JP Koskinen: Tulisiipi

JP Koskinen: Tulisiipi. Like, 2019. 351 s.

Yhdysvaltoihin muuttanut suomalainen perhe pakenee 1930-luvun lamaa Neuvosto-Karjalaan, jossa lupausten mukaan pitäisi olla työtä ja vapautta. Näin kiteytettynä JP Koskisen Tulisiiven tarina on ennalta-arvattava. ”Työläisten valtakunta” tarjoaa kyllä työtä mutta myös köyhyyttä ja vähitellen yhä pahemmaksi käyviä vainoja. ”Paratiisi. Helvetti tämä on”, kuuluu perheen äidin tuskainen huokaus.

JP Koskinen: Tulisiipi

Teoksen minäkertoja on perheen poika Kaarle Kuura, Amerikassa Charles Frost ja myöhemmin Neuvostoliitossa Gennadi Timošev Zamorozkin. Prologissa perhe on matkalla lentonäytökseen, jossa esiintyy Kaarlen suuri sankari, Pariisiin yksin lentänyt Charles Lindbergh. Kaarle on haaveillut lentämisestä niin pienestä kuin muistaa, hypännyt vajan katolta itse valmistamiensa kangassiipien avulla ja polttanut naapurin vajan yrittäessään tehdä paperista ja perunaliimasta kuumailmapallon.

Aurinko osui koneen kylkiin, taittui peräsimen kääntyvästä laipasta, välkähteli välillä potkurissa ja ohjaamon lasissa. Tajusin, ettei ihminen eikä edes lintu ollut niin voimakas kuin taivaalla vapaana lentävä kone. Kangassiivet ja perunaliimalla kokoonkyhätyt kuumailmapallot olivat mitättömiä. Vapaus ei ollut lihaa, kangasta eikä paperia, vaan bensaa, sylintereitä ja harmaata pakokaasua, joka jätti taivaalle kauniit vanat.

Isoäiti ja -isä, jotka olivat sortovuosien aikana paenneet Suomesta jäävät Minnesotaan, kun isä, äiti, Kati-sisar ja Kaarle sekä naapurissa asuva Albert tyttärensä Lindan kanssa lähtevät kohti Neuvosto-Karjalaa. Laivalla Linda kirjoittaa Kaarlelle runon:

Kreisi boi sai siivet selkään, tyhmä luulee, niin pelkään,
lentävänsä kanteen taivaan, hulluus syynä lentovaivaan.
Tuskin näkee mitään muuta, tuijottelee aina kuuta.
Katolle jo salaa hiipi, meidän oma tulisiipi.

”Miksi olisin piitannut ilkeistä sanoista, kun joukossa on mukaviakin”, ajattelee Kaarle ja poimii Lindan maahan heittämän runon talteen. Paperi nuhjaantuu vähitellen lukukelvottomaksi mutta Kaarle osaa runon ulkoa ja se kuullaan vielä teoksen lopussa yllättävässä yhteydessä. Lapsuudenaikainen nälviminen ja kiusoittelu muuttuvat vähitellen rakkaudeksi.

Kaarlen intohimo lentämiseen sanelee romaanin tapahtumat. Jo junassa matkalla Petroskoihin Kaarle kuulee mahdollisuudesta päästä lentämään purjekoneita: ”Näin jo itseni taivaalla, junan haju ja tungos katosivat ympäriltäni.” Äiti sen sijaan on purskahtaa itkuun nähdessään ahtaan ja rähjäisen huoneen, joka on heidän uusi kotinsa. Äidin veli Janne, joka on toimittaja, saapuu myöhemmin Petroskoihin, vaikka äiti yrittää kirjeissään estellä.

Ankeus ja köyhyys muuttuvat vähitellen yhä paheneviksi vainoiksi. NKVD:n nahkatakkiset miehet kulkevat mustilla umpiautoillaan hakemassa kuulusteluihin, ihmisiä katoaa. Ei liene suuri juonipaljastus, että myös Kaarle päätyy vankileirille. Teos ei kuitenkaan ole mikään kauhukertomus Stalinin vainoista tai vankileirien kurimuksesta, vaikka niitäkin riittää. Tarina kietoutuu nimenomaan Kaarlen vimmaisen intohimon ympärille. Halutessaan epätoivoisesti päästä taivaalle Kaarle tulee tahtomattaan aiheuttaneeksi pahaa niin tuntemattomille kuin läheisilleen. Kaarlen hahmo kannattelee tarinaa, jonka loppukäänteet ovat ehkä vähän epäuskottavia. Koskinen on luonut Kaarlesta henkilön, joka säilyttää lukijan myötätunnon puolellaan – tämä oli ainakin minun lukukokemukseni. Mielestäni tässä on romaanin ydin: tarina intohimonsa sokaisemasta miehestä, jolle kaikki muu on toisarvoista.

”Pääsenkö lentämään”, on Kaarlen ensimmäinen kysymys, kun hänet monen vuoden vankeuden jälkeen haetaan leiriltä. On vuosi 1942, maailma on sodassa.

Maailmaan palasi värit, sininen keltainen ja purppura, heräsin eloon monen vuoden horroksen jälkeen. Kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun olin edellisen kerran lentänyt, tuntui vain mustalta, muodottomalta möykyltä, joka putosi ajan virtaan ja katosi pinnan alle. En halunnut muistaa vankeudestani mitään, se oli vain yksi pitkä ja loputon yö, joka oli viimein loppunut. Suru, kaipaus, nälkä ja vilu, kaikki katosivat. Olin elossa, kone totteli minua, olin irti maasta, osa taivasta, ja siinä oli kaikki.

Koskisen Tulisiipi on saanut paljon näkyvyyttä. Teos oli Finlandia-palkintoehdokas ja siitä on kirjoitettu arvioita niin sanomalehdissä kuin kirjablogeissa (arvioista kooste Liken sivuilla). Kuuntelin teoksen ensin äänikirjana, jossa lukijana on Toni Kamula. Tätä kirjoittaessani selasin kirjastosta lainaamaani e-kirjaa. Tulen varmaan kuuntelemaan kirjan vielä uudestaan, sen verran hieno ”lukukokemus” oli.

Saamaa ajanjaksoa ja aihepiiriä kuvaa Antti Tuurin vaikuttava Ikitie (2011). AJ Almila ohjasi teoksen pohjalta samanniminen elokuvan (2017), jossa pääosissa ovat muun muassa Tommi Korpela, Hannu-Pekka Björkman ja tanskalainen, Vallan linnake -sarjasta tuttu Sidse Babett Knudsen.

Lisävinkkinä suosittelen Jevgeni Vodolazkinin romaania Lentäjä, jonka luimme kirjallisuuspiirissämme. Huikea tarina 1900-luvun tapahtumista Neuvosto-Venäjällä kuvattuna ”vuosisadan ikätoverin” eli 1900 syntyneen ja välillä syväjäädytettynä olleen miehen näkökulmasta. Kyseessä ei kuitenkaan ole tieteisromaani eikä siinä nimestään huolimatta kerrota lentämisestä, mutta vankileirille päätyy tämänkin teoksen päähenkilö. Romaanista lisää esim. ortodoksisen verkkolehden Simeon ja Hanna esittelyssä, jonka on kirjoittanut Hellevi Matihalti.

Antti Tuuri: Ikitie ja Jevgeni Vodolazkin: Lentäjä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s