Yksityisetsiviä, seikkailijoita ja muita sankareita vuonna 1918

Lauri Sauramo: Punakaartin päällikön tytär
Väinö Saraoja: Vapaussodan verikentillä. Seikkailukertomus Suomen vapaussodasta
Eino Leino: Elina / Punainen sankari: murroskauden kertomus

Lauri Sauramon / Soinin romaanista Punakaartin päällikön tytär ilmestyi uusi painos 2018.

Salapoliisikirjallisuus oli Suomessa lajityyppinä vielä suhteellisen uusi sisällissodan aikoihin. Yksi varhaisimmista edustajista oli Lauri Soini (1875–1919; oik. Soininen), joka julkaisi kirjailijanimellä Lauri Sauramo kaksi salapoliisiromaania: Pyhäsaaren arvoitus (1917) ja Punakaartin päällikön tytär (1918), viimeksi mainitun teoksen lopulla luvattua Punaisten vallassa -romaania Soini ei joko ehtinyt kirjoittaa tai se jäi keskeneräiseksi. Molemmissa julkaistuissa romaaneissa seikkailee sherlockmainen Väinö Haukka, joka käyttää valepukuja ja turvautuu mieluummin päättelykykyynsä kuin aseisiin tai väkivaltaan. Haukka saa toimeksiannon punakaartin päällikkö Luhtaselta, joka pyytää häntä etsimään kadonneen aselastin. Tapahtumiin on sekaantunut päällikön nuori Maisu-tytär, joka on innolla mukana punakaartissa ja rakastunut roistomaiseen Jukka Remmiin. Maisu kuvataan harhaanjohdetuksi lapsukaiseksi, joka palaa katuen naiselle perinteisesti kuuluvaan paikkaan eli kodin piiriin, kun Haukka kertoo Remmin petoksesta.

Jos Soinin teos voidaan lukea vapaussotakirjallisuuden maltilliseen osaan, Väinö Saraojan seikkailukertomus Vapaussodan verikentillä (1918) edustaa toista äärilaitaa: vastapuolen edustajat ovat ulkonäköään myöten vastenmielisiä olentoja ja heidän hirmutekojaan kuvataan yksityiskohtaisesti. Päähenkilö on sähkötyömies Pajula, joka on ”sosialisti, mutta varsin kunniallista laatua”. Vaikka hänessä on ”hieno vivahde mieletöntä bolshevismia”, on hän itseasiassa niin kunniallinen, että taistelee valkoisen armeijan mukana ja on valmis ”ryssien” ohella karsimaan myös osan Suomen kansasta, jotta ”meistä tulisi todella sekä vapaa että älykäs kansa”. Teoksessa hätkähdyttää ehkä eniten juuri viittaus rodunjalostukseen. Nykyromaaneissa tällaiset kommentit lausutaan joko tarinan roiston suulla tai tuodaan muulla tavoin esiin osana ajankohdan aatevirtauksia, kuten esimerkiksi Virpi Hämeen-Anttilan Karl Axel Björkin tutkimuksista kertovan sarjan toisessa osassa Käärmeitten kesä (2015), josta myöhemmin lisää.

Kompleksisin henkilökuva on Eino Leinon romaanissa Elina (1919), jossa pohditaan sankaruuden olemusta ja uhrivalmiutta. Teoksesta otettiin heti ilmestymisvuonna uusi painos nimellä Punainen sankari, jonka tekijä katsoi kuvaavan paremmin sisältöä. Torpanpoika Heikki Takaharju pääsee pitäjän rovastin maisteripojan oppiin ja sitä kautta hyvään virkaan senaattiin. Torpparikysymyksestä väitöskirjaa tekevältä maisterilta Heikki imee ”ensimmäiset käsityksensä – – yhteiskunnallisesta vallankumouksesta”. Mutta hänen ihanteensa ei kestä, ja nuoruuden into vaihtuu kyynisyyteen ja laskelmointiin siitä, onnistuuko vallankumous ja kannattaako siihen lähteä mukaan. Hän ei tunne olevansa enää mitään:

”Vain siipirikko lintu, joka ei uskaltanut lentää enää, vain vallankumouksellinen, joka ei uskaltanut tehdä enää vallankumousta, ainoastaan katsoa syrjästä ja odottaa, siksi kuin muut tekisivät sen ja poimisivat kastanjat valmiiksi tulesta hänelle” (73).

Rakkaus opiskelutoverin vaimoon Elinaan, jonka kiihkeä sosialismi on niin ikään vaihtunut toivottomuuteen sodan kuluessa, antaa Heikille sisäistä ryhtiä. Päätös surmata julma punakaartin päällikkö ja vapauttaa tämän panttivangit syntyy, kun Heikki saa tietää punaisten tihutöistä, joiden uhreiksi myös Elinan vanhemmat ovat joutuneet. Heikki vangitaan ja teloitetaan. Ennen sitä hän saa Elinalta kirjelapun, jossa lukee ”Minun sankarini!”

Kärjistäen voisi sanoa, että niin Sauramon punapäällikkö Luhtanen, Saraojan Pajula kuin Leinon Takaharju ovat kaikki niin ”kunnollisia” punaisia / sosialisteja, että ovat käytännössä valkoisia ja lopuksi joko taistelevat valkoisten puolella tai kääntyvät muulla tavoin omiaan vastaan.

Lue lisää teoksista artikkelista Yksityisetsiviä, seikkailijoita ja muita sankareita vuonna 1918. Tämä ja aiemmin julkaistut tekstit löytyvät alasivulta 1918.

Matti Järvinen kirjoittaa Lauri Sauramosta / Soinista Ruumiin kulttuurin numerossa 1/2018, jossa muutenkin paljon asiaa vuodesta 1918 rikoskirjallisuudessa, ks. sisällysluettelo.