Ruth Ware: Lukitut ovet

Ruth Ware: Lukitut ovet. Suom. Antti Saarilahti. Otava, 2020. 351 s.

Koukuttava, mukaansatempaava, kirja jota ei malta laskea käsistään… Nämä ehkä kliseisetkin tavat kuvailla jännitysromaaneja sopivat enemmän kuin hyvin Ruth Waren uuteen dekkariin. Lukitut ovet on psykologisia trillereitä kirjoittavan Waren viides suomennettu teos. Niin kriitikot kuin Ware itse ovat maininneet Agatha Christien tyylillisenä esikuvana. Yhteistä on, että keskiössä on arvoituksellinen tapahtuma, joka tihentyy ja kasvaa ennen selviämistään ja että teoksissa ei mässäillä väkivallalla. Sen sijaan Warella ei ole yhdistävää, rikoksia ratkovaa Poirot’a tai Neiti Marplea, vaan jokaisessa romaanissa on uusi päähenkilö.

Ruth Ware: Lukitut ovet

Lukitut ovet alkaa kirjeillä, tai paremminkin kirjeiden aluilla. Koko romaani on oikeastaan yhtä pitkää, tarinan muotoon kirjoitettua kirjettä, jossa kaksikymmentäseitsemänvuotias lastenhoitaja Rowan Caine selittää tilannettaan asianajalle ja yrittää itsekin ”käsittää, mitä oikein tapahtui”. Hän odottaa oikeudenkäyntiä vankilassa syytettynä lapsenmurhasta, mutta vakuuttaa syyttömyyttään:

Minä en tappanut häntä, mikä tarkoittaa, että joku toinen tappoi. Ja se henkilö on vapaalla jalalla. (21)

Rowan pääsee lastenhoitajaksi perheeseen, jossa on arkkitehtivanhemmat ja neljä tytärtä. Skotlannin syrjäseudulla sijaitseva talo on omalaatuinen sekoitus vanhaa viktoriaanista kivitaloa, lasia ja ultramodernia teknologiaa: kaikkea ohjataan sovelluksella, jonka avulla näkee lähes jokaisen huoneen tapahtumat. Sanomattakin on selvää, että tämä aiheuttaa paitsi hankaluuksia Rowanille myös yhden teoksen jännitysmomenteista.

Tutustumiskäynnin lopulla yksi perheen tytöistä kuiskaa nyyhkyttäen Rowanille: ”Älä tule tänne – –. Täällä ei ole turvallista. – – Aaveet eivät pitäisi siitä.” Monet tapahtumat viittaavatkin kummitteluun. Tavaroita katoaa, ja Rowan kuulee öisin askelten ääniä huoneensa yläpuolelta. Entä miten tarinaan liittyy talon entinen omistaja, tohtori Grant, joka tutki vaarallisia kasveja ja tuli hulluksi tyttärensä kuoltua myrkytykseen? Suojelukohteeksi julistettu myrkkypuutarha on lukittu, mutta lapset tietävät kuinka metalliportin saa auki. Rowan joutuu useita kertoja miettimään, mikä on totta ja mikä ei. Ja niin joutuu myös lukija, sillä teoksen alusta saakka päähenkilö esitetään vähän epäilyttävänä. Hän tunnustaa suoraan, ettei aina ole ”käyttäytynyt kuin enkeli” ja että toisinaan turhautuu työssään. Useissa kohdin paljastetaan, ettei Rowan ole aivan sitä mitä esittää.

Olin saapunut taloon vasta muutama päivä sitten ja onnistunut esittämään moitteettomasti Huippuhoitaja-Rowania, tweed-hametta ja siististi napitettua villatakkia myöten. Enää en näyttänyt ollenkaan huipulta. Päälläni oli ryppyiset farkut ja collegepusero, jota kaunisti Petran aamupala. Näytin paljon enemmän siltä ihmiseltä, joka oikeasti olin, aivan kuin todellinen minäni olisi vuotanut julkisivun raoista ja ottanut vallan. (243)

Murhaajan henkilöllisyys pysyy salassa viimeiselle sivulle saakka – tai no, ainakaan minä en arvannut tekijää. Lukitut ovet houkutteli tutustumaan Waren aiempiin teoksiin, ja nyt kuunneltavana on edellinen romaani Rouva Westaway on kuollut Karoliina Kudjoin lukemana äänikirjana.

Dekkarinetistä löytyvät Ruth Waren teosten esittelyt.
Ruth Waren sivuilla voi tutustua teosten taustoihin ym. materiaaliin.
Annelin lukuvinkit -blogissa mainitaan Henry Jamesin kauhunovelli The turn of the screw, johon teoksen englanninkielinen nimi The turn of the key tuntuisi viittaavan.

Vilén & Jokisipilä: Kiitoskortti Hitleriltä / Lars Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943

Vieraassa univormussa

Jari Vilén & Markku Jokisipilä: Kiitoskortti Hitleriltä. SS-mies Jorma Laitisien päiväkirjat 1941–1943. Minerva, 2020. 208 s.

Lars Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943. Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon. Suom. Timo Soukola. SKS, 2019. 372 s. (Teos pdf-tiedostona)

Suomalaisten SS-vapaaehtoisten kohtalot ja toiminta Saksan itärintamalla jaksavat kiinnostaa. Aiheesta on kirjoitettu lukuisia teoksia, joista tunnetuin lienee Mauno Jokipiin järkälemäinen Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia (1968). Jokipiin tutkimusta arvostetaan yhä, mutta useat nykyhistorioitsijat ovat moittineet häntä puolueellisuudesta ja haluttomuudesta käsitellä tapahtuneita väkivaltaisuuksia.

Alkuaan englanniksi julkaistun Lars Westerlundin Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943. Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon (2019) taustalla on tutkimushanke, joka sai alkunsa Simon Wiesenthal -keskuksen johtajan presidentti Sauli Niinistölle osoittamasta pyynnöstä laatia selvitys suomalaisten osuudesta juutalaisten surmaamiseen.

Vilén & Jokisipilä: Kiitoskortti Hitleriltä / Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943

Westerlund seuraa SS-divisioona Wikingin reittiä Ukrainan kautta Kaukasiaan. Yksittäisten paikkakuntien tapahtumia valottavat muiden lähteiden ohella eri maista tulleiden SS-sotilaiden päiväkirjamerkinnät. Miesten asenteet vaihtelevat innokkaista kansallissosialismin kannattajista ja sen kaikki ilmenemismuodot hyväksyvistä saksalaisten raakuutta vastustaviin. Suomalaisten SS-miesten kertomukset on erotettu omiksi alaluvuikseen. Surmattujen siviilien ja sotavankien määrät ovat pysäyttäviä ja kuvatut julmuudet puistattavia. Useissa kylissä paikalliset asukkaat ottivat riemuiten saksalaiset vastaan ja olivat ensimmäisinä pahoinpitelemässä juutalaisia.

Westerlundilla on ollut käytössään 76 suomalaisen vapaaehtoisen päiväkirjat, joista 34 alkuperäisessä käsinkirjoitetussa asussa. Jari Vilénin ja Markku Jokisipilän toimittama Kiitoskortti Hitleriltä. SS-mies Jorma Laitisen päiväkirjat 1941–1943 (2020) esittelee yhden tällaisen päiväkirjan. Autonkuljettajana ja moottoripyörälähettinä toimineen Laitisen merkinnät ovat osin lakonisia toteamuksia (”29.6. Taasen matkalla itää kohden”), osin pitempiä kirjauksia taisteluista mutta myös arkisista asioista kuten ruoanhankinnasta tai kotoa tulleista kirjeistä. Suomalaiset vapaaehtoiset olivat Westerlundin tutkimuksen mukaan tietoisia joukkomurhista sotaretken alusta saakka, niin myös Laitinen, joka kirjoittaa surmista jo 2.7.: ”Matka jatkuu itään. Kosketus viholliseen. – – Paljon juutalaisia tapettu.” Tekijöiden mukaan Laitisen tapa kuvata tapahtumia passiivissa osoittaa, että hän ei itse osallistunut tekoihin. Lyhyet merkinnät kertovat myös järkytyksestä.

Suomalaisten ja saksalaisten yhteistyöstä huolimatta suomalaisia ei pidetty arjalaisina. Laitinen sai kokea usein halveksuntaa saksalaisten joukkuetovereiden taholta, itse hän puhuu halventavasti ”valionuorukaisista” ja penikoista: ”Sikoja ja varkaita ovat kaikki. Ottavat kaikki mitä näkevät, oli kaverin tai jonkun muun. On hyvä, että tietää mitä nämä ovat.” Laitisen päiväkirjamerkinnöissä on puolen vuoden tauko ajalta, jolloin hän oli Krakovassa hakemassa ajoneuvoja divisioonalle. Näkikö hän, kun kaupungin getto tyhjennettiin ja 15000 juutalaista lähetettiin tuhoamisleireille? On epäselvää, onko päiväkirja hävinnyt, hävitetty vai eikö hän jostain syystä kirjoittanut. Laitinen haavoittui lokakuussa 1942 ja vietti loppuajan eri sairaaloissa ennen kotiuttamista 3.6.1943. Sotainvalidina hän ei joutunut muiden tavoin enää rintamalle Suomessa.

Laitisen päiväkirjamerkintöihin tehdyt lisäykset ja korjaukset ovat pilkkuja myöten hakasulkeissa, ja merkintöjä taustoittavat kommentit on erotettu harmaalla pohjalla. Alku- ja päätösluvut kertovat vapaaehtoisten joutumisesta Suomen ulkopolitiikan pelinappuloiksi, kotiuttamiseen liittyvistä kiemuroista sekä panttipataljoonaa koskevista uusista tulkinnoista. Tuloksena on onnistunut, informatiivinen kokonaisuus, joka valottaa niin yksittäisen sotilaan kuin koko pataljoonan vaiheita.

Entä kysymys siitä, osallistuivatko suomalaiset SS-vapaaehtoiset väkivaltaisuuksiin? Westerlundin tutkimuksen loppupäätelmä on, että he ”osallistuivat väkivallantekoihin siviilejä ja juutalaisia kohtaan”, mutta että ”tieto ei ole yksiselitteistä eikä täysin luotettavasti varmennettavissa”. Teoksen suomenkieliseen laitokseen saatiin uutta tietoa nykyisen Pohjois-Ossetian alueella lähellä Georgian rajaa sijaitsevan Toldzgunin tapahtumista. Arkistotiedot, suulliset kertomukset ja uusi päiväkirjalöytö kertovat suomalaisen pioneeriryhmän osallistuneen viiden siviilin ja kahden sotavangin surmaamiseen.

Saksaan vapaaehtoiseksi lähti yli 1400 miestä. Motiivit vaihtelivat: monia yhdisti kommunisminvastaisuus ja halu päästä taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan, toisia houkutteli mahdollisuus saada korkeatasoista sotilaallista koulutusta tai yksinkertaisesti seikkailunhalu. Äärioikeiston kannattajia oli enemmän kuin aiemmin on arvioitu. Myös asenteet vaihtelivat, joukkoon mahtui niin antisemitistejä kuin juutalaisiin myötätuntoisesti suhtautuneita. SS-vapaaehtoisista ei pitäisikään puhua kollektiivina. Markku Jokisipilä toisti Ylen aamun haastattelussa Kiitoskortti Hitlerille -teoksessakin esiin tuodun ajatuksen siitä, että vaikka jotkut mahdollisesti osallistuivat väkivaltaisuuksiin, on varottava leimaamasta koko ryhmää.

Teoksista lisää mm. seuravilla sivustoilla:

Markku Jokisipilä aiheesta Ylen aamussa ja Ylen sivuilla
Kiitoskortti Hitleriltä -teoksesta MTV:n sivuilla
Teoksesta arvio Esa Pesosen blogissa

Westerlundin teos on vapaasti ladattavissa Kansallisarkiston sivuilta. Sivuilla lisätietoa tutkimushankkeesta ja linkkejä aineistoihin.
Westerlundin teoksesta Aamulehden sivuilla

JP Koskinen: Tulisiipi

JP Koskinen: Tulisiipi. Like, 2019. 351 s.

Yhdysvaltoihin muuttanut suomalainen perhe pakenee 1930-luvun lamaa Neuvosto-Karjalaan, jossa lupausten mukaan pitäisi olla työtä ja vapautta. Näin kiteytettynä JP Koskisen Tulisiiven tarina on ennalta-arvattava. ”Työläisten valtakunta” tarjoaa kyllä työtä mutta myös köyhyyttä ja vähitellen yhä pahemmaksi käyviä vainoja. ”Paratiisi. Helvetti tämä on”, kuuluu perheen äidin tuskainen huokaus.

JP Koskinen: Tulisiipi

Teoksen minäkertoja on perheen poika Kaarle Kuura, Amerikassa Charles Frost ja myöhemmin Neuvostoliitossa Gennadi Timošev Zamorozkin. Prologissa perhe on matkalla lentonäytökseen, jossa esiintyy Kaarlen suuri sankari, Pariisiin yksin lentänyt Charles Lindbergh. Kaarle on haaveillut lentämisestä niin pienestä kuin muistaa, hypännyt vajan katolta itse valmistamiensa kangassiipien avulla ja polttanut naapurin vajan yrittäessään tehdä paperista ja perunaliimasta kuumailmapallon.

Aurinko osui koneen kylkiin, taittui peräsimen kääntyvästä laipasta, välkähteli välillä potkurissa ja ohjaamon lasissa. Tajusin, ettei ihminen eikä edes lintu ollut niin voimakas kuin taivaalla vapaana lentävä kone. Kangassiivet ja perunaliimalla kokoonkyhätyt kuumailmapallot olivat mitättömiä. Vapaus ei ollut lihaa, kangasta eikä paperia, vaan bensaa, sylintereitä ja harmaata pakokaasua, joka jätti taivaalle kauniit vanat.

Isoäiti ja -isä, jotka olivat sortovuosien aikana paenneet Suomesta jäävät Minnesotaan, kun isä, äiti, Kati-sisar ja Kaarle sekä naapurissa asuva Albert tyttärensä Lindan kanssa lähtevät kohti Neuvosto-Karjalaa. Laivalla Linda kirjoittaa Kaarlelle runon:

Kreisi boi sai siivet selkään, tyhmä luulee, niin pelkään,
lentävänsä kanteen taivaan, hulluus syynä lentovaivaan.
Tuskin näkee mitään muuta, tuijottelee aina kuuta.
Katolle jo salaa hiipi, meidän oma tulisiipi.

”Miksi olisin piitannut ilkeistä sanoista, kun joukossa on mukaviakin”, ajattelee Kaarle ja poimii Lindan maahan heittämän runon talteen. Paperi nuhjaantuu vähitellen lukukelvottomaksi mutta Kaarle osaa runon ulkoa ja se kuullaan vielä teoksen lopussa yllättävässä yhteydessä. Lapsuudenaikainen nälviminen ja kiusoittelu muuttuvat vähitellen rakkaudeksi.

Kaarlen intohimo lentämiseen sanelee romaanin tapahtumat. Jo junassa matkalla Petroskoihin Kaarle kuulee mahdollisuudesta päästä lentämään purjekoneita: ”Näin jo itseni taivaalla, junan haju ja tungos katosivat ympäriltäni.” Äiti sen sijaan on purskahtaa itkuun nähdessään ahtaan ja rähjäisen huoneen, joka on heidän uusi kotinsa. Äidin veli Janne, joka on toimittaja, saapuu myöhemmin Petroskoihin, vaikka äiti yrittää kirjeissään estellä.

Ankeus ja köyhyys muuttuvat vähitellen yhä paheneviksi vainoiksi. NKVD:n nahkatakkiset miehet kulkevat mustilla umpiautoillaan hakemassa kuulusteluihin, ihmisiä katoaa. Ei liene suuri juonipaljastus, että myös Kaarle päätyy vankileirille. Teos ei kuitenkaan ole mikään kauhukertomus Stalinin vainoista tai vankileirien kurimuksesta, vaikka niitäkin riittää. Tarina kietoutuu nimenomaan Kaarlen vimmaisen intohimon ympärille. Halutessaan epätoivoisesti päästä taivaalle Kaarle tulee tahtomattaan aiheuttaneeksi pahaa niin tuntemattomille kuin läheisilleen. Kaarlen hahmo kannattelee tarinaa, jonka loppukäänteet ovat ehkä vähän epäuskottavia. Koskinen on luonut Kaarlesta henkilön, joka säilyttää lukijan myötätunnon puolellaan – tämä oli ainakin minun lukukokemukseni. Mielestäni tässä on romaanin ydin: tarina intohimonsa sokaisemasta miehestä, jolle kaikki muu on toisarvoista.

”Pääsenkö lentämään”, on Kaarlen ensimmäinen kysymys, kun hänet monen vuoden vankeuden jälkeen haetaan leiriltä. On vuosi 1942, maailma on sodassa.

Maailmaan palasi värit, sininen keltainen ja purppura, heräsin eloon monen vuoden horroksen jälkeen. Kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun olin edellisen kerran lentänyt, tuntui vain mustalta, muodottomalta möykyltä, joka putosi ajan virtaan ja katosi pinnan alle. En halunnut muistaa vankeudestani mitään, se oli vain yksi pitkä ja loputon yö, joka oli viimein loppunut. Suru, kaipaus, nälkä ja vilu, kaikki katosivat. Olin elossa, kone totteli minua, olin irti maasta, osa taivasta, ja siinä oli kaikki.

Koskisen Tulisiipi on saanut paljon näkyvyyttä. Teos oli Finlandia-palkintoehdokas ja siitä on kirjoitettu arvioita niin sanomalehdissä kuin kirjablogeissa (arvioista kooste Liken sivuilla). Kuuntelin teoksen ensin äänikirjana, jossa lukijana on Toni Kamula. Tätä kirjoittaessani selasin kirjastosta lainaamaani e-kirjaa. Tulen varmaan kuuntelemaan kirjan vielä uudestaan, sen verran hieno ”lukukokemus” oli.

Saamaa ajanjaksoa ja aihepiiriä kuvaa Antti Tuurin vaikuttava Ikitie (2011). AJ Almila ohjasi teoksen pohjalta samanniminen elokuvan (2017), jossa pääosissa ovat muun muassa Tommi Korpela, Hannu-Pekka Björkman ja tanskalainen, Vallan linnake -sarjasta tuttu Sidse Babett Knudsen.

Lisävinkkinä suosittelen Jevgeni Vodolazkinin romaania Lentäjä, jonka luimme kirjallisuuspiirissämme. Huikea tarina 1900-luvun tapahtumista Neuvosto-Venäjällä kuvattuna ”vuosisadan ikätoverin” eli 1900 syntyneen ja välillä syväjäädytettynä olleen miehen näkökulmasta. Kyseessä ei kuitenkaan ole tieteisromaani eikä siinä nimestään huolimatta kerrota lentämisestä, mutta vankileirille päätyy tämänkin teoksen päähenkilö. Romaanista lisää esim. ortodoksisen verkkolehden Simeon ja Hanna esittelyssä, jonka on kirjoittanut Hellevi Matihalti.

Antti Tuuri: Ikitie ja Jevgeni Vodolazkin: Lentäjä

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Rikoksia kaksikielisessä Kanadassa

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä. Suom. Raimo Salminen. Bazar, 2019. 367 s.

Kanadalaisen Louise Pennyn dekkareita on aiemmin ilmestynyt Sapo-sarjassa, mutta nyt Bazar on aloittanut Three Pines -sarjan julkaisemisen alusta. Kuolema kiitospäivänä (2019; ilm. 2008 nimellä Naivistin kuolema) ja Kylmän kosketus (2019; 2009) saavat huhtikuussa jatkoa, kun sarjan kolmas osa Kuukausista julmin ilmestyy.

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Three Pines on tunnelmallinen pikkukylä lähellä Quepecia, joka on Kanadan itäosassa sijaitsevan samannimisen ranskankielisen provinssin pääkaupunki – kaksikielinen kulttuuri onkin osa Pennyn romaanien viehätystä. Kaikkien rakastama vanha rouva Jane Neal ammutaan jousipyssyllä vähän ennen kiitospäivää. Tietysti kaupungissa toimii jousiammuntakerho, joten murhaajaehdokkaista ei ole puutetta. Tapausta saapuu tutkimaan puolivälissä kuuttakymmentä oleva, harmaatukkainen ja -viiksinen ylikomisario Gamache, joka lienee Maigret´n ystäville mieluinen tuttavuus:

Kun Sûreté du Québecin ylikomisario Armand Gamache polvistui maahan, hänen nivelensä paukkuivat kuin metsästyskivääri ja hänen isot, ilmeikkäät kätensä viivähtivät naisen pörröistä villatakkia tahranneen pikkuruisen verikehän yllä kuin hän olisi ollut noita, joka pystyy taikomaan haavan pois ja palauttamaan uhrin henkiin. Sellaiseen hän ei pystynyt. Sitä lahjaa Armand Gamachella ei ollut. Mutta onnekseen hänellä oli muita lahjoja. (s. 7)

Miksi Jane Neal surmattiin? Löytyykö vastaus hänen maalaamastaan naivistisesta taulusta? Kaikki ovat tienneet Janen taideharrastuksesta, mutta hän ei ole aiemmin suostunut esittelemään taulujaan yhdellekään kyläläisistä. Vähän ennen kuolemaansa Jane oli kuitenkin tuonut Päätösparaati-nimisen taulun paikallisen taideyhdistyksen arvioitavaksi. Taulu saa katsojat haukkomaan henkeään, mutta vain koska se on niin huono, kuin neandertalilaisen tai nelivuotiaan lapsen työ. Vai onko murhan takana sittenkin Janen ahne sisarentytär, joka toimii kiinteistövälittäjänä? Murhatutkinnan ohessa Gamache yrittää opettaa tapoja kovakalloiselle nuorelle konstaapelille, joka ei halua ottaa neuvoja vastaan.

Miljöö, värikäs henkilögalleria ja sympaattinen päähenkilö pitävät lukijan mielenkiinnon yllä. Louise Penny on saanut lukuisia palkintoja dekkareistaan, ja sarjan viidestoista osa A better man julkaistiin viime vuonna, joten lukunautinto on taattu pitkäksi aikaa.

Julkaistu Vieskan Viikossa 5.2.2020

Louise Pennyn -sivut, joissa tietoa kirjailijasta ja Three Pines -sarjasta
Pennyn romaaneista Dekkarinetissä

Kirja vieköön -blogissa kerrotaan teoksen mainiosta henkilögalleriasta.
Kirsin kirjanurkka -blogissa on arvioitu sekä Kuolema kiitospäivänä että Kylmän kosketus
Leena Lumi nostaa esiin hykerryttävän dialogin ja viittaukset W. H. Audeniin

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Arjen kaaos ja ihanuus

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt. Suom. Tarja Lipponen. Johnny Kniga, 2019. 333 s.

Jonas Hassen Khemiri on Ruotsin tunnetuimpia kirjailijoita. Hänen edellinen teoksensa Kaikki se mitä en muista (2015) sai August-palkinnon, ja tänä syksynä Yle on esittänyt romaaniin perustuvan tv-sarjan. Khemiri on kirjoittanut myös näytelmiä, ja hän on herättänyt huomiota kirjoituksillaan Yhdysvaltoja myöten. Khemiri on syntynyt Tukholmassa, hänen äitinsä on ruotsalainen ja isä tunisialainen. Teoksissaan hän ottaa usein kantaa ongelmiin, joita syntyy eri kulttuurien kohdatessa.

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Isän säännöt -romaanin keskiössä on isän ja pojan kipeä suhde. Isoisä tulee ulkomailta pari kertaa vuodessa ja viettää poikansa toimistossa kymmenen päivää jättäen jälkeensä pinon tyhjiä pizzalaatikoita ja likaisia astioita. ”Isoisällä, joka on isä, on kaksi lasta. Ei kolmea. Yksi poika. Yksi tytär. Hän rakastaa kumpaakin. Erityisesti tytärtä.” (9) Nämä lyhyet toteamukset paljastavat niin perhettä kohdanneen tragedian kuin ongelmallisen isä-poika-suhteen.

Henkilöitä ei nimetä, vaan he ovat poika, joka on isä, naisystävä, joka on äiti, yksivuotias, joka sanoo ”muu” kymmenillä eri tavoilla viestiäkseen kymmeniä eri tarpeitaan, ja nelivuotias tytär. Nimettömyydestään huolimatta henkilöhahmoista tulee eläviä, tunnistettavia hahmoja toiveineen ja ongelmineen.

Tytär, joka on lapsenlapsi, joka on ammattijalkapalloilija, joka on lohikäärmeenkesyttäjä, joka on ninja, jolla on tulivoimia, on nelivuotias mutta miljardien vahva. Ei, ei nelivuotias. Neljä ja puoli. Ei, neljä ja niin monta kuukautta että ihan kohta viisi. Hän on jalkapallossa parempi kuin Zlatan. (225)

Nuoren isän näkökulma hallitsee kerrontaa. Naisystävä on juristi ja mies on jäänyt koti-isäksi hoitamaan lapsia. Hän on kirjanpitäjä, mutta etsii yhä elämänsä uraa niin stand-up-komiikan kuin kirjallisuuden parista. Lapsiperheen arki, joka on välillä yhtä kaaosta, naurattaa ja hirvittää ja on varmasti samaistuttavaa luettavaa kaikille pienten lasten vanhemmille. Erään valvotun yön jälkeen (kun yksivuotias oli herättänyt nelivuotiaan, joka herätti yksivuotiaan jne.), äiti tarjoutuu jäämään kotiin. ”Ei hätää, isä sanoo. Minä hoidan.” Kun äiti saapuu töistä, lapset nukkuvat, ja kaikki on mennyt hyvin.

Hän jättää kertomatta että yksivuotias oli kylvyssä, kun isän oli käytävä nostamassa kiehuvat perunat pois liedeltä, ja nelivuotias onnistui lukitsemaan itsensä ja pikkuveljen kylpyhuoneeseen. Isä seisoi ulkopuolella, hän kuuli kylpyveden kohinan, hän yritti saada nelivuotiasta avaamaan lukon, mutta nelivuotias vain nauroi ja lopulta isä joutui hakemaan keittiöveitsen ja avaamaan lukon ulkopuolelta. Miksi hän kertoisi mokomasta? Hän on aikuinen. Ei hän ole niin hajalla kuin tuntee olevansa. (242)

Isän säännöt on tragikoominen kuin elämä itse, mistä hyvä esimerkki on teoksen lopussa kerrottu yhä kaoottisemmaksi muuttuva ostosreissu. Nuori isä on jaksamisensa äärirajoilla – toistaako hän oman isänsä virheet? Ärsyttävän, vaivojaan valittelevan isoisänkin menneisyydestä paljastuu asioita, jotka herättävät lukijan myötätunnon. Tämä humoristinen ja koskettava tarina sopii erinomaisesti äänikirjana kuunneltavaksi. Suomeksi teoksen lukee Jukka Pitkänen, mutta jos ruotsin kieli taittuu, niin suosittelen alkukielistä versiota, jossa lukijana on kirjailijan näyttelijäveli Hamidi Khemiri, joka toimii lukijana hänen muissakin teoksissaan.

(Arvio julkaistu lyhyempänä versiona Vieskan viikossa 18.12.2019)

Khemiri vieraili Efter nio -ohjelmassa 14.10. 2019. Jakso katsottavissa Yle Areenassa.

Khemirin teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi (joka myös suosittelee äänikirjaversiota), Kirja hyllyssä ja Tuijata.

Rosella Postorino: Suden pöydässä

Kun Jumala katsoi toisaalle

Rosella Postorino: Suden pöydässä. Suom. Helinä Kangas. Bazar, 2019. 334 s.

”Führer tarvitsee teitä.” Näillä sanoilla värvätään Rosa Sauer, Berliinistä sotaa appivanhempiensa luokse paennut kaksikymmentäkuusivuotias nainen, Hitlerin ruoanmaistajaksi. Sotilaskasarmiksi muutettu koulu, jonne hänet yhdeksän muun naisen kanssa kuljetetaan, sijaitsee lähellä Sudenpesää, Hitlerin kuuluisaa päämajaa. Ketä tahansa ei kelpuutettu tehtävään. Rosalla on nälästä ja unenpuutteesta huolimatta ”pyöreät kasvot ja tuuheat, vaaleat hiukset: nuori arjalainen nainen – – sataprosenttisesti kotimainen tuote, onnistunut kauppa”.

Rosella Postorino: Suden pöydässä

Italialaisen Rosella Postorinon Suden pöydässä kertoo kymmenen taustoiltaan erilaisen naisen tarinan. Vain kovapintainen, sulkeutunut Elfriede on Rosan tavoin ulkopaikkakuntalainen, muut ovat kotoisin lähialueilta. Vaikka kaikki ovat vuosia eläneet nälässä ja pelossa, ja he saavat eteensä ruokia, joita eivät ole aikoihin syöneet, on aterioilla mukana pelko: entä jos juuri nämä pavut tai tämä omenastruudeli on myrkytetty? Päivien kuluessa naiset tutustuvat toisiinsa. Aviomiehet ovat rintamalla, osalla on lapsia, osa on naimattomia, mukana on Hitlerin ihailijoita ja häntä vastustavia.

Tekstissä on runsaasti viittauksia Raamattuun ja uskonelämään. Ruoanmaistaminen on osallistumista ”ruokasalin liturgiaan: olimme uskovien armeija valmiina ottamaan vastaan ehtoollisen, joka ei soisi meille vapahdusta”. Viittausten sävy on usein ironinen, Rosan sanoin ”Jumala katsoi toisaalle”. Rosan isä vastusti kansallissosialisteja ja kieltäytyi liittymästä puolueeseen, ja Rosa tuntee pettäneensä hänet auttaessaan tahtomattaan Hitleriä pysymään hengissä.

Naisten elämänkohtaloiden – ei-toivotun raskauden keskeytys, raiskaus, rakkaussuhde upseeriin, juutalaisen taustan paljastuminen – lomaan Postorino saa ujutettua huomattavan määrän tietoa Hitlerin diktatuurin ajasta. Teoksessa esiintyy muun muassa Claus von Stauffenberg, jonka yritys surmata Hitler salkkuun kätketyllä pommilla epäonnistui. Räjähdyksen voiman tuntevat matkan päähän telttaan elokuvaa katsomaan ahtautuneet naiset ja sotilaat. Yksi upseereista kertoo Rosalle tapahtumista Krimillä, siitä kuinka osa sotilaista alkoholisoitui tai tappoi itsensä sen jälkeen kun olivat osallistuneet jatkuviin teloituksiin. ”Olisin silloin voinut saada tietää joukkohaudoista – –. Olisin voinut saada tietää lapsista, jotka nostettiin tukasta ylös ja ammuttiin, kilometrin pituisista juutalaisten ja venäläisten jonoista – –. Mutta minä pelkäsin enkä pystynyt puhumaan enkä halunnut tietää.” Sanojen olisin voinut kertautuminen ja lopussa toistuvat kiellot nostavat kerrotun korostetusti esiin.

Suden pöydässä sai arvostetun Premio Campiello -kirjallisuuspalkinnon, ja se on Postorinon neljäs romaani. Loppusanoissa kirjailija kertoo teoksen saaneen alkunsa Margot Wölkistä kertovasta artikkelista. Tämä paljasti vasta yli yhdeksänkymmentävuotiaana olleensa Hitlerin ruoanmaistaja.

(Arvio julkaistu Vieskan viikossa 27.11.2019)

Margot Wölkistä löytyy tietoa myös suomeksi, tässä Iltalehden artikkeli, joka on julkaistu 20.8.2019. Postorinon teos noudattaa pääosin Wölkin kertomusta kokemuksistaan Hitlerin ruoanmaistajana.

Suden pöydässä -teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirja vieköön! ja Luetut kirjat.

Ida Maria Saarisen sisällissota

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden ja sisällissodan muistovuoden aikana nostettiin esiin myös vähemmän tunnettuja kirjailijoita. Ida Maria Saarisen (myöh. Karke) 1980-luvulla kirjoittama omaelämäkerrallinen pienoisromaani Olipa kesä kerran ilmestyi 2017 Naantalin Työväenyhdistyksen Säätiön julkaisemana. Saarinen kuvaa omiin kokemuksiinsa pohjaten punaisten pakoa kohti itää, joutumista saksalaisten vangiksi, oloja Fellmanin pellolla ja vankileirillä – ensin Lahden Hennalassa ja sitten Hämeenlinnassa. Aiemmassa romaanissaan Nokkosia ja harakankukkia (1973) Saarinen kertoo myös lapsuudestaan Forssan Tehtaankylällä, tilapäistöistä ja pestautumisestaan apulaiseksi punakaartin keittiöön. Olipa kesä kerran tuokin hyvin vähän uutta jo kerrottuun, ja seuraava esittely perustuukin enimmäkseen romaaniin Nokkosia ja harakankukkia.

Ida Maria Saarisen sisällissotaromaanit

”Nälkä ja toivottomuus kokosi joukkoja punakaartin riveihin ehkä enemmän kuin aatteellisuus” (101), toteaa Ida. Päähenkilöiden nuoruus ja ymmärtämättömyys korostuvat, he eivät juuri kiinnitä huomiota maailman tapahtumiin, eivätkä he kykene tulkitsemaan kireää poliittista tilannetta. Alkuaikojen innostus tempaa kuitenkin myös Idan mukaansa: ”Minäkin, sosialismista mitään ymmärtämätön seitsemäntoistavuotias, uskoin maailman kuin taikaiskusta muuttuvan hyväksi ja onnelliseksi, josta puute ja ihmisten eriarvoisuus kokonaan katoaisi.” (109)

Vankileirikuvauksessa on paljon myöhemmistä teoksista, niin tietokirjoista kuin romaaneista, tuttuja aineksia: niukka ja surkea ruoka, ahtaus, pesemättömyys ja syöpäläiset, vankien julma kohtelu, pikaoikeudenkäynnit ja teloitukset, jopa naisille tehdyt terveystarkastukset, ”kuppasyynit”, mainitaan – ero on siinä, että Saarinen kuvaa omia kokemuksiaan. Jo ennen vangitsemista osa tytöistä vaihtaa pitkät housunsa hameeseen, sittemmin monet housupukuisista ja ase kädessä tavatuista viedään ammuttaviksi. Näin käy kylän tunnetuimmalle naispunakaartilaiselle Hilma Kangasaholle, joka kieltäytyy jyrkästi luopumasta asustaan: ”Emmää pöksyistäni ja pyssystäni luavu, vaihka noo olis ja nokka menis.” Saarisen luonnehdinta tästä sisukkaasta ”asetytöstä” piirtää hänet elävänä lukijan eteen: ”Mieluummin lyhyt kuin pitkä, enemmän paksu kuin hoikka. Päällä hänellä oli veljensä housut ja takki ja päässä hiusnutturan kätkevä, syvälle vedetty lippalakki. Mutta rintaa ristitti panosrivit ja kivääri oli tiukasti olalla.” (133–134)

Siirto Hennalasta Hämeenlinnaan, ensin Linnakasarmille ja myöhemmin Suomenkasarmille, tuo hiukan parannusta naisten oloihin. ”Niin kesä kului nälkää nähden ja täitä tappaen päivä kerrallaan”, kirjoittaa Saarinen. Vielä tässä vaiheessa tytöt jaksavat kuluttaa aikaa tarinoimalla ja laulaen, myöhemmin alistuminen ja turtumus lopettavat tarinahetket. Juhannuksena, kun vangitsemisesta on kulunut kaksi kuukautta, he pääsevät vihdoin saunaan peseytymään. Miesten puolella on isorokkoa ja vatsatautia, ja heinäkuun kuumuus verottaa jo ennestään heikentyneitä vankeja: kymmeniä luurangoiksi laihtuneita miehiä kannetaan joka päivä ruumiskärryihin. Nälän ja kurjuuden keskellä ihmisyys kuolee: vangit tappelevat leipäpaloista, joku yrittää syödä toisen oksentamaa ruokaa.

Valtiorikosoikeus toimii ja lopulta tulee Idankin vuoro – hän saa valtiopetoksen valmistelusta kolme vuotta kuritushuonetta ehdonalaisena viiden vuoden koeajalla. ”Voi taivas, enpä tiennytkään tehneeni noin juhlalliselta kuulostavaa hommaa palokunnantalolla patoja krassatessani” (169), tuumaa Ida tuomion kuulleessaan. Saarinen kuvaa perheensä köyhyyttä, jo lapsena aloitettua kovaa työntekoa ja toivoa paremmasta maailmasta, mutta vaikka tuo toivo sortuu vankileirin kurjuuteen sävyttää kerrontaa nuoruuden elämänilo. Silloin tällöin pilkahtaa esiin myös hienoinen ironia, kuten Idan huomautuksessa tuomiostaan.

Ida Maria Saarinen osallistui teoksellaan Nokkosia ja harakankukkia Otavan Kertomus elämästä -kilpailuun. Kustantamo sai yli tuhat käsikirjoitusta. Kilpailun ideoinut Hannu Mäkelä kirjoittaa muistelmateoksessaan Muistan. Otavan aika (2015) näin: ”Todellista elämää pitää punnita myös elämän kannalta, eikä kirjoittamisen yleistaso ole välttämättä aivan tärkein asia. Mutta löytyy myös kirjoittajia, joiden sanomisen taito osuu yksiin elämän käänteiden kuvaamisen kanssa.” Yksi erityisesti mieleen jäänyt oli Ida Maria Saarinen, joka palkittiin kilpailussa. Saarisen teos sai hyvän vastaanoton myös kriitikoilta. Saarisen muistot sisällissodan ajoilta ovat jääneet elämään. Muun muassa Tuulikki Pekkalainen (2011, 2014) ja Marjo Liukkonen (2018) viittaavat tutkimuksissaan sisällissodan naiskohtaloista hänen teoksiinsa. Tamperelainen Naiskuoro Tellus on käyttänyt Saarisen muisteluksia yhtenä lähteenään lauluteoksessaan Susinartut: 1918 naisvankien laulut elävät, jota on esitetty syksyn 2018 ja kevään 2019 aikana.

Koko artikkeli pdf-tiedostona: Ida Maria Saarisen sisällissota

Ida Maria Saarinen Kirjasammon sivuilla

Saarisesta Ylen artikkelissa Nälkää, kuolemaa ja lapsisotilaita – Suomi vuonna 1918 oli kuin Syyria tänään

Naiskuoro Telluksen Susinartut -teoksesta

Forssan Lehden artikkeli: Pilkka ”susinartuista” kääntyi runoiksi ja lauluiksi – Konsertissa kuullaan sisällissotakokemuksia naisvangeilta (julkaistu 29.3.2019, kirj. Elina Salin)

Markus Tiittula: Valkokaavuista punahattuihin

Demokratian rajat koetuksella

Markus Tiittula: Valkokaavuista punahattuihin. Amerikkalainen fasismi ja oikeiston radikalisoituminen. Vastapaino, 2019. 271 s.

Markus Tiittulan Valkokaavuista punahattuihin on hänen toinen Donald Trumpin Yhdysvaltoja käsittelevä teoksensa. Trumpin jälkeen (2018) pohti, millaisen perinnön Trump jättää. Uusi teos tarkastelee Trumpin kannattajia ja taustaryhmiä. Teoksen kannessa on valkokaapuinen Ku Klux Klan -hahmo vieressään hahmo punainen MAGA-lippis päässään. Make America Great Again -sloganin Trump lainasi toiselta republikaanipresidentiltä Ronald Reaganilta, joka Tiittulan mielestä oli kaikin tavoin Trumpia parempi ja humaanimpi johtaja. Kansi on osuva monessakin mielessä, sillä se peilaa niin sisältöä kuin esitystapaa: Tiittula kirjoittaa jossain määrin provosoivasti Trumpin hallinnon kytköksistä äärioikeistoon. Osansa saavat myös Trumpia kannattavat kristilliset tahot, joissa ei enää kysytä ”mitä Jeesus tekisi” vaan ”mitä Donald tarvitsisi”.

Markus Tiittula: Valkokaavuista punahattuihin

Teoksen keskiössä on republikaanipuolueen muutos ”perinnetietoisesta, tunneskaalan ääripäitä välttelevästä herrakerhosta lähes radikaaliksi ääriliikkeeksi”. Osa edustajista on jättänyt puolueen ja jäljelle on jäänyt ”trumpilaisempi” osa. Asenteet vähemmistöjä kohtaan ovat koventuneet, äärioikeistolle tyypilliset ennakkoluulot ja vihapuhe arkipäiväistyneet ja liukuneet osaksi valtavirtaa. Trump ei tunne olevansa vastuussa näkemyksistään, joista osa perustuu virheellisiin tilastoihin, osa on suoranaisia valheita. Ei, vaikka hänen valintaansa seuraavan kuukauden aikana tehdyistä yli tuhannesta viharikoksesta lähes puolet tehtiin hänen nimissään. Teoksessa kuvatut joukkosurmat ovat karua luettavaa, esimerkiksi Uuden-Seelannin Christchurchissa viisikymmentä muslimia ampunut mies viittasi Trumpiin ”valkoisen identiteetin ja yhteisten tavoitteiden” symbolina.

Trump on demokraattisesti valittu presidentti – vaikka saikin kolme miljoonaa ääntä vähemmän kuin Hilary Clinton. Äänestämiseen on kuitenkin yritetty vaikuttaa tekemällä siitä mahdollisimman vaikeaa osalle kansaa: henkilötodistuksien kriteereitä on kiristetty, vaalipiirien rajoja vedetty uusiksi, vaalirekistereitä ”siivottu” jne. Monien vaalilakien on todettu sortavan värillisiä – eli demokraattien kannattajia – ”lähes kirurgisella tarkkuudella”. Rasismi ei todellakaan ole ”museokamaa”, kuten yksi teoksen otsikoista kuuluu. Orjuuden ja nykyisen vankilajärjestelmän yhteyteen viitattiin myös dokumentissa Orjuus nyt: orjana vankilassa, jonka YLE esitti alkuvuodesta: perustuslain mukaan orjuus / työvelvollisuus on sallittu rangaistuksena rikoksesta. Yhdysvalloissa on 2,2 miljoonaa vankia, joista noin puolet on afroamerikkalaisia, vaikka heidän osuutensa väestöstä on neljätoista prosenttia. He eivät ole ”rodullisesti” taipuvaisempia rikollisuuteen, vaan taustalla ovat yhteiskunnan rakenteelliset mekanismit, jotka kohtelevat ihmisryhmiä eri tavoin. Vankien lähes ilmaisesta työpanoksesta hyötyvät lukuisat yritykset, niinpä uusia vankeja tarvitaan jatkuvasti. Orjana vankilassa -dokumentin mukaan vankilateollisuuden liikevaihto on huikeat 265 miljardia dollaria.

Tiittula on Washingtonissa asuva toimittaja, joten hän on päässyt seuraamaan läheltä tapahtumia. Teoksessa toistuu ajatus, että Trump on muuttanut Yhdysvaltoja peruuttamattomalla tavalla. Tiittulan näkemys Trumpista on kielteinen ja hänen vastenmielisyytensä tätä kohtaan ei jää epäselväksi. Asenteellisuudestaan huolimatta teos toimii tarpeellisena ravistelijana, sillä tosiasia on, että vaikka naureskelemme Trumpin käyttäytymiselle, hän on vaikuttanut Yhdysvaltojen lisäksi koko maailmaan tavalla, jonka laajuutta tuskin vielä tajuamme.

(Arvio julkaistu lyhyempänä versiona Vieskan viikossa 2.10.2019)

Markus Tiittula esitteli kirjaansa Yle:n Aamu-tv:ssä 31.7.2019.

Pekka Tikka on kirjoittanut teoksesta Historia jatkuu… -blogissaan pariinkin otteeseen, ks. tekstit Trumpin ”vallankumous” ja Trumpin lipunkantajat – edelläkävijöitä ja tukimiehiä

Teoksesta myös Marja Honkosen juttu Journalisti-lehden sivuilla.

Unohdettu helmi III: Oiva Paloheimo: Levoton lapsuus

Oiva Paloheimon romaanista Levoton lapsuus (1942) ei voi puhua samalla tavalla unohdettuna helmenä kuin Anna Bondestamin romaanista Klyftan (1946, suom. Kuilu 1967) tai Eino Koivistoisen romaanista Siivetön enkeli (1962), jotka olen aiemmin esitellyt. Paloheimon lapsikuvauksista on kirjoitettu artikkeleita ja opinnäytetöitä, tosin enää harvakseltaan viime vuosikymmeninä. Tirlittanista (1953) on tehty elokuva ja sitä on esitetty näyttämöllä tälläkin vuosituhannella. Romaanista Levoton lapsuus on otettu useita painoksia, viimeisin 1975, ja se on sovitettu kuunnelmaksi. Teos on kuitenkin painunut unhoon ja on kirjastoissakin enimmäkseen varastojen kätköissä.

Oiva Paloheimo: Levoton lapsuus

Teos on pitkälti omaelämäkerrallinen, sillä Paloheimo kuvaa lapsuuden kokemuksiaan vuoden 1918 Tampereella. Tapahtumia tarkastellaan yhdeksänvuotiaan Laurin silmin. Isä, tuomari Parvela, käy silloin tällöin katsomassa poikaansa, joka on hoidettavana tiukan Hanna-tädin luona. Äiti on ”tuuliajolla”, minkä Lauri ymmärtää tarkoittavan jotain pahaa. Kertojaääni vaihtelee ironisesta myötätuntoiseen kohteen mukaan: aikuisten maailma asettuu usein ironiseen valoon, kun taas Lauria ja muita lapsia kertoja kuvaa lämpimästi myötäeläen.

Teoksen aikajänne on noin vuosi alkaen syksystä 1917. Maailmansodan ja myöhemmin myös sisällissodan tapahtumat heijastuvat lasten leikkeihin. Teoksen alussa sotaleikkien kuvauksessa on paljon huumoria. Kun leikin aikana yksi vangituista alkaa itkeä, hänet ammutaan leikin sääntöjen mukaisesti. Vanki päätetään haudata pihalla olevaan hiekkalaatikkoon. Pappia esittävä poika heittää lusikalla hiekkaa haudattavan kasvoille ja lausuu: ”Maata sinä olet ja maahan sinä menet. Aamen!”

Vainaja alkoi syljeskellä armottomasti ja nousi istumaan kaivaen santaa suustaan. Mutta pappi napautti häntä lusikalla päähän ja komensi:
– Ruumiit eivät saa luurata. Nyt minun täytyy kastaa sinut uudestaan.
Itku kurkussa yritti Reino selittää, ettei nyt ollut kysymys kastamisesta, vaan siunaamisesta, mutta Valtteri ärjäisi:
– Suu kiinni silloin kun puhutaan! (28–29)

Sisällissodan päätyttyä punaisten tappioon, vangitsemisiin ja teloituksiin saavat leikit katkerampia sävyjä. Kertoja ennakoi teoksen lopulla kuvatun sotaleikin ikävää päätöstä varoittamalla leikillä olevan ”kohtalokkaat seuraukset”. Nyt taistellaan tosissaan eikä leikissä ole lainkaan iloa. ”Kaikki oli katkeraa ja totta. Kumpikin puoli tunsi vihaavansa ja halveksivansa toista.” (151) Valkoisten voitto on selviö, sitä ei kiistä kukaan lapsista. Leikki ei kuitenkaan pääty tähän: hävinneet ”tuomitaan kuolemaan, koska he ovat punakaartilaisia”. Vahinko sattuu, kun teloitus päätetään suorittaa oikeilla kiväärinkuulilla pudottamalla kivi nallin päälle.

Paloheimo katselee tapahtumia lapsen näkökulmasta kaihtamatta rankkojakaan aiheita. Kirjailija eläytyy lasten maailmaan ja tämä tuo esitykseen huumoria. Sen sijaan kertojan kommentteja sävyttää ironian ohella pessimismi:

Oli joulu, sotavuosien väliin tuleva rauhanjuhla, jonka viestiä maanpäällä julistivat tykkien kellonlyönnit. Palavat lentokoneet ja valopommit putoilivat kentille enkelien ilmestyksenä paimenille. Taivaalliset sotajoukot olivat laskeutuneet maahan murhaten toisiaan yli-inhimillisin asein. Tämä oli jo neljäs samankaltainen joulu eikä rauhan messiaslasta ollut vieläkään laskettu seimeen. (98)

Paloheimon edeltäjinä on mainittu muun muassa Aapeli, Teuvo Pakkala ja Juhani Aho. Nykykirjailijoista etenkin Sirpa Kähkösen lapsikuvauksissa on nähty vaikutteita Paloheimolta. Talvi- ja jatkosodan aikaan sijoittuvan Kuopio-sarjan lapsissa sotaleikkeineen on samaa koskettavaa vallattomuutta. Lapset poimivat kuulemastaan ja lukemastaan aineksia leikkeihinsä. Esimerkiksi romaanissa Hietakehto (2012) toisella kymmenellä oleva Juho ja kahdeksanvuotias Charlotta leikkivät löytävänsä joukkohaudan, jonka ruumiit on tunnistettava ja niiden kuolemansyy selvitettävä. Myös Jari Järvelän romaanissa Kosken kahta puolta (2018) voi nähdä yhtäläisyyksiä Paloheimon lapsikuvauksiin. Kertomuksessa seitsemänvuotiaan Jari-pojan kesänvietosta eri puolilla sotaa olleiden mummiensa luona on samankaltaista huumoria ja lapsen asemaan asettumista. Lopputuloksena on teos, joka kuvaa sodan kauheutta ja sen tapaa ryvettää kaikki, mutta tekee sen asettumatta kummankaan puolelle.

Levoton lapsuus päättyy seesteisesti, vaikka Lauri menettää sodassa isänsä. Lauri pakenee ikäväänsä luontoon. Kaunis, ”turvallisen tuttu ja suloisella tavalla hellä” Pyhäjärvi yhdistyy Laurin mielikuvissa äitihahmoon. Ensin omaan äitiin, joka on tuuliajolla kuin vene ilman airoja, sitten Toivosen lasten äitiin, joka on painunut Laurin mieleen madonnamaisena hahmona kellarin suojassa vietetyn yön seurauksena. Elämä kaupungissa päättyy siihen, että Laurin uusi holhooja, hänen isänsä veli, tulee hakemaan hänet luokseen maalle.

Levoton lapsuus oli upea lukuelämys ja toivoisin teoksen löytävän edelleen lukijoita.
Laajempi analyysini teoksesta on luettavissa tekstistä Oiva Paloheimo: Levoton lapsuus

Teoksesta Kirjasammon sivuilla
Paloheimon haastattelu Yle:n sivuilla

Soili Pohjalainen: Valuvika

Mitalin kaksi puolta

Soili Pohjalainen: Valuvika. Atena, 2019. 176 s.

Eri sukupolvien törmäämisestä on kirjoitettu kirjoja ja tehty elokuvia. Soili Pohjalainen onnistuu kuitenkin sekä naurattamaan että koskettamaan romaanillaan Valuvika, joka kuvaa freelancerina toimivan Marian ja hänen isoisänsä kohtaamista. Maria jää tyhjän päälle, kun hänen kirjoittamansa juttusarja lopetetaan, ja suhde vauvaa kaipaavaan aviomieheen Jarkkoon on kriisissä. Niinpä Maria erään riidan päätteeksi karauttaa autolla Pohjois-Karjalaan katsomaan isoisäänsä Arttua, josta on kuulunut huolestuttavia uutisia.

Soili Pohjalainen: Valuvika

Ulko-ovi ei ole lukossa. Vastaani tunkee tympeä ja kylmä eteisen haju. – – Tummunutta sormipaneelia ja harmaa lattia niin kuin pitikin olla. Isoja miesten saappaita ja paskainen räsymatto. Nurkassa on rikkinäinen linnunkaurasäkki. Lattialla kauranjyvien seassa on hiirenkakkaa. – – Pinttyneen kylmän ja tupakan, tunkan ja hien lisäksi täällä haisee vanha viina. (32–33)

Arttu on huonossa kunnossa, mutta ambulanssia ei saa kutsua, sillä Artun mukaan syynä huonoon oloon on kattilallinen läskisoosia eikä puolen litran pullo koskenkorvaa. Maria siivoaa ja kuljettaa Arttua asioilla. Ajaminen vanhalla tärisevällä Mitsubishi Carismalla vie Marian lapsuuden kesiin, jotka hän vietti Artun ja Anna-mummon luona. Pienen tytön silmissä ukin lättyjen ilmavoltit – vaikka yksi jääkin kattoon kiinni – tekivät hänestä Timo Taikurin veroisen.

Jarkko ilmestyy myös mökille, ja on heti sinut Artun kanssa puhuen tämän kanssa miesten juttuja: ”Ajokeli. Tien routiminen. Moottorisahan ketjun vaihto. Lämmön talteenotto. Koolaus. Villat. Jakajanhihna.” (89) Sopuisa tapaaminen päättyy pian riitaan. Mariaa pelottaa ja ahdistaa äidiksi tuleminen, Jarkko yrittää myötäillä mutta sekin saa Marian pillastumaan. Sanaharkka huipentuu heidän lämmittäessään saunaa – Artun ohjeiden mukaan – märillä kuusenhaloilla, kuivat koivuklapit kun piti säästää pakkasille. ”Sä oot ihan niin ku toi Arttu. Mikä teitä vaivaa? Jarkko kysyy ja lähtee ennen kuin ehdin vastata. – Valuvika saatana, sanon kiukaanpesälle.” (127) Tarkkanäköinen Arttu tiivistää heidän suhteensa omalla tavallaan: ”Manakementti on vähän lapanen, ja sie et ossaa päättää asioista.” (144)

Hauska, raikas, räväkkä – tätä kaikkea on Valuvika. Pohjalainen on kuitenkin kirjoittanut henkilöhahmonsa eläviksi ja tunteviksi ihmisiksi, jollaisiin voi kuvitella törmäävänsä missä tahansa. Artun lukuisat tarinat edesmenneestä ystävästään Martista paljastavat hänen yksinäisyytensä yhtä selvästi kuin rapistunut kotitalo. Ei ”ole semmosta mitalia, jolla ei olis toista puolta” (169), tiesi Anna-mummokin.

Valuvika on saanut paljon huomiota blogeissa. Teoksesta on muun muassa seuraavilla sivuilla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Anun ihmeelliset matkat ja Kirjaluotsi.

Katso myös Ylen Aamun kirja, jossa Pohjalainen esittelee teostaan.