Adam Rutherford: Vastaväitteitä rasisteille

Adam Rutherford: Vastaväitteitä rasisteille. Ihmisrotujen historia, tiede ja todellisuus. Suom. Veli-Pekka Ketola. Bazar, 2021. 206 s.

Tieteen keinoin rasismia vastaan

Brittiläinen geenitutkija Adam Rutherford uskoo, että tiede ja historian tuntemus suojelevat ennakkoluuloilta. Vastaväitteitä rasisteille onkin tarkoitettu aseeksi tieteen vääristelyä ja rasismia vastaan, mistä kertoo teoksen englanninkielinen nimi How to argue with a racist. Rutherford puhuu ihonväristä, suvun merkityksestä eli rotupuhtaudesta, urheilusta ja älykkyydestä, joille kullekin on omistettu yksi luku.

Adam Rutherfordin Vastaväitteitä rasisteille kansikuva

Rasismia on kautta aikojen pyritty oikeuttamaan tieteen keinoin, eivätkä sitä harrasta vain äärioikeistolaiset punaniskat vaan siihen sortuvat monet, jotka eivät edes ymmärrä käsitystensä olevan rasistisia.

Rotuun liittyviä stereotyyppejä ja myyttejä esittävät sekä peittelemättömät rasistit, joiden ääntä moderni teknologia vahvistaa, että hyvää tarkoittavat ihmiset, joiden kokemus ja kulttuurihistoria suosivat nykygenetiikan vastaisia näkemyksiä – urheilijoiden menestys johtuu esivanhemmista eikä harjoittelusta, itäaasialaiset opiskelijat ovat luonnostaan etevämpiä matematiikassa, mustilla on ”rytmi veressä” tai juutalaiset osaavat käsitellä rahaa. (22)

Rutherford tyrmää jokaisen näistä väitteistä: erot johtuvat kulttuurisista tekijöistä tai taustalla on tahallinen tai tahaton väärinkäsitys.

”Rotupuhtaus on kuvitelma”

Löytöretket johtivat paitsi uusien alueiden ja luonnonvarojen löytämiseen myös kohdattujen ihmisten alistamiseen ja orjuuttamiseen. Kirjailijan esimerkit kertovat paitsi uskomattomasta julmuudesta myös geenien sekoittumisesta. Karibianmeren valloituksen yhteydessä 1492 Kolumbuksen retkikunta raiskasi alkuperäisasukkaisiin kuuluneita taino-naisia, ja näin ”Amerikkojen kansat saivat eurooppalaisia esivanhempia” (88). Toinen esimerkki ”rotujen” sekoittumisesta on vain parinkymmenen vuoden takaa. Ruandan kansanmurhassa surmattiin jopa miljoona ihmistä vain sadassa päivässä. Sodan taustalla oleva uskomus hutujen ja tutsien rodullisesta erilaisuudesta oli peräisin saksalaisten siirtomaavallan ajoilta. Yhtenä aseena sodassa oli – tietysti – raiskaus. Tämän seurauksena on arveltu syntyneen jopa 10 000 lasta, joten ”tulos ei ollutkaan etninen puhdistus vaan etninen sekoittuminen” (94).

”Ihmiset ovat muuttaneet pitkin maailmaa kaikkina aikoina ja harjoittaneet seksiä mahdollisuuksien mukaan missä ja milloin vain” (89), toteaa kirjoittaja ytimekkäästi. Tämän seurauksena meidän kaikkien taustalta voi löytää esivanhempia eri puolilta maailmaa. Niinpä ”jokaisella natsilla on juutalaisia esivanhempia”, eivätkä ihmiset ole ”puhdasverisiä vaan sekarotuisia”.

Rasismi tappaa

Kun Paavo Nurmi juoksi maailmanennätyksiä, selitettiin ”lentävien suomalaisten” ylivoimaa kansan puhtaudella; juoksemisen ajateltiin olevan ”jokaisella suomalaisella veressä” (122). Mustien urheilijoiden ylivoiman taustalla on sen sijaan nähty orjuus, joka suosi voimakkaita yksilöitä. Niin ikään käsitys siitä, että kenialaiset pärjäävät kestävyysjuoksussa, koska ovat harjoitelleet juoksemalla kouluun, on väärä ja edustaa ”eräänlaista pehmeää rasismia” (138). Kyse on loppujen lopuksi kulttuurista ja esikuvista; usein menestys tuo mainetta ja varallisuutta, mikä puolestaan lisää lajin vetovoimaa ja harrastajia. Mustia uimareita ei juuri ole, mikä johtuu muun muassa taloudellisista tekijöistä ja roolimallien puuttumisesta. Taustalla on myös rotuerottelun aika, jolloin afroamerikkalaisten pääsyä uima-altaille rajoitettiin. Kyse on rakenteellisesta ja kulttuurisesta rasismista, jonka seuraukset ovat tappavat: afroamerikkalaisia lapsia kuolee hukkumalla kolme kertaa enemmän kuin valkoisia.

”[O]minaisuuksien genetiikka on pirullisen mutkikasta”, toteaa Rutherford. Hän pyrkii selittämään asiat mahdollisimman yksinkertaisesti, mutta erikoistermejä sisältävä teksti on silti paikoin vaikeatajuista – mutta vain paikoin. Tieteellistä argumentointia valaisevat lukuisat esimerkit ja tekijän terävät ja ironiset huomiot. Rutherford muun muassa mainitsee useampia tunnettuja henkilöitä, jotka ovat laukoneet rasistisia näkemyksiään julkisuudessa, mistä on seurannut irtisanominen. Tämän kirjan toivoisin mahdollisimman monen lukevan.

Joitakin vuosia sitten kirjoitin arvion Carolin Emcken teoksesta Vihaa vastaan, jossa kirjailija käsittelee vihan taustalla olevia mekanismeja. Teoksessa käsitellyt esimerkit kertovat rasistisista hyökkäyksistä eri puolilla maailmaa.

Teoksesta ja kirjailijasta Ylen sivuilla (STT:n uutinen)

Bazarin tiedote STT:n sivuilla

Varhaisia sisällissotaromaaneja: Lauri Sauramo, Väinö Saraoja, Eino Leino

Yksityisetsiviä, seikkailijoita ja muita sankareita vuonna 1918

Lauri Sauramo: Punakaartin päällikön tytär
Väinö Saraoja: Vapaussodan verikentillä. Seikkailukertomus Suomen vapaussodasta
Eino Leino: Elina / Punainen sankari: murroskauden kertomus

Lauri Sauramo: Punakaartin päällikön tytär

Lauri Sauramon / Soinin romaanista Punakaartin päällikön tytär ilmestyi uusi painos 2018.

Salapoliisikirjallisuus oli Suomessa lajityyppinä vielä suhteellisen uusi sisällissodan aikoihin. Yksi varhaisimmista edustajista oli Lauri Soini (1875–1919; oik. Soininen), joka julkaisi kirjailijanimellä Lauri Sauramo kaksi salapoliisiromaania: Pyhäsaaren arvoitus (1917) ja Punakaartin päällikön tytär (1918), viimeksi mainitun teoksen lopulla luvattua Punaisten vallassa -romaania Soini ei joko ehtinyt kirjoittaa tai se jäi keskeneräiseksi. Molemmissa julkaistuissa romaaneissa seikkailee sherlockmainen Väinö Haukka, joka käyttää valepukuja ja turvautuu mieluummin päättelykykyynsä kuin aseisiin tai väkivaltaan. Haukka saa toimeksiannon punakaartin päällikkö Luhtaselta, joka pyytää häntä etsimään kadonneen aselastin. Tapahtumiin on sekaantunut päällikön nuori Maisu-tytär, joka on innolla mukana punakaartissa ja rakastunut roistomaiseen Jukka Remmiin. Maisu kuvataan harhaanjohdetuksi lapsukaiseksi, joka palaa katuen naiselle perinteisesti kuuluvaan paikkaan eli kodin piiriin, kun Haukka kertoo Remmin petoksesta.

Väinö Saraoja: Vapaussodan verikentillä Jos Soinin teos voidaan lukea vapaussotakirjallisuuden maltilliseen osaan, Väinö Saraojan seikkailukertomus Vapaussodan verikentillä (1918) edustaa toista äärilaitaa: vastapuolen edustajat ovat ulkonäköään myöten vastenmielisiä olentoja ja heidän hirmutekojaan kuvataan yksityiskohtaisesti. Päähenkilö on sähkötyömies Pajula, joka on ”sosialisti, mutta varsin kunniallista laatua”. Vaikka hänessä on ”hieno vivahde mieletöntä bolshevismia”, on hän itseasiassa niin kunniallinen, että taistelee valkoisen armeijan mukana ja on valmis ”ryssien” ohella karsimaan myös osan Suomen kansasta, jotta ”meistä tulisi todella sekä vapaa että älykäs kansa”. Teoksessa hätkähdyttää ehkä eniten juuri viittaus rodunjalostukseen. Nykyromaaneissa tällaiset kommentit lausutaan joko tarinan roiston suulla tai tuodaan muulla tavoin esiin osana ajankohdan aatevirtauksia, kuten esimerkiksi Virpi Hämeen-Anttilan Karl Axel Björkin tutkimuksista kertovan sarjan toisessa osassa Käärmeitten kesä (2015), josta myöhemmin lisää.

Eino Leino: Elina / Punainen sankariKompleksisin henkilökuva on Eino Leinon romaanissa Elina (1919), jossa pohditaan sankaruuden olemusta ja uhrivalmiutta. Teoksesta otettiin heti ilmestymisvuonna uusi painos nimellä Punainen sankari, jonka tekijä katsoi kuvaavan paremmin sisältöä. Torpanpoika Heikki Takaharju pääsee pitäjän rovastin maisteripojan oppiin ja sitä kautta hyvään virkaan senaattiin. Torpparikysymyksestä väitöskirjaa tekevältä maisterilta Heikki imee ”ensimmäiset käsityksensä – – yhteiskunnallisesta vallankumouksesta”. Mutta hänen ihanteensa ei kestä, ja nuoruuden into vaihtuu kyynisyyteen ja laskelmointiin siitä, onnistuuko vallankumous ja kannattaako siihen lähteä mukaan. Hän ei tunne olevansa enää mitään:

”Vain siipirikko lintu, joka ei uskaltanut lentää enää, vain vallankumouksellinen, joka ei uskaltanut tehdä enää vallankumousta, ainoastaan katsoa syrjästä ja odottaa, siksi kuin muut tekisivät sen ja poimisivat kastanjat valmiiksi tulesta hänelle” (73).

Rakkaus opiskelutoverin vaimoon Elinaan, jonka kiihkeä sosialismi on niin ikään vaihtunut toivottomuuteen sodan kuluessa, antaa Heikille sisäistä ryhtiä. Päätös surmata julma punakaartin päällikkö ja vapauttaa tämän panttivangit syntyy, kun Heikki saa tietää punaisten tihutöistä, joiden uhreiksi myös Elinan vanhemmat ovat joutuneet. Heikki vangitaan ja teloitetaan. Ennen sitä hän saa Elinalta kirjelapun, jossa lukee ”Minun sankarini!”

Kärjistäen voisi sanoa, että niin Sauramon punapäällikkö Luhtanen, Saraojan Pajula kuin Leinon Takaharju ovat kaikki niin ”kunnollisia” punaisia / sosialisteja, että ovat käytännössä valkoisia ja lopuksi joko taistelevat valkoisten puolella tai kääntyvät muulla tavoin omiaan vastaan.

Lue lisää teoksista artikkelista Yksityisetsiviä, seikkailijoita ja muita sankareita vuonna 1918. Tämä ja aiemmin julkaistut tekstit löytyvät alasivulta 1918.

Matti Järvinen kirjoittaa Lauri Sauramosta / Soinista Ruumiin kulttuurin numerossa 1/2018, jossa muutenkin paljon asiaa vuodesta 1918 rikoskirjallisuudessa, ks. sisällysluettelo.