Avainsana-arkisto: yksityisetsivät

Kolme kotimaista rikosromaania

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Jännityskirjallisuus, salapoliisikirjallisuus, rikoskirjallisuus, pehmodekkarit (cozy crime), nordic noir – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Lajityyppi ei kuulu suosikkeihini vai pitäisikö sanoa, että en ole genren suurkuluttaja, sillä nyt kun aloin pohtia asiaa, löytyi aika monta sarjaa, joita seuraan. Ranskalaisen Fred Vargasin hurmaava komisario Adamsberg ja Anna Janssonin Kristoffer Bark ovat koukuttaneet niin, että uusimmat teokset tulee luettua aina tuoreeltaan. Sama koskee Virpi Hämeen-Anttilan Karl Axel Björk, Elina Backmanin Sanna Havas, Eva Frantzin Anna Glad ja Sari Rainion ja Juha Rautaheimon Mortui non silent -sarjoja. Tänä kesänä löysin kaksi uutta kirjailijaa eli Suvi Erikssonin ja Terhi Rannelan, joiden esikoisjännäreiden lisäksi esittelen Johanna Holmströmin Villipedot-sarjan toisen osan.

Kolme rikosromaania vuodelta 2026: Johanna Holmströmin, Terhi Rannelan ja Suvi Erikssonin teosten kansikuvat.

Johanna Holmström on palkittu kirjailija, joka tunnetaan muun muassa Camera Obscura (2009, suom. 2011) ja Sielujen saari (2017) teoksistaan. Villipedot-sarja sijoittuu Kuhmoon, jossa rikoksia ratkovat paikallispoliisit Minna Salminen ja Timo Kyrö. Ensimmäisessä romaanissa Suden lapset (Vargens unge 2024) tapahtumaketjun käynnistää pieni poika, jota ei tunnu kukaan kaipaavan (kirjoitin teoksesta lyhyesti postauksessani ”Podcasteja, äänikirjoja ja luettavaa – sukellus ruotsin kieleen”). Romaanissa Björndråparen (Karhunkaatajat 2026) kolme thaimaalaista marjanpoimijaa löytää raadellun ja suolistetun karhun metsästä. Karhun seurassa liikkunut susi on haavoittunut. Outoa kaksikkoa dokumentoineet biologit Marja ja Jakob, ympäristöaktivistit ja metsästäjät ovat täysin eri mieltä siitä, miten asia pitäisi hoitaa. Toisaalla seitsemäntoistavuotias Jenna lähtee äidilleen kertomatta kotoaan itseään vanhemman miehen matkaan. Lähes 500-sivuinen teos piti otteessaan, ja seurasin yhtä suurella mielenkiinnolla tapahtumia Kuhmossa kuin Jennan kohtaloa. Kuten arvata saattaa, juonenlangat kietoutuvat lopulta toisiinsa. Petoviha ja naisten hyväksikäyttö teemoina tekevät teoksesta ajankohtaisen.

Johanna Holmström: Karhunkaatajat. Suom. Hanna Arvonen. Alkuteos Björndråparen (Förlaget). Otava, 2026. 479 s.

  • Kuuntelin kirjan ruotsiksi E-kirjastosta. Villipedot-sarjan (Rovdjursserien) teoksissa lukijana on Linda Zilliacus.
  • Arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Julie Ebbe
  • Otavan tiedotteessa kerrotaan muun muassa, että sarja on myyty muihin Pohjoismaihin ja tv-sarja oikeudet ruotsalaiselle tuotantoyhtiölle FLX, joka on muun muassa Solsidanin taustalla.

Terhi Rannela on kirjoittanut nuortenkirjoja, novelleja ja elämäkertaromaaneja. Kuolema Kaivopuistossa on hänen ensimmäinen dekkarinsa ja aloittaa Etsivätoimisto Aino Tylli -sarjan. Alkulehdillä kerrotaan Ainon hahmon pohjautuvan Tyyne Ahlrothiin, joka perusti yksityisetsivätoimiston Helsinkiin 1932. Ainon tarkoitus ei ole sotkeutua kuolleena löydetyn silittäjättären Liisi Joutsenen murhan tutkimuksiin, mutta kun rikoskonstaapeli Juho Kyytinen tuo tiedon, että Ainon tuntema dementoitunut vanhus on tunnustanut murhan, lupaa hän perehtyä asiaan. Ainon apuna on nuori, poliisikoulun kesken jättänyt Köpi Lampi, jonka omatoimisuus käy toisinaan Ainon hermoille. Etsiväpoliisikomisario Felix Waris ei juuri naispuolista yksityisetsivää arvosta, ja hänen mukaansa syyllinen löytyy nopeasti:

”Keskiverto suomalainen mies”, Waris luonnehti. ”Selvinpäin sävyisä ja jörö, mutta viinaa saadessaan voi tehdä murhan aivan tyhjästä. Tämä tapaus ei ole Tattarisuo. Veikkaan, että Luotohaara tunnustaa viikon loppuun mennessä. Ja jos ei tunnusta, se kilpakosija tulee katumapäälle ja antaa panna itsensä rautoihin.” (79)

Onko syyllinen Kaarlo Luotohaara, jonka kanssa Liisi oli menossa naimisiin, vai lapsuudenystävä Eino Soinio vai kenties joku muu? Juoni on sopivan mutkikas ja lomittuu onnistuneesti Ainon ja tämän sairaslomalla olevan puolison Sulon elämään – unohtamatta omapäistä Repekka-kissaa. Historiallisille dekkareille tyypilliseen tapaan ajankuva on yhtä merkittävässä roolissa kuin rikos. Teoksessa sivutaan niin toistakymmentä vuotta aiemmin päättynyttä sisällissotaa, äärioikeistolaisen lapuanliikkeen ja sen jatkajan IKL:n toimia kuin Minna Craucherin murhaa.

Terhi Rannela: Kuolema kaivopuistossa. WSOY, 2026. 257 s.

Linnan varjossa on Suvi Erikssonin esikoisteos ja todella onnistunut sellainen. Vanhempi rikoskonstaapeli Tuuli Puro päätyy Skotlantiin pieneen Kyle of Lochalshin kylään tutkimaan nuoren muotiopiskelija Emilian kuolemaa. Emilia löydetään kivikkoiselta rannalta, ja pitkään onkin epäselvää, onko kyse murhasta vai onnettomuudesta – kunnes Suomesta löytynyt kuollut mies kytkeytyy tapaukseen. Nelikymppinen Tuuli on kiinnostava hahmo, sillä hän on toiminut pitkään alkoholisoituneen äitinsä omaishoitajana, mikä on tehnyt hänestä hyvän ihmistuntijan. Erikssonin tietämys Skotlannista tulee esiin niin miljöön (esimerkkinä ajaminen kapeilla ja mutkaisilla teillä) kuin liikaturismiin tympääntyneiden paikallisten kuvauksessa.

Jacqueline Winspear: Maisie Dobbs -sarja

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Naisetsivä ja sotienvälinen Englanti – vastustamaton yhdistelmä historiallisten dekkarien ystävälle! Jacqueline Winspearin ensimmäinen Maisie Dobbs -romaani ilmestyi jo 2003, ja kirjoja on kertynyt yhteensä kahdeksantoista. Sarjasta on suomennettu kolme ensimmäistä: Maisie Dobbsin ensimmäinen juttu (2025), Maisie Dobbs ja valkoisten höyhenten tapaus (2025) ja Maisie Dobbs ja välttämättömät valheet (2026). Ensimmäinen osa alkaa vuodesta 1929 ja viimeinen englanniksi ilmestynyt The comfort of ghosts (2024) sijoittuu vuoteen 1945 eli Maisie ratkoo rikoksia myös toisen maailmansodan vuosina.

Jacqueline Winspearin Maisie Dobbs -sarjan kolmen ensimmäisen osan kansikuvat.
Maisie Dobbs -sarjan tyylikkäät kannet on suunnitellut Andrew Davidson.

Ensimmäisessä osassa Maisie on juuri perustanut oman etsivätoimiston, jossa hän tarjoaa ”liike- ja yksityisasioiden tutkintaa”. Talonmies Billy Beale muistaa Maisien joukkosidontapaikalta Ranskasta. Sodan päättymisestä on kulunut jo yksitoista vuotta, mutta Maisie tuntee yhä kylmyyden ja kosteuden, joita ei lämpiminkään päivä pysty täysin karkottamaan. Teoksessa on pitkä, yli viisikymmentäsivuinen takauma, jossa kerrotaan Maisien lapsuudesta, pestautumisesta seitsemäntoistavuotiaana apusisareksi ja sota-ajasta Ranskassa. Vihanneskauppias Frankie Dobbs haluaa vaimonsa kuoltua kolmetoistavuotiaalle tyttärelleen paremman tulevaisuuden ja hankkii hänelle palvelustytön paikan Comptonien kartanosta. Kerran lady Rowan yllättää Maisien aamuyöllä kirjastosta lukemasta, mikä avaa uuden tulevaisuuden: Maisielle annetaan töidensä ohella mahdollisuus opiskella perheen ystävän, nerokkaan Maurice Blanchen johdolla. Myöhemmin Maisie pääsee opiskelemaan Cambridgeen Girton Collegeen, jossa hän saa naapurikseen räiskähtelevän Priscilla Evernden. Teokset kannattaa lukea järjestyksessä tai ainakin aloittaa ensimmäisestä osasta, sillä siinä kerrotaan, miten Maisiesta tulee niin psykologiaa kuin vaistojaan taitavasti hyödyntävä etsivä. Lisäksi monet henkilöistä esiintyvät seuraavissa osissa, esimerkiksi Välttämättömät valheet -romaanin tapahtumat kiertyvät Priscillan ja Mauricen ympärille.

Kaikissa kolmessa romaanissa juoni liittyy jotenkin sotaan: ensimmäisessä osassa tutkimus vie Maisien tutustumaan maatilaan, jossa kasvovammoja saaneet sotilaat saavat toipua muiden katseilta suojassa. Toisessa osassa Maisie selvittää nuorten naisten kuolemia: miksi neljä ystävystä lakkasi sodan jälkeen pitämästä yhteyttä ja kuka heille kantaa kaunaa? Kolmannessa osassa Maisie joutuu palaamaan Ranskaan: hänen on löydettävä todisteet erään lentäjän kuolemasta ja selvitettävä, missä Priscillan veli Peter menehtyi. Maisie joutuu myös itse vaaraan, ja vasta teoksen lopulla paljastuu, kuka monien murhayritysten takana on. Teokseen on ahdettu aivan liian paljon asiaa; pelkästään nuoren hyväksikäytetyn Avrilin tapauksesta olisi riittänyt aiheeksi. Lukeminen alkoikin takkuilla puolen välin jälkeen, etenkin kun juoni – vanha linna, salainen huone, salakielellä kirjoitettu päiväkirja, tammen juurelle haudattu rasia – alkoi muistuttaa nuorten seikkailuromaania. Onneksi kolmas, Englantiin sijoittuva osuus oli jälleen vetävämpi.

Luin kaikki kolme osaa peräjälkeen reilussa viikossa, mikä myös voi olla syy jonkinmoiseen kyllääntymiseen. Toisaalta viihdyin Maisie Dobbsin seurassa, ja nämä teokset olivat juuri sitä, mitä tarvitsin pitkän ja intensiivisen kirjoitusrupeaman jälkeen – kirjoitustyön vuoksi olen laiminlyönyt bloginikin. Toinen lievästi häiritsevä tekijä oli kieli. Billie, josta tulee Maisien apulainen, puhuu slangia ja käyttää sellaisia sanoja kuin kaiffari kloddi, natikat. En tiedä mitä sanoja alkuteoksissa on käytetty, joten ei niistä sen enempää. Maisie puhuu enimmäkseen yleiskieltä, joten sellaiset sanat kuin jukra ja hotsittaa (muodossa hotsittaisikohan) pistävät silmään. Joidenkin henkilöiden puhetavalle on selitys. Ensimmäisessä osassa Maisien huonetoveri Enid yrittää opetella puhumaan paremman väen tavoin:

Enid keskittyi ankarasti puhetapaansa, sillä hän uskoi vakaasti etenevänsä elämässä vain, jos oppisi huolittelemaan puhettaan ja käyttämään mun ja sun sijaan sanoja minä ja sinä. Totta puhuen Enidin kiihkeä into päästä parempiin asemiin johti väliin puheeseen, jossa oli iloisesti katu- ja kirjakieltä sekaisin.
”Onko tämä sun eka palveluspaikka vai olitko sinä tätä ennen jossain muualla?” Enid kysyi. (100)

En muista, kerrottiinko kartanon keittäjän, rouva Crawfordin, puhetyylistä mitään, mutta hieman särähti korviin kirjakieliset omistusmuodot esimerkiksi lauseissa ”Oletko kuullut sinun isästä viime aikoina?” ja ”Hänen mielestä minun aika sinun kanssa riittää jo varmaan.” (246) Ehkä hän puhuu jotenkin oudosti myös alkuteoksessa.

Näissä romaaneissa viehätti nimenomaan ajankuva, se miten sodan jäljet näkyvät yhä vuosien kuluttua. Koska tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun alkuun, rikoksia ratkotaan perinteisesti jalka- ja aivotyöllä – rauhallinen tahti ilman älylaitteita, somettamista ja aseiden pauketta miellytti ainakin minua.

Jos historiallinen rikoskirjallisuus kiinnostaa, niin lisävinkkejä löytyy artikkelistani ”Sisällissota kaksituhattaluvun rikosromaaneissa” (pdf, 2019), jossa esittelen muun muassa Virpi Hämeen-Anttilan, Timo Sandbergin ja Mikko Porvalin teossarjoja.

Maisie Dobbsin ensimmäinen juttu (Maisie Dobbs, 2003). Suom. Tuulia Tipa. Tammi, 2025. 345 s.
Maisie Dobbs ja valkoisten höyhenten tapaus (Birds of a Feather, 2004). Suom. Tuulia Tipa. Tammi, 2025. 379 s.
Maisie Dobbs ja välttämättömät valheet (Pardonable Lies. 2005). Suom. Maria Lyytinen. Tammi 2025. 394 s.

Tammi-kustannuksen sivuilla on lukunäyte jokaisesta romaanista.

Jacqueline Winspearin sivuilla on luettelo kaikista Maisie Dobbs -sarjan teoksista.

Sarjan aloitusosasta myös blogeissa Kirjahilla ja Kirjasähkökäyrä.

Laura Andersson: Kuolema Kulosaaressa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Suomessa kirjoitetaan kiitettävän paljon historiallisia jännäreitä. Artikkelissani Sisällissota kaksituhattaluvun rikosromaaneissa olen käsitellyt Timo Sandbergin, Timo Saarron, Mikko Porvalin, Nina Hurman ja Virpi Hämeen-Anttilan romaanien ajankuvaa, lähinnä sitä miten sisällissodan jäljet näkyivät yhä seuravilla vuosikymmenillä. On ollut ilahduttavaa huomata, että genren pariin on tullut jälleen uusia tekijöitä, esimerkiksi Laura Andersson (Kuolema Kulosaaressa, 2022), Pauli Jokinen (Jääleinikin kuolema, 2022) ja Heidi Airaksinen (Vierge Moderne, 2021). Esittelen seuraavaksi Laura Anderssonin romaanin, jossa miljöönä on sodanjälkeinen Helsinki.

Kuolema Kulosaaressa aloittaa Lili Loimola -ratkaisee sarjan. Lili, oikealta nimeltään Lyyli Huttunen, on ollut Amerikassa kotiapulaisena mutta palaa kotiin sodan päätyttyä. Laivalla hän tapaa Riku Loimolan, ja yhdessä he ratkaisevat kuuluisaa pankkiiria kohdanneen varkauden. Lili ja Riku avioituvat käytännön syistä: pariskunnan on helpompi saada katto päänsä päälle asuntopulasta kärsivässä Helsingissä ja Rikun on helpompi peittää seksuaalinen identiteettinsä. Homoseksuaalisuus nousee yhdeksi teoksen teemoista, sillä myös ratkaistava tapaus näyttäisi liittyvän siihen. Joakim Holm palkkaa yksityisetsivät saadakseen takaisin kiristyskirjeet, jotka hän on lähettänyt rikkaalle Henry Aaltokoskelle nähtyään tämän usein yöllä Esplanadin puistossa, jossa miehet etsivät seuraa. Toimeksianto vie Lilin ja Rikun Kulosaaren hienolle huvila-alueelle. Pian heidän selvitettävänään on myös palvelustytön murha. Onneksi apuun saadaan komisario Elias Huhta, joka kaikesta päätellen tulee olemaan mukana myös sarjan seuraavassa osassa. Kimurantista juonesta ei sen enempää. Teos on sujuvasti kirjoitettu, ja sympaattinen pääpari takaa mukavan lukuhetken.

Kuten usein olen todennut, historiallisissa dekkareissa ajankuva koukuttaa lähes yhtä paljon (ja toisinaan enemmän) kuin rikosjuoni. Andersson tuo hyvin esiin kielteiset asenteet homoseksuaalisuutta kohtaan. Poliisit ratsaavat kaupungilla paikkoja, joissa tietävät homomiesten tapaavan, ja kiinniotettuja pahoinpidellään estotta. Myös Riku saa osansa iskuista erään ratsian yhteydessä.

Kaupungissa sota-aikana eläneet kertovat, että silloin täällä sai olla rauhassa – –. Poliiseilla oli kai parempaakin tekemistä kuin jahdata muutamaa poikkeavaa pitkin puistotietä. Kaikki olivat ehtineet tottua siihen. He olivat kuulemma järkyttyneet aiemmin tänä vuonna, kun ratsiat alkoivat toden teolla uudestaan. Kiihkoilijoiden joukossa on isoja nimiä poliisilaitokselta. He tekevät sitä huvikseen. Ei siinä ole kyse mistään muusta. (144)

Rikun toteamus asenteiden muuttumisesta pitää paikkansa. Kati Mustola kirjoittaa artikkelissaan ”Homoseksuaalisuus ja sota” (teoksessa Ihminen sodassa, 2006), että sota muodosti poikkeustilanteen, jossa asenteet homoseksuaalisuutta kohtaan lieventyivät. Mustola kertoo kahdesta sotilaasta, joista toinen on paremmin Tom of Finlandina tunnettu Touko Laaksonen. Laaksosen mukaan sota-aikana ei ollut ratsioita, vaikka miesten kohtaamispaikat Helsingissä olivat yleisessä tiedossa. Mustolan sanoin ”[s]odan jälkeen tapahtui eräänlainen kollektiivinen muistinmenetys sota-aikaisesta homoseksuaalisuudesta” (2006, 188); moni näki heteroavioliiton ainoana mahdollisuutena ja vaikeni todellisesta seksuaalisesta identiteetistään.

Laura Andersson: Kuolema Kulosaaressa. Otava, 2022. 415 s.

Anderssonin teos on noteerattu hyvin kirjablogeissa ja saanut kiittäviä arvioita, ks. esim. Kirja vieköön, Kirjakaapin kummitus, Kirsin kirjanurkka ja Luetut.net.