Kategoria-arkisto: 2025

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kymmenvuotias Andréi katselee ihmetystä täynnä sohvalla nukkuvaa pientä sisartaan. On vuosi 1995, ja vuotta aiemmin maan presidentiksi on valittu yhä vielä tänään vallassa oleva Lukašenka. Ikäerosta huolimatta sisarusten välille kasvaa tiivis side, ja Andréi tekee kaikkensa, jotta Sveta ei joutuisi kärsimään aikuisten humalaisesta välinpitämättömyydestä. Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä (2024) kuvaa Andréin ja Svetan kautta viime vuosikymmenien tapahtumia Valko-Venäjällä. Sisarusten tiet eroavat, kun Sveta pääsee asumaan enonsa luo Minskiin, jotta ei joutuisi huostaanotetuksi. Andréi ei näe muuta vaihtoehtoa kuin lähteä ensin vierastyöläiseksi Venäjälle ja myöhemmin turvapaikanhakijaksi. Teoksesta on kirjoitettu sen verran paljon lehdissä ja blogeissa, että nostan esiin vain muutaman seikan: valkovenäjän kielen ja takaumat, jotka kertovat maasta isompien pelinappulana.

Anna Soudakovan romaanin Haikara levittää siipensä kansikuva.

Työttömyys, alkoholismi ja näköalattomuus ajavat ihmisiä yhä alistetumpaan asemaan ja saavat nuoret haaveilemaan elämästä muualla Euroopassa. Soudakova avaa taitavasti Valko-Venäjän historiaa kertomalla henkilöidensä taustoista. Vuonna 1942 Stepanída-mummo on nuori tyttö, joka joutuu hoitamaan pikkusiskoaan Marjánaa, kun äiti on haettu keskellä päivää. Neuvostovalta on vaihtunut hetkellisesti saksalaisten komentoon. Metsässä piileskelee partisaaneja, joista yksi on Stepanídan isä. Saksalaiset suojautuvat partisaaneilta käyttämällä naisia ihmiskilpinä: Stepanídakin kävelee muiden naisten kanssa autokolonnan vieressä. Partisaanien iskut kostetaan julmasti kylien asukkaille.

Andréi ja myöhemmin myös Sveta tutustuvat naapurissa asuvaan opettaja Margaríta Serafímovnaan, josta varsinkin Andréille tulee tärkeä tuki. Opettaja suree valkovenäjän eli movan kohtaloa, sillä suuri osa ihmisiä käyttää venäjää tai sekakieltä trasjánkaa. Opettajan mielestä on hienoa, että Andréin isä käyttää movaa, vaikka muut sitä halveksivatkin. Riistämällä kieli riistetään kansalta myös osa identiteettiä. Lomalla Odessassa Sveta huomaa, mikä valtava ero Ukrainan ja Valko-Venäjän välillä on suhteessa kieleen:

Nuoret puhuvat keskenään ukrainaa epäröimättä. Kun talojen asukkaat palailevat koteihinsa, he tervehtivät toisiaan omalla kielellään, kysyvät kuulumisia, vaihtavat muutaman vitsin, ja se tuntuu Svetasta ylellisyydeltä, äärettömältä voimalta. Kun häneltä kysytään jotakin, hän vastaa valkovenäjällään. He tarttuvat siihen huvittuneina, antavat itsensä ymmärtää. Ja niin kaksi kieltä kietoutuvat toisiinsa – itsevarma, anteeksipyytämätön ukraina sekä vielä arka ja paikkaansa etsivä valkovenäjä. (207)

Sveta ja Margaríta Serafímovna matkustavat Induraan selvittääkseen, mitä opettajan isälle, kielen ja kirjallisuuden tutkijalle, tapahtui sodassa. He käyvät tapaamassa myös opettajan äitiä Hristínaa ja tämän sisarta Marjánaa. Miksi kirkonkirjassa isän nimen perässä on vain piste eikä ristiä? Oliko hän tehnyt itsemurhan? Miksi Marjána-tädin nimi on eri sivulla kuin muiden? Kertomus Hristínan lapsuudesta on jälleen kertomus vieraiden valtojen yhä uudelleen alistamasta kansasta, juutalaisvainoista ja siitä, kuinka vaikea on valita puolensa silloin, kun kaikki vaihtoehdot ovat huonoja.

Ikonit olivat vaihtuneet ensin yhden viiksekkään johtajan kuvaan ja nyt toisen viiksekkään. Ihmiset tiesivät, että vaikeneminen oli varmin tapa pysyä hengissä. Kansan tehtävä oli istua hiljaa ja kuunnella. (265)

Vuonna 2020, kun Lukašenka jälleen kerran ”voitti” vaalit, kansa ei ollut hiljaa vaan marssi kaduille kerta toisensa jälkeen (ks. Wikipedian artikkeli vuosien 2020–2021 mielenosoituksista). Soudakova kertoo, miten naiset lähtevät valkoisiin pukeutuneina punainen kukka kädessään osoittamaan mieltään. ”Nämä naiset ovat marssineet jokaisena lauantaina irvokkaista vaaleista lähtien. He ovat halunneet osoittaa solidaarisuuttaan hakattujen ja kadonneiden poikiensa, miestensä, veljiensä puolesta – –.” (321)

Soudakova on kirjoittanut jälleen kerran koskettavan, vaikuttavan ja informatiivisen teoksen. Ei voi kuin ihailla kirjailijan taitoa rakentaa teoksensa niin, että eri aikakausien tarinat täydentävät toisiaan, syventävät henkilöhahmoja ja valaisevat samalla koko kansan ja maan väkivaltaista historiaa. Lämmin suositus kirjasta myös lukupiireille!

Ylimääräisenä lukuvinkkinä suositus Lea Ypin muistelmateoksesta Vapaa: kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa (Atena 2023), jossa kirjailija kertoo elämästään Albaniassa 1980- ja 1990-luvuilla.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä. Atena, 2024. 335 s.

Anni Valtosen erinomainen analyysi teoksesta Helsingin Sanomissa

Kirsin kirjanurkka -blogin arvio, jossa oli myös kiinnitetty huomiota teoksen tarjoamaan tietoon Valko-Venäjän kielestä ja historiasta.

Malin Klingenberg: Tasangon tyttäret. Gibatin tarinoita

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Malin Klingenbergin Tasangon tyttäret, joka aloittaa Gibatin tarinoita -fantasiatrilogian, ilmestyi syksyllä 2024 mutta nousi jälleen otsikoihin voitettuaan Runeberg Junior -palkinnon. Voittajan valitsivat kahdeksan ehdokkaan joukosta Porvoon esikoululaiset ja ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat. Teos tuli sattumalta eteen kuin selasin E-kirjaston saatavilla olevia ruotsinkielisiä äänikirjoja. Onnekas sattuma, sillä teos on kertakaikkisen hurmaava ja mukaansatempaava tarina, jossa kohtasin kaikuja suosikkisarjastani.

Malin Klingenbergin fantasiaromaanin Tasangon tyttäret kansikuva.
Malin Klingenbergin fantasiaromaanin Slättens systrar äänikirjan kansi.

Ruotsinkielisen äänikirjan lukee Philomène Grandin.

Sisarukset Saba ja Sarina kuuluvat isänsä Lootun johtamaan klaaniin, joka asuu talvisin Gibatin tasangolla saaden elantonsa karjasta, lampaista ja luonnosta. Tytöt eivät juuri muista äitiään, jonka kerrotaan kuolleen. Äitipuoli Maara ei välitä tytöistä muuta kuin silloin, kun tarvitsee heidän apuaan. Tarinaa kerrotan Saban näkökulmasta:

Yritimme parhaamme mukaan laistaa työnteosta leirissä, mutta toisinaan podin huonoa omaatuntoa laiskottelustani. Sarina ei piitannut tuon taivaallista. Hän oli uhmakas ja itsepäinen ja tiesi aina, mitä halusi.
Ulkonäöltäni minä muistutin Lootua, kun taas Sarina oli ilmetty äitimme, Unna. Ehkä siksi Maara piti Sarinasta vielä vähemmän kuin minusta. (15)

Isä Lootun julma luonne paljastuu heti alussa, kun leiriin tulee kolme matkalaista. Isä myy heille yhden lapsista palvelijaksi: ”Meiltä joutaa kyllä lapsi tai pari”, Lootu sanoi. ”Heitä kuhisee täällä kuin luteita.” Tytöt kauhistuvat mutta eivät tiedä, mitä tehdä. Kesäleiripaikalla, jonne sisarukset ratsastavat edeltä, he törmäävät naisen johtamaan klaaniin: Vidja ja tyttöjen äiti ovat kuuluneet aikoinaan samaan klaaniin. Sarina saa myös hämmästyksekseen tietää, että hänen kuuluisi olla seuraava klaanipäällikkö. Lootun klaanin lapsilla on kaikilla ranteessaan äidin hiuksista punottu ranneke, jonka on kerrottu suojelevan heitä Tähtikodossa asuvalta hirvittävältä Matriarkalta. Alve, Vidjan klaaniin kuuluva poika, kyseenalaistaa selityksen. Sarina leikkaa palmikkonauhan pois, ja pian hänen maaginen kykynsä parantaa tulee esiin. Entä mitä tapahtuu, kun Saba luopuu omasta rannekkeestaan?

Tasangon tyttärissä on useita piirteitä, jotka toivat mieleen Robin Hobbin Näkijän taru -trilogiasta alkaneen fantasiasarjan, jossa kyky soluttautua toisen mieleen ja luoda yhteys eläimeen ovat olennainen osa tarinaa – yhteistä on myös se, että taikavoimien käyttämisellä on hintansa. Narri, Fitz ja Yönsilmä-susi ovat houkutelleet minut palaamaan Kuuden herttuakunnan maailmaan yhä uudelleen (tässä yhteisarviossani Sally Greenin ja Hobbin teoksista). Sarjan ensimmäinen osa Assassin’s Apprentice (suom. Salamurhaajan oppipoika, 1996) ilmestyi 1995. Vuotta myöhemmin ilmestyi Georg R. R. Martinin A Game of Thrones (suom. Valtaistuinpeli 1996). Sarjoilla on paljon yhteistä. Martinin Tulen ja jään laulu -sarja on raadollinen ja väkivaltainen, ja vaikka Hobbinkaan maailmasta ei puutu julmuutta, nojaa se laajemmin psykologisesti uskottaviin hahmoihin, esimerkiksi päähenkilö Fitz tekee virheen toisensa jälkeen mutta on juuri siksi niin samastuttavan inhimillinen. Klingenbergin fantasiateos puolestaan on vielä astetta lempeämpi, vaikka ystävykset kohtaavatkin matkallaan monenlaisia vaaroja. Teos sopii hyvin varhaisnuorille ja nuorille kuin myös hyvää fantasiakirjallisuutta arvostaville aikuislukijoille.

Malin Klingenbergin teokset ovat saanet useita palkintoja ja niitä on käännetty 15 kielelle. Tasangon tyttäret -romaanin näyttävän kannen ja alussa olevat piirrokset hahmoista ovat Eeva Nikusen. Seuraava osa Veljeni Veli (Min bror Bror) ilmestyy toukokuussa.

Malin Klingenberg: Tasangon tyttäret. Gibatin tarinoita (Slättens systrar. Berättelser från Gibat). Suom. Outi Menna, kansi ja kuvitus Eeva Nikunen. S&S, 2024. 261 s. Ruotsinkielisen äänikirjan lukee Philomène Grandin.

Teoksesta on esittely Helsingin Sanomissa kymmenen muun lasten- ja nuortenkirjan kanssa. Tasangon tyttäristä kirjoittaa Pauliina Grönholm.

Arvio Ylen sivuilla, kirj. Lotta Green

Arvio Hemulin kirjahylly -blogissa

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”On tämä hieno ele Hitleriltä meidät tällä lailla sinne kutsua,” toteaa Alma matkaseuralaiselleen autossa, joka vie heidät Helsinkiin ja hotelli Torniin. Yöpymisen jälkeen matka jatkuu lentokoneella Riikaan ja sieltä junalla Berliiniin. Seitsemänkymmentävuotias Alma on saanut kutsun virkistysmatkalle Saksaan parinkymmenen muun kanssa. Heistä jokainen on antanut uhrinsa: Alman poika Aarne on kaatunut itärintamalla Ukrainassa. On vuoden 1943 elokuu, kun Alma kirjoittaa kokemuksistaan kirjettä kotiväelle. Elokuussa 2023 Ilonan muistisairas äiti Orvokki muuttaa senioripalvelukeskukseen, ja Alman kirje löytyy Orvokin tavaroiden joukosta. Näistä lähtökohdista alkaa Johanna Vuoksenmaan kahdessa aikatasossa kulkeva tarina Alman ”suurenmoisesta matkasta”, sukusalaisuuksista ja itse kunkin sokeista pisteistä.

Johanna Vuoksenmaan romaanin Suurenmoinen matka kansikuva.

Vuoksenmaa on kirjoittanut Almasta juurevan hahmon, jonka pohdinnat keskittyvät paljolti käytännön asioihin: Miten toimia, jos lentokoneessa tulee hätä? Pysyykö hän vanhana ja kankeana muiden mukana? Alma noudattaa säntillisesti sovinnaisia tapoja ja paheksuu niitä, jotka herättävät turhaa huomiota. Niin kuin Eedla, joka jo Helsingissä ravintolassa tuijottaa vihaisesti puheen pitänyttä kenraalia. Siinä missä Alma ihastelee saksalaisten sotilaiden univormuja ja hyvää järjestystä, Eedla tuo toisen näkökulman. Alman mielestä he kaikki ovat antaneet arvokkaan uhrin, mutta Eedla kertoo Saksasta palanneiden nähneen hirveitä asioita. ”Minä en olisi näitten eteen halunnut sitä uhria antaa”, hän sanoo Almalle.

Samaan aikaan…

Viereisellä raiteella seisoo tavarajuna, ja Alman ikkuna on vaunujen välisessä aukkokohdassa. Aukossa näkyy liikettä. Tavarajunan toisella puolella kulkee väkeä, ensin joku saksalaiseen univormuun pukeutunut sotilas, ja hänen perässään kauhean laihoja ja huonoihin vaatteisiin puettuja ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, mistä lie pelastettuja. Alma katsoo kiitollisena sylissään lepäävää Riian hotellista mukaan saatua eväspakettia. – – Toivottavasti nuo tuntemattomat ratapihalla kulkijatkin saavat pian vatsansa täyteen ja puhdasta ylle, pääsevät nauttimaan saksalaisesta vieraanvaraisuudesta. (83)

Samaan aikaan ratapihan toisella puolella

Lopulta tulee Ezran vuoro astua ulos vaunusta. Kirkas, matala auringonvalo nostaa vedet silmiin, ja vaunun eritteitä tihkuvan hajun jälkeen ilma tuoksuu käsittämättömän raikkaalta. (84)

Alman tietämättömyys vaikuttaa paikoin liioitellulta, vaikka hän onkin iäkäs maatilan emäntä. Alman sokeuden vastakohdaksi tekstissä on lihavoituja kohtia, joiden otsikot alkavat sanoilla ”samaan aikaan”. Katkelmat kertovat natsi-Saksan julmasta todellisuudesta, joka vaikka onkin peitetty matkalaisilta, on lukijoiden tiedossa. Katkelmilla on toinenkin merkitys, joka paljastuu teoksen lopussa.

Monenlaista suvaitsemattomuutta

Toiseus ja suvaitsemattomuus ovat teoksen tärkeitä teemoja. Nykyajan tasossa pohditaan suhtautumista muihin kulttuureihin, pakolaisiin ja seksuaalivähemmistöihin. Ilona on lentoemäntä, jolla on aikuinen poika avioliitosta venäläisen Jurin kanssa. Akua kiusattiin lapsena Popov-sukunimensä vuoksi, ja nyt aikuisena hän haluaa eroon siitä. Ilonan somalitaustainen kosmetologi ja hänen tyttärensä törmäävät rasismiin lähes päivittäin. Eikä edes Akun suloinen ja kaunis tyttöystävä ole vapaa ennakkoluuloista. Yhdeksi teemaksi voi nostaa halun valikoida muistoja: Alma miettii, mistä kirjoittaa kotiväelle ja mistä ei, ja kun Ilonalle paljastuu salaisuus menneisyydestä, hän päättää salata sen pojaltaan.

Alman esikuva on Vuoksenmaan isoisoäiti, jonka matkakirjeessään osoittama ihailu natsi-Saksaa ja Hitleriä kohtaan hämmästytti perhettä. Kuten kirjailija teoksen jälkisanoissa toteaa, voimme vain arvailla omia sokeita pisteitämme.

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka. Otava 2025. 416 s.

Arvio Helsingin Sanomissa, kirj. Helena Ruuska

Maija Liuhto: Toimittajana Kabulissa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Siinä missä sanomalehtikritiikki keskittyy pääasiassa uutuuksiin, kirjablogeissa arvosteltujen teosten aikajana ulottuu taaksepäin jopa satojen vuosien päähän. Kirjabloggaajat ovatkin rikastaneet suuresti tätä osaa kirjallisuuden kenttää tuoden sekä leveyttä että syvyyttä kirjallisuuskritiikkeihin. Blogit.fi-sivustolta löysin vastikään Kotona kirjassa -blogin esittelyn 2022 ilmestyneestä Maija Liuhdon tietokirjasta Toimittajana Kabulissa, joka oli mennyt täysin ohi minulta. Liuhdon raportit Afganistanista ovat tuttuja, ja koska naisten asema islamistisissa maissa kiinnostaa, niin pakkohan kirjaan oli tarttua. Liuhto tarkastelee Afganistanin oloja analyyttisesti mutta ei säästä itseäänkään. Teos onnistui yllättämään.

Maija Liuhdon tietokirjan Toimittajana Kabulissa kansikuva.

”Kabulin kuplassa”

Liuhto oli Kabulissa vuosina 2015–2018, ja Talibanin palattua valtaan syyskuussa 2021 ja tammikuussa 2022. ”Toimittajana Kabulissa jumiuduin alati kutistuvaan kuplaan, jonka sisäpuolelta todellisuutta ei pystynyt näkemään.” Näin toteaa Liuhto heti alkusanoissa. Suurin osa toimittajista raportoi maan tilanteesta Kabulista käsin, koska etelässä Afganistanin hallitus ja Yhdysvallat liittolaisineen kävivät rajuja taisteluja talibaneja vastaan. Kabulissakin elämä rajoittui pääosin tietyille alueille: Green Zonen muurien ja massiivisten turvatoimien suojassa oli lähetystöjä ja kansainvälisiä järjestöjä. Lisäksi oli Compoundeiksi kutsuttuja vartioituja alueita. Korkea-arvoiset diplomaatit, afganistanilainen eliitti, järjestötyöntekijät ja toimittajat tapasivat ja solmivat suhteita bileissä, jotka olisivat voineet olla missä tahansa länsimaassa: dj soitti kansainvälisiä hittejä ja alkoholi virtasi. ”Bilekupla” alkoi kuitenkin repeillä, kun Taliban ja Isis-K eli Isisin Afganistanissa toimiva haara (jotka nekin taistelivat keskenään) alkoivat tehdä iskuja ravintoloihin ja hotelleihin.

Eliitin ulkopuolella Kabulin kaduilla liikkui naisia burkat yllään. Liuhto kirjoittaa, miten avustusjärjestöille virtasi rahaa, kunhan vain hakemuksessa mainittiin sana ”naiset”. Toki joukossa oli hyviä tuloksia aikaansaaneita projekteja, mutta osa rahoista katosi ties minne, ja esimerkiksi Afganistanin koulutusministeriön antamat luvut koulua käyvistä lapsista eivät pitäneet paikkaansa.

Liuhto selvittää ansiokkaasti maan monikulttuurista taustaa ja eri ryhmittymien keskinäisiä taisteluja ja sitä, miten länsi käytti hajaannusta hyväkseen. Afganistan on kielellisesti ja etnisesti heterogeeninen maa: suurimpien ryhmien – pataanit, tadžikit, hazarat ja uzbekit – lisäksi on lukuisia pienempiä ryhmiä (ks. Wikipedian Afganistan-artikkelin kartta).

Osa tarinaa jäänyt kertomatta

Liuhto kuvaa kohtaamisia yksittäisten talibanien kanssa, jolloin vastassa on ollut aivan tavallinen ihminen, jonka kanssa on voinut jutella ja nauraa. Uutisointi alueelta on ollut sikälikin yksipuolista, että lännen ja sen tukeman hallituksen pommitusten uhreista ei ole kerrottu. Etelässä Kandaharin lähellä olevan Panjwain kylän klinikka oli vaurioitunut tulituksessa ja kaksi työntekijää ja potilas haavoittunut. Samassa kylässä amerikkalainen sotilas oli murhannut julmasti naisia ja lapsia. Sanginissa tuhot ovat järkyttäviä: talot ovat suureksi osaksi raunioina, muureissa on rakettien repimiä aukkoja ja luodinreikiä. Sotarikoksia teki siis myös länsi, mutta Haagin Kansainvälinen sotarikostuomioistuin keskittyy vain Talibanin ja Isis-K:n rikoksiin.

On totta, että suurin osa meistä Kabulissa asuvista toimittajista ei koskaan mennyt Talibanin tukialueille, sillä se oli liian vaarallista. Ja jos menimmekin, se tapahtui Afganistanin tai länsiliittouman armeijan turvasaattueen mukana. Siten ei ollut mahdollista nähdä, millaista tavallisten ihmisten elämä siellä oli. – – Kabulin kuplasta käsin sodan toisella osapuolella ei aina edes tuntunut olevan kovin paljon väliä. He olivat terroristeja, joita pohjoisen naiset ja vähemmistöt pelkäsivät. Miksi siis heidän puoltaan tarinasta olisi pitänyt kuunnella?
Mutta mitä enemmän tutkin asian tuota puolta, ymmärsin, että olin jättänyt valtavan tärkeän osan tarinaa kertomatta. Kyse ei ollut kuitenkaan vain minusta. Lähes kaikki muutkin toimittajat olivat tehneet saman virheen, ehkä paria poikkeusta lukuun ottamatta. Olimme nielleet amerikkalaisten ja yhden osapuolen narratiivin lähes sellaisenaan. (279)

Liuhdon teos on silmiä avaava. Olen tavallaan hyvilläni siitä, että satuin lukemaan kirjan juuri nyt, kun Taliban on ollut muutamia vuosia vallassa ja olemme kuulleet hälyttäviä uutisia naisten liikkumatilaa kaventavista määräyksistä. Talibanin sisälläkin on eri suuntauksia, ja tällä hetkellä ylin valta on mullah Akhundzadalla, jonka jotkut lähteet kertovat hylänneen ministeriön suunnitelman koulujen avaamisesta teini-ikäisille tytöille. Voisiko siis tulevaisuudessa olla toivoa suunnan muutoksesta?

Maija Liuhto: Toimittajana Kabulissa. WSOY, 2022. 358 s.

Teoksesta myös sivuilla:

Kirjaluotsi

Journalisti, kirj. Anni Kavander

Ylen artikkeli 5.2.2023, kirj. Sampo Vaarakallio

Maija Liuhdon sivut

Elin Svedlin: Fyra flickor vid fronten

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sisällissodan jälkeen, ja osittain jo sen aikana, monet mukana olleet halusivat kertoa kokemuksistaan. Lehdissä julkaistujen kertomusten lisäksi ilmestyi useita muistelmateoksia, ja sanomattakin on selvää, että valtaosa kirjoittajista oli miehiä. Muutamia naisia oli kuitenkin joukossa: aiemmin esittelin Dagmar Ruin Ramsayn kaksiosaisen Till gröna bataljonen (1919), jossa hän kuvaa vaiheitaan sairaanhoitajana valkoisten joukon mukana. Tällä kertaa vuorossa on Elin Svedlinin muistelmateos Fyra flickor vid fronten (1919), joka kuvaa neljän nuoren vaasalaisnaisen toimintaa kanttiininpitäjinä valkoisten huoltojoukoissa. Tyyliltään nämä teokset eroavat kuin yö ja päivä.

Kuvitusta Elin Svedlinin teoksessa Fyra flickor vid fronten.
Kuva sivulta 105: På väg österut. Matkalla itään kohti Viipuria.

Svedlinin teos alkaa helmikuun alusta ja päättyy toukokuun puoliväliin eli Mannerheimin voitonparaatiin Helsingissä 16.5. Tytöt olivat mukana Vilppulasta Tampereelle ja aina Viipuriin saakka. Kanttiini pystytettiin monenlaisiin tiloihin kansakouluista mökkeihin. Ennen kuin voitiin ajatella ruoan laittoa, oli haettava puita, jotta saadaan tilat lämpimiksi, haettava vettä ja siivottava paikat ja järjestettävä niin keittiö kuin ruokailutila valmiiksi. Toisinaan he joutuivat hankkimaan itse myös ruokatarvikkeet. Ruokalista oli ymmärrettävistä syistä vaatimaton: aamulla tarjottiin teetä ja puuroa tai voileipiä, lounaalle ja päivälliseksi keitettiin ”hernekeittoa, kaalikeittoa, kalakeittoa, velliä tai puuroa”. Kahvia ja teetä keitettiin jopa keskellä yötä hyökkäykseen lähteville tai taisteluista tuleville pojille.

Kanttiininpitäjät kuuluivat huoltojoukkoihin ja heidät sijoitettiin rintaman taakse. Niinpä teoksessa kuvataan taisteluja vain etäältä: tytöt kuulevat tykkien jylinän, kuularuiskujen papatuksen ja näkevät rakettien räjähtävän horisontissa. Matkalla paikkakunnalta toiselle he näkevät taistelujen aiheuttamat tuhot: puusto on pirstoutunut, palaneista rakennuksista on jäljellä vain mustat savupiiput, pelloilla ja ratavalleilla makaa ruumiita. Punaiset, joita he kohtaavat, ovat joko kuolleita tai vankeja. Lylyn asemalla he näkevät punaisia siivoamassa asemapäälliköksi jätetyn pastorin komennossa. Osittain olimme valmiit meitä kohdanneeseen näkyyn, kirjoittaa Svedlin, mutta ”smutsen och osnyggheten, också helt ytligt betraktade, trotsar varje beskrivning” (44). Vapaussotakirjallisuudessa punaisiin liitetään usein likaisuus ja saastaisuus; tässä näyn kerrotaan uhmaavan kuvausta. Messukylään tuotujen vankien joukossa on myös naissotilas:

Till folkskolan hade man under morgonens lopp kommit med fångar, bl. a. en kvinnlig soldat klädd i manskläder, hjälm och stövlar. Vi hade obehag av att se henne. Men när vi samtidigt hörde det angränsande bullret av pågående strid i Tammerfors, kände vi oss knappast vara i stånd till att tycka synd, ifall hon blev skjuten. (78)

Miesten vaatteisiin pukeutuneen naissotilaan katsominen on epämiellyttävää. Kun vielä Tampereelta kantautuu taistelujen melu, on Svedlinin mielestä mahdotonta tuntea sääliä, vaikka hänet ammuttaisiin. Viipurissa tytöt kuulevat tarinoita punaisten vallan ajalta: lääninvankilassa tehdyistä murhista, ryöstelystä ja pakko-otoista rintamalle ja linnoitustyöhön. Sen sijaan Svedlin ei hiisku sanaakaan valleilla surmatuista yli kahdestasadasta venäläisestä tai venäläisenä pidetystä eikä muistakaan valkoisten terroriteoista.

Tytöt ovat nuoria opiskelijoita, kuten monet niistä sotilaista, joista he huolehtivat. He ovat ”meidän poikiamme” (våra gossar, våra pojkar): tuttuja poikia kutsutaan lempinimillä kuten ”Privatlöjtnanten”, ”Timpi”, ”Sidensvansen”, ”Hulda”, ”Kapitongen”, ja osalle annetaan kuvaavia nimiä kuten ”Den lilla gråa” ja ”En mörk i staben”. Tätä tapaa moitittiin parissa arviossa, sillä ulkopuolisille nimet eivät kerro mitään. Tyttöjen järjestämistä tiloista tuli pojille eräänlainen turvasatama, jossa juteltiin enimmäkseen muista asioista kuin taisteluista, pilailtiin ja naurettiin: ”’Det allra heligaste’ blev munterhetens hemvist” (25). Tietysti myös valkoisia kaatuu, eikä osa tutuista pojista palaa taisteluista. Yksi järkyttävimmistä tapahtumista on, kun vahdissa kuolee kaksi omien luoteihin. Svedlin kuvaa koskettavasti vaasalaispojat tunteneen upseerin surua.

Teoksessa on useita Will Burmanin piirroksia. Lasse, yksi tytöistä, uhkaa lähteä kotiin Vaasaan, koska on huolissaan työpaikastaan, mutta hänet puhutaan ympäri. Oikeassa reunassa itkevä mies lienee Burman itse.

Teos on helppolukuinen ja viihdyttävä, sillä Svedlin kirjoittaa sujuvasti ja kertoo runsaasti hauskoja anekdootteja. Milloin Lasse (yksi tytöistä) saa kattilallisen hapanta maitoa päälleen, milloin puuro leviää lattialle, minkä seurauksena yksi jos toinen sisään tulevista pyllähtää nurin: ” Den dagen fick vi våra liv betydligt förlängda!” (57) Joidenkin upseerien ylimielinen käytös ja tolkuttomat vaatimukset lampaankotleteista ja pihveistä kuitataan useimmiten naurulla. Tampereella tytöt tutustuvat ruotsalaiseen majuri Martin Ekströmiin, joka on pyytänyt heidät huoltojoukkoihinsa. Ekström oli pidetty upseeri ja osoittautuu maineensa veroiseksi. Hän antaa kanttiininpitäjien päättää ruoka-ajat, ja Viipurissa tytöt määräävät jo niin varmoin äänenpainoin, että Ekström joutuu selittämään tilojen omistajalle, ettei hänen auta kuin totella: ”Se, flickorna är vana att bestämma om allt så’nt här, det är deras specialitet och jag har bara att lyda.” (129)

Tytöt eivät koskaan valita, he ovat iloisia ja reippaita, innokkaita tekemään työnsä ja aina valmiita lähtemään joukkojen mukana eteenpäin. Kuinka todenmukaisesti Svedlin kuvaa tapahtumia, on aivan eri juttu. Luulisi huumorintajun ainakin toisinaan pettäneen kovissa olosuhteissa. Mitä tulee taisteluihin, kirjoittajalla on lähinnä toisen käden tietoa tai hän valottaa vain yhtä puolta, kuten kertoessaan kuinka jääkäriluutnantti Melinin joukoista ei kaatunut yhtäkään miestä Näsilinnan valloituksessa (97). Näin kertoo myös Heikki Ylikangas Tie Tampereelle -teoksessaan (1993, 394–421). Tosin Melin joukkoineen joutui vetäytymään vielä saman päivän aikana Näsijärven jäälle ja silloin 192 miehestä oli jäljellä enää 112.

Onko Svedlinin teoksella siis muuta kuin kuriositeettiarvoa? On toki. Teos valottaa kevään 1918 tapahtumia yhdestä, joskin kapeasta näkökulmasta. Naisten kirjoittamat muistelmat ja romaanit sisällissodasta ovat olleet marginaalissa aina 2000-luvulle saakka. Svedlinin kuvaamat nuoret ovat ehkä ensimmäistä kertaa päässeet irti kodin ja vanhempien kontrollista, ja heidän elämänilonsa loistaa myös sodan keskellä.

Will (Wilhelm) Burmanin Kampdagar i Tavastland ilmestyi samana vuonna, ja muutamat kriitikot arvioivat Svedlinin ja Burmanin teokset yhdessä. Molemmissa teoksissa on Burmanin piirroksia, ja kaiken lisäksi Burman (1919, 29) viittaa vaasalaistyttöihin arvellen heidän jäävän historiaan, sillä niin suurta vääryyttä keittotaidolle tehtiin:

I officersköket regera fyra studentskor från Vasa med namn som säkerligen skola bliva historiska ju mer tiden lider. Där begås grova synder mot allt vad kokkonst heter.

Puuro oli milloin kovaa, milloin vetelää, mutta tyttöjen hyväntuulisuus korvasi ruoanlaittotaidoissa olleet puutteet.

Men det som felades i matlagningsväg ersattes i rikaste mått av de fyra flickornas härliga,
soliga humör – och våra hästmagar.

Svedlinin tyyliä kiitettiin arvioissa, samoin kuin hänen psykologista silmäänsä sotilaiden kuvauksessa. Fyra flickor vid fronten voisi kiinnostaa myös nykylukijoita, ja teoksen toivoisi olevan paremmin saatavilla, mutta tällä hetkellä tekijänoikeudet ovat vielä voimassa, joten se ei ole vapaasti netissä luettavissa.

Elin Svedlin: Fyra flickor vid fronten. Helsingfors Holger Schildts förlagsaktiebolag, 1919. 137 s.

Teoksen saatavuustiedot Finna.fi-sivulla

Arvio Svenska Tidningen 02.07.1919, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Arvio Wiborgs Nyheter, 17.06.1919, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Tietoa Wilhelm Burmanista Minä olin siellä. Elämää sodan aikana / Jag var där. Livet under kriget -sivustolla. Sivulla myös akvarelleja Burmanin Röda och Vita -sarjasta.

Burmanin teos Kampdagar i Tavastland on vapaasti ladattavissa Helsingin yliopiston julkaisuarkistosta

Uudemmat artikkelit »