Kirjallisuutta ja tutkimusta

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden ja sisällissodan muistovuoden aikana nostettiin esiin myös vähemmän tunnettuja kirjailijoita. Ida Maria Saarisen (myöh. Karke) 1980-luvulla kirjoittama omaelämäkerrallinen pienoisromaani Olipa kesä kerran ilmestyi 2017 Naantalin Työväenyhdistyksen Säätiön julkaisemana. Saarinen kuvaa omiin kokemuksiinsa pohjaten punaisten pakoa kohti itää, joutumista saksalaisten vangiksi, oloja Fellmanin pellolla ja vankileirillä – ensin Lahden Hennalassa ja sitten Hämeenlinnassa. Aiemmassa romaanissaan Nokkosia ja harakankukkia (1973) Saarinen kertoo myös lapsuudestaan Forssan Tehtaankylällä, tilapäistöistä ja pestautumisestaan apulaiseksi punakaartin keittiöön. Olipa kesä kerran tuokin hyvin vähän uutta jo kerrottuun, ja seuraava esittely perustuukin enimmäkseen romaaniin Nokkosia ja harakankukkia.

”Nälkä ja toivottomuus kokosi joukkoja punakaartin riveihin ehkä enemmän kuin aatteellisuus” (101), toteaa Ida. Päähenkilöiden nuoruus ja ymmärtämättömyys korostuvat, he eivät juuri kiinnitä huomiota maailman tapahtumiin, eivätkä he kykene tulkitsemaan kireää poliittista tilannetta. Alkuaikojen innostus tempaa kuitenkin myös Idan mukaansa: ”Minäkin, sosialismista mitään ymmärtämätön seitsemäntoistavuotias, uskoin maailman kuin taikaiskusta muuttuvan hyväksi ja onnelliseksi, josta puute ja ihmisten eriarvoisuus kokonaan katoaisi.” (109)

Vankileirikuvauksessa on paljon myöhemmistä teoksista, niin tietokirjoista kuin romaaneista, tuttuja aineksia: niukka ja surkea ruoka, ahtaus, pesemättömyys ja syöpäläiset, vankien julma kohtelu, pikaoikeudenkäynnit ja teloitukset, jopa naisille tehdyt terveystarkastukset, ”kuppasyynit”, mainitaan – ero on siinä, että Saarinen kuvaa omia kokemuksiaan. Jo ennen vangitsemista osa tytöistä vaihtaa pitkät housunsa hameeseen, sittemmin monet housupukuisista ja ase kädessä tavatuista viedään ammuttaviksi. Näin käy kylän tunnetuimmalle naispunakaartilaiselle Hilma Kangasaholle, joka kieltäytyy jyrkästi luopumasta asustaan: ”Emmää pöksyistäni ja pyssystäni luavu, vaihka noo olis ja nokka menis.” Saarisen luonnehdinta tästä sisukkaasta ”asetytöstä” piirtää hänet elävänä lukijan eteen: ”Mieluummin lyhyt kuin pitkä, enemmän paksu kuin hoikka. Päällä hänellä oli veljensä housut ja takki ja päässä hiusnutturan kätkevä, syvälle vedetty lippalakki. Mutta rintaa ristitti panosrivit ja kivääri oli tiukasti olalla.” (133–134)

Siirto Hennalasta Hämeenlinnaan, ensin Linnakasarmille ja myöhemmin Suomenkasarmille, tuo hiukan parannusta naisten oloihin. ”Niin kesä kului nälkää nähden ja täitä tappaen päivä kerrallaan”, kirjoittaa Saarinen. Vielä tässä vaiheessa tytöt jaksavat kuluttaa aikaa tarinoimalla ja laulaen, myöhemmin alistuminen ja turtumus lopettavat tarinahetket. Juhannuksena, kun vangitsemisesta on kulunut kaksi kuukautta, he pääsevät vihdoin saunaan peseytymään. Miesten puolella on isorokkoa ja vatsatautia, ja heinäkuun kuumuus verottaa jo ennestään heikentyneitä vankeja: kymmeniä luurangoiksi laihtuneita miehiä kannetaan joka päivä ruumiskärryihin. Nälän ja kurjuuden keskellä ihmisyys kuolee: vangit tappelevat leipäpaloista, joku yrittää syödä toisen oksentamaa ruokaa.

Valtiorikosoikeus toimii ja lopulta tulee Idankin vuoro – hän saa valtiopetoksen valmistelusta kolme vuotta kuritushuonetta ehdonalaisena viiden vuoden koeajalla. ”Voi taivas, enpä tiennytkään tehneeni noin juhlalliselta kuulostavaa hommaa palokunnantalolla patoja krassatessani” (169), tuumaa Ida tuomion kuulleessaan. Saarinen kuvaa perheensä köyhyyttä, jo lapsena aloitettua kovaa työntekoa ja toivoa paremmasta maailmasta, mutta vaikka tuo toivo sortuu vankileirin kurjuuteen sävyttää kerrontaa nuoruuden elämänilo. Silloin tällöin pilkahtaa esiin myös hienoinen ironia, kuten Idan huomautuksessa tuomiostaan.

Ida Maria Saarinen osallistui teoksellaan Nokkosia ja harakankukkia Otavan Kertomus elämästä -kilpailuun. Kustantamo sai yli tuhat käsikirjoitusta. Kilpailun ideoinut Hannu Mäkelä kirjoittaa muistelmateoksessaan Muistan. Otavan aika (2015) näin: ”Todellista elämää pitää punnita myös elämän kannalta, eikä kirjoittamisen yleistaso ole välttämättä aivan tärkein asia. Mutta löytyy myös kirjoittajia, joiden sanomisen taito osuu yksiin elämän käänteiden kuvaamisen kanssa.” Yksi erityisesti mieleen jäänyt oli Ida Maria Saarinen, joka palkittiin kilpailussa. Saarisen teos sai hyvän vastaanoton myös kriitikoilta. Saarisen muistot sisällissodan ajoilta ovat jääneet elämään. Muun muassa Tuulikki Pekkalainen (2011, 2014) ja Marjo Liukkonen (2018) viittaavat tutkimuksissaan sisällissodan naiskohtaloista hänen teoksiinsa. Tamperelainen Naiskuoro Tellus on käyttänyt Saarisen muisteluksia yhtenä lähteenään lauluteoksessaan Susinartut: 1918 naisvankien laulut elävät, jota on esitetty syksyn 2018 ja kevään 2019 aikana.

Koko artikkeli pdf-tiedostona: Ida Maria Saarisen sisällissota

Ida Maria Saarinen Kirjasammon sivuilla

Saarisesta Ylen artikkelissa Nälkää, kuolemaa ja lapsisotilaita – Suomi vuonna 1918 oli kuin Syyria tänään

Naiskuoro Telluksen Susinartut -teoksesta

Forssan Lehden artikkeli: Pilkka ”susinartuista” kääntyi runoiksi ja lauluiksi – Konsertissa kuullaan sisällissotakokemuksia naisvangeilta (julkaistu 29.3.2019, kirj. Elina Salin)