Avainsana-arkisto: seksuaalinen identiteetti

Heidi Airaksinen: Vierge Moderne

Heidi Airaksisen esikoisromaanin Vierge Modernen alkulehdellä on ote Edith Södergranin samannimisestä runosta (suom. Moderni neitsyt). Runon ensimmäinen säe ”En minä ole nainen. Olen neutri.” johdattaa romaanin aiheeseen. Vierge Modernen tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun alkupuolelle, jolloin ”samansukupuolinen haureus” oli rangaistava teko. Viimeksi esittelemässäni romaanissa Laura Anderssonin Kuolema kulosaaressa liikuttiin 1940-luvulla, ja myös siinä oli yhtenä teemana seksuaalinen identiteetti ja ympäristön tuomitseva asenne homoseksuaalisuuteen. Molempiin kirjoihin törmäsin, kun tein kirjavinkkivideota historiallisista dekkareista ja etsin, mitä uutta historiallisen jännityskirjallisuuden genressä on ilmestynyt. Airaksisen romaani on ilmestynyt 2021, mutta minulle kirja oli uusi ja koska aihe ja kuvattu aikakausi kiinnostivat, niin tässäpä esittely.

Heidi Airaksisen Vierge Moderne -teoksen kansikuva.

Sisar Kerstin työskentelee Diakonissalaitoksen Kumpulan kartanossa sijaitsevassa sairaalassa, jossa hoidetaan sukupuolitauteja. Näin hän kuvaa potilaita:

Usein laitokseen tuotiin epäsäännöllisen elämän ryydittämiä, alkoholisoituneita naisia, joiden asiakkaiksi suostuivat vain köyhimmät työläiset. He olivat niitä, jotka joutuivat kiertelemään Söörnäisten työläiskortteleita ja vierellemme nousseen Kumpulan uusien puutalojen varjostamia pimeitä kujia ja kallioita väkivallan pelossa, humalan turruttamina. (9)

Yövuoron rauha rikkoontuu, kun Kerstin löytää pihalta yhden potilaista pahoin ruhjottuna. Miten Ulrika on päässyt ulos sairaalasta ja mitä hänelle on tapahtunut? Tietääkö Ulrikaa palvonut nuori Alina murhaajan? Tohtori Renvall ei näytä juuri välittävän Ulrikan kuolemasta ja sisar Kristiinan mielestä tämä ”sai, mitä ansaitsi” (71). Kun vielä komisario Bruun haukkuu Kerstinin saatuaan tietää tämän käyneen tarkastustoimistossa etsimässä tietoja Ulrikasta, päättää Kerstin sisuuntuneena selvittää tapauksen. Tästä alkaa tutkimusmatka, joka vie diakonissalaitoksen sisaren maailmaan, jossa monien halveksimia ”homosexualisteja ja ristiin pukeutujia” (59) ymmärretään.

Tekstin joukossa on kursiivilla Kerstinin muistoja nuoruudestaan papin perheen tyttärenä ja hukkuneesta Aurorasta. Ystävyys Auroraan rikkoo välit perheeseen ja saa Kerstinin hakeutumaan Diakonissalaitokseen, mutta hän joutuu myöntämään itselleen sen olleen enemmän pakotie kuin todellinen kutsumus (209). Tästä kertoo sisaren puvun epämukavuus sen jälkeen, kun Kerstin on saanut viettää illan mekossa uusien ystäviensä Freddyn eli Frederikan ja Teddyn seurassa:

Koko kroppa tuntui kamppailevan vastaan, kun nousin ylös ja tartuin puvun karheaan helmaan. – – Taistelin sen pukemisessa pitkään. Kaulus kuristi, hihansuut hiersivät ja helma oli liian raskas. (205)

Kerstinin sisällä on kuin kaksi eri ihmistä: sisar Kerstin ja Kerstin Lund, jotka taistelevat vallasta, eikä hän ole varma, ”kumpi heistä oli voittanut vai jatkuiko taistelu edelleen, vai oliko mahdollista, että jossain vaiheessa ne sulautuisivat lopulta yhdeksi ainoaksi ihmiseksi”. (325)

Usein historiallisissa dekkareissa ajankuvaus on kiinnostavin osa, ja sitä se on erityisesti Vierge Modernessa. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen elämä aikana, jolloin vain heteroseksuaalisuus oli sallittua, oli salailua ja jatkuvaa pelkoa paljastumisesta. Teoksessa viitataan erään keskustelun yhteydessä Berliinin vapaampiin oloihin ja tohtori Hirschfeldiin, jonka mukaan homoseksuaalisuus, kuten Teddy selittää Kerstinille, ”on luonnollista ja siksi normaalia.” (232) Kyse on Magnus Hirschfeldistä, jonka instituutin ja kirjaston natsit tuhosivat. Hirschfeld oli sexologi, joka kiinnostui homoseksuaalien oikeuksista, kun moni hänen potilaansa päätyi itsemurhaan. Berliinin suvaitsevan ilmapiirin muuttumisesta kertoo myös Gerry Birgit Ilvesheimo romaanissaan Lykantropia (2009). Teoksessa liikutaan Saksan ohella muualla Euroopassa, myös Suomessa.

Diakonissalaitoksesta kertoo myös Elisabeth Ahon Sisar (2011), joka kuvaa sisarten elämää sisällissodan aikana – olen kirjoittanut teoksesta artikkelissa, joka löytyy blogini alasivulta 1918. Yhteistä näille kahdelle teokselle on köyhimpien parissa tehdyn työn kuvaus. Diakonissan asu ja heidän pyyteetön työnsä saivat jopa punakaartilaiset jättämään heidät rauhaan. Molemmissa teoksissa sisaret törmäävät perheeseen, josta vanhemmat ovat kadonneet ja lapset joutuvat selviämään keskenään. Diakonissalaitoksen sivuilla on luettelo teoksista, joissa laitoksesta on kirjoitettu. Vierge Moderne mainitaan lisäksi jutussa Diakonissa – etsivän työtä jo 1800-luvulla, jossa sisarten toiminnan Kumpulassa kerrotaan päättyneen jo 1911. Tällaiset teoksen juonta ja/tai teemaa tukevat muutokset historiallisissa faktoissa ovat tavallisia historiallisissa romaaneissa.

Heidi Airaksinen: Vierge Moderne. Arktinen banaani, 2021. 391 s.

Heidi Airaksinen kertoo teoksen vaatimasta taustatyöstä Sateenkaarihistoria.fi:n sivuilla julkaistussa Faktasta fiktioon: menneisyyden kuvittelemista.

Lue myös Miia Vistilän arvio Voima-lehdestä.

Teoksesta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Sateenkaarimaalari. Kulttuuriblogi ja Kehrääjä