Kirjallisuutta ja tutkimusta

Joskus minulta kysytään, miksi vielä ”kirjoittelen”, miksi en ryhdy eläkeläiseksi. Kirjoitan, koska haluan ja koska se on intohimoni. Kirjoitan sisäisestä pakosta, muita pakkoja ei ole. Kirjoittaminen nostaa mielialaa ja antaa mielihyvää, tyydytystä ja tarkoitusta. (10)

Anneli Kanto kertoo yhdeksi syyksi päiväkirjan kirjoittamiseen kaipuun proosan pariin, sillä kolme draamaprojektia työllisti hänet niin, ettei aikaa jäänyt muulle. Kanto kirjasi mietteitään kirjoittamisesta, vanhenemisesta ja maailmanmenosta kesäkuusta 2024 seuraavaan kesään. Kirjan nimeksi ei kuitenkaan tullut ”vanheneminen vituttaa” vaan Elämänlangalla, joka on poimittu David Albaharin teoksessaan Juotikkaat (2006, suom. 2020) esittämästä ajatuksesta elämästä kudelmana, jota mikään hallinto ei pysty täysin tuhoamaan. ”Tyhjyydessä roikkuva elämänlanka, siinä täsmällinen kuva päivilleni” (303), toteaa Kanto Albaharia siteeraten. Alaotsikon kolme sotaa ovat teoksessa kommentoidut Ukrainan sota, Gaza ja isoviha.

Historiallista draamaa ja proosaa

Teoksessa saavat paljon tilaa Kannon aiemmat romaanit. Veriruusut, Lahtarit ja Punaorvot -teoksista tuli suunnittelematta sisällissotaa naisten, miesten ja lasten näkökulmasta kuvaava trilogia. Kiinnostavaa oli lukea, millaisista sattumista ja kohtaamisista teokset ovat saaneet alkunsa. Rottien pyhimys (2021) sai alkusysäyksen kesäyliopiston taidehistorian kurssilla.

En suinkaan odottanut kirjasta menestystä ja kustantamossa oltiin sitä mieltä, että Rottien pyhimys -nimistä romaania olisi mahdoton myydä. Pidin kuitenkin nimestä jääräpäisesti kiinni, sillä se oli mielestäni ainoa mahdollinen. Yhdistelmä rotta ja pyhimys oli niin yllättävä, ja Hattulan kirkon sakastin ikkunanpielessä on rottien pyhimys, Pyhä Kakukylla, jonka vartaloa pitkin kiipeää kolme suurta ja pitkähäntäistä rottaa. (369–370)

Ennustus vaikeasti myytävästä kirjasta oli väärä, sillä teoksesta on otettu 15 painosta, se on saanut lukuisia palkintoja ja siitä on tehty näytelmä ja musikaali – ja Hattulan kirkon kävijämäärät ovat moninkertaistuneet.

Isoviha-ooppera, jonka libreton kirjoittamista Kanto kuvaa, sai ensi-iltansa kesällä 2025 Ilmajoen Musiikkijuhlilla ja esityksiä on myös tänä kesänä. Kanto – jonka ehdotuksen Musiikkijuhlat valitsi juhlavuoden aiheeksi – kertoo halunneensa kirjoittaa terrorin ajasta ja ”tavallisten ihmisten kokemuksista, kärsimyksistä ja sitkeydestä” eikä vain taustaa seikkailutarinalle (100). Isoviha kaikkine julmuuksineen oli ahdistava aihe ja meni ihon alle, eikä romaania ole tulossa. Kirjailija saattaa kuitenkin muuttaa mielensä, jos pään sisällä pulisevat isoonvihaan liittyvät henkilöt – tässä tapauksessa tytöt – pakottavat kirjoittamaan (175). Kiinnostava oli ajatus epigenetiikasta, johon muistaakseni törmäsin ensimmäisen kerran Sari Näreen teoksessa Sodat esiäitieni silmin (2025). Termillä viitataan siihen, että esivanhempiemme rankat kokemukset voisivat solutasolla siirtyä jälkipolville. Voisivatko siis isonvihan aikaiset hirveät kokemukset periytyä ja tulla näkyviin esimerkiksi painajaisina?

Oranssi hirviö ja kansanmurha

Kanto kommentoi pisteliäästi maailman tapahtumia, jotka ovat omiaan masentamaan kenet tahansa ei vain ”aamusuruista” kärsivää. Elon Muskin ja Trumpin toimet ovat kuin Margaret Atwoodin dystopiasta ja Trumpin ja Putinin kaveeraaminen tuo mielleyhtymän Hitlerin ja Stalinin sopimuksesta. Uutisissa kerrotaan lähes päivittäin Gazassa nälkään kuolevista lapsista, joten emme voi puolustautua tietämättömyydellä. Osansa saa Suomen hallitus, joka on leikannut kulttuurista ja opiskelusta ja suosinut hyvätuloisia. On helppo yhtyä Kannon mietteisiin.

Kommentoi Kanto sitten kirjoittamista tai maailmanpolitiikkaa, niin hän tekee sen omalla tyllillään, jossa on häivähdys huumoria tai ainakin ironiaa.

Luku- ja katseluvinkkejä

Elämänlangalla antoi myös koko joukon luku- ja katseluvinkkejä:

• josko tänä kesänä kävisin katsomassa Isoviha-oopperaan Ilmajoen Musiikkijuhlilla
• seuraavalla Tallinnan-matkalla käyn ehdottomasti Nigulisten kirkossa ihailemassa Bernt Notken Kuolemantanssi-maalausta (377)
• lukulistalleni sujahti Boris Pahorin keskitysleirimuistelmat Nekropoli (2006) – olen Kannon tavoin ihmetellyt Auschwitz-kirjallisuutta, jolle ei näy loppua (395)
• ja Eila Pennasen Ruusuköynnös (1973), jossa päivitellään Johanneksenkirkon eli Tampereen Tuomiokirkon maalauksia (411). Ehkä vihdoin saan luettua koko Himmu-sarjan.
• aion myös katsoa Kafka-sarjan, joka onneksi on yhä nähtävissä Areenassa (285)

Olen lukenut Kannon historiallisista romaaneista kaikki muut paitsi ensimmäisen Piru, kreivi, noita ja näyttelijä vuodelta 2007 (ja Veriruusut useampaan kertaan). Kanto kertoo monissa kohdin kaipaavansa proosan kirjoittamista, joten ei liene liian julmaa toivoa, että kirjailijan pään sisällä puhuvat isonvihan aikaa elävät tytöt saavat hänet vielä kerran tarttumaan historialliseen aiheeseen.

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Kolmen sodan päiväkirja. Gummerus, 2026. 459 s.

Anneli Kannon sivut

Isoviha-ooppera Ilmajoen Musiikkijuhlilla

Olen aiemmin arvioinut Kannolta teokset Kirjoittamassa (2020) ja Punaorvot. (2023)