Kirjoittaja-arkisto: Kirjallisuutta ja tutkimusta

Mariam Naiem, Julija Vus & Ivan Kypibida: Pitkän sodan lyhyt historia

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Pitkän sodan lyhyt historia on sarjakuvateos Ukrainan ja Venäjän suhteista läpi vuosisatojen tämän päivän sotaan. Teoksen on kirjoittanut ukrainalaisaktivisti ja kulttuurintutkija Mariam Naiem ja kuvittaneet sarjakuvataiteilijat Julija Vus ja Ivan Kypibida. Realistista, harmaasävyistä kuvitusta täydentää oranssi, kuten Ukrainasta kertovalle sarjakuvateokselle hyvin sopii.

Mariam Naiem, Julija Vus & Ivan Kypibida: Pitkän sodan lyhyt historia -sarjakuvateoksen kansikuva.

Nuori Vika-niminen nainen herää aamuyöllä ilmahälytykseen. Kello on kaksi, Vika pudottaa puhelimen lattialle ja painaa tyynyn kasvoilleen. Hän viestittelee tilanteesta matkoilla olevalle asuintoverilleen, joka kehottaa menemään eteiseen. Kylmäävän ironisesti nimetty osio ”Sotainfoa vasta-alkajille” kertoo, että jos pommisuojaa ei ole, niin ihmisiä kehotetaan menemään joko eteiseen tai kylpyhuoneeseen, koska siten on kaksi seinää suojaamassa iskulta. Vika raahaa patjan eteiseen ja alkaa etsiä puhelimesta tietoa kansanmurhasta. Seuraa kuuden aukeaman mittainen historiaosuus vuosien 1932–1933 nälänhädästä eli holodomorista, joka nykyään on yleisesti tunnustettu kansanmurhaksi. Tragedia on säilynyt kollektiivisessa muistissa ja sen seuraukset näkyvät yhä tänään esimerkiksi suhtautumisessa ruokaan: ”Lautanen on syötävä tyhjäksi.”

Aukeama sarjakuvateoksesta Pitkän sodan lyhyt historia.
Aukeama Pitkän sodan lyhyt historia -sarjakuvateoksen alusta, jossa Vika on herännyt aamuyöllä puhelimen ilmoitukseen ilmahälytyksestä.

Tämä rakenne – Vikan kokemukset ja historiaosuudet – toistuvat läpi teoksen, tosin niin että Vikan osuudet lyhenevät, mikä ei välttämättä ollut kokonaisuuden kannalta oikea ratkaisu, sillä paikoin teksti muuttuu faktojen luettelemiseksi.

Historiaosuus jatkuu kertomuksella ruhtinas Vladimir Suuresta ja Kiovan ruhtinaskunnasta, josta käytetään myös nimitystä Kiovan Rus. Nimitys selitetään historioitsija Serhi Ploh’ia lainaten:

Nimityksen Kiovan Rus keksivät tutkijat 1800-luvulla. Nykyään se tarkoittaa laajaa valtiota, jonka keskus oli Kiovassa ja joka oli olemassa 900-luvulta 1200-luvun puoliväliin, jolloin se hajosi mongolien iskuihin.

Tutkimuksessa nimitys Kiovan Rus on vakiintunut, mutta aikalaislähteissä se oli Russien maa tai Rus.

Vladimir antoi kastaa itsensä ortodoksiseen uskoon, jotta saattoi ottaa Bysantin keisarin sisaren Annan puolisokseen. Seuraava sivu kuvaa, miten Venäjä on pyrkinyt hyödyntämän Ukrainassa vuodesta 2008 vietettyä juhlapäivää. Kiinnostavaa oli lukea myös kasakoista, joilla Ukrainassa näyttää olevan huomattavasti parempi maine kuin Suomessa, jossa heidät on liitetty isonvihan ajoista erilaisiin tihutöihin ja laittomuuksiin.

Kuva teoksesta Pitkän sodan lyhyt historia.

Teoksen lopussa on lueteltu tärkeimpiä lähteitä sekä erikseen viitteitä sivuilla esiintyviin tietoihin, joskaan itse sivuilta en löytänyt sivunumeroita. Teoksessa ei ollut mainintaa siitä, onko historiaosuuksissa käytetty asiantuntijoita tai faktantarkistajia. Osa etenkin uudemmista tapahtumista on uutisia seuraavalle pääpiirteissään tuttuja – Viktor Juštšenkon myrkytys dioksiinilla vaalikampanjan aikana, oranssi vallankumous, Krimin valtaus jne. Ylipäätään teos on hyvä muistutus nykyiseen tilanteeseen johtaneista tapahtumista.

Mariam Naiem (kirj.), Julija Vus & Ivan Kypibida (kuv.): Pitkän sodan lyhyt historia. Alkuteos Korotka istorija dovhoji viiny, suom. Eero Balk. Tammi, 2025. 112 s.

Tammen sivuilla kerrotaan, että kirjan tuotto menee Suomen Unicefin kautta Ukrainan lasten hyväksi.

Mariam Naiemin sivut, jossa hänen artikkeleitaan englanniksi.

Sisko Latvus: Rudolfin näköinen poika

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Törmäsin Sisko Latvuksen nuortenromaaniin Rudolfin näköinen poika (2025) selatessani Kotimaiset kirjablogit -sivustolta uusia blogipostauksia. Tarina alkaa, kun Jasper vie rippikuvansa mummilleen, joka havaitsee yhdennäköisyyttä Jasperin ja yli sata vuotta kuolleen isoisänsä Rudolfin kanssa. Jasper hätkähtää kuullessaan, että Rudolf oli ammuttu vain 20-vuotiaana. Tämä ”murhamysteeri” johtaa Jasperin sisällissodan sekasortoisiin tapahtumiin. Rudolfin tarina perustuu kirjailijan äidin isän elämään.

Sisko Latvuksen nuortenromaanin Rudolfin näköinen poika kannessa on yhdistetty valokuvan palasia ja piirrosta nuoresta pojasta.

Aivan ensimmäisenä Jasper etsii Rudolfin tiedot Sotasurmat 1914–1922 -sivustolta: ”Kuolinpäivä 25.5. [- -] Surmamotiivi punakaartilainen”. Sukututkimuksesta kiinnostuneen Minna-tädin keräämä aineisto ja kirjastosta lainatut kirjat auttavat Jasperia selvittämään niin sodan taustoja kuin Rudolfin kohtaloa. Keskustelussa vanhempien kanssa paljastuu, että suvut ovat olleet sodassa eri puolilla:

Minun vaarini isä oli veljiensä kanssa valkoisten joukossa. Silloin kun Mannerheim ratsasti Helsinkiin, he olivat marssimassa siellä voitonparaatissa valkoiset nauhat käsivarsissaan.
– Ai milloin ne marssi stadiin? minä halusin tarkentaa.
– No millos se nyt oli. Toukokuussa 1918 varmaan, kun sota oli päättynyt. [- -]
– Aika törkeetä, minä huomautin. – Miten silloin voitiin vielä tappaa ihmisiä, kun sota oli kerran jo ohi?
– Loistava kysymys, isä sanoi. – Sitähän tässä on ihmetelty jo sata vuotta. (20–21)

Latvus kuvaa uskottavasti, miten hämmentävältä sisällissodan aikaiset tapahtumat voivat tuntua 2020-luvun näkökulmasta. Rudolfistakin paljastuu seikkoja, jotka saavat Jasperin toivomaan, ettei olisi koskaan alkanut tutkia asiaa. Mutta Rudolf ei jätä Jasperia rauhaan vaan tulee jopa tämän uniin. Jasper lukee kuulustelupöytäkirjoja ja tajuaa kuulevansa niissä Rudolfin äänen – Jasperin on vain kuviteltava kysymykset ja käännettävä selostus puheeksi, mikä tietysti tekee samalla tekstistä lukijaystävällisemmän.

Teoksen toisessa tarinalinjassa seurataan Jasperin ja hänen ystäviensä bändiharrastusta. Jasper on rippileirillä tutustunut Einoon ja Juuliin, joiden kanssa jatketaan leirillä alkanutta soittamista ja haaveillaan oman bändin perustamisesta. Juulin kanssa Jasper voi myös puhua Rudolfista ja tämän teoista. Ensimmäisenä biisinä opetellaan soittamaan irlantilaisen The Cranberries -yhtyeen Zombie, jonka sanoma on yhä ajankohtainen tänään:

Kun luin Zombien sanoja, se alkoi näyttää Rudolfin sodalta. Jos vaihtoi vuosiluvun 1916 tilalle 1918, sama sodan hirviö uhkasi vieläkin. Since nineteen eighteen, in your head, in your head they’re still fightin’… Aina vain jossakin päin maailmaa ammuttiin ja itkettiin ja ihmisiä kuoli ihan turhaan. (24)

Sisko Latvus on kirjoittanut yli 20 nuortenkirjaa, joista Siperiaan karkotetuista inkeriläislapsista kertova Kaukana omalta maalta (2011) oli Finlandia Junior -ehdokas ja inkeriläisistä paluumuuttajista kertova Kaksi sateenkaarta (2015) Topelius-palkintoehdokas. Latvus on työskennellyt lähetystyöntekijänä Ranskassa ja Venäjällä. Romaanissa Rudolfin näköinen poika usko on läsnä luontevalla tavalla riparilaulussa ja siinä, miten Jasper muistaa kertomuksen ristille naulitusta rikollisesta, joka kääntyy Jeesuksen puoleen sanoen ”Muista minua”. Suvussa kulkevan tarinan mukaan Rudolfin ystävä Juho oli huutanut tien varrella seisseelle tutulle miehelle ”Muistakaa meitä”, kun heitä oli kuljetettu teloitettaviksi (86–87). Muistamisen merkitys toistuu myös Jasperin sanoittamassa Rudolfista kertovassa laulussa, jonka bändi pääsee esittämään itsenäisyyspäivän konsertissa.

Teoksen lopun kiitoksissa nimetään kolme lähdeteosta, joista Antti Rämäsen Rikottu rajamaa oli omassa hyllyssäni (ks. arvioni teoksesta); Rudolf mainitaan kuin mainitaankin kirjassa useita kertoja. Ensimmäiset kiitokset on kuitenkin omistettu tekijän isovanhemmille Annalle ja Rudolfille sanoin ”kiitos elämästä”. Päällimmäiseksi teoksesta jääkin ajatus jokaisen elämän merkityksellisyydestä.

Kirjoitin riparivihkoon: Ammuttu Raivolassa 25.5.1918.
Menin katselemaan ikkunasta ja minua itketti. Pikkulapset juoksentelivat pihalla pallon perässä. He olivat elossa. Varpuset pyrähtelivät koivussa, jonka kellastuneet lehdet olivat putoamassa. Keväällä silmuista kasvaisivat uudet vihreät lehdet. Minä hengitin. Elämäni oli vasta alussa. Jos Rudolfille ei olisi syntynyt Viipurissa tytärtä ja tälle kuutta lasta, joista yksi oli mummini, minua ei olisi olemassa. Hänen elämänsä jatkui minussa.
Ei hän turhaan elänyt. Melkoinen jätkä. (88)

Sisko Latvus: Rudolfin näköinen poika. WSOY, 2025. 112 s. (Kustantajan sivulta voi lukea tekstinäytteen teoksesta.)

Lue lisää teoksen taustoista Sisko Latvuksen blogista

Kirjailijan haastattelu Helsingin Sanomissa, kirj. Laura Kytölä

Arvio Päivi Heikkilä-Halttusen Lastenkirjahylly-blogissa

Podcasteja, äänikirjoja ja luettavaa – sukellus ruotsin kieleen

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Olen innokas ruotsin kielen harrastaja ja yritän pitää kielitaitoa yllä eri tavoin ja samalla oppia uutta. Luen ja kuuntelen paljon muun muassa E-kirjaston kautta ja viime vuoden aikana olen löytänyt podcastit. Tässä joitain vinkkejä huviksi ja hyödyksi!

Sommarpratare – kesäpuhuja

Sommarpratare-sarjasta osui silmiin kirjailija Ulrika Hanssonin ohjelma, jossa hän kuvaa, miten muutto vuonna 2005 Suomesta Ruotsiin Taalainmaalle Hedemoraan aiheutti identiteettikriisin (I Sverige gick Ulrika Hansson från duktig flicka till arbetslös – längtan hem till Österbotten var stor, 7.7.2025).

Pidän Hanssonin romaaneista ja olen esitellyt blogissani teoksen Jaktlaget (19.2.2023) ja historiallisen romaanin Det är inte synd om Edna Svartsjö, jotka molemmat sijoittuvat ruotsinkieliselle Pohjanmaalle.

Hansson pohtii suorittamisen vaikutusta identiteettiimme: ”Vem är jag om jag inte presterar?” Hansson haki kahdeksaakymmentä työpaikkaa kaikilta mahdollisilta aloilta toimistotyöstä kulttuurialan paikkoihin tuloksetta. Hansson halusi ruotsalaisten ymmärtävän, että hän on käynyt koulunsa ruotsiksi ja että kirjasto on täynnä ruotsinkielisiä kirjoja ja…. Hän sai kuitenkin tuntea olevansa maahanmuuttaja muiden joukossa. ”Kanske en del av lyckan handlar om just det här: en längtan efter att bli sedd och förstått fullt ut”, Hansson kuvailee tunteitaan. Lopulta onni kääntyi ja työpaikka löytyi, vaikkakin projektin rahoitus ehdittiin perua. Myöhemmin Hansson pääsi toimittajaksi paikallislehteen, jonka päätoimittaja rakasti Suomea ja riemastui löytäessään tekstistä finlandismeja!

Näst sista ordet eli toiseksi viimeinen sana

Näst sista ordet -podcastin juontajat.

Näst sista ordet -podcast käsittelee ruotsin kieltä rennolla otteella. Juontajat Jens Berg ja Jenny Sylvin keskustelevat vieraiden kanssa ja vastailevat katsojien kysymyksiin. Ohjelmissa on käsitelty niin sekakieltä, vöyriläisen KAJ’n murretta, vahvistussanojen epäloogisuutta (”grymt snäll”) kuin sitä, miten kieli paljastaa puhujan luokkataustan. Ohjelmassa tehdään paljon kyselyjä kuuntelijoille, ja kesäkuussa paljastettiin vaikeimmin ymmärrettävä suomenruotsin murre. Vieraana oli ruotsalainen Peter Törnroth, joka sai kuunneltavakseen kolmen kärjen: kolmantena oli stadin slangi 7 prosentilla ja toisena Kokkolan seudun murre grondsprååtsi 25 prosentilla. Entä minkä murteen kuuntelijat olivat äänestäneet kaikkein vaikeimmaksi ymmärtää peräti 61 prosentilla?

Ruotsia sarjakuvan keinoin

Suosikkikirjailijani Lars Sund ja Leo Ågren käyttävät romaaneissaan ruotsinkielisen Pohjanmaan murteita: Sund Pohjanmaan eteläosan ja Ågren pohjoisosan, lähinnä Uudenkaarlepyyn ja Pietarsaaren alueen murteita. Lisäksi molemmat höystävät dialogia laajalle levinneillä puhekielisillä ja suomenruotsalaisille murteille yhteisillä piirteillä. Kokkolan kirjaston aulassa on kulttuurikeskus Luckan, josta bongasin keväällä murteelle käännetyn Asterixin Reiså yvi Atlanten (2024; suomennettu nimellä Asterix ja suuri merimatka). Käännös on siis tehty grondsprååtsiksi, jonka Näst sista ordet -podcastin kuuntelijat äänestivät toiseksi vaikeimmaksi suomenruotsin murteeksi. Murrekirjoitusta kehotetaan usein lukemaan ääneen, jolloin teksti on helpompi ymmärtää: esimerkiksi kuvan viimeisen ruudun stsäll muuttuu ymmärrettäväksi ääneen lukemisen – ja tietysti kontekstin – avulla (’skälla’ eli ’haukkua’).

Kuvakaappaus Asterix-murresarjakuvasta. Kuvassa Asterix ja Obelix riitelevät veneessä merellä.
Kuva sivulta 10 Asterix-sarjakuvateoksesta Reiså yvi Atlanten.

Jos ääneen lukeminen ei auta, niin kannattaa tsekata netin Ordbok över Finlands svenska folkmål – murresanakirja. Tosin tässä tapauksessa apua löytyi paremmin Soole på bakka -sanakirjasta, joka on Kokkolan ja Alavetelin alueiden murteen sanakirja ja jonka senkin aikoinaan löysin Luckanista. Seudulla arvostetaan murretta, sillä molemmat teokset, niin sarjakuva kuin sanakirja, ovat paikallisen Dialektens Vänner -ryhmän työn tuloksia.

Asterix ja Obelix palaavat metsältä keskelle tappelua, joka on saanut alkunsa kalakauppiaan suututtua tuotteidensa arvostelemisesta. Ystävykset lähtevät merelle kalaan, mutta riitahan siitä syntyy, kun Obelix Asterixin käskystä heittää verkon veteen.

Kriitikkopaneeli

Lopuksi vinkki kulttuurin ystäville: Kritikerpanelen, jossa kriitikot keskustelevat Simon Karlssonin johdolla ajankohtaisesta kirjallisuudesta, elokuvista, musiikista ja teatterista. Jokaiseen osaan (noin 20–25 min) liittyy Ylen sivuilla julkaistu johdantoartikkeli, jossa esitellään aihe ja keskustelijat. Kirjallisuuskriitikot ovat ruotineen muun muassa Ann-Luise Bertellin uuden romaanin Skuggas (2025) ja Johanna Holmströmin jännitysromaanin Vargens unge (2014, suom. Suden lapset). Luin Holmströmin romaanin kesällä. Kirja on sen verran paksu (yli 400 sivua), että en halunnut ottaa sitä matkalle mukaan. Tapahtumat jäivät kuitenkin pyörimään mieleen niin, että matkan aikana oli ostettava äänikirja, jota kuunnellessa osaksi valvottu yö ja kotimatka junassa hurahtivat huomaamatta. Lukijana on yksi suomenruotsin upeimmista äänistä, näyttelijä Linda Zilliacus.

Johanna Holmströmin jännitysromaanin Vargens unge kannessa pieni poika makaa sammaleen keskellä.

Vielä muutama sana Holmströmin teoksesta, josta oli tarkoitus kirjoittaa oma postauksensa, mutta muut työt veivät ajan. Erikoista romaanissa on, että tapahtumat sijoittuvat Kuhmoon eli kauas suomenruotsalaisen kirjallisuuden perinteisiltä alueilta. Niinpä suuri osa päähenkilöistä on suomalaisia, mutta se näkyy tekstissä vain muutamina yksittäisinä suomenkielisinä sanoina. Tapahtumat sijoittuvat kahdelle aikatasolle: vuonna 2000 Gloria muuttaa toisella kymmenellä olevan poikansa Luukaksen kanssa ekokylä Toivolaan. Toukokuussa 2023 ilmestyy pieni, likainen poika Seija ja Tarmo Sadeniemen pihalle. Paikalliset poliisit Minna Salminen ja Timo Kyrö alkavat tutkia, mistä poika on tullut ja miksi kukaan ei tunnu kaipaavan häntä. Holmström kietoo tapahtumiin niin koronapandemian kuin Ukrainan sodan nostattamat pelot. Jossain oli maininta, että teos aloittaisi sarjan – toivottavasti näin on, sillä niin vetävän tarinan Holmström on luonut.

Peter Lüttge nostaa arviossaan Svenska Ylen sivuilla esiin romaanin kytkökset Kalevalaan.

Leena Riekko kirjoittaa Kulttuuritoimituksen sivuilla, miten on ” virkistävää lukea jännitysromaaniksi luokiteltu romaani, jossa kuvataan paljon muutakin kuin rikos ja sen selvittäminen”, ja tähän mielipiteeseen yhdyn täysin.

Elli Salo: Keräilijät

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ljudmila nousi ja lähti uimaan:
”Teen pidemmän lenkin. Jos minua ei kuulu, älkää huolestuko. Jos kaskelotti luulee minua hylkeeksi ja nielaisee vatsaansa, niin se on sitten minun kohtaloni, se on määrätty niin!” Saunan ovi paukahti kiinni.
”Ljudmila on niin iloinen”, sanoin Anille, joka oli noussut lauteille viereeni.
”Ljudmila on juuri niin iloinen, että sanoo iloisesti näkemiin, kipittään vaunuunsa ja työntää päänsä kaasu-uuniin”, Ani sanoi ja heitti löylyä. (158)

Tragiikkaan taipuvia ihmiskohtaloita, viistoa huumoria, groteskeja kohtauksia ja mestarillista kieltä. Elli Salon romaanin Keräilijät edessä ei voi kuin antautua tarinan vietäväksi.

Elli Salon romaanin Keräilijät kansikuva.

Keräilijät kertoo kolmen eri-ikäisen naisen kohtaamisesta leirintäalueella Kainuussa itärajan läheisyydessä. Heini on arkeologi, joka tulee kartoittamaan toisen maailmansodan aikaisia joukkohautoja Läätteen (lue Raatteen) maisemiin. Etsinnöissä auttaa Ani, maailmalla palkittu luontokuvaaja, joka nyt pyörittää petokuvaukseen erikoistunutta matkailuyritystä. Ljudmila on Kostamuksesta Suomeen naitu entinen kirjastonhoitaja, jonka asuntovaunusta löytyy kokoelma Gulak-kirjallisuutta ja jonka mielestä sienestys on ”hauskinta mitä ihminen voi housut jalassa tehdä” (20). Ja sitten on vielä Ystävä, rajavartijan nuorempaan vaihtama koira, joka on ”niin arvovaltaisen oloinen, että sille teki mieli sanoa päivää ja näyttää henkilöpaperit” (13).

Kaikilla kolmella naisella on menneisyyden painolastinsa, ja he oireilevat eri tavoin, yksi surun sisäänsä padoten, toinen juoden ja kolmas maanisen pakkomielteisesti. Heinin pikkuveljen Paulin kuolemasta kerrotaan heti ensimmäisillä sivuilla. Suru pikkuveljestä kulkee Heinin tarinassa mukana, kun pienet arkipäiväiset asiat herättävät muistoja: Ljudmilan keittämät uudet perunat saavat Heinin muistamaan, miten Paulin kuolemaan jälkeen ”äiti keitti ison kattilallisen perunoita ja söi ne kaikki kerralla kuorineen” (113).

Ani kuskaa kesäkuukausina turisteja piilokojulle valokuvaamaan karhuja, teeriä, metsiä ja milloin mitäkin. Ani yrittää hoitaa omia kuvaushommiaan öisin, kun muulloin ei ole aikaa, mutta lopulta ”vittuuntui vaativiin turisteihin, pakeni velvollisuuksia, meni yksin piilokojuun, makasi siellä umpikännissä päiväkausia”.

Kerran Ani oli ollut hoitamassa karhujenruokintaa ja sammunut suolle. Karhut olivat tulleet syömään. Mitään ei ollut käynyt, karhut olivat vain haistelleet Ania kuin raatoa, antaneet hänen maata rauhassa. Mutta turistit kopissa olivat saaneet myöhemmin vakavia traumaperäisen stressihäiriön oireita. (87)

Tekstin joukossa on Anista kertova lehtijuttu, tekstiviestejä, muisteluksia sota-ajalta, thainkielinen voideresepti, pihlajansilmuamaretton ohje ukrainaksi ja eräkirjailija Erkki Järvenharjun teoksista poimittuja tarinoita. Viimeksi mainittujen yhteyteen merkityt lähdetiedot, jotka kertoivat kustantajan (Otava) ja julkaisuvuoden, erehdyttivät etsimään kirjailijaa kirjaston tietokannasta. Jälkisanoissa Salo kertoo saaneensa tarinoihin inspiraation Samuli Paulaharjun ja A. E. Järvisen teoksista. Jollain ihmeellisellä tavalla kirjailija onnistuu sitomaan nämä näennäisesti irralliset tekstisirpaleet palvelemaan kokonaisuutta.

Elli Salo on dramaturgi ja suomentaja, mikä näkyy teoksen rakenteessa ja kielessä. Keräilijät onkin uskomattoman hieno ja kypsä esikoisromaani. Romaaniin perustuvaa näytelmää esitettiin Kajaanin kaupunginteatterissa viime kaudella – toivottavasti ylistetystä näytelmästä saataisiin vierailunäytöksiä myös muualle.

Elli Salo: Keräilijät. Otava, 2025. 206 s.

Arvio Helsingin Sanomissa, kirj. Antti Majander

Kulttuuritoimituksen arvio Kajaanin kaupunginteatterin Keräilijät-näytelmästä (arvio 4,5 tähteä)

Chloe Dalton: Ystävänä jänis

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Aloin laskeutua loivaa mäkeä tietä kohti, kun minut yllätti pikkuinen otus, joka nökötti minuun päin polun keskellä kulkevalla ruohokaistaleella. Pysähdyin äkkiä. Jäniksenpoika. [- -] Eläin ei ollut kämmeneni leveyttä pidempi. Se nökötti vatsallaan silmät auki ja lyhyet, silkkiset korvat tiukasti selkää vasten. Sen turkki oli tummanruskea, tuuhea ja pörröinen ja kasvoi selkärangan vieressä hauraina kiharoina. [–] Paljasta maata ja kuivaa ruohoa vasten oli vaikea sanoa, missä turkki päättyi ja maanpinta alkoi. (16–17)

Chloe Daltonin teoksen Ystävänä jänis kannessa on kaunis, korvat pystyssä oleva jänis.

Poliittisena neuvonantajana työskentelevä Chloe Dalton on pandemian vuoksi muuttanut maaseutukotiinsa. Kävelyretkellään hän kohtaa pienen jäniksenpojan, mutta jättää sen ensin emon löydettäväksi paikalleen. Kun poikanen nököttää samassa kohdassa vielä Daltonin palatessa neljän tunnin kuluttua, hän vie sen ruohoon käärittynä kotiinsa. Tästä alkaa ainutlaatuinen ystävyys, joka saa kiireistä elämää viettäneen, kaupunkien sykkeessä viihtyneen Daltonin löytämään hitaamman elämäntavan ja yhteyden luontoon.

Vain sata grammaa painanut poikanen jää ennusteista huolimatta eloon. Aluksi Dalton ruokkii sitä 50 millilitran tuttipullolla kolme kertaa päivässä kissanpennuille tarkoitetulla maitojauheella. Poikanen pysyttelee sille vuoteeksi ruohoilla pehmustetussa kenkälaatikossa tuntikausia hievahtamatta, kuten jäniksenpojat tekevät luonnossakin. Tämän vastapainoksi se venyttelee huolellisesti:

Se käveli etutassuillaan eteenpäin mutta pysyi istuallaan ja ojensi ruumistaan, kunnes vatsa oli lattiaa vasten ja takajalat täysin ojennettuina, ainoastaan takakäpälien kärjet olivat lattiaa vasten. Se ojensi häntänsä suoraksi taakse tai käänsi sen maata kohti. Jäniksenpojan ruumis oli nuolisuora neljä tai viisi sekuntia kerrallaan – ja korvat pystyssä ja valppaina – kun se venytti jokaista lihastaan niskasta nilkkoihin. (33)

Teos on täynnä ihastuttavia ja samalla tarkkoja kuvauksia jäniksen käytöksestä ja ulkonäöstä. Dalton oppii – välillä yrityksen ja erehdyksen kautta – mikä hänen hoidokilleen on parasta. Dalton hakee tietoa jäniksistä netistä ja kirjastoista lainaamistaan opuksista, mutta tuloksena on ”lukemattomia kuvauksia siitä, miten jäniksen voi metsästää, tappaa ja valmistaa ruoaksi” (42). Yllättävästi tieto jänikselle kelpaavasta ruoasta löytyy William Cowperin runoista. Näitä eri lähteistä poimittuja sitaatteja on lukujen alussa. Itse luvuissa Dalton jakaa runsaasti tietoa jäniksen historiasta, elinympäristöstä, tavoista ja uhista, joista yksi on tehomaatalous. Daltonin jäniksenpoika paljastuu rusakoksi.

Chloe Daltonin teoksen Ystävänä jänis sivu 61, jossa pieni jäniksenpoika kuvattu luvun alkuun.
Teoksessa on Denise Nestorin ihastuttava kuvitus. Ystävänä jänis -teoksen sivu 61.

Yhteiselo tuottaa monia oivalluksia ja kumoaa myös monta totena pidettyä käsitystä jäniksistä. Dalton huomaa jäniksenpojan hakeutuvan lähettyvilleen, mitä ei olisi odottanut erakkona pidetyltä eläimeltä. Niinpä työpäivät kuluvat jäniksenpoika vierellä tai sen touhuja puutarhassa seuraten.

Rutiinini ei enää määräytynyt yksinomaan minulle välttämättömien asioiden mukaan vaan minulle ennalta täysin tuntemattoman olennon mielialojen ja liikkeiden perusteella, ja ne eivät vastanneet minkään aiemmin kohtaamani eläimen käyttäytymistä. (38)

Jäniksenpojan elinpiiri laajenee ja eräänä päivänä se loikkaa taloa ympäröivän muurin päältä pellolle. Vaikka Dalton on koko ajan ajatellut jäniksen palaavaan luontoon, riipaisee sen lähtö. Jäniksenpoika palaa kuitenkin takaisin. Eräänä päivänä, kun jänis on reilun vuoden ikäinen, Dalton löytää yllätyksen työhuoneensa verhon takaa: ”Siellä oli toisiinsa painautuneina kaksi jäniksenpoikaa, joilla oli tumman suklaan värinen turkki ja pohjattomat hiilenmustat silmät.” (127) Eikä poikue jää ainoaksi.

Teoksen sisäkansia ja lukujen alkua kuvittavat Denise Nestorin ihastuttavat piirrokset. Alussa on myös Jamie Whyten piirtämä kartta Chloe Daltonin kodista ja sen ympäristöstä; karttaan on merkitty jäniksen reitit muurin yli pellolle ja takaisin taloon. Ystävänä jänis on hurmaava ja lämminhenkinen kertomus, joka avaa lukijankin silmät näkemään tutun luontokappaleen ihmeellisyyden ja toivomaan ”enemmän villejä, häiriöttömiä paikkoja niin villieläimille kuin ihmisille”.

Chloe Dalton: Ystävänä jänis. Suom. Ari Väntänen. Atena, 2025. 198 s.

Arvio Helsingin Sanomissa, kirj. Sanna Kangasniemi

Kirjaluotsin arvio englanninkielisestä alkuteoksesta Raising hare

Kuunneltavaa kesään E-kirjastosta

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Olen käyttänyt nyt puoli vuotta kuntien yhteistä E-kirjastoa luovuttuani maksullisesta lukuaikapalvelusta, mistä kerroin viime syksynä jutussani Lukuaikapalvelu vai E-kirjasto? Kokemus on ollut pääasiassa myönteinen. Valikoima on rajatumpi, ja jonkin verran olenkin ostanut äänikirjoja. Aineistoa joutuu myös usein jonottamaan kuten fyysisiä kappaleita kirjastosta. Varaaminen on kuitenkin toiminut hyvin, ja varausta odotellessa olen löytänyt aina jotain muuta kuunneltavaa – pääasiassa käytänkin E-kirjastoa kuuntelemiseen, luettavaa on tullut lainattua vain puolikymmentä kertaa. Uutta on Suosikit eli käyttäjä voi lisätä kirjan suosikkeihin, jos sitä ei halua heti lainata tai varata. Uniajastimen ongelmat on ratkaistu, mutta toivoisin vielä sellaista parannusta, että lisäaikaa voisi asettaa ilman, että kirja on suljettava ja avattava uudestaan.

E-kirjastoyksikön palvelupäällikkö Annastiina Louhisalmi summaa Kirjastolehdessä (17.6.2025) E-kirjaston ensimmäistä vuotta: noin 200000 rekisteröitynyttä käyttäjää, yli 7000 nimekettä ja 50000 lukuoikeutta. Ensimmäiset aineistolisenssit ovat vanhenemassa, ja nyt päätetään lainaus- ja varauslukujen perusteella, mitkä lisenssit uusitaan. Alkuvaikeuksien jälkeen kokoelmaan on saatu aineistoa myös isoilta kustantamoilta. Lisäksi tarjolla on yhä enemmän aineistoa muilla kielillä; ruotsin kielen harrastajana minua on ilahduttanut ruotsinkielisen aineiston karttuminen. E-kirjastoa kehitetään koko ajan, ja viimeistään ensi vuoden alussa saadaan mobiilisovelluksen rinnalle selainversio – uskoisin uudistuksen lisäävään e-kirjojen käyttöä. Tulevaisuudessa on myös mahdollista löytää aineisto Finna-tietokannasta, mikä olisi erinomainen parannus.

Louhisalmi sanoo olevansa tyytyväinen nimekemäärään, sillä kokoelma on ollut aktiivisessa käytössä. Lukuaikapalvelujen etuna pidetään usein aineiston suurta määrää, josta luulisi jokaisen löytävän helposti itselle mieluisen kirjan. Mutta asialla on myös kääntöpuolensa. ”Tutkimusten perusteella tiedetään, että pelkkä iso nimekemäärä ei ole hyvä tavoite. Tietyn rajan jälkeen käy helposti niin, että osaa aineistosta ei välttämättä lainata ollenkaan tai sitä lainataan hyvin vähän”, toteaa Louhisalmi. Olen itse huomannut saman E-kirjastoa käyttäessäni, ja kevään aikana on tullut kuunneltua useampi kirja, johon en ehkä muuten olisi tarttunut. Seuraavaksi esittelenkin kaksi romaania, jotka sopivat erinomaisesti kuunneltavaksi – molemmissa on vieläpä loistavat lukijat: Markus Järvenpää ja Jukka Pitkänen.

Kuvassa kahden esiteltävän teoksen kannet eli Dinosaureeni ja Sirkusleijonan mieli.

Sami Oskari Lahtisen esikoisromaani Dinosaureeni on kertakaikkisen hurmaava tuttavuus. Teos toimii yllättävän hyvin äänikirjana monitasoisesta rakenteestaan huolimatta. Lukija kohtaa päähenkilön sekä poikana että miehenä, jolla on jo itsellä pieni tytär. Jussi pohtii suhdettaan vastikään kuolleeseen isäänsä Ondeen ja yrittää olla toistamatta tämän virheitä. Isä keksi jatkuvasti uusia keinoja hankkia rahaa, joskaan nuo keinot eivät aina kestäneet päivänvaloa. Pontikkaa ja lääkkeitä myymällä isä yritti saada kasaan riittävästi rahaa siivousfirman perustamiseen: ”Se on duunia, jonka mikä hyvänsä apina osaa. Ja siinä liikkuu ihan älyttömät massit.” (115) Jussi muistaa isän kodin sekasotkun, ”jossa ei voinut kävellä ilman kenkiä eikä vessassa ollut kuin sanomalehtipaperia.” (114)

Tarinoita Jussista lomittavat pohdinnat kirjoittamisesta, autofiktiosta ja kertomusten totuudellisuudesta – yrittäessään vastata viimeksi mainittua koskeviin kysymyksiin tekijä tuntee uppoavansa suohon.

Tosiasiassa en edes tiedä, olenko enää kiinnostunut tekemään eroa todellisuuden ja kirjani välillä. Tähänastinen yritykseni pitää novellit ja romaanikerronta jotenkin rinnakkaisina, vuorottelevina ääninä tuntuu nyt väärältä. Ei ole romaania, eikä novelleja sen sisällä, on vain yksi kaiken niellyt Dinosaureeni. (222)

Dinosaureeni on yhtä aikaa koskettava ja hauska ja ansaitsisi ehdottomasti enemmän huomiota. Toivottavasti romaani on mukana kisaamassa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnosta tänä vuonna (teos ilmestyi viime syksynä).

Sami Oskari Lahtinen: Dinosaureeni. Lukija Markus Järvenpää. Aula & Co, 2024. 302 s.

Lahtinen esiintyi Kulttuuricocktail Kirjat -ohjelman jaksossa Kirjoja kirjoittamisen voimasta (11.11.2024)

Teoksesta myös Kirjaluotsi-blogissa

*****

Joel Elstelän Sirkusleijonan mieli oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2021. Ehkä kirjan laajuus (lähes 600 sivua) säikäytti tuolloin, mutta onnekseni bongasin tämän nyt E-kirjastosta. Zircco Fantasticolla menee huonosti, eikä johtaja Egon Heuchler ole voinut maksaa väelleen palkkaa moneen kuukauteen. Eletään vuoden 1940 toukokuuta, kun Egon saa kutsun pahamaineiselle Prinz Albrecht Strasselle, SS:n ja Gestapon päämajaan. Seurauksena on, että sirkus saa uuden johtajan, herra Steinwampen, joka on sirkuksen lihavaa miestäkin paksumpi ja josta huokuu hyväntuulisuuden sijaan ”piilotettua, häilyvää ilkeyttä” (54). Steinwampe on kuvattu lähes liioitellun vastenmieliseksi, ja niinpä hänen groteski loppunsa sekä hirvitti että nauratti.

Sirkus lähtee kiertueelle uusitulla natsi-ideologiaa myötäilevällä ohjelmistolla. Egon masentuu ja päästää itsensä rappiolle, mikä herätti ainakin minussa halun ravistella tyyppiä. Sirkuksesta katoaa ihmisiä, heitä hyväksikäytetään ja nöyryytetään. Viimeinen esiintyminen on Passaussa, jossa yleisön joukossa on myös Heinrich Himmler. Toisin kuin sirkuslaiset luulevat, matkan on tarkoitus jatkua toisella junalla ilman telttoja ja vaunuja Puolaan, kaupunkiin nimeltä Oświęcim, jolle on annettu saksankielinen nimi Auschwitz. Romaanin yksi vahvuus on siinä, että lukija eläytyessään henkilöiden kohtaloihin ja tulevaisuudentoiveisiin, samalla tietää enemmän kuin he ja seuraa sydän syrjällään tapahtumien kehitystä. Onko sirkuslaisilla mitään mahdollisuuksia pelastua?

Lähes kaikissa lukemissani arvioissa moitittiin romaanin pituutta. Tiivistämisen varaa olisi ollut, mutta toisaalta pikkuhiljaa kasvava piinaava tunnelma pitää lukijan otteessaan. Elstelän uusi romaani Izak (2025), joka oli Runeberg-palkintoehdokas, sijoittuu sekin Saksaan mutta 1910-luvulle.

Joel Elstelä: Sirkusleijonan mieli. Lukija Jukka Pitkänen. WSOY, 2021. 582 s.

Lue Jani Saxellin romaania ja kirjailijaa käsittelevä juttu Kansan Uutisista (30.1.2022)

Maaria Ylikangas: Kritiikistä

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Maaria Ylikankaan Kritiikistä kannattaa lukea jo pelkästään luvun ”Ihan lyhyt välisoitto” vuoksi. Yhden aukeaman kattava luku korostaa kirjastojen merkitystä. Ylikangas lähtee liikkeelle Manic Street Preachersin laulun ”A Design for Life” säkeestä ”Libraries gave us power” (joka piti tietysti laittaa YouTubesta soimaan taustalle):

Kirjasto todella antaa meille valtaa. Se antaa lukemisen valtaa. Mitä erilaisimpiin niteisiin ulottumisen valtaa. Tällainen valta ei realisoidu päätösten tekemisenä toisten asioista, vaan valtaa omiin näkemyksiin, oman katseen, itsenäisyyden ja suunnan harjoittamiseen. Sen voi käsittää myös voimana. Kirjasto varustaa niitä luokkia, joilla ei ole ostovoimaa kotikirjaston hankkimiseen. Se kuratoi niille, jotka haluavat lukea, mutta eivät tiedä, mistä aloittaa. [–]
Kirjastoa kiinnostavat kirjojen luokat, eivät käyttäjiensä. Se päästää vessaan ja antaa istumapaikan kysymättä lanttia tai muuta olemassaolon oikeutusta. (208–209)

Maaria Ylikankaan teoksen Kritiikistä kansikuva.

Lyhyt nimeke ilman rajaavia määreitä tai alaotsikoita kuvaa hyvin teoksen sisältöä: Ylikangas kirjoittaa tekijöistä ja teksteistä, siitä mitä kritiikki on, miten kriitikoksi tullaan ja voiko kuka tahansa olla kriitikko ja paljosta muusta. Samalla tulee käsiteltyä aika monta teosta ja niiden arviota. Ylikangas näkee kritiikin edustavan taiteen vapautta: ”Hyvin kapean ja populistisista peloista rakentuvan lukijan maailmassa taiteen olemassaolo on häiriö. Kritiikki ja kulttuurisivut edustavat maailmaa, jossa sivistys ja demokratia ovat tärkeitä ihanteita.” (218)

Ylikangas kärjistää ja provosoi, hänen kielensä on paikoin räväkkää ja roisia mutta yhtä kaikki nautinnollista lukea. Yksi luku käsittelee Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä ja sen suosiota, mitä Ylikangas hämmästelee, sillä hän ei pidä Sinuhea ”kirjallisesti poikkeuksellisena teoksena”. Mitä tulee Sinuheen hahmona, hän ei ole ”viisas”, hänen ”itserakas jollotuksensa tahmaa koko romaanin” ja kaiken lisäksi hän on ”retorisesti äärimmäisen ovela, usein kännissä, ja suhtautuu muihin ihmisiin ylettömän epäilevästi ja tuomitsevasti”. Teoksen rasistinen kielenkäyttö ja naisviha ohitetaan vastaanotossa yhä tänä päivänä. Ylikangas kysyy, miten romaani edelleen vastaa nykylukijoiden maailmankuvaan. Klassikko on usein määritelty teokseksi, josta yhä uudet sukupolvet löytävät itselleen merkityksellistä sanomaa. Sinuhen kohdalla kanonisoituminen näyttää tarkoittavan saman vanhan merkityksen löytämistä aina uudelleen:

Jos romaanin sanoma on, että mikään ei muutu, ja jokainen ihminen on ihmisessä ihminen, niin totta helvetissä se on erittäin ajattomasti laitettu. Jos sanon, että kaikki on aina muuttunut, mikään ei ole koskaan samaa, panta rhei [selitetty alaviitteessä: ”kaikki virtaa”], baby, niin sanon ihan yhtä laittomasti. En tosiaankaan pysty keksimään Sinuhen suosiolle muita syitä kuin kerronnan lumo, jonka särkemistä tässä kokeilen. (189)

Näin Ylikangas Sinuhesta, jonka olen lukenut kaksi kertaa, joista toinen oli kirjastossa kokoontuneessa lukupiirissäni. Häiritseekö yhden suosikkiteokseni riepottelu? No ei tippaakaan!

Nostan esiin toisenkin Ylikankaan käsittelemän teoksen, Irene Kajon esikoisen Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta (2024). Teoksessa päähenkilö saa taidehankkeessa työparikseen kuuluisan ja arvostetun H:n, jonka seksuaaliseen hyväksikäyttöön kertoja pitkään alistuu selittäen itselleen sen kuuluvan projektiin. Teos kuvaa myös, miten teatterikorkeakoulu jättää syytökset käsittelemättä. Kajon romaani oli niin häiritsevä, että jätin lukemisen kesken. Ylikangas oli kirjoittanut arvion pitäen monen muun tavoin teosta autofiktiivisenä. Myöhemmin Kajo paljasti, että kertojaan on sulautettu useiden henkilöiden kokemuksia, mikä antaa ainakin osittaisen selityksen omalle ristiriitaiselle lukukokemukselleni. Itse asiassa tämä olisi pitänyt tajuta teoksen nimestä, jossa ”’yhdellä meistä’ on suora viittaus kertojan kollektiivisuuteen” (281).

Ylikangas kirjoittaa rennosti ja humoristisesti, mistä kertoo myös liiteosio, jossa on ”epäkattava selvitys kriitikoiden patsaista”, aineistotehtäviä (”Naisille ei ole pystytetty patsaita, koska…”), opas teosten tähdittämiseen ja testi, jonka avulla selviää, millainen kriitikko sinä olet. Ja lopuksi vielä: saako arvosteltavasta teoksesta kirjoittaa kielteisesti? Kyllä! – mutta nyt siihen ei ollut aihetta.

Maaria Ylikangas: Kritiikistä. Kustantamo S&S, 2025. 380 s.

Helsingin Sanomat, kirj. Tommi Melender

Kulttuuritoimitus, kirj. Mikko Saari

Mitä luimme kerran -blogi

Lue myös Ville Hytösen pääkirjoitus Rakasta kriitikkoa! Kirjailija-lehdestä

Lukuvinkkejä ja inspiraatiota kirjoittamiseen

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Tänä keväänä on ilmestynyt ilahduttavasti teoksia, joissa käsitellään lukemista ja kirjoittamista eri näkökulmista. Kun oma kirjoittaminen takkuaa, etsin inspiraatiota kirjoitusoppaista: miten selättää aloittamisen vaikeus, tyhjän paperin kammo? Miten naulita itsensä koneen ääreen silloinkin, kun kirjoittaminen ei kiinnosta pätkääkään, mutta artikkelin tai luvun deadline lähestyy? Olen usein saanut huomata, miten lukeminen – niin kauno- kuin tietokirjallisuuden – antaa eväitä omaan kirjoittamiseen. Tässä kaksi kirjoittamista eri tavoin lähestyvää teosta.

Johanna Isosävi & Camilla Lindholm: Yhteiskirjoittaminen. Vuorovedoin kirkkaaseen tekstiin. Art House, 2025. 168 s.

Kun kuulin ensimmäistä kertaa tästä kirjasta, yhdistin nimen huolimattomasti luettuani yhteisölliseen kirjoittamiseen, johon sain inspiraation tekijöiden aiemmasta teoksesta Yhteisöllisen kirjoittamisen opas (2023) – suosittelen lämpimästi niin teosta kuin kirjoittamisen tapaa! Mutta nyt ei siis puhuta yhteisöllisestä kirjoittamisesta (social writing) vaan yhteiskirjoittamisesta (co-authoring), jolla tarkoitetaan tekstejä, joilla on kaksi tai useampi kirjoittaja. Isosävi ja Lindholm käsittelevät yhteiskirjoittamisen muotoja (rinnakkaiskirjoittaminen, peräkkäin kirjoittaminen ja vastavuoroinen kirjoittaminen), taustalla olevia syitä, erilaisia kirjoituskumppaneita, tekijänoikeuksia ja tekoälyn tuomia haasteita. Moniäänisyyttä tuovat kahdessa Facebook-ryhmässä kyselyyn vastanneet, jotka kertovat kokemuksistaan yhteiskirjoittamisesta. Jokaisen luvun lopussa on pohdintakysymyksiä, ja tekstin joukossa on typografisesti eroteltuja osioita, kuten ”Ohjeet tekoälyn vastuulliseen käyttöön”, joka tiivistää Euroopan komission antamat ohjeet. Tekijät avaavat myös omaa, ilmeisen hyvin toimivaa yhteistyötään, onhan kyse jo heidän kolmannesta yhteisestä teoksestaan. Viimeisen luvun juniori- ja seniorikirjoittajien vinkit ja ohjeet kirjoitushankkeeseen osallistuvalle summaavat teoksen annin. Humanistisilla aloilla yhteiskirjoittaminen ei ole yhtä tavallista kuin esimerkiksi luonnontieteissä, vaikka yhteiskirjoittamisella saa lisää tuottavuutta, mikä puolestaan voi vaikuttaa myönteisesti urakehitykseen. Isosävin ja Lindholmin teos on erinomainen, tiivis katsaus yhteiskirjoittamisen etuihin ja sudenkuoppiin.

Lue lisää Yhteiskirjoittaminen-teoksesta Johanna Isosävin sivuilta.

Kaksi kirjoitusopasta: Yhteiskirjoittaminen ja Aiheiden kirja.

Jani Saxell: Aiheiden kirja — Uusia näkökulmia, teemoja ja tekniikoita luoville kirjoittajille. Art House, 2025. 286 s.

Otin Jani Saxellin teoksen luettavaksi, sillä luovan kirjoittamisen oppaista saa usein hyviä niksejä myös tieteelliseen kirjoittamiseen. Nyt sain lisäksi roppakaupalla lukuvinkkejä – teosta ei turhaan takakannessa mainosteta runsaudensarveksi kirjallisuudesta kiinnostuneille. Teos on suunnattu kirjoittamisessa jo pidemmälle ehtineille ja tarkoitettu jatko-osaksi Saxellin Tanssii kirjainten kanssa -oppaalle (2020). Kirjallisuuden ohella Saxell käsittelee myös elokuvia ja tv-sarjoja, joiden rytmityksen, näkökulmavaihdosten ja kerronnan tarkasteleminen hyödyttää myös proosaa kirjoittavaa.

Teos jakautuu seitsemään lukuun, joissa käsitellään esimerkiksi surutyötä, maagisrealistisia kasvukertomuksia ja antisankareita. Jokaisen luvun lopussa on esiteltyihin teoksiin pohjautuiva harjoituksia, esimerkiksi ensimmäisen luvun lopuksi harjoitellaan synopsiksen kirjoittamista. Saxell viittaa johdannossa niin kulttuuriin kohdistuviin leikkauksiin kuin äänikirjojen vaikutukseen:

Äänikirjaformaatti suosii lähinnä juonivetoista kirjallisuutta. Monet Aiheiden kirjassa esitellyt ratkaisut, kuten tajunnanvirta, metafiktiivisyys ja epäluotettava kerronta voivat olla vaikeita hahmottaa yhdeltä kuulemalta. Sama pätee aikatasojen kerroksellisuuteen ja vaihteleviin kertojanääniin. (16)

Seitsemäs luku käsittelee rajoja ja jakolinjoja sisällissodasta dystopioihin; esittelyssä on muun muassa Maritta Lintusen, Anna Soudakovan ja Sergei Dovlatovin teoksia. Viimeksi mainitun veijaritarinoiden kerrotaan kolkuttelevan ”absurdismin ja surrealismin rajoja” (251); esimerkiksi Saxell nostaa Kompromissi-teoksesta tarinan siitä, miten Tallinnan 400000. asukkaaksi kelpaa vain oikeanlaisen proletaarisen taustan omaava vauva. Sisällissodan kuvauksista mainitaan tuore Civil War -elokuva ja Ilona Tomin ”vaikuttava, suotta liian vähälle huomiolle jäänyt dystopia” Muuria ei ole (teoksessa nimi virheellisesti Rajaa ei ole), joka on kuvaus Suomen toisesta sisällissodasta – tämähän meni heti varaukseen! Saxellin Aiheiden kirja toimii juuri niin kuin kirjailija on tarkoittanut: luovan kirjoittamisen oppaana mutta myös pohdiskelevana esseekokoelmana.

Lisää teoksesta Jani Saxellin kotisivuilla

Bertel Kihlman: Pilgrimsfärden (’Pyhiinvaellusmatka’)

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Bertel Kihlman on yksi monista unohdetuista kirjailijoistamme. Suomenkielisille lukijoille hän on kutakuinkin tuntematon, sillä hänen teoksiaan ei ole suomennettu. Esittelin Kihlmania ja hänen tuotantoaan edellisessä postauksessa ja pohdin myös sitä, miten sattumanvaraista voi tällaisen kirjallisuushistorian marginaaliin joutuneen kirjailijan löytäminen olla. Nyt esittelyvuorossa on hänen esikoisteoksensa, novellikokoelma Pilgrimsfärden (1932).

Kokoelmassa on neljä novellia, joista käsittelen tarkemmin niminovellin ”Pilgrimsfärden”. Yhteistä novelleille on psykologisesti tarkkanäköiset ja usein ironisessa valossa kuvatut henkilöhahmot. Novelli ”Fru Österberg” ansaitsee erityismaininnan, sillä siinä Kihlman piirtää ironisen sijaan traagisen kuvan naisesta, joka on menettänyt lapsensa. ”Hullu eukko”, ajattelevat nuoret lehdenjakajapojat naisesta, joka laihana ja ohuissa vaatteissa, pää taipuneena kohti vasenta olkapäätä menee puolijuoksua sanomalehtipinkka sylissään ja mumisee itsekseen. Kertojana on mies, joka on tuntenut rouva Österbergin silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Kaikki muuttui, kun hänen silmäteränsä Lasse juoksi koiran perässä tielle ja joutui auton töytäisemäksi. Äiti lähtee poika sylissään juoksemaan kohti sairaalaa: ”Han kom i tid för att se henne lunka in, liten och fördriven, huvudet lutat ned mot vänstra axeln, där det döda barnets lilla ljusa och blodiga huvud vilade.” (74)

”Pilgrimsfärden” on kokoelman pisin novelli ja kattaa yli puolet teoksesta. Päähenkilö on Nils Gardenius, varakkaan suvun vesa, joka ei tunne porvarillista elämää omakseen. Toisin kuin veljensä Torsten, kansantaloustieteen dosentti, Nils oli kokeillut onneaan muun muassa puutarha-alalla, kunnes senaattori-isä hankki hänelle paikan pankista. Novellin alussa Nils tapaa sattumalta Torstenin kadulla, ja lukijan annetaan nähdä Nils veljensä silmin: ”Kaikki hänen toivottomat rakkausjuttunsa. Voi hyvä luoja! Ja jääkäriseikkailu. Lockstedtin leiri. Nissen nolo sotilasura.” (110) Nils oli karannut sanaakaan sanomatta, ja kun hänet sitten lähetettiin leiriltä takaisin kotiin (vai onnistuiko hän huijaamaan itsensä pois, Torsten ei ole varma), ei isä voinut edes olla ylpeä pojastaan. ”Sydän ei kestänyt, Nisse itse sanoi; hermot, sanoivat toiset silmää iskien.” (111) Nils jää Tukholmaan töihin aktivistien toimistoon, tapaa Elsan ja menee naimisiin.

Nils ja Elsa asuvat lapsineen Nilsin komeassa kotitalossa, jossa lähes kaikki on perittyä edellisiltä sukupolvilta. Nils tuntee sekä ylpeyttä että häpeää, sillä koti ei vastaa hänen asemaansa:

Han var ju en fattig kontorist, helt enkelt; han borde egentligen ha bott i ett litet tölökyffe på två rum, kokvrå, varmt vatten och vägglöss. Men någon glädje skall man väl ha av att man är en framstående mans sonson, brukade han skämta. (124)

Hänhän oli vain köyhä konttoristi. Hänen olisi oikeastaan pitänyt asua Töölössä pienessä murjussa, jossa on kaksi huonetta, keittokomero, lämmin vesi ja luteita. Mutta täytyyhän jotain iloa olla siitä, että on huomattavan miehen pojanpoika, hänellä oli tapana pilailla.

Vastapainoksi porvarilliselle elämälleen Nils maalaa tauluja, joita hän tosin ei uskalla juuri koskaan näyttää muille. Nils tunnistaa luonteensa heikkouden, alttiutensa taipua muiden tahtoon ja antaa liian helposti periksi, mikä tulee esiin itseironiana. Pidin Kihlmanin tavasta käyttää ironiaa henkilökuvauksessa, sillä vaikka hän paljastaa hahmojensa heikkoudet, hän osoittaa samalla lämmintä ymmärrystä heitä kohtaan.

Novelli koostuu osittain kirjeistä, joita Nils lähettää vaimolleen Itä-Eurooppaan suunnatulta matkaltaan. Yhdessä kirjeessään Nils pohtii luonnettaan ja sitä, miten jokaisen tulisi löytää elämäntehtävänsä; hän on kuitenkin ollut pelkuri. Nils tunnustaa olleensa nuorena sosialisti. ”Sitten tuli maailmansota, Suuri Aika joka vaati Miehiä. Todellisuus, jossa ei ollut tilaa pienille idealisteille, ei filosofeille eikä värientöhrijöille.” Ja yhtäkkiä Nils häpeää sosialismiaan ja naurettavia rauhanajatuksiaan. Niinpä hän päättää hävittää vanhan minänsä, mutta siitäkin hän saa omantunnontuskia.

Ainoana rohkeana tekonaan sodassa Nils pitää sitä, että hän päästi vankeja karkuun. Hän oli säälinyt heitä, koska he olivat usein kunnon ihmisiä.

Resten hade hamnat i Ekenäs fångläger, och blivit offer för svälten och sjukdomarna, så han hade aldrig ångrat sitt brott att rädda åtminstone en del. (174)

Loput olivat päätyneet Tammisaaren vankileirille ja joutuneet nälän ja sairauksien uhreiksi, niinpä hän ei ollut koskaan katunut rikostaan pelastaa ainakin osa heistä.

Kiinnostavaa on, että Kihlman on kertonut Pirkko Alhoniemelle (1989, 23), että tapaus pohjautuu hänen omiin kokemuksiinsa. Luonteelleen ominaisesti Nils kiusaantuu lukiessaan kirjettään, vaikka tietää kirjoittaneensa sen ilman taka-ajatuksia. Vai tietääkö sittenkään? Onko kaikki sittenkin vain tyhjiä, valheellisia sanoja?

”Pilgrimsfärden” on herkullinen kuvaus epävarmasta, kaikkien tuulten vietävissä olevasta miehestä, joka tiedostaa omat heikkoutensa ja tuntee välillä halua kuristaa itsensä: ”[K]kovat sormet naurettavan pitkän ja ohuen kaulan ympärillä, kohoileva aataminomena ruuvipenkissä, krrräää.” (189) Entä miten Nilsin pyhiinvaellusmatka päättyy? Hyvin, sillä kotiin vaimon ja lasten luo palaa mies, joka hyväksyy elämänsä kaikkine puutteineen.

Bertel Kihlman: Pilgrimsfärden. Söderström & C:o, 1932. 226 s.

Bertel Kihlman – kirjailija, kääntäjä ja kriitikko

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Bertel Kihlman (1898–1977) on monille nykylukijoille tuntematon kielitaustasta riippumatta, sen sijaan hänen poikansa Christer Kihlmanin tuotanto tunnetaan paremmin, sillä lähes kaikki hänen teoksensa on suomennettu. Bertel Kihlman oli kirjailija, kriitikko ja kääntäjä, joka käänsi ruotsiksi muun muassa Veijo Meren, Pentti Haanpään ja Paavo Rintalan teoksia. Hänen oma tuotantonsa jäi suppeaksi käsittäen yhden novellikokoelman, kaksi romaania sekä runoa ja proosaa yhdistelevän Klockan slår tiden går (1963) ja hänen isoisänsä vaiheita käsittelevän Alfred Kihlman och Högbergsgatan 19 (1975). Proosateoksissaan Idyll under åskmoln (1936, ’Idylli rajuilman alla’) ja I väntan på krevaden (1966, ’Räjähdystä odotellessa’) hän tarkastelee vuoden 1917 levotonta ilmapiiriä; teosten nimet enteilevät tulevaa myrskyä, joka rikkoo varakkaan, merenrantahuvilassa kesää viettävän perheen idyllin.*

Tämän postauksen oli tarkoitus käsitellä Kihlmanin novellikokoelmaa Pilgrimsfärden (1932, ’Pyhiinvaellusmatka’), mutta koska innostuin kirjoittamaan unohdettujen kirjailijoiden löytämisestä, esittely jää seuraavaan kertaan.

Bertel Kihlman, kuva otettu 1918-1919.
Bertel Kihlman kuvattuna 1918–1919. Kuva: Espoon kaupunginmuseo. Haettu osoitteesta Finna.fi, jossa kerrotaan Kihlmanin kuuluneen Pellingin retkeen osallistuneeseen ryhmään.

Bertel Kihlmania ei mainita Kai Laitisen Suomen kirjallisuudenhistoriassa (1997) eikä edes uudemmassa, kolmiosaisessa Suomen kirjallisuushistoriassa (1999). Ruotsinkielinen Finlands svenska litteraturhistoria I-II (2000) mainitsee hänet Nya Argus -lehden pitkäaikaisena päätoimittajana ja Veijo Meren Manillaköyden kääntäjänä, mutta ei kerro sanallakaan hänen omista teoksistaan. Thomas Warburton (1984) kertoo kirjallisuushistoriassaan arvostavasti Kihlmanin teoksista, mutta vain yhdessä kappaleessa. Jollen olisi mielenkiinnosta viime vuosisadan alkupuolen kirjallisuutta kohtaan löytänyt – erittäin osuvasti nimettyä – artikkelikokoelmaa Kirjoja kätköistä: näkökulmia 1920- ja 1930-luvun unohtuneeseen kirjallisuuteen (1986), en tietäisi mitään Kihlmanista. Pirkko Alhoniemi analysoi artikkelissaan Kihlmanilta tarkemmin mainitun novellikokoelman ja romaanin Idyll under åskmoln. Kolme vuotta myöhemmin Alhoniemeltä ilmestyi tutkimus Isät, pojat, perinnöt (1989), jossa hän käsittelee niin Bertel kuin Christer Kihlmanin tuotantoa. Muuten Kihlmanin tutkimus on rajoittunut käännöstieteessä tehtyihin opinnäytteisiin.

Olen suomenruotsalaisia sisällissotaromaaneja tutkiessa törmännyt moneen kirjailijaan, joiden teoksia ei ole suomennettu ja jotka ovat painuneet enemmän tai vähemmän unohduksiin. Onneksi esimerkiksi Sigrid Backmanin romaaneja (muitakin kuin vain sisällissotaromaaneja Ålandsjungfrun ja Familjen Brinks öden), kuin myös Leo Ågrenin teoksia on viime vuosina tutkittu ja nostettu esiin. Bertel Kihlmanin näkymättömyys sai jälleen kerran pohtimaan, kuinka monet kirjailijat jäävät ansaitsemattomasti pimentoon, jos heitä ei mainita edes kirjallisuushistorioissa, ja kuinka heidän löytymisensä voi olla sattumasta kiinni. Kirjasampo-sivusto on oikea aarreaitta, jonka avulla olen löytänyt useita sisällissota-aiheisia teoksia, mutta esimerkiksi Kihlmanin Pilgrimsfärdenissä ei ole asiasanoja (kahdessa muussa hänen teoksessaan on), eikä sisällissota ole varsinaisesti teoksen aihe, vaikka siihen niminovellissa viitataankin.

Kirjallisuushistorian tutkimus on ollut nousussa viime vuodet, mistä todistaa Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimen uusin numero 1/2025. Uusi teknologia ja uudet metodit nostavat varmasti esiin monia katveeseen jääneitä kirjailijoita. Hyvänä esimerkkinä tästä on Anna Biströmin queer-luenta Olga Torckellin novellista ”Fröken Strandberg” (kokoelmassa Kvinnor och andra berättelser, 1897). Torckellin teosten löytymisessä auttoivat Suomen kirjailijat 1809–1916 (1993) ja se että teos oli digitoitu ruotsalaiselle Litteraturbanken-sivustolle. Mainittakoon, että Saga Egmont on alkanut julkaista uudelleen e-kirjoina teoksia, joissa tekijänoikeudet eivät enää ole voimassa – valikoimasta löytyy myös joitain sisällissotaromaaneja, kuten Alma Söderhjälmin Unga träd (1925) ja Ilma Virtalan (oik. Irmeli Näätänen) teoksia.

Kihlmanin teoksia ei ole suomennettu. Alhoniemi (1986, 17) arvelee, että tähän vaikutti 1930-luvun ”aitosuomalaisesti sävyttynyt ilmapiiri”. Suomen- ja ruotsinkieliset kulttuurirahastot voisivat yhdistää voimansa ja rahoittaa projektin, jossa nostettaisiin esiin näitä marginaaliin jääneitä kirjailijoita ja heidän teoksiaan ja tuotaisiin ne uudelleen lukijoiden saataville niin ruotsiksi kuin suomeksi.

* Teosten nimien suomennokset ovat Alhoniemen artikkelista.

Bertel Kihlman Kirjasammossa

ja Wikipediassa

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »