Kirjallisuutta ja tutkimusta

Ville Kaarnakari: Hakaaristin leimaama. Suomalaisen SS-soturin tarina. Tammi, 2014. 408 s.
Pekka Jaatinen: SS-mies Valo. Johnny Kniga, 2015. 289 s.

SS-vapaaehtoisiksi lähteneitä ei arvostettu sodan jälkeen poliittisen suunnan vaihduttua, eikä heidän kokemuksiaan ole juuri kuvattu Niilo Lauttamuksen ja Jaakko Korjuksen teoksia lukuun ottamatta. Kiinnostus toisen maailmansodan tapahtumia kohtaan on kuitenkin vain kasvanut 2000-luvulla, ja myös SS-miehistä on ilmestynyt uusia teoksia. Ville Kaarnakarin romaanin Hakaristin leimaama. Suomalaisen SS-soturin tarina (2014) päähenkilö on talvisodan käynyt Klaus Runolinna, joka lähtee ensimmäisten joukossa Saksaan keväällä 1941. Lapin sota -romaaneistaan tunnetun Pekka Jaatisen SS-mies Valo (2015) kertoo puolestaan kuusitoistavuotiaasta Valo Hanhialasta, joka valehtelee ikänsä ja pääsee syksyllä 1944 koulutukseen Norjaan ja sitä kautta Saksan itärintamalle, jossa puna-armeija on jo vyörymässä kohti Berliiniä.

Kaarnakarin romaanissa yhdeksän entistä SS-miestä eri puolilta Eurooppaa kokoontuu aseveljensä muistotilaisuuteen heinäkuussa 1961. Miehet muistelevat tapahtumia Saksan itärintamalla, ja nämä kertomukset muodostavat teoksen toisen aikatason. Lembergin pikkukaupungissa Runolinna tovereineen joutuu näkemään niin vihollisten kuin siviilien julmaa kohtelua pystymättä puuttumaan asioihin. Myöhemmin miehet leimataan murhaajiksi. Runolinnan vieraaksi saapunut kenraali Felix Steiner, joka todellisuudessakin oli Wiking-divisioonan komentaja, kertoo, että heidän jälkeensä kaupunkiin oli saapunut Einsatzkommandon joukot, jotka olivat murhanneet yli kuusisataa henkilöä. Teoksen rakenne, jossa asioita tarkastellaan myöhemmästä ajankohdasta käsin, mahdollistaisi erilaisten näkökulmien esittämisen, mutta Kaarnakarin romaanissa miehet ovat sangen yksimielisiä tapahtumien kulusta, ja kritiikki kohdistuu lähinnä SS-miesten sodan jälkeiseen kohteluun. Toisin kuin monissa muissa maissa, Suomessa SS-vapaaehtoisia ei tuomittu vankilaan, mutta esimerkiksi sotainvalidit jäivät ilman korvauksia ja olivat riippuvaisia aseveljiensä ja sukulaistensa avusta. Runolinna onkin katkera siitä, että Suomen valtio hyväksyi SS-pataljoonan perustamisen mutta hylkäsi miehet sodan jälkeen.

Siinä missä Kaarnakarin romaani tuntuu haluavan palauttaa kunnian niille suomalaisille, jotka tunsivat palvelevansa isänmaataan parhaiten kouluttautumalla SS-miehiksi, Jaatisen SS-mies Valo kertoo hyvin raadollisen tarinan ihanteiden sokaisemasta nuorukaisesta. Valon isä on Suur-Suomi-intoilija, joka antaa pojalleen luvan lähteä Saksaan, kun Suomi tekee aselevon. Hitlerin puheet ja valistusupseerin luennot ”bolševikeista ja juutalaisista, ihmiskunnan vitsauksesta, ali-ihmisistä ja SS-miesten ikuisesta ketjusta” ruokkivat Valon jo kotonaan saamaa kipinää. Valon idealismi ja kokemattomuus törmäävät jatkuvasti sodan turruttamien miesten realismiin ja kyynisyyteen. Valo tapaa arjalaiskaunotar Floran, jonka kanssa hän suunnittelee elävänsä Hitlerin tuhatvuotisessa valtakunnassa. Naiivit unelmat saavat julman lopun. Konekiväärikomppanian taistelu ylivoimaista vihollista vastaan on tuhoon tuomittua. Yksityiskohtaiset kuvaukset turvonneista ja hajonneista ruumiista ja kidutuksista korostavat teoksen sodanvastaista sanomaa.

Molempien teosten päähenkilöt kulkevat todellisten SS-miesten jäljissä. Niilo Lappalainen on omiin kokemuksiinsa pohjaten kuvannut intomielisten helsinkiläisnuorten kokemuksia Saksassa sodan loppuvaiheessa. Tunnetuimmat muistelmat lienevät Sakari Lappi-Seppälän heti sodan jälkeen julkaistu, yhä vielä keskustelua herättävä Haudat Dnjeprin varrella ja Unto Parvilahden 1958 ilmestynyt Terekille ja takaisin. Nämä teokset ovat vaikuttaneet niin aihetta käsitteleviin tutkimuksiin kuin tässäkin esiteltyihin teoksiin.