Ane Riel: Tiima

Sitten Alma ajatteli, mitä oli tehnyt.
Jotkin päivät olivat melkein liian kirkkaita. (26)

Ane Riel onnistuu mahdottomassa. Hän kuvaa muistisairaan, kuuron vanhuksen haurauden ja epävarmuuden niin aidon kouraisevasti, että lukijan sydän on pakahtua. Tarina avautuu Alman näkökulmasta, mikä tarkoittaa sitä, että menneisyyden tapahtumat paljastuvat välähdyksittäin myös lukijalle. Näin teokseen rakentuu jännite, joka säilyy viimeisille sivuille asti.

Ane Rielin romaanin Tiima kannessa on kellon rattaita.
Rielin romaanin yksi motiivi on kellot ja ajan hahmottaminen, joihin viittaavat myös teoksen nimi Tiima ja Tuomo Parikan suunnittelema upea kansi.

Alma asuu yksin. Ruokapöydän vahakankaaseen on teipattu lappuja, joissa kehotetaan odottamaan rauhassa, että sekavuus menee ohi, muistutetaan syömään ja juomaan sekä vetämään olohuoneen kaappikello. Kelloja on ollut kolme kuten heitäkin, mutta vain tämä yksi, vaimoksi kutsuttu, on pelastunut tulipalolta, joka muutamia vuosia aiemmin tuhosi aviomiehen kellosepänverstaan ja osan silloista kotia. Otto osasi olla hankala jo aiemmin, mutta dementia muutti hänet kokonaan toiseksi:

Kun Otto oli vihainen, ensimmäiseksi sen paljastivat kulmakarvat: karvaiset eläimet painoivat etupäänsä alas ja nostivat peräpäänsä ylös ja vapisivat halusta hyökätä toistensa kimppuun. Seuraavaksi muuttui Oton katse. Hänen ennen niin ystävällisiin silmiinsä tuli jotakin etäistä ja vaarallista, ja se sai Alman tuntemaan itsensä pohjattoman yksinäiseksi. Otosta tuli vieras, joku muu. Alman mies oli poissa. (34)

Vastakohta onnellisten hetkien muistojen ja Oton muutoksen välillä on valtava, ja se tekee koko kertomuksesta lähes sietämättömän traagisen. Nyt Otto on ollut poissa konkreettisesti jo useita kuukausia, ja toisinaan Alma miettii, mihin mies on mennyt, toisinaan taas torjuu esiin pyrkivät muistot.

Alman yksinäiseen elämään tuovat iloa pieni poika ja koira, jotka alkavat vierailla hänen luonaan. Koska Alma ei kuule pojan puhetta, hän kutsuu tätä Otoksi. Vierailut piristävät Almaa ja saavat hänet odottamaan uutta päivää aivan eri tavalla kuin ennen: ”Tuntui niin hyvältä, kun joku tiesi, että hän eli. – – Hänellä oli eriskummallinen tunne, että kello oli alkanut käydä toiseen suuntaan, vaikka se kävi täsmälleen kuten ennenkin, kun hän veti sen joka ilta.” Vanha kaappikello on kuvattu romaanin alussa tarkasti. Alma uskoo, että kellon vetäminen pitää myös hänet hengissä seuraavaan päivään. Kellot ja ajan hahmottaminen saavat ison roolin teoksessa, ja motiivi toistuu myös kannessa ja teoksen nimessä. Aika muuttuu huokoiseksi muistisairaan mielessä, mutta samalla korostuvat elämän merkitykselliset hetket.

Tanskalaisen Ane Rielin aiempi teos Pihka (2016) sai ylistävät arviot ja pokkasi myös parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille myönnettävän Lasiavain-palkinnon, vaikka ei varsinaisesti genreä edustakaan. Tiima on häkellyttävän taitavasti rakennettu teos, jossa niin ikään voi nähdä jännitysromaanille tyypillisiä elementtejä. Tapahtumienkulku avautuu lukijalle vähitellen ja moni mitättömältä vaikuttanut seikka paljastuu kertomuksen edetessä keskeiseksi tarinan ymmärtämisen kannalta. Aihe on rankka, mutta teoksessa on myös lämpöä, joka ainakin minulle jäi päällimmäiseksi mieleen.

Ane Riel: Tiima (alkuteos Urværk), suomentanut Katriina Huttunen. Aula & Co, 2022. 214 s.

Teoksesta muualla:

Helsingin Sanomien arvio, kirj. Helena Ruuska.

Helmi Kekkosen blogi sekä Kirjasähkökäyrä ja Lukutuulia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s