Avainsana-arkisto: joukkomurha

Viipuri 1918 kaunokirjallisuudessa

Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 (2013) korostaa Viipurin merkitystä sisällissodan tapahtumapaikkana. Punaisille liikenneyhteyden säilyttäminen Neuvosto-Venäjälle oli asekuljetusten takia elintärkeää. Juuri ennen kuin valkoiset huhtikuun lopulla saivat Viipurin haltuunsa, surmasivat punaiset Viipurin lääninvankilassa kolmekymmentä ihmistä: henkilökuntaa ja vankeja. Valtauksen myötä punainen terrori vaihtui valkoiseen. Heti valtauksen jälkeen tapahtui Keskisarjan sanoin ”Suomen historian suurin teloitus”: valkoiset ampuivat linnoitusalueen niin sanotulla Haminan portilla yli kaksisataa venäläistä tai venäläiseksi luultua, joukossa oli myös valkoisia kannattaneita siviilejä.

Kaunokirjallisuudessa Viipurin valtausta on käsitelty yllättävän vähän, vielä vähemmän venäläissurmia. Tekstissä ”Viipuri 1918 – faktaa ja fiktiota” esittelen joitain sisällissodan aikaiseen Viipuriin sijoittuvia teoksia. Alkuun olen koonnut taustaa venäläissurmista sekä lääninvankilassa tapahtuneista murhista Teemu Keskisarjan ja Lars Westerlundin tutkimusten pohjalta. Romaaneista käsittelen tarkemmin Martti Backmanin 2016 ilmestyneen Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 sekä Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918, joka voitti Päätalo-instituutin vuoden 2019 Möllärimestari-palkinnon. Luvussa ”Muu kaunokirjallisuus Viipurin tapahtumista” on valikoima esimerkkejä eri vuosikymmeniltä. Tässä luvussa nimimerkin ”Tykkimies” muistelma tapahtumista vuodelta 1919 ja laulunäytelmästään Jääkärin morsian tunnetun Sam Sihvon romaani Palava kaupunki (1931). Eino Koivistoisen vuonna 1963 ilmestyneen lapsikuvauksen Siivetön enkeli olen esitellyt blogissani aiemmin (ks. 18.11.2018 julkaistu Unohdettu helmi II – Eino Koivistoisen Siivetön enkeli), joten se vain lyhyenä mainintana tällä kertaa, muutenkin kaupunki jää teoksessa taustalle. Anna-Lisa Sahlströmin En såg sig om – och vände (1995) ja Tuure Vierroksen Kalman poika (2006) -romaaneissa molemmissa päähenkilönä on Edvard Gylling, yksi punaisten johtohahmoista. Viimeisenä esittelyssä on Ellinor Mendin hurmaava kuvateos Punikkityttö ja jääkäriupseeri, joka on piirretty jo 1920 mutta julkaistiin vasta 1982.

Martti Backmanin Harriet ja Olof sekä Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918
Martti Backmanin Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 ja Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918 pohjautuvat tekijöiden sukuhistoriaan. Molemmissa kuvataan niin punaista kuin valkoista terroria.

Martti Backmanin ja Marja Klefströmin romaaneille yhteistä on se, että molemmat pohjautuvat tekijöiden omaan sukuhistoriaan mutta sitovat samalla tapahtumat osaksi paikallista ja kansallista historiaa. Backmanin teoksessa pääosassa on kirjailijan isoisä asianajaja Fritz Wiik, joka todellisuudessakin teki selvitystä venäläisten joukkomurhasta. Backmanin teos on sekoitus fiktiota ja tutkimuksiin perustuvia faktoja, ja teoksessa esiintyy useita historiankirjoista tuttuja henkilöitä – Backman nimittääkin romaaniaan faktioksi. Klefströmin romaanin pääosassa on tavallinen viipurilainen perhe, joten sen näkökulma on enemmän mikrohistoriallinen, vaikka myös historiankirjoituksesta tuttuja henkilöitä mainitaan. Historiallisen tiedon välittäjinä molemmat teokset täyttävät historialliselle romaanille sen alkuajoista saakka asetettua tehtävää. Yksittäisten ihmisten kokemuksia kuvatessaan ne ovat helposti lähestyttäviä ja tavoittavat sellaisenkin lukijakunnan, jota tiukasti faktoihin pitäytyvä historiantutkimus ei kiinnosta.

Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918 (2018) on kirjailijan äidin muisteluksiin pohjautuva romaani. Palkintoraati kiitti niin teoksen kieltä kuin tapaa yhdistää yksityinen ja yleinen historia. Teos on kirjoitettu päiväkirjan muotoon kirjoittajanaan perheen nuorin tytär Katri. Päiväkirjamerkintöjen kertovat osuudet ovat yleiskieltä. Keskustelut käydään karjalanmurteella, mutta kuitenkin niin, että kaltaiseni ummikkokin pysyi mukana. Katri käy viimeistä vuotta koulua, mutta koulunkäynti keskeytyy, kun sota alkaa. Perheeseen kuuluu lisäksi kolme muuta tytärtä, vanhemmat sekä palvelija Hulda.

Kauppiasperheen kokemusten kuvaus painottaa väistämättä enemmän valkoisten kuin punaisten näkökulmaa. Väkivaltaisuuksiin sortuvat molemmat sodan osapuolet, ja tätä teos kuvaa tasapuolisesti.

Punaisten terrori Wiipurissa oli kauheaa. Nyt eletään valkoisen terrorin aikaa. Tapahtuu kotietsintöjä, mielivaltaista tappamista, seurauksena punaorpoja, joista kukaan ei välitä, leskiä, äitejä suremassa poikiaan. Tämän keskellä voittajat tepastelevat isännän elkein kuusenoksat hatuissaan pitkin Wiipurin katuja ja vähän välittävät surevien itkuista. (303)

Katri pohtii usein naisten, erityisesti piikojen asemaa isäntien mielivallan alla, ja löytää näin perustelut sille, miksi monet naiset liittyvät punakaartiin. Samoin teoksen lopulla tuodaan esiin punaorpojen lohduton tilanne.

Synkistä tapahtumista huolimatta teoksessa on myös huumoria. Seuraava ote on hyvä esimerkki niin huumorista kuin murteen käytöstä. Kohtauksessa yksi perheen tyttäristä, punakaartiin liittynyt Mari, on käymässä kotonaan.

– Sil nii kaua ko on valta verehimmosel porvariluokal, ei sorto pääty eikä köyhälistö kyyneleet kuivu. Ei mikkää vallakummous oo ylevämp, jalos uhrautuvaisuuvessaa ja lannistumattomas sankaruuvessaa ihanamp, ko tää köyhälistö vallakummous, saarnasi punaherätyksen saanut kauppiaan tytär ja pisteli hyvällä ruokahalulla rasvaa tihkuvaa siankylkeä suuhunsa. – –
– Sen sijaan, että pomeloit aatteitasi, tekisit jotain, että pappa pääsee vapaaksi ja joutuin.
Mari mietti hetken. Otsaan ilmestyi syvä ryppy ja nyrhitty polkkatukka heilahteli puolelta toiselle.
– Mie käyn puhhuu mei plutoonapäälliköl. Minnuuko ei laskettu enshättää sin rintamal, ni mie oon nyt tääl Wiipuris niiko palkalaskijan työväentalol. – –
Marin punaiseksi aivopestyssä päässä on vielä hitunen rakkautta porvariperhettään kohtaan. (153–154)

Mainittakoon, että perheen tarina jatkuu romaanissa Paluu Viipurinlahdelle (2020).

Lisää niin Klefströmin kuin Backmanin ja muiden edellä mainittujen teoksista tekstissäni ”Viipuri 1918 – faktaa ja fiktiota” (pdf-tiedosto).

Martti Backmanin Harriet ja Olof -romaanista myös blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi.
Marja Klefströmin Möllärimestari-palkinnosta esim. Kalevassa 5.7.2019.
Anja Susi kuvaa lukukokemustaan Klefströmin romaanista arviossaan Länsi-Uusimaa-lehdessä 12.3.2019 otsikolla ”Yksittäisen ihmisen sota-arjen kokemukset”.

Vilén & Jokisipilä: Kiitoskortti Hitleriltä / Lars Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943

Vieraassa univormussa

Jari Vilén & Markku Jokisipilä: Kiitoskortti Hitleriltä. SS-mies Jorma Laitisien päiväkirjat 1941–1943. Minerva, 2020. 208 s.

Lars Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943. Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon. Suom. Timo Soukola. SKS, 2019. 372 s. (Teos pdf-tiedostona)

Suomalaisten SS-vapaaehtoisten kohtalot ja toiminta Saksan itärintamalla jaksavat kiinnostaa. Aiheesta on kirjoitettu lukuisia teoksia, joista tunnetuin lienee Mauno Jokipiin järkälemäinen Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia (1968). Jokipiin tutkimusta arvostetaan yhä, mutta useat nykyhistorioitsijat ovat moittineet häntä puolueellisuudesta ja haluttomuudesta käsitellä tapahtuneita väkivaltaisuuksia.

Alkuaan englanniksi julkaistun Lars Westerlundin Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943. Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon (2019) taustalla on tutkimushanke, joka sai alkunsa Simon Wiesenthal -keskuksen johtajan presidentti Sauli Niinistölle osoittamasta pyynnöstä laatia selvitys suomalaisten osuudesta juutalaisten surmaamiseen.

Vilén & Jokisipilä: Kiitoskortti Hitleriltä / Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943

Westerlund seuraa SS-divisioona Wikingin reittiä Ukrainan kautta Kaukasiaan. Yksittäisten paikkakuntien tapahtumia valottavat muiden lähteiden ohella eri maista tulleiden SS-sotilaiden päiväkirjamerkinnät. Miesten asenteet vaihtelevat innokkaista kansallissosialismin kannattajista ja sen kaikki ilmenemismuodot hyväksyvistä saksalaisten raakuutta vastustaviin. Suomalaisten SS-miesten kertomukset on erotettu omiksi alaluvuikseen. Surmattujen siviilien ja sotavankien määrät ovat pysäyttäviä ja kuvatut julmuudet puistattavia. Useissa kylissä paikalliset asukkaat ottivat riemuiten saksalaiset vastaan ja olivat ensimmäisinä pahoinpitelemässä juutalaisia.

Westerlundilla on ollut käytössään 76 suomalaisen vapaaehtoisen päiväkirjat, joista 34 alkuperäisessä käsinkirjoitetussa asussa. Jari Vilénin ja Markku Jokisipilän toimittama Kiitoskortti Hitleriltä. SS-mies Jorma Laitisen päiväkirjat 1941–1943 (2020) esittelee yhden tällaisen päiväkirjan. Autonkuljettajana ja moottoripyörälähettinä toimineen Laitisen merkinnät ovat osin lakonisia toteamuksia (”29.6. Taasen matkalla itää kohden”), osin pitempiä kirjauksia taisteluista mutta myös arkisista asioista kuten ruoanhankinnasta tai kotoa tulleista kirjeistä. Suomalaiset vapaaehtoiset olivat Westerlundin tutkimuksen mukaan tietoisia joukkomurhista sotaretken alusta saakka, niin myös Laitinen, joka kirjoittaa surmista jo 2.7.: ”Matka jatkuu itään. Kosketus viholliseen. – – Paljon juutalaisia tapettu.” Tekijöiden mukaan Laitisen tapa kuvata tapahtumia passiivissa osoittaa, että hän ei itse osallistunut tekoihin. Lyhyet merkinnät kertovat myös järkytyksestä.

Suomalaisten ja saksalaisten yhteistyöstä huolimatta suomalaisia ei pidetty arjalaisina. Laitinen sai kokea usein halveksuntaa saksalaisten joukkuetovereiden taholta, itse hän puhuu halventavasti ”valionuorukaisista” ja penikoista: ”Sikoja ja varkaita ovat kaikki. Ottavat kaikki mitä näkevät, oli kaverin tai jonkun muun. On hyvä, että tietää mitä nämä ovat.” Laitisen päiväkirjamerkinnöissä on puolen vuoden tauko ajalta, jolloin hän oli Krakovassa hakemassa ajoneuvoja divisioonalle. Näkikö hän, kun kaupungin getto tyhjennettiin ja 15000 juutalaista lähetettiin tuhoamisleireille? On epäselvää, onko päiväkirja hävinnyt, hävitetty vai eikö hän jostain syystä kirjoittanut. Laitinen haavoittui lokakuussa 1942 ja vietti loppuajan eri sairaaloissa ennen kotiuttamista 3.6.1943. Sotainvalidina hän ei joutunut muiden tavoin enää rintamalle Suomessa.

Laitisen päiväkirjamerkintöihin tehdyt lisäykset ja korjaukset ovat pilkkuja myöten hakasulkeissa, ja merkintöjä taustoittavat kommentit on erotettu harmaalla pohjalla. Alku- ja päätösluvut kertovat vapaaehtoisten joutumisesta Suomen ulkopolitiikan pelinappuloiksi, kotiuttamiseen liittyvistä kiemuroista sekä panttipataljoonaa koskevista uusista tulkinnoista. Tuloksena on onnistunut, informatiivinen kokonaisuus, joka valottaa niin yksittäisen sotilaan kuin koko pataljoonan vaiheita.

Entä kysymys siitä, osallistuivatko suomalaiset SS-vapaaehtoiset väkivaltaisuuksiin? Westerlundin tutkimuksen loppupäätelmä on, että he ”osallistuivat väkivallantekoihin siviilejä ja juutalaisia kohtaan”, mutta että ”tieto ei ole yksiselitteistä eikä täysin luotettavasti varmennettavissa”. Teoksen suomenkieliseen laitokseen saatiin uutta tietoa nykyisen Pohjois-Ossetian alueella lähellä Georgian rajaa sijaitsevan Toldzgunin tapahtumista. Arkistotiedot, suulliset kertomukset ja uusi päiväkirjalöytö kertovat suomalaisen pioneeriryhmän osallistuneen viiden siviilin ja kahden sotavangin surmaamiseen.

Saksaan vapaaehtoiseksi lähti yli 1400 miestä. Motiivit vaihtelivat: monia yhdisti kommunisminvastaisuus ja halu päästä taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan, toisia houkutteli mahdollisuus saada korkeatasoista sotilaallista koulutusta tai yksinkertaisesti seikkailunhalu. Äärioikeiston kannattajia oli enemmän kuin aiemmin on arvioitu. Myös asenteet vaihtelivat, joukkoon mahtui niin antisemitistejä kuin juutalaisiin myötätuntoisesti suhtautuneita. SS-vapaaehtoisista ei pitäisikään puhua kollektiivina. Markku Jokisipilä toisti Ylen aamun haastattelussa Kiitoskortti Hitlerille -teoksessakin esiin tuodun ajatuksen siitä, että vaikka jotkut mahdollisesti osallistuivat väkivaltaisuuksiin, on varottava leimaamasta koko ryhmää.

Teoksista lisää mm. seuravilla sivustoilla:

Markku Jokisipilä aiheesta Ylen aamussa ja Ylen sivuilla
Kiitoskortti Hitleriltä -teoksesta MTV:n sivuilla
Teoksesta arvio Esa Pesosen blogissa

Westerlundin teos on vapaasti ladattavissa Kansallisarkiston sivuilta. Sivuilla lisätietoa tutkimushankkeesta ja linkkejä aineistoihin.
Westerlundin teoksesta Aamulehden sivuilla