Kirjallisuutta ja tutkimusta

Minä kerron sinulle sen vähän mitä tiedän, sen vähän mitä muistan. Tämä ei ole mikään anteeksipyyntö, tämä on vain kertomus siitä miten kaikki kävi miten kävi. (15)

Ann-Luise Bertellin romaanissa Ikävän jälkeen Maria Alina Rönnblom kirjoittaa elämäntarinaansa Kanadaan jääneelle tyttärelleen Lidialle. Aika käy pitkäksi; television kaukosäädintä on vaikea käyttää, ja rutiinin rikkovat vain postin hakeminen rollaattorilla ja kodinhoitaja Ramyn käynnit. Vierailulla käyvät vain kuolleet ystävät ja sukulaiset sekä Dallasin J. R. Jälkisanoissa kirjailija kertoo teoksen pohjautuvan äidinäitinsä elämään mutta olevan siitä huolimatta fiktiivinen.

Koti-ikävää ja vapaudenkaipuuta

Maria muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, joita väritti isän menettäminen. Äiti Margareta menee uusiin naimisiin omalaatuisen Augustin kanssa, vaikka näkee varoittavia enneunia. Margaretalla on taito lohduttaa sairaita ja kuolevia. Erityisen hyvin hän osaa parantaa hevosten koti-ikävän. Ruotsinkielinen nimi Vänd om min längtan viittaakin kaipuun tai ikävän poistamiseen. Teoksen henkilöhahmot potevat koti-ikävää, ihmisen ikävää ja vapaudenkaipuuta. Ja ikävä toimii Amerikkaan vievän aluksen polttoaineena:

Me matkasimme pois saven, kivien ja suolasillien luota. Matkasimme pois kuokkien, kämmenrakkojen ja vähien mahdollisuuksien luota. Matkasimme pois niiden kaikkien surullisten silmien luota, jotka vainoaisivat meitä jatkuvasti. (98)

Ensin Kanadaan lähtee muutamaa vuotta vanhempi veli Harald, joka sitten lähettää matkarahat sisarelleen. Maria tapaa jo laivalla puheliaan ja nauravaisen Ellenin, johon hänen kohtalonsa tulee kietoutumaan. Molemmat päätyvät Ontarion Kirkland Lakeen, jossa saavat töitä pesulasta. Junassa matkalla Torontosta samaan vaunuun osuu mies, joka Marian tavoin on kotoisin Vöyriltä. Marian harmiksi tämä alkaa puhua hänen sukulaisistaan ja udella kuulumisia. Hän tietää Jakob-veljestä, jonka kuolema aiheutti Haraldille ja Marialle syyllisyydentunteita.

Etten minä edes Amerikan suuressa avarassa maassa pääsyt eroon hölösuisesta juoruilusta ja ylenpalttisesta mielenkiinnosta toisten onnettomuuksia kohtaan. Kaikkialla laskeutuivat korppikotkat herkuttelemaan ihmisten murheilla ja vastoinkäymisillä. – – Yritin tahdonvoimalla saada hänet tipahtamaan junasta, mutta en ollut perinyt Margaretalta siihen tarvittavaa kykyä. (109)

Teoksen paikoin synkkiä tapahtumia loiventaa Bertellin vino huumori. Toinen hyvä esimerkki tästä on Augustin äidin arkun katoaminen matkalla kirkkoon. Axel-poika istutetaan arkun viereen kärryjen perälle. Pelostaan huolimatta Axel ei malta olla kurkkimatta oksanreistä pahalta haisevaan arkkuun. Nähdessään isoäidin ”pahan silmän” katsovan suoraan häneen Axel kiljaisee. Hevonen säikähtää ja arkku rysähtää maahan. Kun hevonen saadaan viimein taltutettua, ja Margareta ja August palaavat etsimään arkkua, ei sitä löydy mistään: ”August huusi ja räyhäsi. Ei ollut mahdollista kadottaa kirstua jossa oli vainaja, ja kun vainaja sattui kaiken lisäksi olemaan oma äiti.” (119) August häpeää, mutta ”Margaretan sisällä jokin puhkesi laulamaan”, olihan hän oli toivonut Hildan katoamista. Arkkua ja ruumista ei löydy koskaan, ja August kulkee tienvieriä lopunikäänsä etsien äitiään.

Runollisen koskettavasti vaikeista aiheista

Vietettyään Kanadassa kaksi vuotta Maria tapaa Eddien ja ymmärtää miksi oli olemassa. Eddien nauru ja tarinat valaisevat kaiken ympärillään, mutta hänen sisällään asuu pimeys, jonka olemassaolon Maria yrittää pitkään kieltää. Pian syntyy Lidia, jolle Maria jo osin dementoituneena vanhuksena kirjoittaa kirjeitä ja yrittää selittää ratkaisujaan. ”Kuoleman esikartanossa”, kuten Maria elämänsä loppuvaihetta kutsuu, hänellä on aikaa pohtia naisten alati jatkuvaa kaltoinkohtelua: ”Miksi meitä on jatkuvasti pilkattava, potkittava, murskattava, viilleltävä, poltettava poroksi?” (129)

Riittäköön tämä juonesta, vaikka sen paljastaminen ei lukunautintoa vähennäkään. Sen sijaan nostan esiin yhden keskeisen teeman, siirtolaisuuden, johon teoksessa nivoutuu evakkous ja pakolaisuus. Maria tunnistaa ruotsalaispitäjään sijoitettujen Karjalan evakkojen silmissä ja tavassa liikkua omat kokemuksensa ummikkona Amerikassa. Somalialaisen kodinhoitaja Ramyn pakolaisuus kerrotaan runollisesti toistoa hyväksi käyttäen.

Ramylla ei ollut ketään koko maailmassa, hän oli astellut yli kuolleiden ruumiiden, hän oli nähnyt miehiä verta käsissään, hän oli matkustanut meren yli, hän oli yksin maailmassa. Meidän kertomuksemme ovat oikeastaan ihan samat, ne eivät uudistu, toistuvat vain yhä uudestaan ja uudestaan. (194)

Bertellin taidosta kirjoittaa, luoda henkilöhahmoja ja tarinoita kertoo se, miten hän yhdistää groteskin, mustan huumorin, maagisen realismin ja runollisuuden uskottavaksi kokonaisuudeksi, joka häikäisee ja lumoaa lukijan.

Ikävän jälkeen ilmestyi ruotsinkielisenä alkuteoksena 2016. Se sai Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon. Bertellin toinen teos Heiman (2020, Oma maa 2021) oli Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokas (kirjoitin teoksesta 19.7.2021). Syksyllä suomeksi ilmestyvässä romaanissa Glöm bort din saknad (2022, Ikuinen kaipuu) tapahtumia Pohjanmaalla katsotaan Marian tyttären Marlenen silmin. Yhdessä nämä teokset muodostavat Botnia-trilogian.

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen. Suom. Vappu Orlov. Tammi, 2022. 200 s. Ruotsinkielinen alkuteos Vänd om min längtan, 2016

Teoksesta muualla:

Teoksesta kustantamo Förlagetin sivuilla

Svenska Ylen juttu kirjallisuuspalkinnosta, kirj. Anna Dönsberg (28.10.2016)

Arvio Hufvudstadsbladetissa, kirj. Anna-Lina Brunell (27.10.2016)

Arvio Kirja vieköön! -blogissa