Avainsana-arkisto: vapaaehtoiset

Jakob Lind: Isoisän pistooli

Jakob Lind: Isoisän pistooli. Tositarina häpeästä, rakkaudesta ja fiaskosta Suomen sisällissodassa. Suom. Jaana Nikula. Nemo 2021. 429 s.

Jakob Lind kuvaa isoisänsä henkilöhistorian kautta ruotsalaisprikaatin syntyä ja sen vaiheita Suomen sisällissodassa. Teos on yhtä paljon kuvaus parinkymmenen vuoden sinnikkäästä tutkimuksesta kuin kohteestaan tykistöupseeri Hjalmar Frisellistä, josta parempien ehdokkaiden puutteessa tulee ruotsalaisprikaatin komentaja. Alaotsikko, jossa puhutaan häpeästä ja fiaskosta, paljastaa, ettei kaikki mennyt suunnitelmien mukaan.

Jakob Lindin teoksen Isoisän pistooli kansikuva.

Venäjän vallankumouksen aikoihin myös Ruotsissa on levottomuuksia, ja keväällä 1917 kaarteja perustetaan niin oikealla kuin vasemmalla, mutta vallankumous vältetään. Sosiaalidemokraattisen puolueen Hjalmar Branting on vaikeassa tilanteessa: hän ei hyväksy tapahtumien saamaa käännettä Suomessa mutta ei toisaalta voi sallia joukkojen lähettämistä valkoisten tueksi työväestöä vastaan. Helmikuun alussa 1918 kokoontuu Suomen ystävät -niminen ryhmä, joka tekee päätöksen prikaatista ja alkaa värvätä väkeä sanomalehdessä julkaistulla ilmoituksella. Tarkoitus on tukea valkoisten taistelua vallankumousta vastaan ja ”pelastaa kulttuuri ja järjestys, jotka ruotsalaiset muinaisina aikoina Suomeen juurruttivat” (97).

”Frisell ei saa komentaa prikaatia”

Frisell lähtee edeltä Ouluun tekemään valmisteluja. Tapaamisessa Mannerheimin kanssa käy ilmi, että ruotsalaisprikaatilla on kenraalille merkitystä nimenomaan saksalaisten vastapainona: ”[R]uotsalainen prikaati on todiste siitä, että vapaa Suomi voi pärjätä myös ilman mahtavaa Saksaa. Ja se on saatettava myös suuren yleisön tietoon.” (103) Tämän vuoksi prikaati pitää saada mahdollisimman nopeasti taisteluvalmiiksi ja sillä tulee olla nimekäs ja pätevä komentaja. ”Frisell ei saa komentaa prikaatia”, painottaa esikuntaupseeri Gösta Törngren Tukholmaan lähettämässään sähkeessä.

Ongelmat vain kasvavat. Prikaatiin liittyy liikaa upseereita ja liian vähän miehistöä, mistä seuraa kurinpito-ongelmia. Frisell keskittyy miesten kouluttamisen sijaan suunnittelemaan prikaatille viirejä ja arvomerkkejä. Osa värväytyneistä kyllästyy odottamaan rintamalle pääsyä ja siirtyy suomalaisiin joukkoihin. Huonoa tuuria on myös aseiden kanssa, sillä venäläisillä kivääreillä ”jopa mestariampuja ampuu taulun ohi”; tilalle yritetään turhaan saada ruotsalaisia mausereita. Ensiaputarvikkeiden puuttuminen huomataan vasta ensimmäisessä taistelussa, minkä takia loukkaantuneita menehtyy turhaan.

Virhearviot hyökkäyksen suunnittelussa johtavat suuriin tappioihin. Kiirastorstaina Messukylän taistelussa miehet etenevät avoimessa maastossa, sen sijaan että kiertäisivät sivulta. ”Jonkun oli pakko kantaa vastuu tuosta katastrofaalisesta virhearviosta”, kommentoi Lind tapahtumia. Prikaatin uudeksi komentajaksi määrätään Harald Hjalmarson, jonka johtajankyvyistä Heikki Ylikangas antaa Tie Tampereelle -teoksessaan (1993) vähemmän mairittelevan kuvan nimittäen tätä vitkastelevaksi komentajaksi. Hjalmarsonilta ei kuitenkaan riitä aikaa prikaatille vaan hänen tilalleen tulee Erik Hallström. Frisellistä tehdään yhteysupseeri.

Kolonialismia ja rasismia

Lind ehtii jo huokaista helpotuksesta, että isoisä ei ollut mukana teloituksissa, mutta törmää sitten tämän kirjeessä mainintaan, joka hänen on luettava moneen kertaan. Isoisä kirjoittaa vaimolleen, että ”[a]utomatkan aikana sain tilaisuuden käyttää metsässä Browningiani pariin nokkavaan punikkiin” (161). Eräässä kirjeessä hän kertoo alueen puhdistamisesta punaisista ja väliaikaisen vankileirin perustamisesta.

Koko valkoinen Länsiarmeija on haravoimassa metsiä ja keräämässä vankeja ja 15. päivä kuljetamme heidät Helsinkiin. Vangit ovat kurja näky, useimmat kammottavia roistotyyppejä, joilla on paljon murhia ja ryöstöjä omallatunnollaan. Iso prosentti on kunnollisia [mutta] heidät on pakotettu mukaan mikä tekee käsittelyn monimutkaiseksi. Hävitän heti kaikki johtajat, kaikki, jotka valehtelevat, jotka eivät tottele ja joiden voidaan osoittaa osallistuneen murhiin, ryöstöihin tahi julmuuksiin haavoittuneita kohtaan. Loput viedään Hämeenlinnaan missä heidät tutkitaan huolellisesti, ja sitten pääsevät kotipaikkakunnalleen lopullista arvioita varten. (265–266)

Prikaatilaisista useat ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi teloituksiin. Vastapuolen epäinhimillistämisessä ei ole mitään uutta, ja punaisia nimiteltiin villipedoiksi myös Suomessa. Ruotsalaisprikaatilaiset kutsuivat heitä myös ”mongoleiksi” ja ”aasialaisiksi” – prikaatissa ”rehotti pesunkestävä kolonialismi ja rasismi” (342).

Lind penkoo arkistoja ja kulkee isoisänsä jäljillä Suomessa. Kaiken tämän lomassa kirjoittaja kertoo omista kasvuvuosistaan ja suhteestaan isoisään. Lind viittaa Friselliin usein vaarina tai käyttää halventavia nimityksiä, kuten luuseri tai kelvoton, mikä muuttaa järkyttävät tapahtumat osin farssiksi. Lisää farssimaisia piirteitä tuo kuvaus siitä, miten Frisell rakastuu nuoreen hoitajaan Astrid Heinriciukseen ja liehittelee tätä, sen sijaan että huolehtisi velvollisuuksistaan.

Katoava maine

Tampereen taisteluissa menehtyneet kaksikymmentä prikaatilaista otetaan kunniamenoin vastaan Tukholmassa. Kulkuetta rautatieasemalta Suurkirkkoon on seuraamassa kymmeniä tuhansia katsojia. Reaktio olisi voinut olla toinen, jos lehdissä olisi paljastettu ruotsalaisten osallistuneen punaisten teloituksiin, mutta siitä vaiettiin. Entä prikaatin jälkimaine? Tampereen taisteluihin osallistui vain 340 prikaatilaista, joten Lindin mukaan prikaatin panos ei voinut olla merkittävä. Kunnia kääntyi pian häpeäksi ja hyljeksinnäksi.

Lopulta kunnia, josta kaikki taistelivat, osoittautui katinkullaksi. Prikaati oli ollut mukana Suomessa tapahtuneessa veljesmurhassa, ja kunnian tilalle tuli häpeä, sekä miesten henkilökohtaisessa elämässä että kansakunnan tajunnassa. Suuri yleisö tosin juhli prikaatia Tukholman stadionilla, mutta kulissit sortuivat, kun valkoisten suorittamat teloitukset ja vankileirien todellisuus tuli ilmi. Työläistaustaisia prikaatilaisia hyljeksittiin työpaikalla tai he jäivät työttömiksi. Heidän vainonsa jatkui kahdenkymmenen vuoden ajan. (339)

Mitä tulee Hjalmar Friselliin, suku keräsi rahaa ja avusti hänet Keniaan, jossa hän vietti seuraavat seitsemän vuotta.

Teoksesta Ylen sivuilla otsikolla ”Ruotsalaisen sivistyksen puolesta barbariaa vastaan – ruotsalainen prikaati lähti Suomen sisällissotaan sankariteot mielessä, mutta ne hautautuivat Kalevankankaan veriseen lumeen”, kirj. Mikko Pesonen.

Tidsresan sivun arvio, jossa kirjoittaja Bo Eriksson tuo esiin teoksen monimuotoisuuden: teos on yhtä aikaa elämäkerta, muistelmakirja, sotakirja ja tutkimuspäiväkirja.

Vilén & Jokisipilä: Kiitoskortti Hitleriltä / Lars Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943

Vieraassa univormussa

Jari Vilén & Markku Jokisipilä: Kiitoskortti Hitleriltä. SS-mies Jorma Laitisien päiväkirjat 1941–1943. Minerva, 2020. 208 s.

Lars Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943. Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon. Suom. Timo Soukola. SKS, 2019. 372 s. (Teos pdf-tiedostona)

Suomalaisten SS-vapaaehtoisten kohtalot ja toiminta Saksan itärintamalla jaksavat kiinnostaa. Aiheesta on kirjoitettu lukuisia teoksia, joista tunnetuin lienee Mauno Jokipiin järkälemäinen Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia (1968). Jokipiin tutkimusta arvostetaan yhä, mutta useat nykyhistorioitsijat ovat moittineet häntä puolueellisuudesta ja haluttomuudesta käsitellä tapahtuneita väkivaltaisuuksia.

Alkuaan englanniksi julkaistun Lars Westerlundin Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943. Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon (2019) taustalla on tutkimushanke, joka sai alkunsa Simon Wiesenthal -keskuksen johtajan presidentti Sauli Niinistölle osoittamasta pyynnöstä laatia selvitys suomalaisten osuudesta juutalaisten surmaamiseen.

Vilén & Jokisipilä: Kiitoskortti Hitleriltä / Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943

Westerlund seuraa SS-divisioona Wikingin reittiä Ukrainan kautta Kaukasiaan. Yksittäisten paikkakuntien tapahtumia valottavat muiden lähteiden ohella eri maista tulleiden SS-sotilaiden päiväkirjamerkinnät. Miesten asenteet vaihtelevat innokkaista kansallissosialismin kannattajista ja sen kaikki ilmenemismuodot hyväksyvistä saksalaisten raakuutta vastustaviin. Suomalaisten SS-miesten kertomukset on erotettu omiksi alaluvuikseen. Surmattujen siviilien ja sotavankien määrät ovat pysäyttäviä ja kuvatut julmuudet puistattavia. Useissa kylissä paikalliset asukkaat ottivat riemuiten saksalaiset vastaan ja olivat ensimmäisinä pahoinpitelemässä juutalaisia.

Westerlundilla on ollut käytössään 76 suomalaisen vapaaehtoisen päiväkirjat, joista 34 alkuperäisessä käsinkirjoitetussa asussa. Jari Vilénin ja Markku Jokisipilän toimittama Kiitoskortti Hitleriltä. SS-mies Jorma Laitisen päiväkirjat 1941–1943 (2020) esittelee yhden tällaisen päiväkirjan. Autonkuljettajana ja moottoripyörälähettinä toimineen Laitisen merkinnät ovat osin lakonisia toteamuksia (”29.6. Taasen matkalla itää kohden”), osin pitempiä kirjauksia taisteluista mutta myös arkisista asioista kuten ruoanhankinnasta tai kotoa tulleista kirjeistä. Suomalaiset vapaaehtoiset olivat Westerlundin tutkimuksen mukaan tietoisia joukkomurhista sotaretken alusta saakka, niin myös Laitinen, joka kirjoittaa surmista jo 2.7.: ”Matka jatkuu itään. Kosketus viholliseen. – – Paljon juutalaisia tapettu.” Tekijöiden mukaan Laitisen tapa kuvata tapahtumia passiivissa osoittaa, että hän ei itse osallistunut tekoihin. Lyhyet merkinnät kertovat myös järkytyksestä.

Suomalaisten ja saksalaisten yhteistyöstä huolimatta suomalaisia ei pidetty arjalaisina. Laitinen sai kokea usein halveksuntaa saksalaisten joukkuetovereiden taholta, itse hän puhuu halventavasti ”valionuorukaisista” ja penikoista: ”Sikoja ja varkaita ovat kaikki. Ottavat kaikki mitä näkevät, oli kaverin tai jonkun muun. On hyvä, että tietää mitä nämä ovat.” Laitisen päiväkirjamerkinnöissä on puolen vuoden tauko ajalta, jolloin hän oli Krakovassa hakemassa ajoneuvoja divisioonalle. Näkikö hän, kun kaupungin getto tyhjennettiin ja 15000 juutalaista lähetettiin tuhoamisleireille? On epäselvää, onko päiväkirja hävinnyt, hävitetty vai eikö hän jostain syystä kirjoittanut. Laitinen haavoittui lokakuussa 1942 ja vietti loppuajan eri sairaaloissa ennen kotiuttamista 3.6.1943. Sotainvalidina hän ei joutunut muiden tavoin enää rintamalle Suomessa.

Laitisen päiväkirjamerkintöihin tehdyt lisäykset ja korjaukset ovat pilkkuja myöten hakasulkeissa, ja merkintöjä taustoittavat kommentit on erotettu harmaalla pohjalla. Alku- ja päätösluvut kertovat vapaaehtoisten joutumisesta Suomen ulkopolitiikan pelinappuloiksi, kotiuttamiseen liittyvistä kiemuroista sekä panttipataljoonaa koskevista uusista tulkinnoista. Tuloksena on onnistunut, informatiivinen kokonaisuus, joka valottaa niin yksittäisen sotilaan kuin koko pataljoonan vaiheita.

Entä kysymys siitä, osallistuivatko suomalaiset SS-vapaaehtoiset väkivaltaisuuksiin? Westerlundin tutkimuksen loppupäätelmä on, että he ”osallistuivat väkivallantekoihin siviilejä ja juutalaisia kohtaan”, mutta että ”tieto ei ole yksiselitteistä eikä täysin luotettavasti varmennettavissa”. Teoksen suomenkieliseen laitokseen saatiin uutta tietoa nykyisen Pohjois-Ossetian alueella lähellä Georgian rajaa sijaitsevan Toldzgunin tapahtumista. Arkistotiedot, suulliset kertomukset ja uusi päiväkirjalöytö kertovat suomalaisen pioneeriryhmän osallistuneen viiden siviilin ja kahden sotavangin surmaamiseen.

Saksaan vapaaehtoiseksi lähti yli 1400 miestä. Motiivit vaihtelivat: monia yhdisti kommunisminvastaisuus ja halu päästä taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan, toisia houkutteli mahdollisuus saada korkeatasoista sotilaallista koulutusta tai yksinkertaisesti seikkailunhalu. Äärioikeiston kannattajia oli enemmän kuin aiemmin on arvioitu. Myös asenteet vaihtelivat, joukkoon mahtui niin antisemitistejä kuin juutalaisiin myötätuntoisesti suhtautuneita. SS-vapaaehtoisista ei pitäisikään puhua kollektiivina. Markku Jokisipilä toisti Ylen aamun haastattelussa Kiitoskortti Hitlerille -teoksessakin esiin tuodun ajatuksen siitä, että vaikka jotkut mahdollisesti osallistuivat väkivaltaisuuksiin, on varottava leimaamasta koko ryhmää.

Teoksista lisää mm. seuravilla sivustoilla:

Markku Jokisipilä aiheesta Ylen aamussa ja Ylen sivuilla
Kiitoskortti Hitleriltä -teoksesta MTV:n sivuilla
Teoksesta arvio Esa Pesosen blogissa

Westerlundin teos on vapaasti ladattavissa Kansallisarkiston sivuilta. Sivuilla lisätietoa tutkimushankkeesta ja linkkejä aineistoihin.
Westerlundin teoksesta Aamulehden sivuilla