Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo

Rikoksia sodan varjossa

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo. Atena. 2018. 271 s.

Mikko Porvalin Karelia Noir -sarja on ollut virkistävä poikkeus historiallisten rikosromaanien joukossa, sillä Helsingin sijaan tapahtumat sijoittuvat Viipuriin. Kadonneen kaupungin varjo on etsiväkaksikko Johannes Kähösen ja Salomon Eckertin tutkimuksista kertovan trilogian päätösosa. Ensimmäinen osa Sinisen kuoleman kuva kuvasi 1920-lukua, toinen osa Veri ei vaikene 1930-luvun oikeistoliikehdintää päättyen talvisotaan ja Viipurin pommituksiin. Nyt Porvali ottaa käsittelyynsä jatkosodan ja sodan jälkeisen ajan. Jokaisessa teoksessa Porvali kuvaa tutkimusmenetelmien kehittymistä ja poliisin tasapainoilua poliittisten ääripäiden välillä. Päähenkilöinä Kähönen ja Eckert ovat sopivasti erilaisia: edellinen noudattaa lain kirjainta, jälkimmäinen kiertää lakia ja ottaa sen tarpeen vaatiessa omiin käsiinsä.

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Mikko Porvali: Veri ei vaikene
Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo

Mikko Porvalin Karelia Noir -trilogia Sinisen kuoleman kuva (2015), Veri ei vaikene (2016) ja Kadonneen kaupungin varjo (2018) kattaa neljä vuosikymmentä 1920-luvun alkuvuosista sodan jälkeisiin vuosiin.

Porvali on kertonut halunneensa kuvata rikospoliisin työn todellisuutta, sitä että tutkittavana on yhden sijaan kymmeniä tapauksia samanaikaisesti. Sarjan tässäkin osassa riittää tapahtumia. Uudella rajalla Neuvostoliiton puolelle joutuu kolme miestä, jotka olisi saatava takaisin Suomeen. Jatkosodan alussa Viipuri vallataan takaisin, mutta venäläiset ovat miinoittaneet kaupungin räjähteillä, joiden mekanismi aiheuttaa päänvaivaa – lopulta purkamiseen käytetään apuna jopa Säkkijärven polkkaa. Kähönen seuraa desanttien liikkeitä ja Eckert yrittää tunnistaa sotavankien joukosta vakoojat. Kun Neuvostoliitto rauhan solmimisen jälkeen vaatii sotavankien palauttamista, kuljettavat miehet vakoilijoiksi koulutettuja Tornion kautta Ruotsiin. Sodan jälkeen Kähönen toimii nimismiehenä Kuhmoisissa. Kähöselle tuttu vanhempi pariskunta kuolee, ja vaikka kuolema on luonnollinen, odottaa häntä yllätys. Miehen henkilöllisyyden selvitys vaatii vuosien työn ja nivoutuu yllättäen teoksen alussa kuvattuihin tapahtumiin ja Eckertin sukutaustaan.

Porvali on rikostutkija ja historioitsija. Rikoshistoriasta kiinnostuneille Porvalin teokset antavat paljon, sillä kuvatuista tapahtumista monet, kuten Poikkijärven postiryöstö ja poliisikuolemat, pohjautuvat todellisuuteen. Yksittäisiä tapauksia mielenkiintoisempi on silti teosten miljöö ja ajankuva. Porvali kuvaa koskettavasti niitä, jotka menettivät kotiseutunsa. He eivät menettäneet vain maallista omaisuuttaan, vaan ”sosiaaliset ympyränsä: työpaikan, ystäväpiirin, usein parisuhteen, kantaravintolat, urheiluseurat ja näytelmäkerhot”, sen näkymättömän, jota ei ”osattu purkaa sanoiksi”. Teokset etenevät ajallisesti päätä huimaavaa vauhtia, mikä onkin ainoa moitittava seikka. Olisin toivonut, että tekijä olisi malttanut hidastaa vauhtia, sillä Viipurissa ja näiden etsivien parissa olisi viihtynyt pitempäänkin.

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 21.2.2019)

Sisällissota kaksituhattaluvun rikosromaaneissa

Historiallinen rikosromaani on tehnyt läpimurtonsa Suomessa vasta kaksituhattaluvulla. Erityisesti 1920-luku on ollut kotimaisten kirjailijoiden suosiossa, sillä niin Nina Hurma, Virpi Hämeen-Anttila, Mikko Porvali kuin Timo Sandberg ovat sijoittaneet tapahtumat tälle vastakkaisten ilmiöiden ja aatteiden värittämälle vuosikymmenelle. Timo Saarto sen sijaan kuvaa kahdessa romaanissaan aikaa juuri ennen sisällissotaa sekä sotakevättä.

Kieltolaki, maata hallitsevien voittajien pelko uudesta kapinasta ja hävinneiden punaisten katkeruus leimasivat sodan jälkeistä aikaa pitkään. Poliittinen ilmapiiri oli tulehtunut ja näkyi työpaikoilla työntekijöiden lakkoiluna ja työmaaterrorina, työnantajien asettamina sulkuina ja lakonmurtajien käyttönä – tätä kuvaa esimerkiksi Timo Sandberg Otso Kekki -sarjassaan, jonka aloitti Mustamäki (2013). Virpi Hämeen-Anttila, Nina Hurma ja Timo Saarto kuvaavat romaaneissaan 1910-luvun lopun ja 1920-luvun alun Helsinkiä, Sandberg Lahtea. Mikko Porvalin Karelia Noir -sarja tekee virkistävän poikkeuksen sijoittumalla Viipuriin. Itärajan läheisyys tuo juoneen oman mausteensa. Poliisikaksikko Johannes Kähönen ja Salomon Eckert seuraavat muiden töiden ohella rajaa vilkkaasti ylittäviä salakuljettajia ja kommunisteja.

Rikoskirjallisuudella on muihin lajityyppeihin, kuten historiallisiin romaaneihin, sotakirjallisuuteen ja sarjakuviin, nähden kotikenttäetu, sillä sen ydintä on rikoksen, usein murhan, ratkaiseminen ja rikollisen tuominen oikeuden eteen.  Yksittäisten rikosten ohella teoksissa nostetaan lähes aina esille sotarikokset ja sodan jälkeiset väärinkäytökset, kuten laittomat teloitukset ja punaorpojen uudelleen sijoittaminen. Usein selvitettävän rikoksen syyt ulottuvat sota-aikaan: koetut vääryydet halutaan kostaa, mikä johtaa uuteen rikokseen.

Sodan jälkeinen yhteiskunta koettiin epäoikeudenmukaiseksi. Valkoista puolta edustaneita kohdeltiin eri tavoin kuin punaisia, ja esimerkiksi jääkärit ja suojeluskuntalaiset saattoivat selvitä rangaistuksetta vakavistakin rikoksista. Niin Sandberg, Porvali kuin Hämeen-Anttila mainitsevat vuonna 1921 Vaasan Palosaaren poliisiasemalla tapahtuneet surmat: jääkäriluutnantti Otto Joki ampui häntä asemalle viemässä olleet kaksi poliisia. Joki oli humalassa ja selvisi teostaan ilman rangaistusta.

Miten sisällissota ja sen jälkipuhdistus näkyvät teoksissa? Millaisia puolia ja tarinoita vuoden 1918 tapahtumista kirjailijat nostavat esille? Millaisia hahmoja teosten päähenkilöt, poliisit ja etsivät, ovat?

Näistä aiheista enemmän laajemmassa tekstissä Sisällissota kaksituhattaluvun rikosromaaneissa (pdf, 27 s.), jossa käsittelen seuraavia teoksia:

  • Nina Hurma: Yönpunainen höyhen (2013)
  • Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä. Kolme viikkoa Karl Axel Björkin elämässä maaliskuussa 1921 (2014) ja Käärmeitten kesä. Karl Axel Björkin uusia tutkimuksia (2015)
  • Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva (2015) ja Veri ei vaikene (2016)
  • Timo Saarto: Kuoleman kuukausi (2017) ja Kevään varjo (2018)
  • Timo Sandberg: Mustamäki (2013) ja Murhakuja (2016)

Historiallisten rikosromaanien viime vuosina saamat palkinnot kertovat lajin arvostuksesta. Timo Sandberg sai Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon romaanistaan Mustamäki, Mikko Porvali Karelia Noir -sarjan toisesta osasta Veri ei vaikene ja Timo Saarto romaanistaan Kuoleman kuukausi. Lue palkintoraadin perustelut Dekkariseuran sivuilta. Palkitut teokset on esitelty seuran julkaisemassa Ruumiin kulttuuri -lehdessä.