Avainsana-arkisto: päiväkirjat

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Kolmen sodan päiväkirja

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Joskus minulta kysytään, miksi vielä ”kirjoittelen”, miksi en ryhdy eläkeläiseksi. Kirjoitan, koska haluan ja koska se on intohimoni. Kirjoitan sisäisestä pakosta, muita pakkoja ei ole. Kirjoittaminen nostaa mielialaa ja antaa mielihyvää, tyydytystä ja tarkoitusta. (10)

Anneli Kanto kertoo yhdeksi syyksi päiväkirjan kirjoittamiseen kaipuun proosan pariin, sillä kolme draamaprojektia työllisti hänet niin, ettei aikaa jäänyt muulle. Kanto kirjasi mietteitään kirjoittamisesta, vanhenemisesta ja maailmanmenosta kesäkuusta 2024 seuraavaan kesään. Kirjan nimeksi ei kuitenkaan tullut ”vanheneminen vituttaa” vaan Elämänlangalla, joka on poimittu David Albaharin teoksessaan Juotikkaat (2006, suom. 2020) esittämästä ajatuksesta elämästä kudelmana, jota mikään hallinto ei pysty täysin tuhoamaan. ”Tyhjyydessä roikkuva elämänlanka, siinä täsmällinen kuva päivilleni” (303), toteaa Kanto Albaharia siteeraten. Alaotsikon kolme sotaa ovat teoksessa kommentoidut Ukrainan sota, Gaza ja isoviha.

Anneli Kannon teoksen Elämänlangalla. Kolmen sodan päiväkirja kansikuva.
Elämänlangalla-teoksen kansi kuvaa hyvin sitä ”sälää”, josta elämä koostuu ja jota Anneli Kanto raikkaasti kommentoi. Kuvassa myös rakas Tinke-kissa, jonka elämästä ja poismenosta Kanto kertoo.

Historiallista draamaa ja proosaa

Teoksessa saavat paljon tilaa Kannon aiemmat romaanit. Veriruusut, Lahtarit ja Punaorvot -teoksista tuli suunnittelematta sisällissotaa naisten, miesten ja lasten näkökulmasta kuvaava trilogia. Kiinnostavaa oli lukea, millaisista sattumista ja kohtaamisista teokset ovat saaneet alkunsa. Rottien pyhimys (2021) sai alkusysäyksen kesäyliopiston taidehistorian kurssilla.

En suinkaan odottanut kirjasta menestystä ja kustantamossa oltiin sitä mieltä, että Rottien pyhimys -nimistä romaania olisi mahdoton myydä. Pidin kuitenkin nimestä jääräpäisesti kiinni, sillä se oli mielestäni ainoa mahdollinen. Yhdistelmä rotta ja pyhimys oli niin yllättävä, ja Hattulan kirkon sakastin ikkunanpielessä on rottien pyhimys, Pyhä Kakukylla, jonka vartaloa pitkin kiipeää kolme suurta ja pitkähäntäistä rottaa. (369–370)

Ennustus vaikeasti myytävästä kirjasta oli väärä, sillä teoksesta on otettu 15 painosta, se on saanut lukuisia palkintoja ja siitä on tehty näytelmä ja musikaali – ja Hattulan kirkon kävijämäärät ovat moninkertaistuneet.

Isoviha-ooppera, jonka libreton kirjoittamista Kanto kuvaa, sai ensi-iltansa kesällä 2025 Ilmajoen Musiikkijuhlilla ja esityksiä on myös tänä kesänä. Kanto – jonka ehdotuksen Musiikkijuhlat valitsi juhlavuoden aiheeksi – kertoo halunneensa kirjoittaa terrorin ajasta ja ”tavallisten ihmisten kokemuksista, kärsimyksistä ja sitkeydestä” eikä vain taustaa seikkailutarinalle (100). Isoviha kaikkine julmuuksineen oli ahdistava aihe ja meni ihon alle, eikä romaania ole tulossa. Kirjailija saattaa kuitenkin muuttaa mielensä, jos pään sisällä pulisevat isoonvihaan liittyvät henkilöt – tässä tapauksessa tytöt – pakottavat kirjoittamaan (175). Kiinnostava oli ajatus epigenetiikasta, johon muistaakseni törmäsin ensimmäisen kerran Sari Näreen teoksessa Sodat esiäitieni silmin (2025). Termillä viitataan siihen, että esivanhempiemme rankat kokemukset voisivat solutasolla siirtyä jälkipolville. Voisivatko siis isonvihan aikaiset hirveät kokemukset periytyä ja tulla näkyviin esimerkiksi painajaisina?

Oranssi hirviö ja kansanmurha

Kanto kommentoi pisteliäästi maailman tapahtumia, jotka ovat omiaan masentamaan kenet tahansa ei vain ”aamusuruista” kärsivää. Elon Muskin ja Trumpin toimet ovat kuin Margaret Atwoodin dystopiasta ja Trumpin ja Putinin kaveeraaminen tuo mielleyhtymän Hitlerin ja Stalinin sopimuksesta. Uutisissa kerrotaan lähes päivittäin Gazassa nälkään kuolevista lapsista, joten emme voi puolustautua tietämättömyydellä. Osansa saa Suomen hallitus, joka on leikannut kulttuurista ja opiskelusta ja suosinut hyvätuloisia. On helppo yhtyä Kannon mietteisiin.

Kommentoi Kanto sitten kirjoittamista tai maailmanpolitiikkaa, niin hän tekee sen omalla tyllillään, jossa on häivähdys huumoria tai ainakin ironiaa.

Luku- ja katseluvinkkejä

Elämänlangalla antoi myös koko joukon luku- ja katseluvinkkejä:

  • josko tänä kesänä kävisin katsomassa Isoviha-oopperaan Ilmajoen Musiikkijuhlilla
  • seuraavalla Tallinnan-matkalla käyn ehdottomasti Nigulisten kirkossa ihailemassa Bernt Notken Kuolemantanssi-maalausta (377)
  • lukulistalleni sujahti Boris Pahorin keskitysleirimuistelmat Nekropoli (2006) – olen Kannon tavoin ihmetellyt Auschwitz-kirjallisuutta, jolle ei näy loppua (395)
  • ja Eila Pennasen Ruusuköynnös (1973), jossa päivitellään Johanneksenkirkon eli Tampereen Tuomiokirkon maalauksia (411). Ehkä vihdoin saan luettua koko Himmu-sarjan.
  • aion myös katsoa Kafka-sarjan, joka onneksi on yhä nähtävissä Areenassa (285)

Olen lukenut Kannon historiallisista romaaneista kaikki muut paitsi ensimmäisen Piru, kreivi, noita ja näyttelijä vuodelta 2007 (ja Veriruusut useampaan kertaan). Kanto kertoo monissa kohdin kaipaavansa proosan kirjoittamista, joten ei liene liian julmaa toivoa, että kirjailijan pään sisällä puhuvat isonvihan aikaa elävät tytöt saavat hänet vielä kerran tarttumaan historialliseen aiheeseen.

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Kolmen sodan päiväkirja. Gummerus, 2026. 459 s.

Anneli Kannon sivut

Isoviha-ooppera Ilmajoen Musiikkijuhlilla

Olen aiemmin arvioinut Kannolta teokset Kirjoittamassa (2020) ja Punaorvot. (2023)

Posy Simmonds: Gemma Bovery

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sarjakuvaromaaneja ei voi niputtaa yhteen sen enempää kuin tavallisia romaaneja: aiheet, tyyli, pituus, piirrosjälki, tekstin määrä ja kuvien koko vaihtelevat. Yksi viime vuosien vaikuttavimmista lukuelämyksistä – tosin ei romaani – on ollut Marjane Satrapin toimittama Nainen, elämä, vapaus (2024), jonka taustalla on iranilaisen Masha Aminin kuolema. Informatiivinen teos Iranin historiasta ja nykypäivästä on juuri nyt ajankohtainen käynnissä olevan sodan vuoksi (arvioni 6.4.2024).

Useita palkintoja urallaan saaneen Posy Simmondsin Gemma Bovery on ilmestynyt alkuaan The Guardianin sivuilla 1997–1999, ja sen pohjalta on tehty myös elokuva (2014). Vuonna 2024 Simmonds sai ensimmäisenä brittiläisenä taiteilijana pääpalkinnon Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla elämäntyöstään. Teoksen taustalla on tietysti Gustave Flaubertin vuonna 1857 julkaistu Rouva Bovary, joka kertoo elämäänsä maalaislääkärin vaimona kyllästyneen Emma Bovaryn kiihkeästä halusta löytää romantiikkaa ja jännitystä. Teos oli erinomainen lukupiirikirja! Ja milläpä muulla Emma rakkauden nälkäänsä ruokki kuin rakkausromaaneilla. Simmondsin Gemma on moderni, päivitetty versio Flaubertin hahmosta.

Posy Simmondsin sarjakuvaromaanin Gemma Bovery kansikuva.

”Gemma Bovery on maannut haudan mullissa kolme viikkoa.” Näin aloittaa kertomuksensa Raymond Joubert, joka pyörittää leipomoa Normandian Baillevillessä, josta Gemma ja Charlie ostavat ajan patinoiman talon – mikä tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että katto vuotaa ja viemärit ovat tukossa niin, että alakerta löyhkää. Kesäkuussa kaikki on ihanaa, mutta jo lokakuussa ”tappavan tylsää”. Alkuun naapuriin muuttavan pariskunnan nimet huvittavat Joubertia – onhan hän kirjallisesti sivistynyt – mutta teoksen lopulla yhtäläisyydet Flaubertin teokseen menevät niin pitkälle, että hän alkaa pelätä molempien puolesta.

Posy Simmondsin teoksen Gemma Bovery sivu 78
Pelkkänä hauskanpitona Gemman taholta alkanut suhde Hervéen muuttuu, kun tämä tulee lausuneeksi sanan Rakkaus: ”Je táime! Je táime! Je táime!”

Gemman menneisyys kuvataan pitkässä takaumassa, johon Joubert saa aineksia Gemman kuoleman jälkeen varastamistaan päiväkirjoista. Gemma ja Charlie tapaavat juhlissa, joissa Gemma kulkee synkkänä saatuaan miesystävänsä Patrickin kiinni pettämisestä. Charlie on eronnut vaimostaan, ja lapset asuvat vuoroin molempien luona. Charlien nuhjuinen olemus ja siteet aiempaan perheeseen saavat Gemman pian haaveilemaan toisenlaisesta elämästä. Talo Ranskassa suo kuitenkin vain hetken huojennuksen, kuin myös suhde ”aidosti rappeutuvaa ylenpalttisuutta” henkivässä kartanossa asuvan nuoren Hervén kanssa. Entä miten käy, kun Patrick palaa kuvioihin?

Posy Simmondsin teoksen Gemma Bovery sivu 99
Flaubertin Rouva Bovary ei toimi vain pohjatekstinä, vaan sillä on iso rooli myös tapahtumissa.

Tekstiä on todella paljon, ja joissakin arvioissa pohdittiin, onko kyse sarjakuvaromaanista vai kuvitetusta proosateoksesta. Joubertin kertomus saa runsaasti tilaa. Joubertin subjektiiviseen tulkintaan tuovat raikkaan tuulahduksen Gemman päiväkirjaotteet. Otteet ovat kursiivilla, minkä lisäksi dialogi kuvissa on vielä eri fontilla. Kuvien asettelu ja koko vaihtelevat pienen pienistä puoli sivua kattaviin, rajatuista täysin reunattomiin. Yhtäältä sivut tuntuivat liian täyteen ahdetuilta, ja kaipasin väljempää esitystapaa. Toisaalta huomasin, että kun aloin suhtautua teokseen kuin romaaniin ainakin, pääsin eri tavalla kiinni tarinaan. Simmonds koukuttaa lukijan niin piirrostekniikallaan – hahmojen ilmeikkäät kasvot kiinnittivät erityisesti huomiota – kuin tekstin sisään rakennetulla ironialla. Jopa Joubertin kertomuksen ranskankieliset lauseet, joista vain osa on suomennettu kunkin ruudun alalaitaan, ovat osa lukijan viettelyä.

Teosta kuvataan kansiliepeeseen nostetuissa arvioissa ratkiriemukkaaksi ja hirvittävän hauskaksi. Teos on kyllä satiirinen, ja vaikka hahmoista jokainen nähdään ironisessa valossa, osoittaa Simmonds myös ymmärrystä ihmisten heikkouksille. Etenkin Gemma on monisärmäinen hahmo, jonka hapuilua seuraa myötätunnolla. Aivan viimeisellä rivillä lukijaa odottaa vielä yksi hauska tvisti.

Posy Simmonds: Gemma Bovery. Suom. Saara Pääkkönen. WSOY, 2026. 116 s. Sivuilla voi lukea näytteen teoksesta.

Hyllyy-blogin arvio

Mikko Lambergin tarkka ja kriittinen arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla

Sortir a Paris -blogissa myös elokuvasta.

Ahvenaario-blogin arvio, kirj. Paavo Ihalainen