Kategoria-arkisto: 2019

Ani Kellomäki: Tiedostavan siemailun taito

Alkoholin valta arjessamme

Ani Kellomäki: Tiedostavan siemailun taito. Atena, 2019. 238 s.

Toimittaja-käsikirjoittaja Ani Kellomäen teos Tiedostavan siemailun taito alkaa – ei suinkaan johdannolla – vaan aperitiivilla. Päälukuja on kaksi: ensimmäinen kierros ja toinen kierros. Kellomäki kertoo idean kirjaan syntyneen, kun alkoholiongelmaisten lasten kokemuksia koskevan haastattelun päätteeksi hänelle ojennettiin kiitokseksi viinipullo. Ajattelematon ele sai hänet pohtimaan, miten alkoholi on päässyt niin suureen rooliin arjessamme.

Ani Kellomäki: Tiedostavan siemailun taito

Tutkimustulosten lisäksi teoksessa on tekijän omia kokemuksia, haastatteluja, vinkkejä alkoholinkäytön seuraamiseen ja omien juomatapojen muuttamiseen sekä poimintoja eri medioista. Esimerkiksi tv-sarjoissa on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus, että työpäivän jälkeen mennään baariin, tai kotiin tultaessa otetaan ensimmäiseksi lasi viiniä. Sisustus- ja puutarhalehtien kuvituksessa välkehtivät viinipullot ja samppanjalasit. Miten siis tehdä itsenäisiä valintoja, kun alkoholiviestejä tulvii kaikkialta?

Kellomäki kyseenalaistaa hauskasti monet mainoslauseet ja käytänteet, joista on tullut itsestäänselvyyksiä. Lehtien palstoilla arvioidaan nykyisin usein viinejä, mutta vaihtamalla alkoholin tilalle esimerkiksi täytekakun, saa tuoreen näkökulman: ”Hinta-laatusuhteeltaan paras peruskakku jättää kosteudessa toivomisen varaa, mutta tekee tehtävänsä pirteästi.” Entä kuinka moni ajatteleekaan rankan työviikon jälkeen ansaitsevansa rentoutumisen lasin äärellä? Kenelle perustelemme lasillistamme, kysyy Kellomäki, ja millainen teko riittää alkoholin ansaitsemiseksi?

Alkoholiin liitetään usein mielikuva onnellisuudesta, vapaudesta ja ystävyydestä, siis hyvästä elämästä. Tästä kertoo muun muassa se, että niin monet viestivät juhlista tai mukavasta hetkestä lähettämällä sosiaalisessa mediassa kuvan juomista eikä ihmisistä. Tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, että somessa jaetut juomakuvat herättävät osassa vastaanottajia halun juoda.

Ennen alkoholia nautittiin lähinnä juhlissa ja nimenomaan yhdessä. Kellomäki haluaakin palauttaa alkoholin takaisin juhlahetkiin. Tiedostavan siemailun taito on raikkaasti ja hauskasti kirjoitettu teos vakavasta aiheesta.

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 2.5.2019)

Kellomäki teoksestaan Yle:n sivuilla ja Keskipohjanmaassa.

Teoksesta myös Kirjakaapin kummitus -blogissa.

Enni Mustonen: Mäntykosken Anna

Enni Mustosen Mäntykosken Anna (1987) valottaa tv-sarjasta Vihreän kullan maa (esitetty 1987–88) tutun Evoloiden suvun menneisyyttä. Sarjan muut osat ovat Johannes ja Helena (1988) ja Mäntyniemen miniä (1988). Teoksen alussa Anna lähetetään Hanna-tätinsä luo Porvooseen, jotta hän unohtaisi ihastuksensa Hannekseen, sahalle pestattuun konemieheen, joka on myös työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Jo matkalla Anna tapaa veljensä Eliaksen ystävän John Elfvingin, joka saa hänet pian unohtamaan Hanneksen, mutta heidät erottaa isän epäluulo ja sisällissodan puhkeaminen.

Enni Mustonen: Mäntykosken Anna
Enni Mustonen: Mäntykosken Anna. Kansi skannattu kirjastomme puhkiluetusta kappaleesta.

Itseäni romaanissa kiinnosti nimenomaan vuoden 1918 tapahtumien kuvaus. Mustonen on käsitellyt sisällissotaa useiden romaanisarjojensa yksittäisissä osissa: Koskivuori-sarjan aloittavassa Verenpisara ikkunalla (1998), Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan neljännessä osassa Sidotut (2007) ja Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan neljännessä osassa Ruokarouva (2016). Kahdessa viimeksi mainitussa kuvataan enimmäkseen sotaa edeltävää aikaa ja itse sotaa ainoastaan teosten viimeisissä luvuissa. Näitä teoksia olen käsitellyt laajemmin tekstissä Sisällissota Enni Mustosen romaaneissa.

Äidin sairastuminen estää Annaa lähtemästä Johnin mukaan, ja ero tuntuu lopulliselta. Anna joutuu ottamaan vastuun tilasta. Elintarvikkeiden kallistuessa hän alkaa jakaa sahalaisille leipäviljaa tilan aitoista ja sodan aikana maitoa ja muita ruokatarvikkeita mahdollisuuksien mukaan. Lahdenperä edustaa siis työläisistään hyvää huolta pitävää tilaa. Vastakohdan muodostaa Myllymäen kartano, jonka pojasta Erikistä isä alkuun haaveilee puolisoa tyttärelleen. Erikin luonteesta annetaan heti teoksen alussa viitteitä, kun hän ahdistelee juovuksissa Annaa. Erik liittyy valkoisiin ja hänestä tulee teoksessa valkoisen terrorin edustaja: hän muun muassa ampuu taistelujen päätyttyä loukkaantuneita punaisia. Yksi vanhemmista miehistä kiittää Annaa, joka uskaltaa vastustaa Erikiä, ja sanoo: ”Rumaa tämä on meistäkin. – – Piti kerätä kuollehia eikä tehrä niitä enempää. – – Oikein pisti vihakseni kun se niitä ammuskeli, mutta kun se kuuluu olevan joku täkäläänen viskaali, ei tohrittu panna vastahan.” (160) Sarkatakki ja miehen puheenparsi kertovat hänen olevan Pohjanmaalta. Tällä tavalla tehdään eroa kunniallisten valkoisten ja murhiin syyllistyneiden välille. Ylilyönnit osoitetaan yksittäisten valkoisten tekemiksi – selitys, jota pitkään vaalittiin voittajien puolella ja josta esimerkiksi Aapo Roselius on kirjoittanut teoksessaan Teloittajien jäljillä. Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa (2006).

Samankaltainen asetelma löytyy punaisten puolelta. Punaiset ovat tulleet hakemaan ruokatarvikkeita tilalta. ”Ne tappaa ne kaikki! – – Joka sorkan!”, kuuluu hätääntynyt viesti. Kun Anna ehtii pihalle, osa lehmistä on jo tapettu. Pihalla ratsastaa mies edestakaisin mustalla hevosella. Pirjo Tuominen kuvaa kolmekymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä romaanissaan Tulen väri punainen (2017) samanlaista kohtausta. Siinä kartanon lasten Pahaksi ratsuksi nimittämä mies joukkoineen teurastaa surutta lehmät ja pienkarjan ilman että kukaan pystyy estämään (Tuomisen romaanista lisää tekstissä Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen). Annakin lamaantuu ensin, mutta hän tokenee pian ja iskee palkintolehmää ulos navetasta taluttavaa miestä seipäällä otsaan. Anna puolustaa oikeuttaan pitää karjansa sillä, että ”lehmien maidolla oli pidetty hengissä toistasataa ihmistä, lapsia ja vanhuksia ja naisia, jokunen mieskin, joita ei edes punakaartiin huolittu.” Pian hänen takanaan ovat muutkin naiset, jotka ”[k]uoppaisin poskin, hiukset hapsottaen” hyökkäsivät miesten kimppuun ja ”räksyttivät kuin koirat omaansa puolustaessaan” (154). Yksi naisista haukkuu punaiset samanlaisiksi lahtareiksi kuin valkoiset:

Jumalauta! Siinä minulla kansan tahto! – – Ensin viedään miehet ja pojat, tapatetaan kaikki ja sitten viedään viimeinenkin ruoka lasten suusta! Painukaa helvettiin kaikki sotaherrat! Samoja lahtareita te olette kaikki!

Miehet antavat periksi, mutta johtaja vie Annan punaisten päämajaan, jossa hänet ohjataan päällikkönä toimivan Hanneksen puheille, joka pelastaa Annan. Rehtejä punaisiakin teoksesta siis löytyy. Mustosen muissa sisällissotaromaaneissa osoitetaan niin ikään molemmilla puolilla olevan niin kunnollisia kuin äärimmäisiin tekoihin valmiita olevia yksilöitä.

Mustosen myöhemmissä teoksissa tapahtumia kerrotaan usein kahden eri yhteiskuntaluokasta tulevan naisen näkökulmasta. Hyvä esimerkki tästä on Verenpisara ikkunalla, jossa karjakkona ja sisäkkönä työskentelevän Vapun kautta tuodaan esille punaisten aatemaailmaa. Koska Mäntykosken Annassa päähenkilönä on varallisuutensakin vuoksi valkoisten puolelle asettuvan perheen tytär, on näkökulmakin valkoinen. Anna tosin osoittaa monesti ymmärrystä tai ainakin sääliä punaisia kohtaan, ja uhkaksi koetaan myös Myllymäen Erikin edustama valkoisten puoli. Anna toimii monessa tilanteessa yllättävän – voisi sanoa jopa epäuskottavan – rohkeasti vastustaessaan niin punaisten kuin valkoisten omavaltaisesti käyttäytyviä sotilaita oman henkensä kaupalla. Ehkä kirjailija on halunnut näin tehdä päähenkilöstä helpommin samaistuttavan. Joka tapauksessa sanoma tuntuu olevan sama kuin Mustosen muissakin romaaneissa: naisten toimijuuden korostaminen, kodin piirin merkitys ja sodan järjettömyys.

Tietoa teoksesta Kirjasammon sivuilla, jossa luettavissa myös aikalaisarvio.

Jeannette Walls: Lasilinna

Vapautta ilman vastuuta?

Jeannette Walls: Lasilinna. Suom. Raija Rintamäki. Bazar, 2014. 361 s. / Lasilinna (DVD), 2018

Usein kirja johdattaa katsomaan sen pohjalta tehdyn elokuvan, mutta Lasilinna oli sen verran vaikuttava katselukokemus, että sai tarttumaan yhdysvaltalaisen toimittajan Jeannette Wallsin samannimiseen palkittuun muistelmateokseen, jossa tämä kertoo epätavallisen perheensä tarinan. Teos, samoin kuin elokuva, joka noudattaa hyvinkin uskollisesti kirjan tapahtumia, alkaa New Yorkista. Kun Jeannette näkee ruuhkaan pysähtyneen taksin ikkunasta äitinsä kaivelevan roskiksia, hän piiloutuu. Jeannette ei ole kertonut taustastaan kenellekään. Häpeä kodittomina elävistä vanhemmista saa hänet inhoamaan itseään. Äiti puolestaan on huolissaan tyttärestään: ”Olet myynyt itsesi. – – Ihan turhaanko minä yritin sinulle arvoja opettaa?”


Jeannette Walls: Lasilinna
Jeannette Walls: Lasilinna

Teosta on vaikea arvioida ottamatta kantaa perheen elämäntyyliin, josta etenkin lapset joutuvat kärsimään. Vanhemmat haluavat elää yhteiskunnan säännöistä piittaamatta ilman sosiaaliavustuksia. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka he rakastavat lapsiaan, nämä joutuvat kulkemaan likaisissa ja resuisissa vaatteissa, palelemaan ja näkemään nälkää. Toisaalta isä ja äiti opettavat lapsille lukemisen ja laskemisen lisäksi kaikkea mahdollista binaariluvuista morsettamiseen. Jeannetten varhaisin muisto on kolmivuotiaana nakkeja keittäessä saadut palovammat. Äidin mielestä lapsista ei pidä huolehtia liikaa, niinpä ”varhaiskypsä” Jeannette kykeni hänen mielestään laittamaan ruokaa itselleen, jotta äiti sai keskittyä maalaamaan tauluja. Äidillä on opettajan koulutus, mutta hän käy töissä vain pakosta. Asetelma on nurinkurinen, sillä lapset joutuvat toimittamaan sairaaksi tekeytyvän äidin töihin.

Isä Rex Walls, karismaattinen tarinankertoja, jota elokuvassa esittää yhtä lailla karismaattinen Woody Harrelson, ei viihdy kauaa työpaikoissaan – uhkapeli ja juopottelu houkuttelevat enemmän. Velkojia lähdetään karkuun niin usein, että lapset muistavat paremmin autojen sisätilat kuin kaupunkien nimet tai talot, joissa asuivat. Sähköopista ja energialähteistä kiinnostunut isä suunnittelee rakentavansa Lasilinnan. Kun perhe muuttaa isän kotipaikkakunnalle Welchiin, lapset kaivavat taloröttelön takapihalle syvän kuopan perustuksia varten. Vähitellen kaivanto täyttyy roskapusseilla, koska heillä ei ole varaa jätemaksuihin. Lasilinnasta tuleekin vertauskuva isän suureellisille lupauksille ja haaveille, jotka murskaantuvat kerta toisensa jälkeen.

Dialogia runsaasti sisältävä teos on todella ”kuin paraskin romaani”, kuten takakannessa todetaan. Elokuvan naispääosissa loistavat Naomi Watts äitinä ja Room-elokuvasta Oscarin napannut Brie Larson Jeannettena. Lasilinna on valloittava tarina niin kirjana kuin elokuvana!

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 21.3.2019)

Kirjasta myös esimerkiksi Kannesta kanteen ja Järjellä ja tunteella -blogeissa. Riitta Vaismaan kirjoittama pidempi arvio teoksesta Maailmankirjat.net-sivulla

Jeannette Wallsin haastattelu CBS Newsin sivuilla, mukana myös video, jossa hän kertoo lapsuudestaan.

Kirja on ollut suosittu erilaisissa lukupiireissä. Kirjastomme lukupiirissä teos jakoi mielipiteitä, mutta monet antoivat arvosanaksi yhdeksän.


Elmer Diktonius: Janne Kuutio

Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio (1946), joka ilmestyi ruotsiksi jo 1932, saa joka kerta aikaan yhtä hämmentyneen olon. Päähenkilö Janne Kuutio on vastenmielinen hahmo, mutta Diktoniuksen omaleimaista kerrontatapaa ei voi muuta kuin ihailla.

Diktonius tunnetaan paremmin runoilijana ja Janne Kuutio on yksi hänen harvoista proosateoksistaan. Teos herätti ilmestyessään huomiota tyylillään ja rakenteellaan. Tekijä puhuttelee (tai pikemminkin komentelee) hahmoaan, arvioi tämän olemusta ja kohtaloa ja kommentoi muutenkin tarinaansa kuin paraskin postmodernisti puolensataa vuotta myöhemmin. Ei ihme, että teos sai ristiriitaisen vastaanoton.

Janne Kuutio ehtii elämänsä aikana kääntää takkinsa moneen kertaan: hän liittyy punakaartiin, toimii kieltolain aikana pirtutrokarina, on mukana lapuanliikkeessä, istuu välillä vankilassa ja lopulta kuolee lakonrikkurina pudottuaan lastiluukusta. Erään muilutusreissun yhteydessä tämä entinen punakaartilainen kehuskelee olleensa valkoisten puolella upseeri, ”tommonen luutnantti tai väntrikki”.

Hahmona Janne Kuutio tuntuisi jatkaneen elämää Lars Sundin Siklax-trilogian Gustavissa ja Ulla-Lena Lundbergin Leonardissa. Gustavin elämänkohtalossa on samankaltaista sattumanvaraisuutta: hän ajautuu suojeluskunnan ja lapuanliikkeen kautta herätysliikkeeseen ja lopulta mielisairaalaan. Huomattavasti lempeämmän kuvan ”väliinputoajasta” luo Ulla-Lena Lundberg romaanissaan Suureen maailmaan (1991): sosialismiin Amerikassa tutustunut laivanvarustajasuvun vesa Leonard yrittää sinnikkäästi, joskin huonolla menestyksellä, käydä samanaikaisesti niin punaisesta kuin valkoisesta (hellyttävästä Leonardista enemmän Lundbergin romaania käsittelevässä tekstissä alasivulla 1918).

Janne Kuutio ei käsittele vain sisällissotaa vaan kertoo Jannen elämäntarinan hänen kuolemaansa saakka. Tekstissä ”Punakaartilaisesta muiluttajaksi – Elmer Diktonius: Janne Kuutio. Puupiirros sanoin nostan esiin muutamia sisällissotaan liittyviä kohtauksia.

Teoksesta ovat kirjoittaneet myös Tuomas Tekstiluolassa, Reader, why did I marry him? ja Matkalla tuntemattomaan.

Janne Kuutio / Janne Kubik -teosparin kieltä on tutkittu monissa töissä, ks. esim. Heidi Grönstradin artikkeli ”Sota kielten sekamelskana” teoksessa Toistemme viholliset? Kirjallisuus kohtaa sisällissodan (2018) ja Kristina Malmion artikkeli ”Arma lasseliten med kluven tunga: Elmer Diktonius och den tvåspråkiga identitet” teoksessa Både och, sekä että. Om flerspråkighet = monikielisyydestä (2011).

Jarl Hemmer – sisällissodan tulkki

Jarl Hemmer: Onni Kokko (1920, suom. Onni Kalpa, 1921)
Jarl Hemmer: En man och hans samvete (1931, suom. Mies ja hänen omatuntonsa)

Tutustuin Jarl Hemmerin romaaneihin ensimmäisen kerran 2000-luvun alussa kirjallisuuden opintojen yhteydessä. Niin Onni Kalpa kuin Mies ja hänen omatuntonsa tekivät suuren vaikutuksen. Teoksia on tullut silmäiltyä senkin jälkeen ja viime vuonna luin molemmat jälleen kerran. Pelko siitä, että Hemmerin romaanit eivät enää koskettaisi yhtä syvästi, oli turha.

Onni Kalpa kertoo nuoren 14-vuotiaan pojan sotatiestä valkoisen armeijan mukana. Onni syyttää isänsä kuolemasta venäläistä sotilasta ja lähtee pohjoiseen liittyäkseen suojeluskuntajoukkoihin ja taistellakseen venäläisiä vastaan. Hemmerin kuvaus tästä ”sotilaspojasta” on pysäyttävä, ja hän tuo toistuvasti esiin, että Onni on vielä lapsi, joka kaipaa huolenpitoa.

Onni Kokon tarinaan viittaa myös Anneli Kanto romaanissaan Lahtarit (2017). Hän asettaa rinnakkain Onnin stadin slangilla kertoman tarinan kokemuksistaan ja Ilmari Kiannon Suomen Kuvalehdessä keväällä 1918 julkaistun tekstin – edellinen on fiktiota, jälkimmäinen faktaa. Onni on haavoittunut Tampereen Messukylän taistelussa ja on nyt sairaalassa. ”Klabbit ei just nyt futaa ja nuppi on paketissa” (176), toteaa poika, mutta on innokkaasti lähdössä takaisin sotimaan. Kianto muistelee pojan puhuneen ”kaunista kirjakieltä”, jossa ”d:t oikein helähtelivät” (181). Kontrasti näiden kahden tekstin välillä on häkellyttävä.

Suomenruotsalainen Jarl Hemmer syntyi 1893 Vaasassa, hän teki itsemurhan joulukuussa 1944. Hän oli arvostettu runoilija, mutta jälkipolvi muistaa hänet erityisesti teoksesta Mies ja hänen omatuntonsa, josta Toivo Särkkä ohjasi elokuvan 1918. Romaanin päähenkilöä pappi Samuel Brota esitti Åke Lindman. Teos sijoittuu osittain vankileirille ja tarkastelee syyllisyyden ja sovituksen teemoja tavalla, joka koskettaa vielä kaksituhattaluvulla. Bro hairahtuu kerta toisensa jälkeen etsiessään merkitystä elämälleen. Bro löytää sen vasta Suomenlinnan vankileiriltä, jonne hän lähtee ystävänsä Hastigin pyynnöstä. Hemmerin kuvaus vankileirin raadollisista oloista lienee ensimmäisiä (Elmer Diktoniuksen Janne Kubik (suom. Janne Kuutio, 1946) jossa myös kuvataan vankileirin karua todellisuutta, ilmestyi seuraavana vuonna). Mitä Kristus tekisi tässä ajassa, on kysymys, josta tulee Bron ohjenuora. Kristus menisi ”kurjimpien pariin” (237), ja niinpä Bro soluttautuu leirin lääkärin avulla vankien joukkoon.

Jarl Hemmerin sisällissotaromaanit Onni Kokko ja Mies ja hänen omatuntonsa

Molemmista romaaneista on otettu uusintapainokset viime vuosina – Hemmerin teokset, jos mitkä, ovat sen ansainneet. Olisin kuitenkin toivonut, että teokset olisi suomennettu uudelleen tai että suomennokset olisi tarkistettu. Suomennokset eivät ole huonoja, mutta kieli muuttuu ja ehkä uudistus olisi tuonut lisää lukijoita teoksille, jotka vuosikymmenien jälkeenkin onnistuvat kertomaan jotain olennaista ihmisyydestä sodan keskellä.

Sankaripoika Onni Kokko -artikkelissa käsittelen Hemmerin teosta sekä muita Onni Kokosta kirjoitettuja tarinoita. Teosta on vaikea analysoida riittävän etäältä, vai pitäisikö sanoa läheltä, sillä tapahtumia ja henkilöitä tulee arvotettua kaksituhattaluvun näkökulmasta. Muisto sisällissodan sankaripojasta elää yhä, 2000-luvun alussa hänestä kirjoitti muun muassa Jussi Niinistö eri yhteyksissä.

Tekstissä Valonsäteitä vankileirihelvetistä – Jarl Hemmer: Mies ja hänen omatuntonsa lisää pappi Samuel Bron tiestä sekä tulkinnoista, joita teoksen loppu on saanut.

Hemmerin romaanin Onni Kokosta voi lukea suomeksi Project Gutenbergin ja ruotsiksi Project Runebergin sivuilta .

Tässä vielä linkki muutamaan uudehkoon opinnäytetyöhön, joissa on käsitelty Hemmerin teoksia.


Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo

Rikoksia sodan varjossa

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo. Atena. 2018. 271 s.

Mikko Porvalin Karelia Noir -sarja on ollut virkistävä poikkeus historiallisten rikosromaanien joukossa, sillä Helsingin sijaan tapahtumat sijoittuvat Viipuriin. Kadonneen kaupungin varjo on etsiväkaksikko Johannes Kähösen ja Salomon Eckertin tutkimuksista kertovan trilogian päätösosa. Ensimmäinen osa Sinisen kuoleman kuva kuvasi 1920-lukua, toinen osa Veri ei vaikene 1930-luvun oikeistoliikehdintää päättyen talvisotaan ja Viipurin pommituksiin. Nyt Porvali ottaa käsittelyynsä jatkosodan ja sodan jälkeisen ajan. Jokaisessa teoksessa Porvali kuvaa tutkimusmenetelmien kehittymistä ja poliisin tasapainoilua poliittisten ääripäiden välillä. Päähenkilöinä Kähönen ja Eckert ovat sopivasti erilaisia: edellinen noudattaa lain kirjainta, jälkimmäinen kiertää lakia ja ottaa sen tarpeen vaatiessa omiin käsiinsä.

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Mikko Porvali: Veri ei vaikene
Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo

Mikko Porvalin Karelia Noir -trilogia Sinisen kuoleman kuva (2015), Veri ei vaikene (2016) ja Kadonneen kaupungin varjo (2018) kattaa neljä vuosikymmentä 1920-luvun alkuvuosista sodan jälkeisiin vuosiin.

Porvali on kertonut halunneensa kuvata rikospoliisin työn todellisuutta, sitä että tutkittavana on yhden sijaan kymmeniä tapauksia samanaikaisesti. Sarjan tässäkin osassa riittää tapahtumia. Uudella rajalla Neuvostoliiton puolelle joutuu kolme miestä, jotka olisi saatava takaisin Suomeen. Jatkosodan alussa Viipuri vallataan takaisin, mutta venäläiset ovat miinoittaneet kaupungin räjähteillä, joiden mekanismi aiheuttaa päänvaivaa – lopulta purkamiseen käytetään apuna jopa Säkkijärven polkkaa. Kähönen seuraa desanttien liikkeitä ja Eckert yrittää tunnistaa sotavankien joukosta vakoojat. Kun Neuvostoliitto rauhan solmimisen jälkeen vaatii sotavankien palauttamista, kuljettavat miehet vakoilijoiksi koulutettuja Tornion kautta Ruotsiin. Sodan jälkeen Kähönen toimii nimismiehenä Kuhmoisissa. Kähöselle tuttu vanhempi pariskunta kuolee, ja vaikka kuolema on luonnollinen, odottaa häntä yllätys. Miehen henkilöllisyyden selvitys vaatii vuosien työn ja nivoutuu yllättäen teoksen alussa kuvattuihin tapahtumiin ja Eckertin sukutaustaan.

Porvali on rikostutkija ja historioitsija. Rikoshistoriasta kiinnostuneille Porvalin teokset antavat paljon, sillä kuvatuista tapahtumista monet, kuten Poikkijärven postiryöstö ja poliisikuolemat, pohjautuvat todellisuuteen. Yksittäisiä tapauksia mielenkiintoisempi on silti teosten miljöö ja ajankuva. Porvali kuvaa koskettavasti niitä, jotka menettivät kotiseutunsa. He eivät menettäneet vain maallista omaisuuttaan, vaan ”sosiaaliset ympyränsä: työpaikan, ystäväpiirin, usein parisuhteen, kantaravintolat, urheiluseurat ja näytelmäkerhot”, sen näkymättömän, jota ei ”osattu purkaa sanoiksi”. Teokset etenevät ajallisesti päätä huimaavaa vauhtia, mikä onkin ainoa moitittava seikka. Olisin toivonut, että tekijä olisi malttanut hidastaa vauhtia, sillä Viipurissa ja näiden etsivien parissa olisi viihtynyt pitempäänkin.

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 21.2.2019)

Sisällissota kaksituhattaluvun rikosromaaneissa

Historiallinen rikosromaani on tehnyt läpimurtonsa Suomessa vasta kaksituhattaluvulla. Erityisesti 1920-luku on ollut kotimaisten kirjailijoiden suosiossa, sillä niin Nina Hurma, Virpi Hämeen-Anttila, Mikko Porvali kuin Timo Sandberg ovat sijoittaneet tapahtumat tälle vastakkaisten ilmiöiden ja aatteiden värittämälle vuosikymmenelle. Timo Saarto sen sijaan kuvaa kahdessa romaanissaan aikaa juuri ennen sisällissotaa sekä sotakevättä.

Kieltolaki, maata hallitsevien voittajien pelko uudesta kapinasta ja hävinneiden punaisten katkeruus leimasivat sodan jälkeistä aikaa pitkään. Poliittinen ilmapiiri oli tulehtunut ja näkyi työpaikoilla työntekijöiden lakkoiluna ja työmaaterrorina, työnantajien asettamina sulkuina ja lakonmurtajien käyttönä – tätä kuvaa esimerkiksi Timo Sandberg Otso Kekki -sarjassaan, jonka aloitti Mustamäki (2013). Virpi Hämeen-Anttila, Nina Hurma ja Timo Saarto kuvaavat romaaneissaan 1910-luvun lopun ja 1920-luvun alun Helsinkiä, Sandberg Lahtea. Mikko Porvalin Karelia Noir -sarja tekee virkistävän poikkeuksen sijoittumalla Viipuriin. Itärajan läheisyys tuo juoneen oman mausteensa. Poliisikaksikko Johannes Kähönen ja Salomon Eckert seuraavat muiden töiden ohella rajaa vilkkaasti ylittäviä salakuljettajia ja kommunisteja.

Rikoskirjallisuudella on muihin lajityyppeihin, kuten historiallisiin romaaneihin, sotakirjallisuuteen ja sarjakuviin, nähden kotikenttäetu, sillä sen ydintä on rikoksen, usein murhan, ratkaiseminen ja rikollisen tuominen oikeuden eteen.  Yksittäisten rikosten ohella teoksissa nostetaan lähes aina esille sotarikokset ja sodan jälkeiset väärinkäytökset, kuten laittomat teloitukset ja punaorpojen uudelleen sijoittaminen. Usein selvitettävän rikoksen syyt ulottuvat sota-aikaan: koetut vääryydet halutaan kostaa, mikä johtaa uuteen rikokseen.

Sodan jälkeinen yhteiskunta koettiin epäoikeudenmukaiseksi. Valkoista puolta edustaneita kohdeltiin eri tavoin kuin punaisia, ja esimerkiksi jääkärit ja suojeluskuntalaiset saattoivat selvitä rangaistuksetta vakavistakin rikoksista. Niin Sandberg, Porvali kuin Hämeen-Anttila mainitsevat vuonna 1921 Vaasan Palosaaren poliisiasemalla tapahtuneet surmat: jääkäriluutnantti Otto Joki ampui häntä asemalle viemässä olleet kaksi poliisia. Joki oli humalassa ja selvisi teostaan ilman rangaistusta.

Miten sisällissota ja sen jälkipuhdistus näkyvät teoksissa? Millaisia puolia ja tarinoita vuoden 1918 tapahtumista kirjailijat nostavat esille? Millaisia hahmoja teosten päähenkilöt, poliisit ja etsivät, ovat?

Näistä aiheista enemmän laajemmassa tekstissä Sisällissota kaksituhattaluvun rikosromaaneissa (pdf, 27 s.), jossa käsittelen seuraavia teoksia:

  • Nina Hurma: Yönpunainen höyhen (2013)
  • Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä. Kolme viikkoa Karl Axel Björkin elämässä maaliskuussa 1921 (2014) ja Käärmeitten kesä. Karl Axel Björkin uusia tutkimuksia (2015)
  • Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva (2015) ja Veri ei vaikene (2016)
  • Timo Saarto: Kuoleman kuukausi (2017) ja Kevään varjo (2018)
  • Timo Sandberg: Mustamäki (2013) ja Murhakuja (2016)

Historiallisten rikosromaanien viime vuosina saamat palkinnot kertovat lajin arvostuksesta. Timo Sandberg sai Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon romaanistaan Mustamäki, Mikko Porvali Karelia Noir -sarjan toisesta osasta Veri ei vaikene ja Timo Saarto romaanistaan Kuoleman kuukausi. Lue palkintoraadin perustelut Dekkariseuran sivuilta. Palkitut teokset on esitelty seuran julkaisemassa Ruumiin kulttuuri -lehdessä.

Hans Rosling: Faktojen maailma

Toivoa herättäviä tosiasioita maailmasta

Hans Rosling: Faktojen maailmaHans Rosling: Faktojen maailma. Suom. Matti Kinnunen. Otava. 2018. 348 s.

Teoksen alaotsikko Asiat ovat paremmin kuin luulet kitetyttää koko kirjan sanoman. Ruotsalainen lääkäri ja luennoitsija Hans Rosling käy teoksellaan Faktojen maailma taisteluun tietämättömyyttä vastaan. Tätä tietämättömyyttä havainnollistetaan kyselyllä, johon on vastannut lähes 12000 ihmistä neljässätoista maassa. Suurin osa koulutustasosta riippumatta arveli maailman tilan muuttuneen huonommaksi. Olisitko sinä tiennyt, kuinka moni tytöistä suorittaan peruskoulun matalan tulotason maissa? Vaihtoehdot ovat 20, 40 tai 60 prosenttia. Oikea vastaus on kuusikymmentä prosenttia; Ruotsissa oikein vastasi 11 ja Suomessa 6 prosenttia osallistujista. Testin tulokset kertovat tavasta hahmottaa maailma ”tuhoisalla tavalla väärin”, sillä puhtaasti arvaamallakin olisi vastausten jakauma ollut tasaisempi.

Mistä tällainen vääristynyt käsitys maailman tilasta ja kehityksestä sitten johtuu? Rosling puhuu ”ylidramaattisesta maailmankuvasta”, jota media uutisoinneillaan sodista ja luonnonkatastrofeista ruokkii. Tällaisen maailmankuvan taustalla on aivojemme tapa toimia: teemme nopeita johtopäätöksiä ja kiinnostumme dramaattisista tarinoista, kuten metsästäjä esi-isämme aikoinaan. Tätä kirjoittaessa julkaistu uutinen kertoi, että ero rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa; juttu koski maailman 26 rikkaimman omaisuuden kasvua. Tämä on hyvä esimerkki kuiluvaistosta, jota Rosling pitää jättiläismäisenä harhakäsityksenä, sillä se estää näkemästä ääripäiden väliin jäävän enemmistön. Sen sijaan että puhuisimme kehittyvistä ja kehittyneistä maista, maailma tulisi jakaa neljään tulotasoon. Suurin osa ihmisistä elää toisella ja kolmannella tasolla, eli ”siellä missä pitäisi olla juopa”. Kuiluvaiston ohella meitä johtavat harhaan pelko, joka sumentaa käsityskykymme, tapamme yleistää asoita tai nähdä ne vain yhdestä näkökulmasta ja halumme syyttää tiettyä ihmistä tai ihmisryhmää tapahtuneesta pahasta. Kaikista näistä Rosling antaa lukuisia esimerkkejä omilta luennoiltaan mutta myös käytännön työkaluja virhekäsitysten kampittamiseen.

Hans Rosling menehtyi haimasyöpään 2017. Roslingin lisäksi teosta ovat olleet tekemässä hänen poikansa Ola Rosling ja hänen miniänsä Anna Rosling Rönnlund, jotka vastaavat faktojen visualisoinneista. Hyvä esimerkki on kansien sisäpuolella olevat kartat, kuvat ja grafiikat – pelkästään näitä vilkaisemalla valottuu tekijän sanoma siitä, että maailma on ongelmistaan huolimatta menossa kohti parempaa. Jos haluat kerrankin hyviä uutisia, lue tämä kirja!

(Arvio julkaistu Vieskan Viikossa 24.1.2019)

Rosling oli innostava luennoitsija. Ks. esim. tulojen ja elinajanodotetteen suhdetta kuvaava video Roslingin perustaman Gapminder-säätiön sivuilta.

Dollar street -sivustolla voi käydä katsomassa, miten ihmiset eri tulotasoilla elävät ympäri maailmaa.

Teos on tehnyt vaikutuksen myös muihin, lue Pauline von Dahlin arvio, Hannun arvio Kirjavinkit-sivustolta ja arvio Kirsin Book Clubissa.

Laila Hirvisaari: Vienan punainen kuu

Laila Hirvisaari: Vienan punainen kuuVienan punainen kuu (1992) kuvaa viime vuosisadan alun tapahtumia Vienan Karjalassa Uhtuan ja Vuokkiniemen maisemissa. Teoksen alkuosa kertoo Aniviisun eli Anna-Liisa Huotarin lapsuudesta ja nuoruudesta, ystävyydestä Anjaan ja rakkaudesta Kaarloon, nuoreen viulistiin. Anna-Liisa on menettänyt vanhempansa veneonnettomuudessa ollessaan yhdeksänvuotias. Kanadaan lähtenyt ja siellä rikastunut isoisä Ilja Huotari palaa takaisin Uhtualle huolehtiakseen hänestä. Suunnilleen puolet teoksesta kuvaa Anna-Liisan aikuisikää ja sitä, miten Suomen sisällissota tunkeutuu rauhalliseen Vienaan ja sekoittaa ihmisten elämän.

Anna-Liisa ja Anja ovat valmistuneet opettajiksi Sortavalan tyttökoulusta; Anna-Liisa saa opettajan paikan suomenkielisestä ja Anja venäjänkielisestä koulusta. Anjan äiti, opettajana toimiva Darja Mihailovna Remisova on katkeroinut, koska hänen isänsä teloitettiin tsaarin murhayrityksestä. Anja ja Darja ovat molemmat sosialisteja ja kannattavat vallankumousta. Kun valkoiset saapuvat vapauttamaan Vienan ”bolševikeista, punakaartilaisista ja ryssistä”, huomaavat Anna-Liisa ja Anja olevansa eri puolilla. Luutnantti Gilbert Weisenberg pyytää Ilja Huotaria rahoittamaan valkoisten aseita, mutta tämä kieltäytyy. Huotari epäilee vienalaisten saavan saman kohtelun valkoisten käsissä kuin intiaanit saivat siirtolaisilta Amerikassa.

Etsiessään alueelta aseita ja bolševikkisoluja Weisenbergin joukot pahoinpitelevät raa’asti niin Darjan kuin Anjan. Kuvaukset heidän väkivaltaisista kuolemistaan ovat pysäyttäviä. Anja raiskataan ja hänen vatsansa läpi työnnetään pistin.

Hän makasi hiljaa ja liikkumatta alleen leviävässä verilammikossa eikä enää tajunnut että verestä ja kiimasta juopuneet miehet sotkivat häntä saappaankoroilla ja kiväärinperillä, kunnes olivat saaneet sammutetuksi viimeisenkin elämänkipinän. Kuolema tuli vihdoin – armahtaen. (348)

Weisenbergin ja Anna-Liisan välille syttyy kiihkeä suhde, joka saa Anna-Liisan hylkäämään Kaarlon. Anna-Liisa järkyttyy kuitenkin syvästi Anjan kohtalosta; hän pitää Weisenbergia syyllisenä, vaikka tämä ei ollutkaan joukkojensa mukana tapahtumahetkellä. Romanttiselle viihdekirjallisuudelle tyypillistä onnellista loppua odottava joutuukin pettymään.

Vienan punainen kuu yllätti minut monellakin tavalla. Ensinnäkin Darjan ja Anjan väkivaltaiset kuolemat jäivät pitkäksi aikaa mieleen. Toiseksi romaanin loppu yllätti, mikä ehkä kertoo omista vääristä odotuksistani teoksen suhteen. Kuuntelin teoksen ensin äänikirjana (lukijana Erja Manto), ja ”lukukokemus” saattoi senkin vuoksi olla niin voimakas.

Lue pitempi, vähemmän tunteellinen ja hivenen analyyttisempi kirjoitukseni teoksesta seuraavasta linkistä: Laila Hirvisaari: Vienan punainen kuu.

Romaanista myös Kirjakaapin avain -blogissa.
Kirjan pauloissa oli myös kuunnellut teoksen äänikirjana.

Jos sisällissodan tapahtumat Vienassa kiinnostavat, kannattaa tutustua Pekka Vaaran teokseen Viena 1918: kun maailmansota tuli Karjalaan (2018).

Varhaisia sisällissotaromaaneja: Lauri Sauramo, Väinö Saraoja, Eino Leino

Yksityisetsiviä, seikkailijoita ja muita sankareita vuonna 1918

Lauri Sauramo: Punakaartin päällikön tytär
Väinö Saraoja: Vapaussodan verikentillä. Seikkailukertomus Suomen vapaussodasta
Eino Leino: Elina / Punainen sankari: murroskauden kertomus

Lauri Sauramo: Punakaartin päällikön tytär

Lauri Sauramon / Soinin romaanista Punakaartin päällikön tytär ilmestyi uusi painos 2018.

Salapoliisikirjallisuus oli Suomessa lajityyppinä vielä suhteellisen uusi sisällissodan aikoihin. Yksi varhaisimmista edustajista oli Lauri Soini (1875–1919; oik. Soininen), joka julkaisi kirjailijanimellä Lauri Sauramo kaksi salapoliisiromaania: Pyhäsaaren arvoitus (1917) ja Punakaartin päällikön tytär (1918), viimeksi mainitun teoksen lopulla luvattua Punaisten vallassa -romaania Soini ei joko ehtinyt kirjoittaa tai se jäi keskeneräiseksi. Molemmissa julkaistuissa romaaneissa seikkailee sherlockmainen Väinö Haukka, joka käyttää valepukuja ja turvautuu mieluummin päättelykykyynsä kuin aseisiin tai väkivaltaan. Haukka saa toimeksiannon punakaartin päällikkö Luhtaselta, joka pyytää häntä etsimään kadonneen aselastin. Tapahtumiin on sekaantunut päällikön nuori Maisu-tytär, joka on innolla mukana punakaartissa ja rakastunut roistomaiseen Jukka Remmiin. Maisu kuvataan harhaanjohdetuksi lapsukaiseksi, joka palaa katuen naiselle perinteisesti kuuluvaan paikkaan eli kodin piiriin, kun Haukka kertoo Remmin petoksesta.

Väinö Saraoja: Vapaussodan verikentillä Jos Soinin teos voidaan lukea vapaussotakirjallisuuden maltilliseen osaan, Väinö Saraojan seikkailukertomus Vapaussodan verikentillä (1918) edustaa toista äärilaitaa: vastapuolen edustajat ovat ulkonäköään myöten vastenmielisiä olentoja ja heidän hirmutekojaan kuvataan yksityiskohtaisesti. Päähenkilö on sähkötyömies Pajula, joka on ”sosialisti, mutta varsin kunniallista laatua”. Vaikka hänessä on ”hieno vivahde mieletöntä bolshevismia”, on hän itseasiassa niin kunniallinen, että taistelee valkoisen armeijan mukana ja on valmis ”ryssien” ohella karsimaan myös osan Suomen kansasta, jotta ”meistä tulisi todella sekä vapaa että älykäs kansa”. Teoksessa hätkähdyttää ehkä eniten juuri viittaus rodunjalostukseen. Nykyromaaneissa tällaiset kommentit lausutaan joko tarinan roiston suulla tai tuodaan muulla tavoin esiin osana ajankohdan aatevirtauksia, kuten esimerkiksi Virpi Hämeen-Anttilan Karl Axel Björkin tutkimuksista kertovan sarjan toisessa osassa Käärmeitten kesä (2015), josta myöhemmin lisää.

Eino Leino: Elina / Punainen sankariKompleksisin henkilökuva on Eino Leinon romaanissa Elina (1919), jossa pohditaan sankaruuden olemusta ja uhrivalmiutta. Teoksesta otettiin heti ilmestymisvuonna uusi painos nimellä Punainen sankari, jonka tekijä katsoi kuvaavan paremmin sisältöä. Torpanpoika Heikki Takaharju pääsee pitäjän rovastin maisteripojan oppiin ja sitä kautta hyvään virkaan senaattiin. Torpparikysymyksestä väitöskirjaa tekevältä maisterilta Heikki imee ”ensimmäiset käsityksensä – – yhteiskunnallisesta vallankumouksesta”. Mutta hänen ihanteensa ei kestä, ja nuoruuden into vaihtuu kyynisyyteen ja laskelmointiin siitä, onnistuuko vallankumous ja kannattaako siihen lähteä mukaan. Hän ei tunne olevansa enää mitään:

”Vain siipirikko lintu, joka ei uskaltanut lentää enää, vain vallankumouksellinen, joka ei uskaltanut tehdä enää vallankumousta, ainoastaan katsoa syrjästä ja odottaa, siksi kuin muut tekisivät sen ja poimisivat kastanjat valmiiksi tulesta hänelle” (73).

Rakkaus opiskelutoverin vaimoon Elinaan, jonka kiihkeä sosialismi on niin ikään vaihtunut toivottomuuteen sodan kuluessa, antaa Heikille sisäistä ryhtiä. Päätös surmata julma punakaartin päällikkö ja vapauttaa tämän panttivangit syntyy, kun Heikki saa tietää punaisten tihutöistä, joiden uhreiksi myös Elinan vanhemmat ovat joutuneet. Heikki vangitaan ja teloitetaan. Ennen sitä hän saa Elinalta kirjelapun, jossa lukee ”Minun sankarini!”

Kärjistäen voisi sanoa, että niin Sauramon punapäällikkö Luhtanen, Saraojan Pajula kuin Leinon Takaharju ovat kaikki niin ”kunnollisia” punaisia / sosialisteja, että ovat käytännössä valkoisia ja lopuksi joko taistelevat valkoisten puolella tai kääntyvät muulla tavoin omiaan vastaan.

Lue lisää teoksista artikkelista Yksityisetsiviä, seikkailijoita ja muita sankareita vuonna 1918. Tämä ja aiemmin julkaistut tekstit löytyvät alasivulta 1918.

Matti Järvinen kirjoittaa Lauri Sauramosta / Soinista Ruumiin kulttuurin numerossa 1/2018, jossa muutenkin paljon asiaa vuodesta 1918 rikoskirjallisuudessa, ks. sisällysluettelo.

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »