Kategoria-arkisto: Kirja-arviot

Johanna Lecklin: Kadonneet kuvat, kätketyt kertomukset (näyttely ja esseekokoelma)

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kuvataiteilija ja tutkija Johanna Lecklin on töissään pohtinut esittämisen ja muistamisen etiikkaa. Kadonneet kuvat, kätketyt kertomukset -näyttely Helsingin Taidehallissa ja siihen liittyvä samanniminen esseekokoelma käsittelevät Suomen sisällissotaa ja sen jälkiä tapahtumapaikoilla, arkistoissa ja ihmisten muistissa. Näyttely koostuu eri tekniikoin toteutetuista teoksista: Taidehallin eri huoneissa on valokuvia, liikkuvaa kuvaa, ääntä, tekstiiliteoksia ja peli-installaatio. Kirjallisen aineiston (tutkimukset, tieto- ja kaunokirjallisuus yms.) ohella Lecklin on käyttänyt lähteenään arkistomateriaalia, muun muassa haastatteluja, joissa naiset kertovat kokemuksistaan sodassa. Vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen tehdyt haastattelut saivat miettimään ”muistin, muistamisen ja ajallisesti kaukaisista muistoista kertomisen” kysymyksiä (6). Lecklin on kertonut kiinnostuneensa erityisesti naisten ja lasten kohtaloista, mikä näkyy monissa nyt esillä olevissa töissä. Lecklinin näyttely Taidehallissa oli esillä 4. toukokuuta 2025 saakka.

Johanna Lecklinin Kadonneet kuvat, kätketyt kertomukset -esseeteoksen kannessa on vihreää taustaa vasten mustavalkoinen kuva nuoresta punakaartilaisnaisesta.

Yhdessä huoneessa on ”Muistomerkki”-niminen punavalkoinen tekstiilityö, joka koostuu ruseteista. Vastakkaisella seinällä on harmaista ruseteista koostuva työ. Seinillä on nuorten tekemiä kuvia, jotka pohjautuvat Helsingin tyttölyseolaisten sodan jälkeen maalaamiin akvarelleihin. Tekstiilitöissä on yli 36000 rusettia eli yhtä monta kuin sodassa oli uhreja – harmaat rusetit edustavat puolueettomia ja niitä, joiden puolta ei ole saatu selville. Vaikuttava punavalkoinen työ täyttää suuren osan huonetta. Punainen väri hallitsee, mikä havainnollistaa epäsuhtaa sodan uhreissa: punaisia kuoli huomattavasti enemmän ja heistäkin suurin osa vankileireillä sodan jälkeen.

Johanna Lecklinin tekstiiliteos Muistomerkki, jossa punaisia ja valkoisia rusetteja.
Johanna Lecklinin Muistomerkki-tekstiilityö, jossa harmaita rusetteja.

Toiseen huoneeseen on tehty toisinto lautapelistä ”Punaisten ja Valkoisten taistelu Suomessa 1918”. Peli esiintyy myös kaksikanavaisessa liikkuvan kuvan installaatiossa Ei ainoastaan intohimosta (2018), jossa kaksi tyttöä pelaa sitä. Vuonna 1918 julkaistun lautapelin säännöt kertovat ajan asenteista. Peli on julkaistu Kansalliskirjaston Doria-julkaisuarkistossa.

Johanna Lecklinin näyttelystä kuva, jossa huoneen lattialla toisinto sisällissodan aikaisesta lautapelistä. Kuvassa kartta, jonka päällä punaisia ja valkoisia nappuloita ja noppa.
Tilataideteos, joka toisintaa sisällissodan aikaista lautapeliä.

Myöhemmin tytöt ovat muiden lasten kanssa leikkimässä lumisotaa; yhdessä kohtauksessa joukkueet vaihtavat punaiset ja valkoiset hihanauhansa. Ulla Savolainen kirjoittaa esseessään ”Intohimosta, kärsimyksestä ja sodan todistamisen etiikasta” leikin ja pelin merkityksestä muistamisessa, siitä miten niiden avulla ”on mahdollista pyrkiä ymmärtämään ja kuvittelemaan eri toimijoiden näkökulmia sekä niitä monimutkaisia olosuhteita, jotka ruokkivat sotaa” (67). Hän jatkaa:

Ymmärtäminen ei tarkoita rikosten hyväksymistä, vähättelyä tai puolustelua, vaan niiden moninaisten taustojen, motiivien ja reunaehtojen hahmottamista, jotka paremmin selittävät sitä, miksi sodat ovat mahdollisia.

Tutkijan osuuksissa korostuvat naisten kohtalot. Alla olevassa kuvassa tutkijaa esittävä nainen kertoo, millaisissa rooleissa naiset pääasiassa sisällissodassa toimivat: he hoitivat sairaita, keittivät ruokaa ja leipoivat leipää. Usein punakaartiin liittyneet naiset kuitenkin demonisoitiin ja heitä pidettiin moraalittomina.

Johanna Lecklinin elokuvasta otetussa kuvakaappauksessa tutkija istuu pöydän ääressä ja kertoo punaisten naisten tehtävistä.
Kuva dokumenttielokuvasta Ei ainoastaan intohimosta (2018).

Sisällissotaa käsittelevien teosten työstäminen toi Lecklinin mieleen vuosituhannen vaihteessa Sotasurmat-tietokannasta löydetyn nimen: Kuka oli Matilda Lecklin? Ensin hänen kerrottiin toimineen punapäällikkönä ja kuolleen teloitettuna laukauksella vatsaan – molemmat tiedot oikaistaan myöhemmin ja hänen kerrotaan menehtyneen harhalaukauksesta (37). Osittain dramatisoitu dokumenttielokuva Taivas on punainen ja valkoinen (2025) kertoo Lecklinin tutkimuksista Matildan kohtalon selvittämiseksi.

Kertojaääneni kuvailee etsintöjäni. Elokuvani, joka yhdistelee arkistokuvaa ja kuviteltua kertomusta, toimii väylänä menneestä kertomiseen. Elokuvantekijänä päätän, mitkä kuvat valitsen ja mitkä jäävät käyttämättä. (41)

Johanna Lecklinin elokuvasta otetussa kuvakaappauksessa kaksi valkoista sotilasta uhkailee äitiä ja tytärtä näiden kodissa.
Kuva dokumenttielokuvasta Taivas on punainen ja valkoinen (2025). Kaksi valkoista sotilasta on tullut etsimään aseita ja punaisia. Vähän aikaisemmin äiti on löytänyt aseen ja käskenyt tytön piilottaa sen liiteriin.

Esseessään ”Muistamisesta ja kertomisesta” Lecklin käy keskustelua niin runoilija ja journalisti Maria Stepanovan kuin toisen kohtaamisesta kirjoittaneen filosofi Emmanuel Lévinasin kanssa. Hän ei löydä arkistoista kuvaa Matildasta, mutta päättää sen sijaan näyttää elokuvassaan muiden punakaartilaisnaisten kuvia:

Uudessa elokuvassani pohdin, kuinka voin esittää toisen kirjoittamalla. Ei ainoastaan allegoriana tai taideteoksena vaan lihaa ja verta olevana henkilönä, joka on elänyt todellisen elämän. Kuinka kaivella toisen historiaa, toistaa raakoja tarinoita? Olenko vain tarinavaras? Parantelenko kertomuksia elokuviani varten? Luonko vaihtoehtoisen, mieleni mukaisen maailman, jossa nyt jo kuolleet olisivat voineet elää? (38)

Lecklinin näyttely yhdistelee eri taiteenlajeja ja kerrontakeinoja. Kokonaisuus tuntui aluksi vaikealta hahmottaa, mutta lopulta monitaiteisuus alkoi tuntua juuri oikealta tavalta tarkastella sisällissodan kaltaista moniselitteistä ja vaikeasti ymmärrettävää aihetta. Nyt toivon, että olisi ollut mahdollista ajoittaa vierailu niin, että olisin voinut osallistua opastetulle kierrokselle. Suosittelen näyttelyn rinnalle saman nimistä runsaasti kuvitettua esseeteosta. Monikielinen teos sopii hyvin myös lahjaksi.

Johanna Lecklin: Kadonneet kuvat, kätketyt kertomukset = Försvunna bilder, dolda berättelser = Lost Images, Hidden Stories. Toimittanut / Redigerad av / Edited by. Johanna Lecklin. Parvs, 2025. [Kirjoittajat: Johanna Lecklin, Sini Mononen, Ulla Savolainen, Juha-Heikki Tihinen]

Näyttelystä Taidehallin sivuilla

Näyttelystä ja taiteilijasta Svenska Ylen sivuilla, kirj. Eva Pursiainen, Janne Lindroos

Matkailulehti (parastasuomessa.fi), kirj. Vappu Ikonen

Mai Tolonen: Elin

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Mai Tolosen uudessa romaanissa Elin liikutaan maantieteellisesti laajalla alueella: ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta Newarkiin Yhdysvaltoihin ja aina Siperiaan saakka. Daniel ja Hedvig Jakobsonin viisihenkinen perhe käväisee välillä Suomessa Teerijärvellä, mutta palaa pettyneenä Yhdysvaltoihin. Myöhemmin koti perustetaan ensin Wiipuriin ja sitten Tampereelle, jossa Daniel alkaa rakentaa vetureita. Hedvigille ja perheen lapsille – Fannylle, Elinille ja Oskarille – muutto tietää uusia ihmisiä, uutta koulua ja usein myös uutta kieltä, joka on opittava hallitsemaan. Päähenkilö Elinin ohella seurataan taposta tuomitun miehen pitkää ja tuskallista matkaa Pohjanmaalta Siperiaan. Miten nämä kaksi erilliseltä vaikuttavaa juonta liittyvät toisiinsa, selviää vasta teoksen lopulla.

Mai Tolosen romaanin Elin kansikuva.

Omskin pölyisille aroille

Elin tutustuu jo varhain tulevaan puolisoonsa Paavo Granöhön. Nuoret ehtivät seurustella pitkään, sillä Elin opiskelee Helsingissä opettajaksi ja Paavo papiksi. Paavo on taiteellisesti lahjakas ja opiskelisi mieluummin maalausta Ateneumissa, mutta taipuu isänsä tahtoon. Epäilys kutsumuksesta on kuitenkin viedä hänen mielenterveytensä. Siperian Omskissa pappina työskentelevä isä hakee Paavon kotiin, ja vähitellen asiat selkiytyvät ja nuoret pääsevät aloittamaan yhteisen elämän. Elin on haaveillut opettajanpaikasta lähellä Tamperetta, mutta koti perustetaan Omskiin, jossa asutaan samassa taloudessa Paavon vanhempien kanssa. Matkalla uuteen kotiinsa Elin tuntee olevansa välitilassa, ”irrallaan kummankin pään vaatimuksista”:

Elinistä tuntui kuin koko entinen elämä olisi jäänyt matkan varrelle. Niin kuin sen olisi unohtanut matkalaukussa Pietarin asemalle. Hän oli matkalla kohti uutta ja jännittävää, kohti elämää Paavon kanssa, jota hän rakasti sydämensä pohjasta.
Junan ikkunassa verhot huojuivat, ruumis huojui, tulevat vuodet huojuivat. Olo oli kevyt. Irrallaan kummankin pään vaatimuksista. Matkalla johonkin uuteen ja ihanaan. Jonnekin missä entinen ei enää vaivaisi, itsestä löytyi ihan uusi ihminen. (227)

Ensivaikutelma Omskista on pettymys: Paavon kuvaileman ihanan joen ja vuorien sijaan Elinin eteen avautuu pölyinen aro. Vähitellen Elin tottuu Omskiin ja sen kirjavaan asujaimistoon. Lapset tuovat niin iloa kuin surua ja auttavat ennen kaikkea kasvattamaan juuret uuteen kotipaikkaan.

Hidas kuolema kaukana kotoa

Taposta tuomitun miehen tarina kertoo 1800-luvun julmasta käytännöstä, jossa tuomitut lähetettiin pakkotyöhön kauas kotiseudultaan. Kuolemanrangaistuksen muuttaminen karkotukseksi ”puettiin lempeän keisarin armeliaaksi tavaksi säästää ihmishenkiä” (54), vaikka tosiasiassa useilla oli edessään hidas kuolema. Matkaa tehtiin pitkälti jalan toisiinsa kahlehdittuina, minkä lisäksi ruoskiminen ja muut julmuudet, nälkä ja kylmä verottivat vankien voimia.

Jekaterinburg oli jo jäänyt taakse. Heidän joukkonsa huojui eteenpäin. Useimmat olivat joutuneet riisumaan rikkinäiset kengät ja kävelivät syyshyhmäisellä tiellä paljoin jaloin. Kahleet olivat jo kauan sitten kalunneet nilkkojen ihon rikki. Heikoimmat olivat nääntyneet matkan varrelle. (167)

Eri osien alussa mainitut paikkakunnat ja vuodet samoin kuin kirjeiden päivämäärät auttavat tapahtumien seuraamisessa. Kopiot lehtiuutisista ja kuolinilmoituksista kertovat paitsi historiallisesta taustasta myös teoksen henkilöistä, joilla on ollut vastineensa reaalimaailmassa. Teoksella onkin vankka dokumentaarinen pohja, tärkeimpinä Elinin Paavolle kirjoittamat 68 kirjettä. Teoksessa olevien kirjeiden tekijä kertoo kuitenkin olevan hänen kynästään. Kerronta on vaihtelevaa, sillä hän-kerronnan ohella kirjeet, joita kirjoittavat Elinin lisäksi Hedvig, Fanny ja tuomittu, sekä otteet Elinin päiväkirjasta tuovat esiin henkilöiden persoonallisia piirteitä ja ajatuksia.

Tekstiin ripotellut pienet seikat, kuten nuken nimi tai intiaanitytön haudalle jättämä pieni valkoinen kivi tulevat vastaan myöhemmin tarinassa. Elin jatkaa kirjailijan aiemmista teoksista tuttuja teemoja, kuten siirtolaisuus ja naisten kohtalot. On jollain tavalla hämmentävää, että jo tuolloin matkustettiin pitkiä matkoja huonoista ja hitaista kulkuyhteyksistä huolimatta. Tolosen teokset linkittyvät teemojen ohella pieneltä osin myös henkilöhahmoiltaan, sillä ainakin oletan, että romaanissa usein mainittu Wiipurissa asuva Bertha-täti on Meiltä on aina lähdetty -teoksesta (2023) tuttu hahmo (ks. arvioni teoksesta).

Mai Tolosen Elin kertoo faktaa ja fiktiota sekoittaen mutta kaunokirjallisuuden keinoin 1800-luvun ja 1900-luvun alun historiasta ja nuoren naisen elämästä. Lämmin suositus kaikille historiallisten romaanien ja elämäkertakirjallisuuden ystäville!

Mai Tolonen: Elin. Warelia, 2025. 340 s.

Mai Tolosen esittely Espoon kirjailiijat -sivulla

Teoksesta Länsiväylä-lehdessä (maksumuurin takana)

Alpo Juntusen tutkimus Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian aikana ja karkotetut Siperiassa, jonka Tolonen mainitsee yhtenä lähteenään, on luettavissa Dorian kautta.

Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Historiallisten romaanien yksi hienoimpia piirteitä on se vaivaton tapa, jolla lukija pääsee sukeltamaan menneisyyteen ja itselleen ennestään tuntemattomaan maailmaan. Kuten Anna Soudakovan Valko-Venäjälle sijoittuvassa romaanissa Haikara levittää siipensä (ks. arvioni teoksesta), myös Sasha Vasilyukin teoksessa Sankarien sukua liikutaan monella aikatasolla ja eri puolilla Eurooppaa. Ukrainanjuutalainen Jefim Šulman taistelee puna-armeijan riveissä Baltiassa mutta joutuu saksalaisten vangiksi. Ensimmäinen luku, joka sijoittuu Donetskiin ja vuoteen 2007, kertoo Jefimin kuoleman jälkeen löydetystä KGB:lle osoitetusta tunnustuksesta. Mitä Jefim on tunnustanut ja miten on mahdollista, että juutalainen neuvostosotilas säilyi hengissä Saksassa? Vasilyuk kertoo vuoroin Jefimin vaiheista ja vuoroin tapahtumista seuraavilla vuosikymmenillä: Ninan ja Jefimin tapaamisesta ja elämästä Ukrainan neuvostotasavallassa ja vuodesta 1991 itsenäisessä Ukrainassa.

Sasha Vasilyukin romaanin Sankarien sukua kansikuva.

Vastahakoinen sotasankari

Isä ja äiti eivät perustaneet Puolueesta. Jos Vitan olisi pitänyt laatia yhteenveto perheen säännöistä, se olisi kuulunut: Älä tapa, älä varasta, älä ole kommunisti. Äläkä toista isän puheita julkisesti. (146)

Jefim ei eläessään juuri puhunut sodasta, ja tytär Vita on syystä huolissaan, kun isä on saatu painostettua kouluun puhumaan Suuresta isänmaallisesta sodasta ja siitä, miten hän oli päässyt puna-armeijan mukana Berliiniin asti. ”[N]äytös voi alkaa”, Jefim toteaa ilkikurisesti hymyillen Vitalle, ja valehtelee sujuvasti luokan edessä. Tosiasiassa Jefim oli vankina lähes koko sodan ajan: ensin keskitysleirillä, sitten itätyöläisenä, ostarbeiterina, eri paikoissa. Vaikka hän tunnustaa vangitsemisensa vastavakoilun upseerille keväällä 1945, kun puna-armeija ehtii Berliinin länsipuolelle, jää totuus lopulta piiloon:

Itse asiassa Jefim ei ollut koskaan tavannut ketään, joka olisi tunnustanut olleensa sotavanki tai ostarbeiter. Koko Neuvostoliitto teeskenteli, ettei heitä ollut olemassa. Ja silti heitä oli ollut miljoonittain, joten heitä täytyi olla kaikkialla. He vain vaikenivat samalla tavalla kuin hän itse. Jälkipolvet eivät kaivanneet heidän totuuttaan. (220)

Valheesta tulee taakka, eikä Jefim tiedä, miten siitä pääsisi eroon. Paljastumisen pelko tekee elämän ajoittain raskaaksi; vapaasti Jefim voi puhua vain Nikonoville, jonka tapasi keskitysleirillä ja joka sodan päätyttyä lähetettiin lukuisten muiden tavoin Siperiaan – vangiksi jääminen kun katsottiin maanpetokseksi. Nikonovin näkemys Neuvostoliitosta on jo alkuaan paljon raadollisempi kuin Jefimin. Hänen mielestään sotilaita tarvitaan vain ampumaan ja ottamaan vastaan luoteja: ”Kun tämä sota on ohi, se esitetään Neuvostoliiton suurimpana sankaritekona ja uhrauksena kautta aikojen, ja niistä, jotka eivät mahdu siihen kertomukseen, tulee hankalia tapauksia. Ja sinä tiedät kyllä, mitä hankalille tapauksille meidän maassamme tehdään…” (247)

Muistamisen merkityksellisyys

Jefimin tavoin myös Nina salaa asioita, mutta myöhemmin hän kertoo pojantyttärelleen niin juutalaisten joukkotuhosta Babi Jarissa kuin holodomorista eli valtion 1932 aiheuttamasta nälänhädästä, jonka seurauksena kuoli miljoonia ukrainalaisia. Mutta tuolloin vielä Nina ei kerro, että vartijat yrittivät estää maalaisia pääsemästä kaupunkiin eikä äidin kotiin tuomasta epäilyttävästä lihanpalasta, joka lopulta haudataan puutarhaan, koska ei haluta syyllistyä kannibalismiin. Kun Jefim kuolee ja perhe löytää hänen tunnustuksensa KGB:lle, Nina alkaa sanella muistojaan puhtaaksikirjoitettavaksi:

Kuka kolmenkymmenen vuoden kuluttua enää muistaisi, millainen Neuvostoliitto oli ollut? Nälänhädän hirvittävyyden, sodan kauhut, ilon tärkeästä tieteellisestä työstä, vainoharhaisen hallinnon typeryyden, helpotuksen ja pettymyksen, kun maa, jota he olivat koko ikänsä rakentaneet, hajosi sekasortoon, vapauteen ja ahneuteen. (338)

Ninan ja Jefimin tarinoiden kautta avautuu myös se, miten totalitaarisen hallinnon alla ihminen saattoi ”olla ylpeä ja pelätä yhtä aikaa” (300).

Sasha Vasilyuk on toimittaja, jonka juuret ovat Ukrainassa ja Venäjällä. Hän muutti kolmetoistavuotiaana Yhdysvaltoihin, ja teos onkin alkuaan julkaistu englanniksi. Jefim Šulmanin tarina perustuu kirjailijan isoisän kokemuksiin; omaiset löysivät isoisän kuoleman jälkeen hänen KGB:lle osoittaman kaksisivuisen tunnustuksen. Jefimin tarina on lähes uskomaton. Tekijä kiittääkin jälkisanoissa erityisesti kahta historioitsijaa, Aron Shneyeria ja Pavel Poliania, jotka ovat tutkineet ja haastatelleet henkiin jääneitä juutalaisia sotavankeja. Vasilyuk ei kerro vain sodanaikaisista juutalaisvainoista, sillä juutalaisviha jatkui myös sodan jälkeen.

Sasha Vasilyuk: Sankarien sukua (Your Presence Is Mandatory). Suom. Jaakko Kankaanpää. WSOY, 2025. 347 s.

Arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla, kirj. Leena Reikko

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Miten kirjoittaa teoksesta, joka teki niin suuren vaikutuksen, että edes kustantajan luonnehdinnat ”pakahduttavan kaunis” ja ”syvästi koskettava” eivät tunnu riittävän? Lisa Ridzénin Kurjet lentävät etelään kertoo 89-vuotiaan Bon elämästä Pohjois-Ruotsissa. Vaimo Fredrika on joutunut kolme vuotta aiemmin dementian vuoksi hoitokotiin, ja Bo on jäänyt kotitaloonsa yksin seuranaan vain Sixten-koira. Heidän poikansa Hans on järjestänyt kotihoidon, josta käydään neljä kertaa päivässä. Kirjailija on kertonut saaneensa idean romaaniin isoisänsä luona käyneiden kotihoitajien päiväkirjamerkinnöistä. Kerrontaa lomittavatkin hoitajien ja toisinaan myös Hansin merkinnät päivän kulusta ja Bon voinnista.

Lisa Ridzénin romaanin Kurjet lentävät etelään kansikuva.

Teoksen yksi keskeisistä aiheista on isän ja pojan suhde: yhtäältä Bon suhde omaan isäänsä ja toisaalta suhde Hansiin. Bo on ollut ikänsä töissä sahalla, jonne hän lähti tienaamaan isänsä eli äijän mukana jo kaksitoistavuotiaana. Suhde ankaraan äijään on ollut vaikea, ja Bo katuu, kun tajuaa antaneensa sen vaikuttaa myös suhtautumiseensa äitiin.

Olen ruvennut pohtimaan miksi kaikki meni niin kuin meni. Mietin äijää ja muoria uudella tavalla. Mutta eniten mietin Hansia, en halua että meille käy samoin kuin minulle ja äijälle.
Mutta sitten alkoi tämä mäkätys Sixtenistä ja nyt minua kismittää niin etten tiedä mitä tehdä. Kun enhän minä saamari soikoon pysty korjaamaan välejä Hansin kanssa jos hän vie minulta Sixtenin. (10)

Hansin mielestä Bo on liian vanha huolehtimaan Sixtenistä ja hän yrittää saada isänsä hyväksymään sen, että Sixten muuttaa uuteen kotiin. Bo nukkuu keittiön sivustavedettävällä sohvalla, ja Sixtenillä on tapana hypätä hänen viereensä ja painautua jalkoja vasten. Sixten on Bolle kaikki kaikessa, ja pelkkä ajatus siitä, että hän joutuisi luopumaan koirasta, kuristaa Bon (ja lukijan!) kurkkua. Muistoissa on vielä, miten isä ampui sairastuneen Buster-koiran Bon ollessa lapsi.

Katson Sixteniä joka makaa vieressäni keittiön sivustavedettävällä sohvalla. Sen kita aukeaa leveään haukotukseen ja se laskee päänsä vatsalleni. Upotan turvonneet sormeni sen karvaan ja pudistan päätäni. Mitä pojanpentele mistään tietää? Hän ei jukolauta tule saamaan tahtoaan läpi. (9)

Bon luona käy ainakin puolikymmentä eri kodinhoitajaa, joista hän pitää eniten ymmärtäväisestä Ingridistä ja ”romuluisesta ja äänekkäästä” Johannasta, joka saa puheillaan hänet nauramaan. Hoitajat ovat kaikki ammattilaisia ja jokaisella on oma tyylinsä tehdä työt, mutta toiset ottavat eri tavalla aikaa olla läsnä.

Nykyisyys ja menneisyys kietoutuvat kokonaisuudeksi, joka tekee Bosta uskomattoman aidon tuntuisen hahmon. Bo on vanhan kansan mies, joka kiusaantuu halailusta ja tunteista puhumisesta, mutta on silti mielissään pojantyttären hellistä sanoista. Hän on jääräpäinen eikä halua käyttää vaippaa, vaan vaihtaa mieluummin housut vahingon satuttua. Toisin kuin paras ystävänsä Ture, joka säälii hoitajia ”joiden on katsottavat tätä vanhaa paskakroppaa” (13), Bo ei välitä, vaikka joutuu istumaan alasti hoitajien pestävänä. Kirjailija onnistuu erinomaisesti välittämään, millaista vanhuksen elämä on, kun kotiin tulee vieraita ihmisiä eikä suihkussa voi käydä yksin saati edes päättää, haluaako pesulle vai ei.

Kurjet lentävät etelään on Ridzénin esikoisteos ja sellaisena upea suoritus. Ridzénin tausta sosiologina ja miehisyyden ja tunteiden merkityksen tutkijana näkyy. Ruotsissa kirja sai vuoden kirja eli Årets bok -palkinnon. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta kun olin lukenut ensimmäiset luvut, annoin kirjan miehelleni luettavaksi ja ostin ruotsinkielisen äänikirjan, jossa lukijana on erinomainen Lennart Jähkel. Teos on mieleenpainuva ja koskettava olematta ylitunteellinen. Myönnän saaneeni kyyneleet silmiin useassa kohdassa, liekö se sitten mikään suositus.

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään (Tranorna flyger söderut). Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi, 2025. 326 s.

Ruotsalaisen kustantajan Bokförlaget Forumin sivuilla voit lukea otteita arvioista.

Arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla, kirj. Marjatta Honkasalo

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kymmenvuotias Andréi katselee ihmetystä täynnä sohvalla nukkuvaa pientä sisartaan. On vuosi 1995, ja vuotta aiemmin maan presidentiksi on valittu yhä vielä tänään vallassa oleva Lukašenka. Ikäerosta huolimatta sisarusten välille kasvaa tiivis side, ja Andréi tekee kaikkensa, jotta Sveta ei joutuisi kärsimään aikuisten humalaisesta välinpitämättömyydestä. Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä (2024) kuvaa Andréin ja Svetan kautta viime vuosikymmenien tapahtumia Valko-Venäjällä. Sisarusten tiet eroavat, kun Sveta pääsee asumaan enonsa luo Minskiin, jotta ei joutuisi huostaanotetuksi. Andréi ei näe muuta vaihtoehtoa kuin lähteä ensin vierastyöläiseksi Venäjälle ja myöhemmin turvapaikanhakijaksi. Teoksesta on kirjoitettu sen verran paljon lehdissä ja blogeissa, että nostan esiin vain muutaman seikan: valkovenäjän kielen ja takaumat, jotka kertovat maasta isompien pelinappulana.

Anna Soudakovan romaanin Haikara levittää siipensä kansikuva.

Työttömyys, alkoholismi ja näköalattomuus ajavat ihmisiä yhä alistetumpaan asemaan ja saavat nuoret haaveilemaan elämästä muualla Euroopassa. Soudakova avaa taitavasti Valko-Venäjän historiaa kertomalla henkilöidensä taustoista. Vuonna 1942 Stepanída-mummo on nuori tyttö, joka joutuu hoitamaan pikkusiskoaan Marjánaa, kun äiti on haettu keskellä päivää. Neuvostovalta on vaihtunut hetkellisesti saksalaisten komentoon. Metsässä piileskelee partisaaneja, joista yksi on Stepanídan isä. Saksalaiset suojautuvat partisaaneilta käyttämällä naisia ihmiskilpinä: Stepanídakin kävelee muiden naisten kanssa autokolonnan vieressä. Partisaanien iskut kostetaan julmasti kylien asukkaille.

Andréi ja myöhemmin myös Sveta tutustuvat naapurissa asuvaan opettaja Margaríta Serafímovnaan, josta varsinkin Andréille tulee tärkeä tuki. Opettaja suree valkovenäjän eli movan kohtaloa, sillä suuri osa ihmisiä käyttää venäjää tai sekakieltä trasjánkaa. Opettajan mielestä on hienoa, että Andréin isä käyttää movaa, vaikka muut sitä halveksivatkin. Riistämällä kieli riistetään kansalta myös osa identiteettiä. Lomalla Odessassa Sveta huomaa, mikä valtava ero Ukrainan ja Valko-Venäjän välillä on suhteessa kieleen:

Nuoret puhuvat keskenään ukrainaa epäröimättä. Kun talojen asukkaat palailevat koteihinsa, he tervehtivät toisiaan omalla kielellään, kysyvät kuulumisia, vaihtavat muutaman vitsin, ja se tuntuu Svetasta ylellisyydeltä, äärettömältä voimalta. Kun häneltä kysytään jotakin, hän vastaa valkovenäjällään. He tarttuvat siihen huvittuneina, antavat itsensä ymmärtää. Ja niin kaksi kieltä kietoutuvat toisiinsa – itsevarma, anteeksipyytämätön ukraina sekä vielä arka ja paikkaansa etsivä valkovenäjä. (207)

Sveta ja Margaríta Serafímovna matkustavat Induraan selvittääkseen, mitä opettajan isälle, kielen ja kirjallisuuden tutkijalle, tapahtui sodassa. He käyvät tapaamassa myös opettajan äitiä Hristínaa ja tämän sisarta Marjánaa. Miksi kirkonkirjassa isän nimen perässä on vain piste eikä ristiä? Oliko hän tehnyt itsemurhan? Miksi Marjána-tädin nimi on eri sivulla kuin muiden? Kertomus Hristínan lapsuudesta on jälleen kertomus vieraiden valtojen yhä uudelleen alistamasta kansasta, juutalaisvainoista ja siitä, kuinka vaikea on valita puolensa silloin, kun kaikki vaihtoehdot ovat huonoja.

Ikonit olivat vaihtuneet ensin yhden viiksekkään johtajan kuvaan ja nyt toisen viiksekkään. Ihmiset tiesivät, että vaikeneminen oli varmin tapa pysyä hengissä. Kansan tehtävä oli istua hiljaa ja kuunnella. (265)

Vuonna 2020, kun Lukašenka jälleen kerran ”voitti” vaalit, kansa ei ollut hiljaa vaan marssi kaduille kerta toisensa jälkeen (ks. Wikipedian artikkeli vuosien 2020–2021 mielenosoituksista). Soudakova kertoo, miten naiset lähtevät valkoisiin pukeutuneina punainen kukka kädessään osoittamaan mieltään. ”Nämä naiset ovat marssineet jokaisena lauantaina irvokkaista vaaleista lähtien. He ovat halunneet osoittaa solidaarisuuttaan hakattujen ja kadonneiden poikiensa, miestensä, veljiensä puolesta – –.” (321)

Soudakova on kirjoittanut jälleen kerran koskettavan, vaikuttavan ja informatiivisen teoksen. Ei voi kuin ihailla kirjailijan taitoa rakentaa teoksensa niin, että eri aikakausien tarinat täydentävät toisiaan, syventävät henkilöhahmoja ja valaisevat samalla koko kansan ja maan väkivaltaista historiaa. Lämmin suositus kirjasta myös lukupiireille!

Ylimääräisenä lukuvinkkinä suositus Lea Ypin muistelmateoksesta Vapaa: kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa (Atena 2023), jossa kirjailija kertoo elämästään Albaniassa 1980- ja 1990-luvuilla.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä. Atena, 2024. 335 s.

Anni Valtosen erinomainen analyysi teoksesta Helsingin Sanomissa

Kirsin kirjanurkka -blogin arvio, jossa oli myös kiinnitetty huomiota teoksen tarjoamaan tietoon Valko-Venäjän kielestä ja historiasta.

Malin Klingenberg: Tasangon tyttäret. Gibatin tarinoita

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Malin Klingenbergin Tasangon tyttäret, joka aloittaa Gibatin tarinoita -fantasiatrilogian, ilmestyi syksyllä 2024 mutta nousi jälleen otsikoihin voitettuaan Runeberg Junior -palkinnon. Voittajan valitsivat kahdeksan ehdokkaan joukosta Porvoon esikoululaiset ja ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat. Teos tuli sattumalta eteen kuin selasin E-kirjaston saatavilla olevia ruotsinkielisiä äänikirjoja. Onnekas sattuma, sillä teos on kertakaikkisen hurmaava ja mukaansatempaava tarina, jossa kohtasin kaikuja suosikkisarjastani.

Malin Klingenbergin fantasiaromaanin Tasangon tyttäret kansikuva.
Malin Klingenbergin fantasiaromaanin Slättens systrar äänikirjan kansi.

Ruotsinkielisen äänikirjan lukee Philomène Grandin.

Sisarukset Saba ja Sarina kuuluvat isänsä Lootun johtamaan klaaniin, joka asuu talvisin Gibatin tasangolla saaden elantonsa karjasta, lampaista ja luonnosta. Tytöt eivät juuri muista äitiään, jonka kerrotaan kuolleen. Äitipuoli Maara ei välitä tytöistä muuta kuin silloin, kun tarvitsee heidän apuaan. Tarinaa kerrotan Saban näkökulmasta:

Yritimme parhaamme mukaan laistaa työnteosta leirissä, mutta toisinaan podin huonoa omaatuntoa laiskottelustani. Sarina ei piitannut tuon taivaallista. Hän oli uhmakas ja itsepäinen ja tiesi aina, mitä halusi.
Ulkonäöltäni minä muistutin Lootua, kun taas Sarina oli ilmetty äitimme, Unna. Ehkä siksi Maara piti Sarinasta vielä vähemmän kuin minusta. (15)

Isä Lootun julma luonne paljastuu heti alussa, kun leiriin tulee kolme matkalaista. Isä myy heille yhden lapsista palvelijaksi: ”Meiltä joutaa kyllä lapsi tai pari”, Lootu sanoi. ”Heitä kuhisee täällä kuin luteita.” Tytöt kauhistuvat mutta eivät tiedä, mitä tehdä. Kesäleiripaikalla, jonne sisarukset ratsastavat edeltä, he törmäävät naisen johtamaan klaaniin: Vidja ja tyttöjen äiti ovat kuuluneet aikoinaan samaan klaaniin. Sarina saa myös hämmästyksekseen tietää, että hänen kuuluisi olla seuraava klaanipäällikkö. Lootun klaanin lapsilla on kaikilla ranteessaan äidin hiuksista punottu ranneke, jonka on kerrottu suojelevan heitä Tähtikodossa asuvalta hirvittävältä Matriarkalta. Alve, Vidjan klaaniin kuuluva poika, kyseenalaistaa selityksen. Sarina leikkaa palmikkonauhan pois, ja pian hänen maaginen kykynsä parantaa tulee esiin. Entä mitä tapahtuu, kun Saba luopuu omasta rannekkeestaan?

Tasangon tyttärissä on useita piirteitä, jotka toivat mieleen Robin Hobbin Näkijän taru -trilogiasta alkaneen fantasiasarjan, jossa kyky soluttautua toisen mieleen ja luoda yhteys eläimeen ovat olennainen osa tarinaa – yhteistä on myös se, että taikavoimien käyttämisellä on hintansa. Narri, Fitz ja Yönsilmä-susi ovat houkutelleet minut palaamaan Kuuden herttuakunnan maailmaan yhä uudelleen (tässä yhteisarviossani Sally Greenin ja Hobbin teoksista). Sarjan ensimmäinen osa Assassin’s Apprentice (suom. Salamurhaajan oppipoika, 1996) ilmestyi 1995. Vuotta myöhemmin ilmestyi Georg R. R. Martinin A Game of Thrones (suom. Valtaistuinpeli 1996). Sarjoilla on paljon yhteistä. Martinin Tulen ja jään laulu -sarja on raadollinen ja väkivaltainen, ja vaikka Hobbinkaan maailmasta ei puutu julmuutta, nojaa se laajemmin psykologisesti uskottaviin hahmoihin, esimerkiksi päähenkilö Fitz tekee virheen toisensa jälkeen mutta on juuri siksi niin samastuttavan inhimillinen. Klingenbergin fantasiateos puolestaan on vielä astetta lempeämpi, vaikka ystävykset kohtaavatkin matkallaan monenlaisia vaaroja. Teos sopii hyvin varhaisnuorille ja nuorille kuin myös hyvää fantasiakirjallisuutta arvostaville aikuislukijoille.

Malin Klingenbergin teokset ovat saanet useita palkintoja ja niitä on käännetty 15 kielelle. Tasangon tyttäret -romaanin näyttävän kannen ja alussa olevat piirrokset hahmoista ovat Eeva Nikusen. Seuraava osa Veljeni Veli (Min bror Bror) ilmestyy toukokuussa.

Malin Klingenberg: Tasangon tyttäret. Gibatin tarinoita (Slättens systrar. Berättelser från Gibat). Suom. Outi Menna, kansi ja kuvitus Eeva Nikunen. S&S, 2024. 261 s. Ruotsinkielisen äänikirjan lukee Philomène Grandin.

Teoksesta on esittely Helsingin Sanomissa kymmenen muun lasten- ja nuortenkirjan kanssa. Tasangon tyttäristä kirjoittaa Pauliina Grönholm.

Arvio Ylen sivuilla, kirj. Lotta Green

Arvio Hemulin kirjahylly -blogissa

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”On tämä hieno ele Hitleriltä meidät tällä lailla sinne kutsua,” toteaa Alma matkaseuralaiselleen autossa, joka vie heidät Helsinkiin ja hotelli Torniin. Yöpymisen jälkeen matka jatkuu lentokoneella Riikaan ja sieltä junalla Berliiniin. Seitsemänkymmentävuotias Alma on saanut kutsun virkistysmatkalle Saksaan parinkymmenen muun kanssa. Heistä jokainen on antanut uhrinsa: Alman poika Aarne on kaatunut itärintamalla Ukrainassa. On vuoden 1943 elokuu, kun Alma kirjoittaa kokemuksistaan kirjettä kotiväelle. Elokuussa 2023 Ilonan muistisairas äiti Orvokki muuttaa senioripalvelukeskukseen, ja Alman kirje löytyy Orvokin tavaroiden joukosta. Näistä lähtökohdista alkaa Johanna Vuoksenmaan kahdessa aikatasossa kulkeva tarina Alman ”suurenmoisesta matkasta”, sukusalaisuuksista ja itse kunkin sokeista pisteistä.

Johanna Vuoksenmaan romaanin Suurenmoinen matka kansikuva.

Vuoksenmaa on kirjoittanut Almasta juurevan hahmon, jonka pohdinnat keskittyvät paljolti käytännön asioihin: Miten toimia, jos lentokoneessa tulee hätä? Pysyykö hän vanhana ja kankeana muiden mukana? Alma noudattaa säntillisesti sovinnaisia tapoja ja paheksuu niitä, jotka herättävät turhaa huomiota. Niin kuin Eedla, joka jo Helsingissä ravintolassa tuijottaa vihaisesti puheen pitänyttä kenraalia. Siinä missä Alma ihastelee saksalaisten sotilaiden univormuja ja hyvää järjestystä, Eedla tuo toisen näkökulman. Alman mielestä he kaikki ovat antaneet arvokkaan uhrin, mutta Eedla kertoo Saksasta palanneiden nähneen hirveitä asioita. ”Minä en olisi näitten eteen halunnut sitä uhria antaa”, hän sanoo Almalle.

Samaan aikaan…

Viereisellä raiteella seisoo tavarajuna, ja Alman ikkuna on vaunujen välisessä aukkokohdassa. Aukossa näkyy liikettä. Tavarajunan toisella puolella kulkee väkeä, ensin joku saksalaiseen univormuun pukeutunut sotilas, ja hänen perässään kauhean laihoja ja huonoihin vaatteisiin puettuja ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, mistä lie pelastettuja. Alma katsoo kiitollisena sylissään lepäävää Riian hotellista mukaan saatua eväspakettia. – – Toivottavasti nuo tuntemattomat ratapihalla kulkijatkin saavat pian vatsansa täyteen ja puhdasta ylle, pääsevät nauttimaan saksalaisesta vieraanvaraisuudesta. (83)

Samaan aikaan ratapihan toisella puolella

Lopulta tulee Ezran vuoro astua ulos vaunusta. Kirkas, matala auringonvalo nostaa vedet silmiin, ja vaunun eritteitä tihkuvan hajun jälkeen ilma tuoksuu käsittämättömän raikkaalta. (84)

Alman tietämättömyys vaikuttaa paikoin liioitellulta, vaikka hän onkin iäkäs maatilan emäntä. Alman sokeuden vastakohdaksi tekstissä on lihavoituja kohtia, joiden otsikot alkavat sanoilla ”samaan aikaan”. Katkelmat kertovat natsi-Saksan julmasta todellisuudesta, joka vaikka onkin peitetty matkalaisilta, on lukijoiden tiedossa. Katkelmilla on toinenkin merkitys, joka paljastuu teoksen lopussa.

Monenlaista suvaitsemattomuutta

Toiseus ja suvaitsemattomuus ovat teoksen tärkeitä teemoja. Nykyajan tasossa pohditaan suhtautumista muihin kulttuureihin, pakolaisiin ja seksuaalivähemmistöihin. Ilona on lentoemäntä, jolla on aikuinen poika avioliitosta venäläisen Jurin kanssa. Akua kiusattiin lapsena Popov-sukunimensä vuoksi, ja nyt aikuisena hän haluaa eroon siitä. Ilonan somalitaustainen kosmetologi ja hänen tyttärensä törmäävät rasismiin lähes päivittäin. Eikä edes Akun suloinen ja kaunis tyttöystävä ole vapaa ennakkoluuloista. Yhdeksi teemaksi voi nostaa halun valikoida muistoja: Alma miettii, mistä kirjoittaa kotiväelle ja mistä ei, ja kun Ilonalle paljastuu salaisuus menneisyydestä, hän päättää salata sen pojaltaan.

Alman esikuva on Vuoksenmaan isoisoäiti, jonka matkakirjeessään osoittama ihailu natsi-Saksaa ja Hitleriä kohtaan hämmästytti perhettä. Kuten kirjailija teoksen jälkisanoissa toteaa, voimme vain arvailla omia sokeita pisteitämme.

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka. Otava 2025. 416 s.

Arvio Helsingin Sanomissa, kirj. Helena Ruuska

Maija Liuhto: Toimittajana Kabulissa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Siinä missä sanomalehtikritiikki keskittyy pääasiassa uutuuksiin, kirjablogeissa arvosteltujen teosten aikajana ulottuu taaksepäin jopa satojen vuosien päähän. Kirjabloggaajat ovatkin rikastaneet suuresti tätä osaa kirjallisuuden kenttää tuoden sekä leveyttä että syvyyttä kirjallisuuskritiikkeihin. Blogit.fi-sivustolta löysin vastikään Kotona kirjassa -blogin esittelyn 2022 ilmestyneestä Maija Liuhdon tietokirjasta Toimittajana Kabulissa, joka oli mennyt täysin ohi minulta. Liuhdon raportit Afganistanista ovat tuttuja, ja koska naisten asema islamistisissa maissa kiinnostaa, niin pakkohan kirjaan oli tarttua. Liuhto tarkastelee Afganistanin oloja analyyttisesti mutta ei säästä itseäänkään. Teos onnistui yllättämään.

Maija Liuhdon tietokirjan Toimittajana Kabulissa kansikuva.

”Kabulin kuplassa”

Liuhto oli Kabulissa vuosina 2015–2018, ja Talibanin palattua valtaan syyskuussa 2021 ja tammikuussa 2022. ”Toimittajana Kabulissa jumiuduin alati kutistuvaan kuplaan, jonka sisäpuolelta todellisuutta ei pystynyt näkemään.” Näin toteaa Liuhto heti alkusanoissa. Suurin osa toimittajista raportoi maan tilanteesta Kabulista käsin, koska etelässä Afganistanin hallitus ja Yhdysvallat liittolaisineen kävivät rajuja taisteluja talibaneja vastaan. Kabulissakin elämä rajoittui pääosin tietyille alueille: Green Zonen muurien ja massiivisten turvatoimien suojassa oli lähetystöjä ja kansainvälisiä järjestöjä. Lisäksi oli Compoundeiksi kutsuttuja vartioituja alueita. Korkea-arvoiset diplomaatit, afganistanilainen eliitti, järjestötyöntekijät ja toimittajat tapasivat ja solmivat suhteita bileissä, jotka olisivat voineet olla missä tahansa länsimaassa: dj soitti kansainvälisiä hittejä ja alkoholi virtasi. ”Bilekupla” alkoi kuitenkin repeillä, kun Taliban ja Isis-K eli Isisin Afganistanissa toimiva haara (jotka nekin taistelivat keskenään) alkoivat tehdä iskuja ravintoloihin ja hotelleihin.

Eliitin ulkopuolella Kabulin kaduilla liikkui naisia burkat yllään. Liuhto kirjoittaa, miten avustusjärjestöille virtasi rahaa, kunhan vain hakemuksessa mainittiin sana ”naiset”. Toki joukossa oli hyviä tuloksia aikaansaaneita projekteja, mutta osa rahoista katosi ties minne, ja esimerkiksi Afganistanin koulutusministeriön antamat luvut koulua käyvistä lapsista eivät pitäneet paikkaansa.

Liuhto selvittää ansiokkaasti maan monikulttuurista taustaa ja eri ryhmittymien keskinäisiä taisteluja ja sitä, miten länsi käytti hajaannusta hyväkseen. Afganistan on kielellisesti ja etnisesti heterogeeninen maa: suurimpien ryhmien – pataanit, tadžikit, hazarat ja uzbekit – lisäksi on lukuisia pienempiä ryhmiä (ks. Wikipedian Afganistan-artikkelin kartta).

Osa tarinaa jäänyt kertomatta

Liuhto kuvaa kohtaamisia yksittäisten talibanien kanssa, jolloin vastassa on ollut aivan tavallinen ihminen, jonka kanssa on voinut jutella ja nauraa. Uutisointi alueelta on ollut sikälikin yksipuolista, että lännen ja sen tukeman hallituksen pommitusten uhreista ei ole kerrottu. Etelässä Kandaharin lähellä olevan Panjwain kylän klinikka oli vaurioitunut tulituksessa ja kaksi työntekijää ja potilas haavoittunut. Samassa kylässä amerikkalainen sotilas oli murhannut julmasti naisia ja lapsia. Sanginissa tuhot ovat järkyttäviä: talot ovat suureksi osaksi raunioina, muureissa on rakettien repimiä aukkoja ja luodinreikiä. Sotarikoksia teki siis myös länsi, mutta Haagin Kansainvälinen sotarikostuomioistuin keskittyy vain Talibanin ja Isis-K:n rikoksiin.

On totta, että suurin osa meistä Kabulissa asuvista toimittajista ei koskaan mennyt Talibanin tukialueille, sillä se oli liian vaarallista. Ja jos menimmekin, se tapahtui Afganistanin tai länsiliittouman armeijan turvasaattueen mukana. Siten ei ollut mahdollista nähdä, millaista tavallisten ihmisten elämä siellä oli. – – Kabulin kuplasta käsin sodan toisella osapuolella ei aina edes tuntunut olevan kovin paljon väliä. He olivat terroristeja, joita pohjoisen naiset ja vähemmistöt pelkäsivät. Miksi siis heidän puoltaan tarinasta olisi pitänyt kuunnella?
Mutta mitä enemmän tutkin asian tuota puolta, ymmärsin, että olin jättänyt valtavan tärkeän osan tarinaa kertomatta. Kyse ei ollut kuitenkaan vain minusta. Lähes kaikki muutkin toimittajat olivat tehneet saman virheen, ehkä paria poikkeusta lukuun ottamatta. Olimme nielleet amerikkalaisten ja yhden osapuolen narratiivin lähes sellaisenaan. (279)

Liuhdon teos on silmiä avaava. Olen tavallaan hyvilläni siitä, että satuin lukemaan kirjan juuri nyt, kun Taliban on ollut muutamia vuosia vallassa ja olemme kuulleet hälyttäviä uutisia naisten liikkumatilaa kaventavista määräyksistä. Talibanin sisälläkin on eri suuntauksia, ja tällä hetkellä ylin valta on mullah Akhundzadalla, jonka jotkut lähteet kertovat hylänneen ministeriön suunnitelman koulujen avaamisesta teini-ikäisille tytöille. Voisiko siis tulevaisuudessa olla toivoa suunnan muutoksesta?

Maija Liuhto: Toimittajana Kabulissa. WSOY, 2022. 358 s.

Teoksesta myös sivuilla:

Kirjaluotsi

Journalisti, kirj. Anni Kavander

Ylen artikkeli 5.2.2023, kirj. Sampo Vaarakallio

Maija Liuhdon sivut

Elin Svedlin: Fyra flickor vid fronten

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sisällissodan jälkeen, ja osittain jo sen aikana, monet mukana olleet halusivat kertoa kokemuksistaan. Lehdissä julkaistujen kertomusten lisäksi ilmestyi useita muistelmateoksia, ja sanomattakin on selvää, että valtaosa kirjoittajista oli miehiä. Muutamia naisia oli kuitenkin joukossa: aiemmin esittelin Dagmar Ruin Ramsayn kaksiosaisen Till gröna bataljonen (1919), jossa hän kuvaa vaiheitaan sairaanhoitajana valkoisten joukon mukana. Tällä kertaa vuorossa on Elin Svedlinin muistelmateos Fyra flickor vid fronten (1919), joka kuvaa neljän nuoren vaasalaisnaisen toimintaa kanttiininpitäjinä valkoisten huoltojoukoissa. Tyyliltään nämä teokset eroavat kuin yö ja päivä.

Kuvitusta Elin Svedlinin teoksessa Fyra flickor vid fronten.
Kuva sivulta 105: På väg österut. Matkalla itään kohti Viipuria.

Svedlinin teos alkaa helmikuun alusta ja päättyy toukokuun puoliväliin eli Mannerheimin voitonparaatiin Helsingissä 16.5. Tytöt olivat mukana Vilppulasta Tampereelle ja aina Viipuriin saakka. Kanttiini pystytettiin monenlaisiin tiloihin kansakouluista mökkeihin. Ennen kuin voitiin ajatella ruoan laittoa, oli haettava puita, jotta saadaan tilat lämpimiksi, haettava vettä ja siivottava paikat ja järjestettävä niin keittiö kuin ruokailutila valmiiksi. Toisinaan he joutuivat hankkimaan itse myös ruokatarvikkeet. Ruokalista oli ymmärrettävistä syistä vaatimaton: aamulla tarjottiin teetä ja puuroa tai voileipiä, lounaalle ja päivälliseksi keitettiin ”hernekeittoa, kaalikeittoa, kalakeittoa, velliä tai puuroa”. Kahvia ja teetä keitettiin jopa keskellä yötä hyökkäykseen lähteville tai taisteluista tuleville pojille.

Kanttiininpitäjät kuuluivat huoltojoukkoihin ja heidät sijoitettiin rintaman taakse. Niinpä teoksessa kuvataan taisteluja vain etäältä: tytöt kuulevat tykkien jylinän, kuularuiskujen papatuksen ja näkevät rakettien räjähtävän horisontissa. Matkalla paikkakunnalta toiselle he näkevät taistelujen aiheuttamat tuhot: puusto on pirstoutunut, palaneista rakennuksista on jäljellä vain mustat savupiiput, pelloilla ja ratavalleilla makaa ruumiita. Punaiset, joita he kohtaavat, ovat joko kuolleita tai vankeja. Lylyn asemalla he näkevät punaisia siivoamassa asemapäälliköksi jätetyn pastorin komennossa. Osittain olimme valmiit meitä kohdanneeseen näkyyn, kirjoittaa Svedlin, mutta ”smutsen och osnyggheten, också helt ytligt betraktade, trotsar varje beskrivning” (44). Vapaussotakirjallisuudessa punaisiin liitetään usein likaisuus ja saastaisuus; tässä näyn kerrotaan uhmaavan kuvausta. Messukylään tuotujen vankien joukossa on myös naissotilas:

Till folkskolan hade man under morgonens lopp kommit med fångar, bl. a. en kvinnlig soldat klädd i manskläder, hjälm och stövlar. Vi hade obehag av att se henne. Men när vi samtidigt hörde det angränsande bullret av pågående strid i Tammerfors, kände vi oss knappast vara i stånd till att tycka synd, ifall hon blev skjuten. (78)

Miesten vaatteisiin pukeutuneen naissotilaan katsominen on epämiellyttävää. Kun vielä Tampereelta kantautuu taistelujen melu, on Svedlinin mielestä mahdotonta tuntea sääliä, vaikka hänet ammuttaisiin. Viipurissa tytöt kuulevat tarinoita punaisten vallan ajalta: lääninvankilassa tehdyistä murhista, ryöstelystä ja pakko-otoista rintamalle ja linnoitustyöhön. Sen sijaan Svedlin ei hiisku sanaakaan valleilla surmatuista yli kahdestasadasta venäläisestä tai venäläisenä pidetystä eikä muistakaan valkoisten terroriteoista.

Tytöt ovat nuoria opiskelijoita, kuten monet niistä sotilaista, joista he huolehtivat. He ovat ”meidän poikiamme” (våra gossar, våra pojkar): tuttuja poikia kutsutaan lempinimillä kuten ”Privatlöjtnanten”, ”Timpi”, ”Sidensvansen”, ”Hulda”, ”Kapitongen”, ja osalle annetaan kuvaavia nimiä kuten ”Den lilla gråa” ja ”En mörk i staben”. Tätä tapaa moitittiin parissa arviossa, sillä ulkopuolisille nimet eivät kerro mitään. Tyttöjen järjestämistä tiloista tuli pojille eräänlainen turvasatama, jossa juteltiin enimmäkseen muista asioista kuin taisteluista, pilailtiin ja naurettiin: ”’Det allra heligaste’ blev munterhetens hemvist” (25). Tietysti myös valkoisia kaatuu, eikä osa tutuista pojista palaa taisteluista. Yksi järkyttävimmistä tapahtumista on, kun vahdissa kuolee kaksi omien luoteihin. Svedlin kuvaa koskettavasti vaasalaispojat tunteneen upseerin surua.

Teoksessa on useita Will Burmanin piirroksia. Lasse, yksi tytöistä, uhkaa lähteä kotiin Vaasaan, koska on huolissaan työpaikastaan, mutta hänet puhutaan ympäri. Oikeassa reunassa itkevä mies lienee Burman itse.

Teos on helppolukuinen ja viihdyttävä, sillä Svedlin kirjoittaa sujuvasti ja kertoo runsaasti hauskoja anekdootteja. Milloin Lasse (yksi tytöistä) saa kattilallisen hapanta maitoa päälleen, milloin puuro leviää lattialle, minkä seurauksena yksi jos toinen sisään tulevista pyllähtää nurin: ” Den dagen fick vi våra liv betydligt förlängda!” (57) Joidenkin upseerien ylimielinen käytös ja tolkuttomat vaatimukset lampaankotleteista ja pihveistä kuitataan useimmiten naurulla. Tampereella tytöt tutustuvat ruotsalaiseen majuri Martin Ekströmiin, joka on pyytänyt heidät huoltojoukkoihinsa. Ekström oli pidetty upseeri ja osoittautuu maineensa veroiseksi. Hän antaa kanttiininpitäjien päättää ruoka-ajat, ja Viipurissa tytöt määräävät jo niin varmoin äänenpainoin, että Ekström joutuu selittämään tilojen omistajalle, ettei hänen auta kuin totella: ”Se, flickorna är vana att bestämma om allt så’nt här, det är deras specialitet och jag har bara att lyda.” (129)

Tytöt eivät koskaan valita, he ovat iloisia ja reippaita, innokkaita tekemään työnsä ja aina valmiita lähtemään joukkojen mukana eteenpäin. Kuinka todenmukaisesti Svedlin kuvaa tapahtumia, on aivan eri juttu. Luulisi huumorintajun ainakin toisinaan pettäneen kovissa olosuhteissa. Mitä tulee taisteluihin, kirjoittajalla on lähinnä toisen käden tietoa tai hän valottaa vain yhtä puolta, kuten kertoessaan kuinka jääkäriluutnantti Melinin joukoista ei kaatunut yhtäkään miestä Näsilinnan valloituksessa (97). Näin kertoo myös Heikki Ylikangas Tie Tampereelle -teoksessaan (1993, 394–421). Tosin Melin joukkoineen joutui vetäytymään vielä saman päivän aikana Näsijärven jäälle ja silloin 192 miehestä oli jäljellä enää 112.

Onko Svedlinin teoksella siis muuta kuin kuriositeettiarvoa? On toki. Teos valottaa kevään 1918 tapahtumia yhdestä, joskin kapeasta näkökulmasta. Naisten kirjoittamat muistelmat ja romaanit sisällissodasta ovat olleet marginaalissa aina 2000-luvulle saakka. Svedlinin kuvaamat nuoret ovat ehkä ensimmäistä kertaa päässeet irti kodin ja vanhempien kontrollista, ja heidän elämänilonsa loistaa myös sodan keskellä.

Will (Wilhelm) Burmanin Kampdagar i Tavastland ilmestyi samana vuonna, ja muutamat kriitikot arvioivat Svedlinin ja Burmanin teokset yhdessä. Molemmissa teoksissa on Burmanin piirroksia, ja kaiken lisäksi Burman (1919, 29) viittaa vaasalaistyttöihin arvellen heidän jäävän historiaan, sillä niin suurta vääryyttä keittotaidolle tehtiin:

I officersköket regera fyra studentskor från Vasa med namn som säkerligen skola bliva historiska ju mer tiden lider. Där begås grova synder mot allt vad kokkonst heter.

Puuro oli milloin kovaa, milloin vetelää, mutta tyttöjen hyväntuulisuus korvasi ruoanlaittotaidoissa olleet puutteet.

Men det som felades i matlagningsväg ersattes i rikaste mått av de fyra flickornas härliga,
soliga humör – och våra hästmagar.

Svedlinin tyyliä kiitettiin arvioissa, samoin kuin hänen psykologista silmäänsä sotilaiden kuvauksessa. Fyra flickor vid fronten voisi kiinnostaa myös nykylukijoita, ja teoksen toivoisi olevan paremmin saatavilla, mutta tällä hetkellä tekijänoikeudet ovat vielä voimassa, joten se ei ole vapaasti netissä luettavissa.

Elin Svedlin: Fyra flickor vid fronten. Helsingfors Holger Schildts förlagsaktiebolag, 1919. 137 s.

Teoksen saatavuustiedot Finna.fi-sivulla

Arvio Svenska Tidningen 02.07.1919, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Arvio Wiborgs Nyheter, 17.06.1919, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Tietoa Wilhelm Burmanista Minä olin siellä. Elämää sodan aikana / Jag var där. Livet under kriget -sivustolla. Sivulla myös akvarelleja Burmanin Röda och Vita -sarjasta.

Burmanin teos Kampdagar i Tavastland on vapaasti ladattavissa Helsingin yliopiston julkaisuarkistosta

Inga Elgqvist-Saltzman & Katarina Saltzman: En röst för frigörelse. Emma Saltzmans livshistoria

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”Mitt levnadslopp erbjuder visserligen intet av synnerligt eller allmänt intresse, min penna är ovan, men minnenas värld lockar oemotståndligt – –.” (11) Muistojen maailma houkutteli Emma Saltzmanin (1853–1934) aloittamaan vuonna 1894 muistelmien kirjoittamisen, mutta on melkoista vähättelyä sanoa, etteikö hänen vaiherikas elämänsä kiinnostaisi lukijoita. Emma Saltzman ei pelkästään elänyt 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkuvuosikymmenien mullistuvassa maailmassa vaan vaikutti aktiivisesti useissa naisjärjestöissä. Inga Elgqvist-Saltzmanin ja Katarina Saltzmanin tarkoituksena onkin kuvata päähenkilön elämän kautta yhteiskuntaa ja erityisesti naisten kamppailua äänioikeuden, koulutuksen ja itsenäisyyden puolesta.

Inga Elgqvist-Saltzman & Katarina Saltzman: En röst för frigörelse. Emma Saltzmans livshistoria -teoksen kansikuva.

Emma syntyi Pietarin lähellä olevassa Puškinin kaupungissa, ja venäjä olikin saksan ja ruotsin ohella yksi hänen osaamistaan kielistä. Erinäisten mutkien kautta perhe – myös palvelijatar Avdotja, entinen maaorja – muutti 1870 isän kotimaahan Suomeen Mommilan kartanoon Lammille. Kartano liittyy sisällissotaa edeltäviin veritekoihin, sillä marraskuussa 1917 venäläiset matruusit ja suojeluskuntalaiset ottivat yhteen ja kartanon omistaja maanviljelysneuvos Alfred Kordelin surmattiin. Emman muistiinpanot lapsuus- ja nuoruusvuosistaan päättyvät tähän, mutta hänen vanhin, samanniminen tyttärensä kirjoitti sukukronikan (”En släktkrönika”) sekä kokosi kirjeitä, dokumentteja ja valokuvia, jotka valaisevat Emman myöhempiä vaiheita. Emma Ruin ja kirurgian professori Fredrik Saltzman vihittiin 1879, minkä jälkeen he asettuivat asumaan Helsinkiin.

Aktivismia ja naisasiaa

Bobrikovin valinta kenraalikuvernööriksi 1898 ja helmikuun manifesti seuraavana keväänä aloittivat venäläistämiskampanjan. Emma kannatti perustuslaillisten tavoin passiivista vastarintaa. Kirjeissäkään ei voinut sanoa kaikkea suoraan, niinpä Emma kirjoittaa tyttärelleen Helsinkiin saapuvasta ”paksusta sedästä”, mutta kutsuu tätä kolme kuukautta myöhemmin kiertelemättä syöpäläiseksi. Vastarinnalla oli seurauksia myös Fredrikille, joka irtisanoutui Lääkintöhallituksen pääjohtajan virasta välttyäkseen toimeenpanemasta määräyksiä, kuten kutsuntalääkärin nimittämistä.

Emma oli aktiivinen myös Naiskagaalissa, joka perustettiin 1902, vain vuosi miesten hallitseman Kagaalin perustamisen jälkeen. Tärkeimpiä tehtäviä olivat varojen kerääminen ja laittoman kirjallisuuden levittäminen. Esimerkiksi Fria Ord -lehteä painettiin Tukholmassa, josta naiset alakuljettivat sen matka-arkkujen salapohjissa tai vaatteisiin piilotettuina Suomeen, jossa se edelleen jaettiin noin 5000 tilaajalle. Toiminta aktivoitui myöhemmin uudelleen toisen sortokauden aikana, jolloin järjestö tuki irtisanottuja ja vainon kohteiksi joutuneita.

Marraskuun 1917 yleislakosta ja sen seurauksista Emma kirjoitti kuusitoistasivuisen kirjeen tyttärelleen, joka tuolloin asui Düsseldorfissa. Vastakkainasettelu syveni ja ylemmät säädyt pelkäsivät työväen reaktioita. Emma ymmärsi työväen pyrkimyksiä ja piti naurettavana herrojen ”hermostunutta pelkoa”, joka sai heidät näkemään jokaisessa väenkokouksessa vallankumouksen alun ja pelkäämään joukkomurhia.

Gamla herrar visa föga mannamod, se i varje folkskockning början till revolution och förutse minst sagt massmord på herremän. Denna nervösa rädsla visar sig på diverse sätt, som förbittra arbetarena, hvilka nogsamGamla herrar visa föga mannamod, se i varje folkskockning början till revolution och förutse minst sagt massmord på herremän. Denna nervösa rädsla visar sig på diverse sätt, som förbittra arbetarena, hvilka nogsamt märka herrarnes brist på lugn. – Med bästa vilja kan jag ej inse hvad som berättigar vår herremannaklass att hänge sig åt sådana farhågor? Det enda som värkeligen låter skrämmande tills vidare äro – orden, talen, – men ingen har blifvit ens skrapad, än mindre sprängd” Litet mera mod, – det är det som är af nöden nu, man riktigt skäms för så mycket rädsla […]. (160–161)t märka herrarnes brist på lugn. – Med bästa vilja kan jag ej inse hvad som berättigar vår herremannaklass att hänge sig åt sådana farhågor? – – Litet mera mod, – det är det som är af nöden nu, man riktigt skäms för så mycket rädsla […]. (160–161)

Onkin yllättävää, että itse sisällissodasta teoksessa on hyvin vähän. Ilmeisesti noilta vuosilta ei ole säilynyt Emman kirjeitä. Sen sijaan tekijät siteeraavat Emman tyttären sukukronikkaansa kirjoittamaa ylimalkaista yhteenvetoa kevään 1918 tapahtumista. Toteamusta, jonka mukaan Emman näkökulma tulee esiin hänen muutamissa myöhemmin kirjoittamissaan artikkeleissa, ei valoteta sen enempää. Mitä mieltä Emma oli tapahtumista, kun ”sanat, puheet” eivät enää riittäneet?

Naiskagaalista Marttaliittoon ja Folkhälsaniin

Emma Saltzmanin yhteiskunnallinen aktiivisuus on häkellyttävä: hän kirjoitti artikkeleita eri lehtiin, toimi Naiskagaalin ohella merkittävänä vaikuttajana Marttaliitossa ja monessa muussa naisasiaa ja kansanterveyttä edistävässä järjestössä, ja oli mukana Ruotsalaisen kansanpuolueen toiminnassa, vaikka ei ehdokkaaksi suostunutkaan. Tämä kaikki viisilapsisesta perheestä huolehtimisen ohella.

Kirjoittajat Inga Elgqvist-Saltzman ja Katarina Saltzman ovat äiti ja tytär: edellinen on toiminut professorina ja tutkinut muun muassa naishistoriaa ja jälkimmäinen etnologina ja yliopisto-opettajana. Emma on Katarinan Saltzmanin isänisän äiti. Yhtäältä läheinen yhteys voi tuottaa haasteita tutkimukselle, toisaalta se usein mahdollistaa pääsyn sellaiseen materiaalin, joka ei ole yleisesti saatavilla, kuten tässä tapauksessa. Kirjoittaminen ei sujunut aivan ongelmitta, sillä Inga Elgqvist-Saltzman sai aivohalvauksen 2022, mutta senkin jälkeen hän oli työssä mukana lukien ja tarkistaen käsikirjoitusta. Tekijät ovat asuneet Ruotsissa, eivätkä osaa suomea, mikä rajoitti suomenkielisen lähdemateriaalin käyttöä.

Runsaasti kuvitettu, paljon sitaatteja alkuperäislähteistä sisältävä teos antaa Emma Saltzmanin henkilöhistorian kautta näkökulman 1900-luvun vaihteen kuohuviin vuosikymmeniin ja erityisesti naisten oikeuksien kehitykseen.

Inga Elgqvist-Saltzman & Katarina Saltzman: En röst för frigörelse. Emma Saltzmans livshistoria. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2024. 255 s.

Evelina Wilson: Emma Saltzman kämpade för kvinnorna (SLS:n julkaisussa Källan 2/2024)

Raili Ilola: Emma Saltzman – Naiskagaalin, Marthaförbundetin, Folkhälsanin ja Svenska Kvinnoförbundetin aktiivinen toimija (esittely Naisten ääni -sivustolla)

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »