Kirjallisuutta ja tutkimusta

Petter Sandelinin jatkosotaan sijoittuva pienoisromaani Osuma (2024) avautuu moneen suuntaan eikä tyhjene yhdellä lukukerralla. Eletään asemasotavaihetta, kun sotamies Tallgren saapuu uutena vänrikki Andersénin johtamaan ryhmään. Miehet hyväksyvät hänet kursailematta joukkoonsa. Tallgrenin huomio kiinnittyy kamiinan luona istuvaan Ståhliin, joka hymyillen esittelee itsensä. Vähitellen heidän välilleen kasvaa kiintymys, joka syvenee rakkaussuhteeksi. Osuma on romaani paitsi kielletystä rakkaudesta myös muistamisen merkityksestä.

Asemasodan pysähtyneisyys tuodaan usein esiin kuvaamalla puhdetöitä ja muita toimia, joilla aika saatiin kulumaan. Osumassa miehet järjestävät juoksukilpailun, pelaavat korttia ja ryyppäävät. Holm vuolee puusta niin säädyllisiä kuin säädyttömiä hahmoja. Silti joku on aina tähystysvuorossa, sillä vihollinen on vain sadan metrin päässä. Hyvin yhteen hitsautuneen ryhmän rauhan rikkoo luutnantti Wolff, joka kiillotettuine saappaineen saa edustaa saksalaismielisyyttä. Wolff yllättää Tallgrenin ja Ståhlin suutelemassa, mistä seuraa uhkailua ja käsky siirtää Ståhl viidenteen komppaniaan, jota miehet pitävät kuolemantuomiona. Ståhl on ryhmässä pidetty jäsen, sillä hän on rohkeudellaan pelastanut muiden hengen. Kuten Freja Rudels arviossaan toteaa (ÅU 11.10.2024), Sandelin yhdistää Ståhlin hahmossa ihannesotilaan ja homoseksuaalisuuden: edellisestä tuli sotajuttujen ja -kirjallisuuden yleinen piirre, jälkimmäisestä vaiettiin.

Inhimillistetty luonto

Monissa sotaromaaneissa asetetaan luonnon kauneus ja rauha vastakkain sodan tuhojen, julmuuden ja melun kanssa. Sandelinin romaanissa luonnonkuvaus saa poikkeuksellisen suuren roolin. Teos sekä alkaa että päättyy kuvaukseen puusta, joka alussa on vasta siemen kosteassa ja pimeässä maassa ja lopussa ”harmaahapsinen ja vanha” (128) mänty, joka tietää aikansa päättyvän pian. Yhtäältä todetaan, että ”[l]uonto ei välitä sodasta”, ja että [t]ekee kipeää ajatella miten kaikki se kaunis voi olla olemassa niin lähellä sotaa. Niin lähellä järjestelmällistä tappamista.” (89) Toisaalta lehtensä pudottanneen koivun ”[o]ksat riippuvat kuin amputoitujen raajojen tyngät.” (92) Koivun kirkuminen pakkasen repiessä lehtiä tai kuusen ”pitkittynyt kuolinhuuto” (103) lumen painon alla tuntuvat viittaavan myös sodan ihmisille ja luonnolle aiheuttamiin kärsimyksiin. Inhimillistäminen ulottuu myös muistamiseen:

Det är något jag måste minnas innan jag kan fortsätta växa. Det är något som inte har att göra med skogen, mossa och regn. Jag sträcker mig efter minnet.

Minun täytyy muistaa jotain ennen kuin voin jatkaa kasvamista. Se jokin ei liity metsään, sammaleeseen eikä sateeseen. Kurkotan kohti muistoa. (11)

Minä-kertojana toimivat niin muistojaan kohti kurkottava mänty kuin sotamies Tallgren (nimi viittaa männynoksaan). Ovatko he yksi ja sama vai edustaako mänty kollektiivista muistia? Toistuvia aihelmia ovat myös punatulkku (’domherre’), joka tuntuisi toimivan perinteisenä enteenä kuolemasta mutta myös rakkauden symbolina, ja saappaat, joita Ståhl kuivattelee kamiinan edessä, kun Tallgren ensimmäistä kertaa astuu korsuun, ja jotka Tallgren perääntymisen alkaessa asettelee huolella korsun oven viereen ja joiden ympärille mänty kietoo juurensa.

Monimerkityksinen kieli

Sandelin leikittelee sanojen eri merkityksillä. Jo teoksen nimi Skott tarkoittaa paitsi laukausta myös versoa.

Jag är ett frö, ett skott, ett träd, en man, en soldat, någon som älskar.

Olen siemen, verso, puu, mies, sotilas, joku joka rakastaa. (34)

Modig-nimisen (’rohkea, urhoollinen) naapurikorsun miehen kuolema tarkka-ampujan luodista saa miehet riitelemään: Munter väittää tämän olleen tyhmänrohkea, kun taas Trast ja Lode kehuvat mallisotilaaksi. Teoksen alussa on ote J. L. Runebergin Vänrikkien ensimmäisestä runosta ”Vänrikki Stool” (tai Stål kuten nimi kuuluu Juhani Lindholmin suomennoksessa vuodelta 2017). Siteeratussa kohdassa viitataan Stoolin kertomiin tarinoihin, jonka jälkeen tulevat sitten runot Pilven veikosta, Sven Dufvasta ja muista sankareista. Vänrikkeihin viittaa Ståhlin lisäksi nimet Munter ja Lode. Eikä Runebergista pääse eroon vielä teoksen lopussakaan, sillä ainakin minulle Ståhlin sisaren nuiva suhtautuminen ja veljen tahallinen unohtaminen tuovat mieleen ”Torpan tytön”, jossa sulhastaan sodasta odottava neito haluaa kuolla ymmärtäessään tämän paenneen taisteluita. Sandelinin romaanissa syy ei kuitenkaan ole pelkuruus vaan seksuaalinen suuntautuminen. Jos Vänrikit tuntuvat kurkistelevan rivien välistä, niin kaukana ei ole toinenkaan sotakirjallisuuden jättiläinen: miehiään ymmärtävä ja turhaa pokkurointia kaihtava vänrikki Andersén on toisinto Väinö Linnan Tuntemattoman Koskelasta.

Pietarsaaressa syntynyt Petter Sandelin asuu nykyään Vaasassa. Häneltä on aiemmin ilmestynyt runokokoelma Istället för grindcore (2013). Esikoisromaanissaan Sandelin käyttää taitavasti hyväkseen aiempaa sotakirjallisuutta, mutta hänen teoksensa on täysin omaääninen, runollisen kaunis kuvaus rakkaudesta, jonka näyttämönä sattuu olemaan sota. Haastatteluissa kirjailija on viitannut Kati Mustolan ja Sandra Hagmanin tutkimuksiin* sodanaikaisesta homoseksuaalisuudesta. Sandelin ei toki ole ensimmäinen, joka kuvaa homoseksuaalisuutta sijoittaen tapahtumat sota-aikaan; samaa aihetta käsitteli esimerkiksi Sami Hilvon Viinakortti (2010).** Molemmissa teoksissa tulee esiin sota-ajan sallivuus verrattuna sodanjälkeiseen aikaan, jolloin asenteet jälleen tiukentuivat. Paikoin proosarunoa lähenevän Osuman on suomentanut upeasti Katriina Huttunen.

Jag ska minnas hur vår kärlek var ljuset mitt i mörkret.

Aion muistaa miten rakkautemme oli valo pimeyden keskellä. (114)

Petter Sandelin: Osuma (alkuteos Skott). Suomentanut Katriina Huttunen. S&S / Schildts & Söderströms, 2024. 130 s.

* Ks. Kati Mustolan artikkeli teoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa (2006) ja Sandra Hagmanin teos Seitsemän kummaa veljestä: Kertomuksia suomalaisen homoseksuaalisuuden historiasta (2016).

** Teoksessani Sodan muisti. Talvi-, jatkosota ja Lapin sota 2000-luvun historiallisessa romaanissa (2016) käsittelen luvussa neljä homoseksuaalisuutta kuvaavia sotaromaaneja, Hilvon teoksen lisäksi analysoin tarkemmin Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropian (2009) ja Paula Havasteen Kaksi rakkautta (2010). Yksi ehkä koskettavimmista kertomuksista löytyy Sirpa Kähkösen romaanista Neidonkenkä (2009).

Teoksesta muualla:

Svenska Yle, kirj. Malin Öhman

Åbo Underrättelser, kirj. Freja Rudels (maksumuurin takana, luettavissa ePressin kautta kirjastoissa)

Ilkka-Pohjalainen, kirj. Anne Puumala (maksumuurin takana, luettavissa ePressin kautta kirjastoissa)