lapuanliikkeen aikaisesta painostuksesta entistä punakaartilaista kohtaan: Kajava menetti työnsä Valtion pukutehtaan työnjohtajana.

Kortesluoma on yllättynyt siitä, että Viljo Kajavasta ei ole kirjoitettu elämäkertaa. Kajavan muistelmien ilmestymisestäkin on jo aikaa: Aika rakastaa, aika laulaa julkaistiin 1990. Kajavan runoudesta on kirjoitettu muutama pro gradu -tutkielma sekä artikkeleita. Tampereen runoista ovat kirjoittaneet ainakin Juhani Niemi artikkelissaan ”Viljo Kajava Tampereen runoilijana” (teoksessa Lammas ja vuohipukki: kirjoituksia kirjallisuudesta, 1988) ja Anna Hollsten artikkelissaan ”Surulauluista riemulauluun: emotionaalisuus ja kansallinen konsensus Viljo Kajavan Tampereen runoissa” (teoksessa Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa, 2016). Laajemmalle tutkimukselle olisi siis tilausta, kuten tekijäkin toteaa. Kortesluoma on viitoittanut tutkimuksensa tarkasti, joten teos antaa hyvän pohjan jatkotutkimuksille. Sisällissodan tapahtumat eivät katkeroittaneet Kajavaa, vaikka hän kärsi haavoittumisestaan loppuelämänsä, sillä märkivää jalkaa oli puhdistettava päivittäin. Hän jopa hyväksyi Helena-tyttären sulhasen, vaikka tämä edusti valkoisia. Kortesluoma päättää teoksensa ”samanlaisessa ymmärryksen ja hyväksynnän hengessä” Viljo Kajavan runoon, joka kertoo vapautumisesta vihan kahleista:

Unessani kierrän piikkilankaa kerälle
revin sen lihastani irti
irroitan sen aivojeni kudoksesta.

Kierrän piikkilankaa kerälle
ja kun se vihdoin on kerällä
heitän sen ulkoisimpaan pimeyteen

ja vähitellen
niin kuin varhainen kukka maasta
puhkeaa huulteni välistä riemulaulu. (Kajava 1966, 131.)

Jani Kortesluoma: Tampereen runojen isä. Konrad Kajavan sisällissota. BoD – Books on Demand 2021. 120 s.

Viljo Kajava: Tampereen runot. Otava 1966. 142 s.

Teoksesta BoD:n sivuilla

Artikkeli Kalevassa, kirj. Pia Kaitasuo (vaatii kirjautumisen)

Jakob Lind: Isoisän pistooli

Jakob Lind: Isoisän pistooli. Tositarina häpeästä, rakkaudesta ja fiaskosta Suomen sisällissodassa. Suom. Jaana Nikula. Nemo 2021. 429 s.

Jakob Lind kuvaa isoisänsä henkilöhistorian kautta ruotsalaisprikaatin syntyä ja sen vaiheita Suomen sisällissodassa. Teos on yhtä paljon kuvaus parinkymmenen vuoden sinnikkäästä tutkimuksesta kuin kohteestaan tykistöupseeri Hjalmar Frisellistä, josta parempien ehdokkaiden puutteessa tulee ruotsalaisprikaatin komentaja. Alaotsikko, jossa puhutaan häpeästä ja fiaskosta, paljastaa, ettei kaikki mennyt suunnitelmien mukaan.

Jakob Lindin teoksen Isoisän pistooli kansikuva.

Venäjän vallankumouksen aikoihin myös Ruotsissa on levottomuuksia, ja keväällä 1917 kaarteja perustetaan niin oikealla kuin vasemmalla, mutta vallankumous vältetään. Sosiaalidemokraattisen puolueen Hjalmar Branting on vaikeassa tilanteessa: hän ei hyväksy tapahtumien saamaa käännettä Suomessa mutta ei toisaalta voi sallia joukkojen lähettämistä valkoisten tueksi työväestöä vastaan. Helmikuun alussa 1918 kokoontuu Suomen ystävät -niminen ryhmä, joka tekee päätöksen prikaatista ja alkaa värvätä väkeä sanomalehdessä julkaistulla ilmoituksella. Tarkoitus on tukea valkoisten taistelua vallankumousta vastaan ja ”pelastaa kulttuuri ja järjestys, jotka ruotsalaiset muinaisina aikoina Suomeen juurruttivat” (97).

”Frisell ei saa komentaa prikaatia”

Frisell lähtee edeltä Ouluun tekemään valmisteluja. Tapaamisessa Mannerheimin kanssa käy ilmi, että ruotsalaisprikaatilla on kenraalille merkitystä nimenomaan saksalaisten vastapainona: ”[R]uotsalainen prikaati on todiste siitä, että vapaa Suomi voi pärjätä myös ilman mahtavaa Saksaa. Ja se on saatettava myös suuren yleisön tietoon.” (103) Tämän vuoksi prikaati pitää saada mahdollisimman nopeasti taisteluvalmiiksi ja sillä tulee olla nimekäs ja pätevä komentaja. ”Frisell ei saa komentaa prikaatia”, painottaa esikuntaupseeri Gösta Törngren Tukholmaan lähettämässään sähkeessä.

Ongelmat vain kasvavat. Prikaatiin liittyy liikaa upseereita ja liian vähän miehistöä, mistä seuraa kurinpito-ongelmia. Frisell keskittyy miesten kouluttamisen sijaan suunnittelemaan prikaatille viirejä ja arvomerkkejä. Osa värväytyneistä kyllästyy odottamaan rintamalle pääsyä ja siirtyy suomalaisiin joukkoihin. Huonoa tuuria on myös aseiden kanssa, sillä venäläisillä kivääreillä ”jopa mestariampuja ampuu taulun ohi”; tilalle yritetään turhaan saada ruotsalaisia mausereita. Ensiaputarvikkeiden puuttuminen huomataan vasta ensimmäisessä taistelussa, minkä takia loukkaantuneita menehtyy turhaan.

Virhearviot hyökkäyksen suunnittelussa johtavat suuriin tappioihin. Kiirastorstaina Messukylän taistelussa miehet etenevät avoimessa maastossa, sen sijaan että kiertäisivät sivulta. ”Jonkun oli pakko kantaa vastuu tuosta katastrofaalisesta virhearviosta”, kommentoi Lind tapahtumia. Prikaatin uudeksi komentajaksi määrätään Harald Hjalmarson, jonka johtajankyvyistä Heikki Ylikangas antaa Tie Tampereelle -teoksessaan (1993) vähemmän mairittelevan kuvan nimittäen tätä vitkastelevaksi komentajaksi. Hjalmarsonilta ei kuitenkaan riitä aikaa prikaatille vaan hänen tilalleen tulee Erik Hallström. Frisellistä tehdään yhteysupseeri.

Kolonialismia ja rasismia

Lind ehtii jo huokaista helpotuksesta, että isoisä ei ollut mukana teloituksissa, mutta törmää sitten tämän kirjeessä mainintaan, joka hänen on luettava moneen kertaan. Isoisä kirjoittaa vaimolleen, että ”[a]utomatkan aikana sain tilaisuuden käyttää metsässä Browningiani pariin nokkavaan punikkiin” (161). Eräässä kirjeessä hän kertoo alueen puhdistamisesta punaisista ja väliaikaisen vankileirin perustamisesta.

Koko valkoinen Länsiarmeija on haravoimassa metsiä ja keräämässä vankeja ja 15. päivä kuljetamme heidät Helsinkiin. Vangit ovat kurja näky, useimmat kammottavia roistotyyppejä, joilla on paljon murhia ja ryöstöjä omallatunnollaan. Iso prosentti on kunnollisia [mutta] heidät on pakotettu mukaan mikä tekee käsittelyn monimutkaiseksi. Hävitän heti kaikki johtajat, kaikki, jotka valehtelevat, jotka eivät tottele ja joiden voidaan osoittaa osallistuneen murhiin, ryöstöihin tahi julmuuksiin haavoittuneita kohtaan. Loput viedään Hämeenlinnaan missä heidät tutkitaan huolellisesti, ja sitten pääsevät kotipaikkakunnalleen lopullista arvioita varten. (265–266)

Prikaatilaisista useat ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi teloituksiin. Vastapuolen epäinhimillistämisessä ei ole mitään uutta, ja punaisia nimiteltiin villipedoiksi myös Suomessa. Ruotsalaisprikaatilaiset kutsuivat heitä myös ”mongoleiksi” ja ”aasialaisiksi” – prikaatissa ”rehotti pesunkestävä kolonialismi ja rasismi” (342).

Lind penkoo arkistoja ja kulkee isoisänsä jäljillä Suomessa. Kaiken tämän lomassa kirjoittaja kertoo omista kasvuvuosistaan ja suhteestaan isoisään. Lind viittaa Friselliin usein vaarina tai käyttää halventavia nimityksiä, kuten luuseri tai kelvoton, mikä muuttaa järkyttävät tapahtumat osin farssiksi. Lisää farssimaisia piirteitä tuo kuvaus siitä, miten Frisell rakastuu nuoreen hoitajaan Astrid Heinriciukseen ja liehittelee tätä, sen sijaan että huolehtisi velvollisuuksistaan.

Katoava maine

Tampereen taisteluissa menehtyneet kaksikymmentä prikaatilaista otetaan kunniamenoin vastaan Tukholmassa. Kulkuetta rautatieasemalta Suurkirkkoon on seuraamassa kymmeniä tuhansia katsojia. Reaktio olisi voinut olla toinen, jos lehdissä olisi paljastettu ruotsalaisten osallistuneen punaisten teloituksiin, mutta siitä vaiettiin. Entä prikaatin jälkimaine? Tampereen taisteluihin osallistui vain 340 prikaatilaista, joten Lindin mukaan prikaatin panos ei voinut olla merkittävä. Kunnia kääntyi pian häpeäksi ja hyljeksinnäksi.

Lopulta kunnia, josta kaikki taistelivat, osoittautui katinkullaksi. Prikaati oli ollut mukana Suomessa tapahtuneessa veljesmurhassa, ja kunnian tilalle tuli häpeä, sekä miesten henkilökohtaisessa elämässä että kansakunnan tajunnassa. Suuri yleisö tosin juhli prikaatia Tukholman stadionilla, mutta kulissit sortuivat, kun valkoisten suorittamat teloitukset ja vankileirien todellisuus tuli ilmi. Työläistaustaisia prikaatilaisia hyljeksittiin työpaikalla tai he jäivät työttömiksi. Heidän vainonsa jatkui kahdenkymmenen vuoden ajan. (339)

Mitä tulee Hjalmar Friselliin, suku keräsi rahaa ja avusti hänet Keniaan, jossa hän vietti seuraavat seitsemän vuotta.

Teoksesta Ylen sivuilla otsikolla ”Ruotsalaisen sivistyksen puolesta barbariaa vastaan – ruotsalainen prikaati lähti Suomen sisällissotaan sankariteot mielessä, mutta ne hautautuivat Kalevankankaan veriseen lumeen”, kirj. Mikko Pesonen.

Tidsresan sivun arvio, jossa kirjoittaja Bo Eriksson tuo esiin teoksen monimuotoisuuden: teos on yhtä aikaa elämäkerta, muistelmakirja, sotakirja ja tutkimuspäiväkirja.

Leo Ågren ja vuosi 1918

Leo Ågrenin historiallinen romaanitrilogia

Leo Ågren: Fädrens blod. Söderströms 1961. 239 s.

Viimeiset puolitoistavuotta olen seurustellut tiiviisti kirjailija Leo Ågrenin kanssa. Aloitin ruotsin syventävät opinnot Oulun yliopistossa syksyllä 2019 ja tutustuin hänen teoksiinsa kaikilla kursseilla, joilla se vain oli mahdollista. Tärkeimmäksi itselleni hänen teoksistaan tuli sisällissotakuvaus Fädrens blod, joka ilmestyi elokuussa 1961 – julkaisusta on siis kuusikymmentä vuotta. Sivuainetutkielmassani käsittelen teoksen kielellisiä piirteitä ja erityisesti sitä, millä tavalla sisällissota näkyy kielessä. Ågren käyttää niin kirjakieltä, puhekieltä kuin murretta. Vanhahtavat sanat, intertekstit ja monikielisyys lisäävät kielen rikkautta entisestään.

Fädrens blod – suomeksi vaikkapa Isiemme veri – päättää trilogian, jossa Ågren kuvaa kahden suvun, köyhän ja vauraan, riitaa uudisrakennuksen omistajuudesta. Kaksi ensimmäistä osaa Kungsådern (1957) ja När gudarna dör (1959) sijoittuvat 1700-luvulle. Päähenkilö Rolf Eriksson on Kungsådern-romaanin kapinallisen rengin Olof Gerssonin ainoa jälkeläinen.

Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Pietarsaareen, mutta päähenkilön sotataival on rakennettu niin, että hän käy läpi lähes kaikki sodan vaiheet. Hänet pakkovärvätään valkoisten joukkoihin mutta hän päätyy sattumalta punaisten puolelle. Hän ehtii Tampereelle juuri ennen kuin valkoiset valloittavat kaupungin, antautuu Lahdessa von der Goltzin joukoille, viedään Fellmanin pellolle ja sieltä Tammisaaren vankileirille.

Teoksessa on useita aika- ja kerrontatasoja. Romaanin alussa kertoja-kirjailija, jonka monet kriitikoista samaistivat muitta mutkitta kirjailijaan, ilmaisee kyllästymisensä kertomakirjallisuuteen, niihin paksuihin romaaneihin, joita kustantamot syytävät kymmenittäin joka syksy. Hän heittää kahdensadansivun paksuisen käsikirjoituksen roskiin: hänen on kerrottava tarina omalla tavallaan.

Teoksen toisessa kehyskertomuksessa Rolf kertoo kokemuksistaan kahdelle Jehovan todistajalle, jotka ovat tulleet vierailulle hänen luokseen eräänä syysiltana. Rolfin ja todistajien keskustelut vuorottelevat sodasta kerrottujen episodien kanssa. Näiden lisäksi kertoja tulee toisinaan esiin, kommentoi tapahtumia, keskustelee Rolfin kanssa ja teoksen lopussa osallistuu tämän hautajaisiin. Tämä kielellisesti rikas teos on siis myös rakenteeltaan hyvin monikerroksinen. Erityisesti yksi lause teoksen alusta kannattaa nostaa esiin: ”Finlands inbördeskrig trotsar på något sätt all beskrivning” (6). Mielestäni Ågren kirjoittaa tämän todeksi nimenomaan hylkäämällä perinteisen epiikan ja käyttämällä modernistisia keinoja.

Sisällissotakirjallisuudessa nousivat kaksituhattaluvulla esiin väkivallan ja kärsimyksen teemat, naisten osallistuminen sotaan ja erityisesti punaisten naisten kohtalot sekä seksuaalinen väkivalta vallankäytön muotona (ks. Tiina Kinnusen artikkeli teoksessa Rikki revitty maa, 2018). Ågren kuvaa, kuinka maaliskuun alussa Pietarsaaressa teloitetaan seitsemän miestä yöllisen juhlinnan ohessa pidetyn pikaoikeudenkäynnin jälkeen, kuinka jääkäriupseerin johtama joukko raiskaa punaisen naisen ja kuinka väkivalta ja nälkä tappavat vankeja vankileirillä. Rolf Eriksson edustaa vasemmistoa mutta hän kyseenalaistaa niin punaisten kuin valkoisten motiivit ja näkee sodan mielettömyyden. Ågrenin teemat ovatkin paljolti samoja kuin viime vuosikymmeninä esiin nostetut. Tämän lisäksi niin Lars Sundin kuin Kjell Westön romaaneissa voi nähdä vaikutteita Ågrenilta.

Tulen kirjoittamaan lisää Leo Ågrenista ja hänen teoksistaan niin blogipostauksina kuin pitempinä artikkeleina. Mainittakoon vielä, että käännöskursseihin liittyvässä projektityössäni analysoin trilogian aloittavaa Kungsådern-romaania ja käänsin siitä muutamia lukuja. Kulunut ”työ oli haastava mutta antoisa” on paikkansapitävä mutta samalla vähättelevä kuvaus siitä, miltä tuntui yrittää löytää paras tapa kääntää pohjanmaanruotsin pohjoista murretta, löytää oikeita vastineita kuvaamaan 1700-luvulle kuuluvia esineitä ja ilmiöitä tai kääntää kutsuntoihin liittyvää terminologiaa. Ågren antaa kirkon edustajien ja johtavien virkamiesten puhetyylin törmätä talonpoikien ja palkollisten käyttämään murteeseen, mikä sävyttää monet kohtaukset ironisella huumorilla.

Tutkielmani Språket i Leo Ågrens inbördeskrigsskildring Fädrens Blod on luettavissa Oulun yliopiston julkaisuarkisto Jultikasta

Pietarsaaren surmia on kuvattu useissa romaaneissa. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin: postaukseni (20.3.2019) ja pitempi artikkeli.

Leo Ågrenista on kirjoitettu hyvin vähän eikä hänen teoksiaan ole suomennettu. Yasmin Nyqvistin artikkeli, joka pohjautuu hänen pro-gradu -tutkielmaansa on julkaistu Nya Argus -lehdessä nro 3/2010. Nyqvist tarkastelee diskurssianalyysin keinoin yhteiskuntaluokkien kuvausta Ågrenin trilogiassa.

Leo Ågren Kirjasammon sivuilla ja Wikipediassa

Ågren on syntynyt Uudessakaarlepyyssä, ja Nykarlebyvyer-sivuilta löytyy esimerkiksi Kungsådern-romaani sekä joitain muita hänen tekstejään.

Vuosi 1918 Kjell Westön romaaneissa

Kjell Westö on yksi suosikkikirjailijoistani. Hänen taitonsa kertoa tarinoita ja luoda mieleen jääviä henkilöhahmoja näkyy koko hänen tuotannossaan, niin laajoissa historiallisissa romaaneissa kuin novelleissa. Viime aikoina työmatkoilla on tullut luettua puhelimen näytöltä romaania Älä käy yöhön yksin (2009), jonka sen ilmestyessä jätin väliin – ajattelin ettei se 1960-luvulle sijoittuvana jaksa kiinnostaa. Toisin kävi, olin koukussa ensimmäisistä riveistä alkaen. Tämä postaus ei kuitenkaan käsittele tuota romaania, vaan kahta muuta teosta, jotka on tullut luettua (ja kuunneltua) moneenkin kertaa molemmilla kielillä.

Kjell Westön romaanin Där vi en gång gått kansikuva
Kjell Westön romaanin Kangastus 38 kansikuva

Westön lähes kaikista teoksista löytyy viittaus sisällissodan tapahtumiin, mutta laajemmin aihetta on käsitelty romaaneissa Där vi en gång gått (2006, Missä kuljimme kerran ja Hägring 38 (2013, Kangastus 38). Teokset ovat hyvin erilaisia: Missä kuljimme kerran on yli viisisataasivuinen järkäle, jossa sisällissota on vain yksi aiheista, kun taas Kangastus 38 on puolet suppeampi ja siinä on psykologisen jännityskirjallisuuden piirteitä. Westö on tuonut kaikissa romaaneissaan esiin suomenruotsalaisten heterogeenisuuden, sen että perinteisen ruotsinkielisen yläluokan ja porvariston lisäksi on ruotsinkielinen työväestö, ja että uusmaalaisten ohella on esimerkiksi Pohjanmaan ruotsinkieliset. Näissä kahdessa edellä mainitussa teoksessaan Westö murtaa käsityksen, jonka mukaan kaikki ruotsinkieliset olisivat olleet sisällissodassa valkoisten puolella. Magnus Westerlundin (2006) tutkimuksen mukaan useat tuhannet liittyivät sosialisteihin ja taistelivat punaisten puolella. Tämän saman toi esiin Leo Ågren vuonna 1961 julkaistussa sisällissotaromaanissaan Fädrens blod, jonka tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Pietarsaareen – Ågrenin trilogiasta piakkoin lisää – kuin myös Anna Bondestam, jonka omaelämäkerrallisesta romaanista Klyftan (1946, suom. Kuilu 1967) olen kirjoittanut jo aiemmin.

Missä kuljimme kerran -romaanissa yläluokkaiset Cedi ja Eccu taistelevat valkoisten joukoissa, mutta päätyvät punaisten vangeiksi ruotsinkielisen reaalilyseon tiloihin. Vartijoiden joukossa on rumankaunis Mustaksi Enkeliksi kutsuttu nainen, joka ottaa yhteen Cedin kanssa. Punaisten hävittyä Cedi liittyy puhdistusjoukkoihin ja saa houkuteltua myös epävarman Eccun mukaan. Kuvaus retken aikana surmatuista miehistä ja naisista sekä Cedin pohjattomasta vihasta on järkyttävä. Seuraavassa otteessa keväisen luonnon kauneus asettuu vastakohdaksi teloituksille:

Oltiin jo melkein toukokuun kolmannella viikolla, oli lehtien puhkeamisen aika. Koko kevään maisema oli kylpenyt valossa, sinivalkoinen pilvetön taivas ja lehtipuiden paljaat ja risuiset latvukset olivat huhtikuusta lähtein olleet kuin mykkä taustapahvi edessään rangaistusretkikuntia ja pikaoikeudenkäyntejä ja teloituksia ja niskalaukauksia. Mutta nyt valkovuokot kukkivat täyttä päätä, lehtipuut ja vesakot olivat verhoutuneet heleän vihreään väriin ja taivaan sini oli jo tummennut; vihreää pumpulia, Eccu ajatteli, maailma on pehmeä kuin vihreä pumpuli, iltataivas roihuaa kuin valuisi verta ja me vain tapamme tappamasta päästyämme. (Missä kuljimme kerran, 167)

Kangastus 38 -romaanissa pääosassa on Matilda, joka kaksikymmentä vuotta myöhemmin törmää hänet toistuvasti vankileirillä kesällä 1918 raiskanneeseen mieheen. Matilda on jakautunut persoonallisuus: hän on asianajaja Claes Thunen tehokas ja luotettava konttoristi rouva Wiik, elokuvia rakastava Matilda ja hallitsematon Miljaneiti. Vaikka Eccu ja Matilda edustavat sodan vastakkaisia puolia, on heissä paljon yhteisiä piirteitä. Molemmat kärsivät traumasta, joka ilmenee niin fyysisinä kuin psyykkisinä oireina: unettomuutena, painajaisina ja kuviteltuina syöpäläisinä.

Tässä linkki pitempään tekstiini aiheesta (pdf-tiedosto): Sisällissota Kjell Westön romaaneissa Där vi en gång gått ja Hägring 38. Käsittelen aihetta niin toimijoiden (Cedin ja Eccun) syyllisyyden kuin uhrin (Matildan) kärsimän trauman näkökulmasta. Teksti perustuu osittain Finsk Tidskrift -lehdessä 2017 julkaistuun ruotsinkieliseen artikkeliini, joka käsitteli Hägring 38 -romaania sekä luentoon ”Vuosi 1918 Kjell Westön tuotannossa”, jonka pidin Vuoden 1918 tapahtumien muisto -luentosarjassa Oulun kaupunginkirjastossa.

Kjell Westön sivuilta löytyy tietoa molemmista teoksista sekä otteita arvioista.

Teoksista on kirjoitettu lukuisissa blogeissa, tässä muutamia:

Kangastus 38 -romaanista: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena ja Kirjaluotsi, jonka arviossa enemmän Kansallisteatterin näyttämösovituksesta.

Missä kuljimme kerran -romaanista: P.S. Rakastan kirjoja ja Kirsin kirjanurkka, jossa teoksen pohjalta tehdystä elokuvasta ja tv-sarjasta.

Yrjö Varpio: Haudattu historia. Miehikkälä 1918

Yrjö Varpio: Haudattu historia. Miehikkälä 1918. Miehikkälän museotoimi. 2020. 238 s.

Tähän teokseen ei ehkä olisi tullut tartuttua ilman nimekästä tekijää. Kirjallisuudentutkija ja professori Yrjö Varpio on pitkän uransa aikana käsitellyt teoksissaan muun muassa Lauri Viitaa ja Väinö Linnaa, ollut kolmiosaisen Suomen kirjallisuushistorian päätoimittaja ja kirjoittanut lukuisia artikkeleita. Sisällissodan pikkujättiläiseen sisältyvä ”Vuosi 1918 kaunokirjallisuudessa” on tiivis katsaus sisällissotakirjallisuuteen yhdeksänkymmenen vuoden ajalta.

Yrjö Varpio: Haudattu historia. Miehikkälä 1918

Tuoreimmassa teoksessaan Varpio tarkastelee synnyinpaikkakuntansa Miehikkälän tapahtumia sisällissodan aikana. Hän kertoo kannustimenaan olleen tarpeen esittää vaihtoehtoinen näkökulma:

Katse on käännetty sotaoperaatioista, sotasuunnitelmista, sodan ideologioista ja joukkojen liikkeistä yksittäisiin ihmisiin ja heidän kärsimyksiinsä, joka on sotien merkittävin ominaisuus. (218)

Toisin sanoen teos edustaa niin sanottua uutta sotahistoriaa. Vuoden 1918 tapahtumista on joidenkin mielestä kirjoitettu jo liikaakin, mutta vaikka rintamien liikkeet ja sodan jälkiselvittelyt teloituksineen ja vankileirikuolemineen olisikin puitu jo moneen kertaan, riittää yksittäisten paikkakuntien ja yksilöiden kohtaloissa selvittämistä. Paikallishistoriana Varpion teos onkin hyvä esimerkki sisällissotatutkimuksen viimeaikaisesta suuntauksesta. Lähteinä on käytetty valtionrikosoikeuksien asiakirjoja, sanomalehtiä, muistelmia ja haastatteluja – mukana on myös runsaasti valokuvia.

Verihäistä vankileirille

Teos alkaa kuvauksella kesällä 1917 vietetyistä häistä, jotka saavat ikävän lopun, kun paikalle ilmaantuu pontikalla itseään terästäneitä miehiä, ja Ilta päättyy tappeluun. Osallisten kohtaloihin palataan teoksen viimeisillä sivuilla. Näkökulma on siis heti ensi sivuilta ”niin yksilökeskeinen kuin mahdollista” (12), kuten tekijä alkusanoissa toteaa. Ensimmäiset luvut taustoittavat sotaa kuvaamalla työväenyhdistyksen syntyä, heinäkuun 1916 ja lokakuun 1917 eduskuntavaaleja sekä ylipäätään Miehikkälän oloja. Kalliokosken lasitehdas oli monikielinen yhteisö, ja tehdas tarjosi työtä eri ammattien harjoittajille. Liikkuvien tehdastyöläisten mukana myös sosialismi aatteena tuli tutuksi.

Lähellä itärajaa ja Vaalimaata sijaitseva Miehikkälä jäi punaisten puolelle, ja paikkakunnalta lähdettiin runsaslukuisammin punakaartiin kuin valkoisten joukkoihin. Ensimmäiset liittyivät kaartiin jo helmikuussa, viimeiset vasta huhtikuun loppupuolen pakko-otossa. Punakaarti maksoi hyvin, miehille viidentoista ja naisille kymmenen markan päiväpalkkaa – alkuvaiheessa rahaa myös oli palkanmaksuun. Työttömyys ja elintarvikepula ajoivatkin monet kaartiin, ja liittyneissä oli myös puolenkymmentä naista.

Miehikkälän seudulta oleville teos antaa runsaasti tietoa alueen tapahtumista ja sota-aikana siellä vaikuttaneista ihmisistä, mutta aihe kiinnostanee myös laajempaa lukijakuntaa, sillä kirjoittaja nostaa esiin monia yleisiä seikkoja, kuten tuomioistuinten toiminnan. Koska valtiorikosoikeudessa vangin toimia ja menneisyyttä ei useinkaan tunnettu, pyydettiin lausunto kotipaikkakunnan suojeluskunnalta. Lomakkeissa annettiin tietoja vangitun taustasta ja osallisuudesta sotatoimiin sekä arvioitiin hänen luonnettaan ja työhalukkuuttaan. Suojeluskunnan lomakkeet ohjasivat lausuntoja, ja ne ovat Varpion mukaan ”valtiorikosoikeuksien kriittisintä aineistoa”. Kysymyksiin oli helppo vastata valitsemalla aina kielteisempi vaihtoehto. Luonnetta pyydettiin kuvaamaan esimerkiksi sanoilla ”kiivas tai rauhallinen, työteliäs vaiko lakkoihin yllyttelijä”, niinpä suurta osaa Miehikkälän nuorista miehistä luonnehdittiin kiivaiksi lakkoihin yllyttäjiksi.

Kun kysyttiin, onko vanki esiintynyt kiihottajana punaiseen kaartiin, vallankumoukseen, laillista hallitusta vastaan, asevelvollisuutta vastaan tai onko hän levittänyt vääriä kulkupuheita sotatoimista ja esittänyt uhkauksia laillisen hallituksen kannattajia vastaan, oli helpointa merkitä jokaiseen kohtaan ”On”. Vaikeahan olisi ollut tietää tarkkaan, mitä kukin mies oli ajatellut ja puhunut kotikulmillaan. (182)

Lomakkeessa ehdotettiin rangaistusta kolmiportaisen asteikon mukaan, josta ensimmäinen luokka oli ankarin eli kuolemanrangaistus, toinen vankilarangaistus ja kolmas ”kotipaikalle lähetettävä”. Loppulausuntoja leimaa usein kostonhimo, ja rangaistusvaatimusta saatettiin vielä perustella vangitun ”huonon entisyyden ja kiihkeän punakaartilaistoiminnan vuoksi” tai toteamalla tämän olevan ”kaikin puolin huono mies” (185). Aiempi rikosrekisteri tai huono maine saattoi siis vaikuttaa lausuntoon.

Varpio toteaa kuitenkin, että tuomarit näyttävät osanneen lukea suojeluskunnan ”yli-innokkaita lausuntoja maltillisesti”. Valtionrikosoikeuksien asiakirjoissa kuuluvat sodan molempien osapuolten äänet:

Yllättävän uskollisesti ja asenteettomasti pöytäkirjaa on kuitenkin pidetty. Punakaartilaisten äänen voi tavoittaa melko aitona kirjausten takaa. Valkoisen puolen asenteet tulevat kuulustelupöytäkirjoissa esiin lähinnä vain joinakin vähäisinä ironisina sivuhuomautuksina. Jonkun verran kirjurit ovat kirjanneet vastauksia jopa murteellisessa asussa, jolloin pöytäkirja on myös dokumentti sen aikaisesta kielenkäytöstä, miehikkäläläisistä kielenkäänteistä. (174)

Jos suojeluskuntalaiset liioittelivatkin lausunnoissaan vastapuolen toimia, niin vangitut selittivät tekojaan parhain päin selvitäkseen mahdollisimman lievällä tuomiolla. Varpio tiivistää selitykset ironisesti näin:

Vaikka sotaa oli käyty monta kuukautta, omaa aseellista toimintaa vähäteltiin – oli oltu vain vartiossa, ammuttu vain muutamia laukauksia ja nekin parhaassa tapauksessa kiven takaa ohi vihollisen. (174)

”En ole kenellekään pahaa tehnyt vaan etsinyt muille parempaa elämää”

Näin totesi maltillisena sosialistina tunnettu Matti Peltola, kun valkoiset hakivat hänet sodan jälkeen kuulusteltavaksi. Hän oli mielestään toiminut sodan aikanakin lain mukaan. Peltola ammuttiin Viipurin vankileirillä. Varpio vertaa hänen kohtaloaan räätäli Halmeen tarinaan Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiassa: hän joutui maksamaan hengellään muiden virheistä.

Teosta värittävät lukuisat tarinat, kuten kertomus Snellmanin veljesten kuolemasta, Simo Päkistä opastamassa kahta punaisten vakoojaa valkoisten etappitiellä ja kuvaus punaisten läpimurtoyrityksestä Viipurista näyttelijänäkin tunnetun Jalmari Parikan johdolla. Hän muuten toimi yhtenä esikuvana Toivo Parikan hahmolle elokuvassa Suomen hauskin mies (2018). Makaaberein tarina liittyy punapäällikkö Jaakko Peltolaan, edellä mainitun Matti Peltolan veljeen, joka ammuttiin Haminassa 11. toukokuuta. Myöhemmin kesällä tavattiin vapautettu punakaartilainen kaivamassa hautoja; hän oli kuullut Peltolan kätkeneen saappaaseensa ison summan rahaa.

Uutinen levisi sanomalehtiin kautta maan. Miehikkälän punakaartin päälliköstä tuli hetkeksi kuuluisampi kuin mitä hän oli ollut koskaan eläessään. (169)

Kaikkien tarinoiden todenperäisyyttä ei ole voitu varmistaa. Tarinat ”ovat lähteneet liikkeelle jostakin todellisesta tapauksesta, mutta saaneet lisäväriä kauhutarinoiden pitkästä perinteestä ja muuntuneet myöhemmin uusien kertojiensa mukana”, Varpio toteaa viitaten sisällissodan muistikulttuuria tutkineen Ulla-Maija Peltosen teokseen Punakapinan muistot (1996).

Tarkka viitoitus, lähdeluettelo ja laaja henkilöhakemisto hyödyttävät lisätietoja kaipaavaa lukijaa, ja kuten tekijä toteaa, valtiorikosoikeuksien aktit ovat kenen tahansa luettavissa Kansallisarkiston digitaaliarkiston sivujen kautta.

Teoksen esittely Salpakeskuksen sivuilla

”Yli sata vuotta sitten suomalaisissa pikkukylissä tapahtui kauheuksia – vaietut sisällissodan tarinat pääsevät esiin uusissa tietokirjoissa”. Tässä Ylen artikkelissa lähinnä Sanna Lönnforssin teoksesta Pyhtää sisällissodassa (2020) mutta myös muita lukuvinkkejä.

Jalmari Parikasta ja elokuvasta Suomen hauskin mies on kirjoitettu muun muassa Ylen sivuilla (”Suomen hauskin mies näyttää naurun voiman nälän ja epätoivon keskellä”) ja Iltasanomissa (”Suomen hauskin mies televisioon – Martti Suosalo näyttelee isoisänsä ystävää traagisten tapahtumien keskellä 1918”)

« Vanhemmat artikkelit