Jacqueline Winspear: Maisie Dobbs -sarja
Naisetsivä ja sotienvälinen Englanti – vastustamaton yhdistelmä historiallisten dekkarien ystävälle! Jacqueline Winspearin ensimmäinen Maisie Dobbs -romaani ilmestyi jo 2003, ja kirjoja on kertynyt yhteensä kahdeksantoista. Sarjasta on suomennettu kolme ensimmäistä: Maisie Dobbsin ensimmäinen juttu (2025), Maisie Dobbs ja valkoisten höyhenten tapaus (2025) ja Maisie Dobbs ja välttämättömät valheet (2026). Ensimmäinen osa alkaa vuodesta 1929 ja viimeinen englanniksi ilmestynyt The comfort of ghosts (2024) sijoittuu vuoteen 1945 eli Maisie ratkoo rikoksia myös toisen maailmansodan vuosina.
Ensimmäisessä osassa Maisie on juuri perustanut oman etsivätoimiston, jossa hän tarjoaa ”liike- ja yksityisasioiden tutkintaa”. Talonmies Billy Beale muistaa Maisien joukkosidontapaikalta Ranskasta. Sodan päättymisestä on kulunut jo yksitoista vuotta, mutta Maisie tuntee yhä kylmyyden ja kosteuden, joita ei lämpiminkään päivä pysty täysin karkottamaan. Teoksessa on pitkä, yli viisikymmentäsivuinen takauma, jossa kerrotaan Maisien lapsuudesta, pestautumisesta seitsemäntoistavuotiaana apusisareksi ja sota-ajasta Ranskassa. Vihanneskauppias Frankie Dobbs haluaa vaimonsa kuoltua kolmetoistavuotiaalle tyttärelleen paremman tulevaisuuden ja hankkii hänelle palvelustytön paikan Comptonien kartanosta. Kerran lady Rowan yllättää Maisien aamuyöllä kirjastosta lukemasta, mikä avaa uuden tulevaisuuden: Maisielle annetaan töidensä ohella mahdollisuus opiskella perheen ystävän, nerokkaan Maurice Blanchen johdolla. Myöhemmin Maisie pääsee opiskelemaan Cambridgeen Girton Collegeen, jossa hän saa naapurikseen räiskähtelevän Priscilla Evernden. Teokset kannattaa lukea järjestyksessä tai ainakin aloittaa ensimmäisestä osasta, sillä siinä kerrotaan, miten Maisiesta tulee niin psykologiaa kuin vaistojaan taitavasti hyödyntävä etsivä. Lisäksi monet henkilöistä esiintyvät seuraavissa osissa, esimerkiksi Välttämättömät valheet -romaanin tapahtumat kiertyvät Priscillan ja Mauricen ympärille.
Kaikissa kolmessa romaanissa juoni liittyy jotenkin sotaan: ensimmäisessä osassa tutkimus vie Maisien tutustumaan maatilaan, jossa kasvovammoja saaneet sotilaat saavat toipua muiden katseilta suojassa. Toisessa osassa Maisie selvittää nuorten naisten kuolemia: miksi neljä ystävystä lakkasi sodan jälkeen pitämästä yhteyttä ja kuka heille kantaa kaunaa? Kolmannessa osassa Maisie joutuu palaamaan Ranskaan: hänen on löydettävä todisteet erään lentäjän kuolemasta ja selvitettävä, missä Priscillan veli Peter menehtyi. Maisie joutuu myös itse vaaraan, ja vasta teoksen lopulla paljastuu, kuka monien murhayritysten takana on. Teokseen on ahdettu aivan liian paljon asiaa; pelkästään nuoren hyväksikäytetyn Avrilin tapauksesta olisi riittänyt aiheeksi. Lukeminen alkoikin takkuilla puolen välin jälkeen, etenkin kun juoni – vanha linna, salainen huone, salakielellä kirjoitettu päiväkirja, tammen juurelle haudattu rasia – alkoi muistuttaa nuorten seikkailuromaania. Onneksi kolmas, Englantiin sijoittuva osuus oli jälleen vetävämpi.
Luin kaikki kolme osaa peräjälkeen reilussa viikossa, mikä myös voi olla syy jonkinmoiseen kyllääntymiseen. Toisaalta viihdyin Maisie Dobbsin seurassa, ja nämä teokset olivat juuri sitä, mitä tarvitsin pitkän ja intensiivisen kirjoitusrupeaman jälkeen – kirjoitustyön vuoksi olen laiminlyönyt bloginikin. Toinen lievästi häiritsevä tekijä oli kieli. Billie, josta tulee Maisien apulainen, puhuu slangia ja käyttää sellaisia sanoja kuin kaiffari kloddi, natikat. En tiedä mitä sanoja alkuteoksissa on käytetty, joten ei niistä sen enempää. Maisie puhuu enimmäkseen yleiskieltä, joten sellaiset sanat kuin jukra ja hotsittaa (muodossa hotsittaisikohan) pistävät silmään. Joidenkin henkilöiden puhetavalle on selitys. Ensimmäisessä osassa Maisien huonetoveri Enid yrittää opetella puhumaan paremman väen tavoin:
Enid keskittyi ankarasti puhetapaansa, sillä hän uskoi vakaasti etenevänsä elämässä vain, jos oppisi huolittelemaan puhettaan ja käyttämään mun ja sun sijaan sanoja minä ja sinä. Totta puhuen Enidin kiihkeä into päästä parempiin asemiin johti väliin puheeseen, jossa oli iloisesti katu- ja kirjakieltä sekaisin.
”Onko tämä sun eka palveluspaikka vai olitko sinä tätä ennen jossain muualla?” Enid kysyi. (100)
En muista, kerrottiinko kartanon keittäjän, rouva Crawfordin, puhetyylistä mitään, mutta hieman särähti korviin kirjakieliset omistusmuodot esimerkiksi lauseissa ”Oletko kuullut sinun isästä viime aikoina?” ja ”Hänen mielestä minun aika sinun kanssa riittää jo varmaan.” (246) Ehkä hän puhuu jotenkin oudosti myös alkuteoksessa.
Näissä romaaneissa viehätti nimenomaan ajankuva, se miten sodan jäljet näkyvät yhä vuosien kuluttua. Koska tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun alkuun, rikoksia ratkotaan perinteisesti jalka- ja aivotyöllä – rauhallinen tahti ilman älylaitteita, somettamista ja aseiden pauketta miellytti ainakin minua.
Jos historiallinen rikoskirjallisuus kiinnostaa, niin lisävinkkejä löytyy artikkelistani ”Sisällissota kaksituhattaluvun rikosromaaneissa” (pdf, 2019), jossa esittelen muun muassa Virpi Hämeen-Anttilan, Timo Sandbergin ja Mikko Porvalin teossarjoja.
Maisie Dobbsin ensimmäinen juttu (Maisie Dobbs, 2003). Suom. Tuulia Tipa. Tammi, 2025. 345 s.
Maisie Dobbs ja valkoisten höyhenten tapaus (Birds of a Feather, 2004). Suom. Tuulia Tipa. Tammi, 2025. 379 s.
Maisie Dobbs ja välttämättömät valheet (Pardonable Lies. 2005). Suom. Maria Lyytinen. Tammi 2025. 394 s.
Tammi-kustannuksen sivuilla on lukunäyte jokaisesta romaanista.
Jacqueline Winspearin sivuilla on luettelo kaikista Maisie Dobbs -sarjan teoksista.
Sarjan aloitusosasta myös blogeissa Kirjahilla ja Kirjasähkökäyrä.
Jos Soinin teos voidaan lukea vapaussotakirjallisuuden maltilliseen osaan, Väinö Saraojan seikkailukertomus Vapaussodan verikentillä (1918) edustaa toista äärilaitaa: vastapuolen edustajat ovat ulkonäköään myöten vastenmielisiä olentoja ja heidän hirmutekojaan kuvataan yksityiskohtaisesti. Päähenkilö on sähkötyömies Pajula, joka on ”sosialisti, mutta varsin kunniallista laatua”. Vaikka hänessä on ”hieno vivahde mieletöntä bolshevismia”, on hän itseasiassa niin kunniallinen, että taistelee valkoisen armeijan mukana ja on valmis ”ryssien” ohella karsimaan myös osan Suomen kansasta, jotta ”meistä tulisi todella sekä vapaa että älykäs kansa”. Teoksessa hätkähdyttää ehkä eniten juuri viittaus rodunjalostukseen. Nykyromaaneissa tällaiset kommentit lausutaan joko tarinan roiston suulla tai tuodaan muulla tavoin esiin osana ajankohdan aatevirtauksia, kuten esimerkiksi Virpi Hämeen-Anttilan Karl Axel Björkin tutkimuksista kertovan sarjan toisessa osassa Käärmeitten kesä (2015), josta myöhemmin lisää.
Kompleksisin henkilökuva on Eino Leinon romaanissa Elina (1919), jossa pohditaan sankaruuden olemusta ja uhrivalmiutta. Teoksesta otettiin heti ilmestymisvuonna uusi painos nimellä Punainen sankari, jonka tekijä katsoi kuvaavan paremmin sisältöä. Torpanpoika Heikki Takaharju pääsee pitäjän rovastin maisteripojan oppiin ja sitä kautta hyvään virkaan senaattiin. Torpparikysymyksestä väitöskirjaa tekevältä maisterilta Heikki imee ”ensimmäiset käsityksensä – – yhteiskunnallisesta vallankumouksesta”. Mutta hänen ihanteensa ei kestä, ja nuoruuden into vaihtuu kyynisyyteen ja laskelmointiin siitä, onnistuuko vallankumous ja kannattaako siihen lähteä mukaan. Hän ei tunne olevansa enää mitään:
Kirjallisuutta ja tutkimusta 