Kirjallisuutta ja tutkimusta

Colson Whitehead: Nickelin pojat. Suom. Markku Päkkilä. Otava 2020. 215 s.

Pojat olivat ongelma vielä kuolleinakin.

Colson Whiteheadin romaanin Nickelin pojat aloitus on pysäyttävä ja samalla koukuttava. Prologi sijoittuu noin viidenkymmenen vuoden päähän kuvatuista tapahtumista. Nickelin koulukodin alueelta on löydetty virallisen hautausmaan lisäksi toinen, jonka uhreissa on väkivallan merkkejä: ”murtuneita luita, kuopalle painuneita pääkalloja ja kylkiluita, joista löytyi hauleja” (9). Nickelin kasvatti Elwood Curtis näkee uutisen ja ymmärtää, että hänen on palattava Floridaan ja kerrottava tarinansa.

Varsinainen kertomus alkaa Elwoodin lapsuudesta. Hän asuu isoäitinsä luona, käy koulua, tienaa rahoja tupakkakaupan apulaisena ja kuuntelee Martin Luther Kingin puheita äänilevyltä. Elwood on aloittamassa lukiota, kun hän sattuu liftaamaan varastettua autoa ajavan miehen kyytiin. Mies jää poliisin haaviin, ja Elwood tuomitaan Nickeliin. King on saanut Elwoodin kiinnostumaan kansalaisoikeustaistelusta, eikä hän ole valmis luopumaan ihanteistaan edes koulukodin rujossa todellisuudessa. Ei edes sen jälkeen, kun hänet on viety ensimmäistä kertaa ”Valkoiseen taloon”, jossa hänet ruoskitaan sairaalakuntoon. Tilassa on vanha pesulanpuhallin, joka peittää metelillään poikien huudot.

Elwood ystävystyy Turner-nimisen pojan kanssa, vaikka tämä on hänen vastakohtansa. Kyynisen Turnerin taktiikka on yrittää selviytyä pysymällä mahdollisimman paljon omissa oloissaan. Hänen mielestään ”Nickel oli rasistinen helvetti – luultavasti puolet koulun työntekijöistä sonnustautui viikonloppuisin Klaanin kaapuun – mutta Turnerin mielestä pahuus oli ihmisessä ihonväriä syvemmällä” (109).

Vuotuisen nyrkkeilyottelun kuvaus on hyvä esimerkki kirjailijan ironian taidosta – kohtauksessa vedätetään myös lukijaa. Vastakkain ovat valkoisten iso Chet ja mustien Griff, ”vastenmielinen häirikkö” ja kiusantekijä, jolle nyt hurrataan, koska hänen odotetaan tuovan voiton värillisille. ”Jos hän sattui menettämään sitä ennen pari hammasta, sitä parempi” (101). Griffin voiton jälkeen vuodattamat kyyneleet eivät kuitenkaan kerro voitonriemusta vaan kauhusta. Hän katoaa vielä samana yönä.

Teoksessa toistuu ajatus siitä, että ”isät olivat opettaneet pojilleen keinot pitää orjat kurissa” ja valkoiset pojat käyttivät oppimaansa tehokkaasti hyväkseen:

Floridan osavaltion poikien ammattikoulu ei ehtinyt toimia puolta vuottakaan, kun varastotilat asuntoloiden kolmannessa kerroksessa muutettiin eristysselleiksi. Talonmies kiersi asuntolasta toiseen ja ruuvasi oviin salvat: valmista tuli. Pimeiden sellien käyttö jatkui vielä senkin jälkeen, kun kaksi niihin suljettua poikaa kuoli vuoden 1921 tulipalossa. Perinteistä ei luovuttu hevillä. (193)

Romaanin lopussa on vielä yksi yllättävä juonenkäänne, joka sai katsomaan kansikuvaakin uusin silmin. Loppusanoissa Whitehead nimeää lähteitään – tarina perustuu Floridan Mariannassa toimineen Dozierin poikakoulun tapahtumiin. Vaikka Whitehead kuvaa järkyttäviä tapahtumia, teos ei ole raskas luettava, mieleenpainuva se kyllä on. Tekstiä värittää ironia ja musta huumori.

Nickelin pojat on saanut runsaasti huomiota kirjablogeissa, tässä muutama: Kirsin kirjanurkka, Kirjojen kuisketta sekä Kirjaluotsin arvio englanninkielisestä alkuteoksesta ennen suomennoksen ilmestymistä.

Helsingin Sanomissa oli koko aukean laajuinen Jukka Petäjän kirjailijan haastattelu ja arvio teoksesta (15.3.2020).

BBC:n sivuilla on uutinen antropologi Erin Kimmerlen löydöksistä Dozierin koulun alueella (16.4.2014).

Ben Montgomeryn Tampa Bay Times -lehdessä julkaistussa artikkelissa ”They went to the Dozier School for Boys damaged. They came out destroyed” (18.8.2019, julkaistu alkuaan 2009) haastatellaan muutamia koulun entisiä työntekijöitä.

Erin Kimmerle sai vuoden 2020 Scientific Freedom and Responsibility Award -palkinnon työstään Dozieriin haudattujen uhrien löytämisestä ja tunnistamisesta.