Kategoria-arkisto: Kirja-arviot

Anna Ekberg & Thomas Rydahl: Merenneidon kuolema

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kustantajien katalogeja selatessa ei voi olla huomaamatta jännityskirjallisuuden suurta osuutta käännetystä kirjallisuudesta. Tero Vainio kirjoitti aiheesta Kalevassa kommentoidessaan Kulttuurirahaston lanseeraamaa uutta tukimuotoa, jonka tarkoitus on edistää maailmankirjallisuuden kääntämistä. Tukea hakee kustantaja ja hakuaika on nyt maaliskuussa 2022.

Valitessani viime syksynä kirjallisuuspiiriimme luettavaa – teemana tänä lukuvuonna tanskankielinen kirjallisuus – törmäsin samaan asiaan: hakutuloksissa vallitsevana genrenä on jännityskirjallisuus. Joki-kirjastojen tietokannasta löytyy kaksikymmentäyksi vuosina 2020–21 julkaistua alkuaan tanskan kielellä ilmestynyttä romaania. Näistä neljätoista kuuluu jännityskirjallisuuden eri lajityyppeihin. Norjankielisissä romaaneissa suhde on 29/18. Pohjoismaisista kielistä eniten käännetty on tietysti ruotsi, jossa jännityskirjallisuuden ja muiden romaanien suhde oli suunnilleen sama (karkeasti laskettuna 160/93).

Miksi tämä johdanto? Ensimmäinen ajatukseni oli, että en ota yhtään jännitys-, rikos- tai poliisikirjallisuuden edustajaa mukaan, koska niitä luetaan muutenkin paljon. Mutta sitten eteen tuli Anna Ekbergin ja Thomas Rydahlin Merenneidon kuolema. Poikkeuksellisen teoksesta tekee se, että tapahtumat on sijoitettu 1830-luvun Kööpenhaminaan ja pääosassa on Hans Christian Andersen. Kyseinen lajityyppi – historiallinen jännityskirjallisuus – on 2000-luvulla noussut vahvasti myös Suomessa. Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarjassa liikutaan 1920-luvun Helsingissä, Pekka Hyytin romaaneissa 1930-luvun Tampereella ja Timo Sandbergin Otso Kekki -sarjassa Lahdessa 1920-luvulta 1940-luvulle – vain muutamia mainitakseni.

Merenneidon kuolema on kirjoitettu kolmen kirjailijan yhteistyönä, sillä Anna Ekberg on pseudonyymi, jonka taakse kätkeytyvät Anders Rønnow Klarlund ja Jacob Weinreich, molemmat ovat sekä elokuvaohjaajia että kirjailijoita. Heidän salanimellä A. J. Kazinski julkaistusta tuotannosta on suomennettu vain Viimeinen hyvä ihminen (2011). Merenneidon kuolema -romaanin alkulehdillä kerrotaan Andersenin pitäneen säännöllisesti päiväkirjaa lukuun ottamatta puolentoistavuoden jaksoa alkaen kesästä 1834. Tekijät ovat sijoittaneet tarinan kyseisen vuoden syksyyn noudattaen näin historiallisen romaanin sääntöä, jonka mukaan kirjailija voi käyttää vapaasti mielikuvitustaan niin sanotuilla harmailla alueilla, joista ei ole lähteitä.

Nuori, prostituoituna työskennellyt Anna löydetään murhattuna ja silvottuna. Andersen on käyttänyt häntä mallina siluettikuviin.

Anna ei ole koskaan nähnyt kenenkään kääntelevän saksia ja leikkelevän niillä paperia tuolla tavalla ja noin taitavasti, ei edes räätälisedän. Hän ihailee sitä – miehen kykyä luoda kauneutta ja saada kaikki muu katoamaan. Jäljelle jää paperinohut painos Annasta hiukset valtoimenaan ja luontoa uhmaavine muotoineen, poissa on kaikki rumuus. lukuisat asiakkaat jotka ovat jättäneet jälkensä Annan silmiin, hänen puuttuva etuhampaansa ja huolesta kielivät juonteet otsassa, huoli pikku-Mariesta – –. (10)

Tekijät käyttävät hyväkseen Andersenista yleisesti tunnettuja seikkoja; taito paperinleikkaajana ja tarinoiden kertojana, hiukan kolho olemus, pettymys teatteriuran kariutumiseen, ystävyys Edvard Colliniin ja oletettu homoseksuaalisuus tuodaan kaikki esiin. Useille rikosromaaneille tyypilliseen tapaan päähenkilö eli Andersen joutuu syytetyksi murhasta ja alkaa sen vuoksi tutkia tapausta yhdessä Annan sisaren Mollyn kanssa. Yhdessä he – Mollyn sanoin paperinleikkaaja ja huora – muodostavat sopivan omalaatuisen parin:

– Emme löydä murhaajaa millään. Katso nyt meitä, Hans Christian sanoo särkyneellä äänellä ja hakee katseellaan jotain, mistä he voisivat peilata itseään. – – Hän tarttuu Mollya käsivarresta, tämä riuhtaisee itsensä irti mutta antautuu silti heidän heijastukselleen ikkunassa. Siinä he seisovat vieretysten, laiha kirjailija, puoliksi varis, puoliksi ihminen nukkavieruissa mustissa vaatteissa ja liian lyhyissä housuissa. Ja Molly mekko ryvettyneenä helmasta, johon muta ja lika ovat tarttuneet, mutta sillä ei ole merkitystä, sillä useimpien katseet eivät koskaan yllä niin alas, ne pysähtyvät rinnoille tiukasti kiristetyn kullanvärisen korsetin nyöreihin ja punaisiin hiussuortuviin, jotka ryöppyävät joka suuntaan ja joista vain kuuliaisimmat on koottu nutturalle.
– Emme näytä lainkaan hullummilta, Molly sanoo. (104–105)

Jos pystyy hyväksymään Andersenin päähenkilöksi ja jossain määrin epäuskottavan motiivin murhille, on perinteisen rikoskirjallisuuden ystävällekin tiedossa viihdyttäviä hetkiä vauhdikkaiden juonen käänteiden parissa. Romaanin ansiot ovat mielestäni kuitenkin aivan muualla. Andersenin elämänvaiheiden ohella teoksessa vetoaa erityisesti miljöön kuvaus. Lukija pääsee sukeltamaan osaksi 1830-luvun suurkaupungin kuhinaa ja näkemään niin köyhien kuin rikkaiden osan. Luokkaerot ovat valtavat, sen saa Molly huomata päästessään palvelijana näkemään kuninkaallisten yltäkylläistä elämää.

Kaupungin lika, kurjuus ja löyhkä kuvataan lukijaa säästelemättä – kuvaus tuo mieleen Patrick Süskindin 1700-luvun Pariisiin sijoittuvan romaanin Parfyymi: erään murhaajan tarina (1986), joka alkaa kuvauksella lemuavasta kalatorista, jonne päähenkilö syntyy. Murhaajan toista uhria Andersen ja Molly etsivät ”paskajärvestä”, jonne tyhjennetään kaupungin jätteet.

[Molly] tuijottaa suurkaupungin asukkaiden jätösten käsittämätöntä taistelutannerta. Rikkaat, köyhät, kerjäläiset ja kuninkaalliset, täällä kaikki ovat samanarvoisia. Sadoittain ruskeita puusaaveja seisoo valkoisen auringon alla ja kuplii ja löyhkää. Niiden takana virtaa ruskea paskajoki, joka on muodostanut suvantokohtaan järven, ihmisten ulosteiden mutaisen meren. Eräänlaisen helvetin maan päälle, Molly ajattelee. (154)

Groteskeja kuvauksia riittää, sillä Andersen ja Molly käyvät vankilassa, mielisairaalassa ja kulkevat tunneleissa kaupungin alla jahdatessaan murhaajaa. Pohjoismaisille jännitysromaaneille tyypilliseen tapaan teoksessa on yhteiskuntakritiikkiä, joka kohdistuu etenkin vallan väärinkäyttöön.

Koronarajoitusten vuoksi käsittelimme romaanin etälukupiirissä. Osallistujat kiittelivät ajankuvaa, vaikka teos muuten jakoi mielipiteet, mikä on vain hyvä, kun kyse on lukupiirikirjasta. Tapanani on pyytää kouluarvosana luetulle teokselle, ja nyt arvosana liikkui kuuden ja yhdeksän välillä. Entä oma arvosanani? Vahva kahdeksan, ja pisteet menevät nimenomaan erinomaiselle miljöön kuvaukselle.

Anna Ekberg & Thomas Rydahl: Merenneidon kuolema. Suom. Katarina Luoma. Minerva, 2021. 470 s.

Kulttuuritoimituksen Anne Välinoro vertaa romaania rikossarjoihin Silta ja DNA.

Teoksesta myös blogeissa Anun ihmeelliset matkat ja Mummo matkalla.

Silja-Elisa Laitonen: Valinta

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Silja-Elisa Laitosen esikoisromaani Valinta kertoo naisista sodassa. On kevät 1941. Raakel pukeutuu ylioppilasjuhlissaan tädiltään Elisabethilta saamaansa lottapukuun, mikä järkyttää Greta-äitiä niin, että tämä saa migreenin ja tokaisee poistuessaan, että ”[e]tsi sieltä sitten edes itsellesi mies” (10). Sodan odotetaan puhkeavan milloin tahansa, mutta Raakel ei suinkaan pääse itärintamalle, siitä Greta pitää huolen, vaan määränpäänä on viestintälotan tehtävät Hangossa.

Silja-Elisa Laitosen romaanin Valinta kansikuva.

Raakel on alussa lapsellinen ja intomielinen. Hän näkee itsensä milloin keksimässä uutta salakirjoitusta, milloin välittämässä ratkaisevan tärkeää viestiä tai pelastamassa ihmisiä Helsingin pommitusten keskellä. Raakelin naiiviutta korostetaan jopa ärsyttävyyteen asti, mutta toisaalta se toimii tehokkaana vastakohtana tulevalle, sille mitä hän joutuu kokemaan rintamalla ja miten nämä kokemukset vähitellen muuttavat häntä. Laitonen on kirjoittanut Raakelin samaistuttavaksi hahmoksi, joka tekee virheitä niin työssään kuin ihmissuhteissaan. Viestilottana hän muun muassa sortuu inhimilliseen uteliaisuuteen ja jää kuuntelemaan puheluita kuin pahinkin ”sentraalisantra”.

Laitonen kirjoittaa naisten sotahistoriaa ja kuvaa laajasti lottien tehtäviä. Jouduttuaan pois viestijaostosta Raakel lähtee ilman komennusta rintamalle ja pääsee muonituslotaksi, minkä jälkeen hänet siirretään varusjaostoon ja lopulta hän päätyy vainajien pesijäksi. Naisten tekemää työtä ei aina arvosteta, mikä tuodaan esiin yksittäisten sotilaiden huuteluna (”Ei täällä naisia tarvita!”) ja Kotilieden toimittajan kommentteina siitä, että kotirintamalla tehty työ on arvokkaampana kuin niiden lottien, jotka ovat ”karanneet” rintamalle. Pesulassa työskenteleviä naisia haastattelemaan tullut toimittaja Kurvinen paheksuu Raakelin aikomusta aloittaa sodan jälkeen opiskelu Teknillisessä korkeakoulussa, sen sijaan että tämä kiirehtisi naimisiin ja tuottaisi valtiolle sodassa uhrattujen tilalle uusia taimia: ”Lapsia, lapsia tämä maa kaipaa, koulutus on täysin toissijaista” (248).

Toimittajan tietämättömyys ja teennäisyys ärsyttävät Raakelia.

Muonittajan työssä Kurvista näytti kiinnostavan vain se, miten ihmeessä naiset saivat nukuttua teltassa, talvella. Hämmästely tuntui niin teennäiseltä, että Raakelin olisi tehnyt mieli repiä hienotunteisuuden verho alas kertomalla miten käydään riukupaskalla, mutta hän sai hillittyä itsensä. (246)

Naisten kokemukset tuodaan esiin niinkin proosallisessa asiassa kuin henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtimisessa. Raakel miettii, miten toimia rintamalla kuukautisten kanssa ja missä pestä ”toptyykit”, jotka ”piti pestä salaa ja laittaa kuivumaan jonnekin katseen ulottumattomille” (66). Historiallisia sotaromaaneja on tullut luettua melkoisesti, mutta tämä taitaa olla ensimmäinen, jossa kuukautiset ja pohdinta siitä, miten toimia rintamaoloissa tuodaan esiin täysin luonnollisena asiana. Näin siitäkin huolimatta, että etenkin nuoret naiset ovat 2000-luvulla tarttuneet teoksissaan sota-aiheisiin.

Raakel joutuu tottumaan kylmään ja nälkään, pesemättömiin vaatteisiin ja pitkiksi venyviin työpäiviin. Sodan edetessä suureelliset kuvitelmat urotöistä vaihtuvat ymmärrykseen sodan todellisuudesta. Kotilomalla hän näkee rampautuneita sotilaita ja nälkiintyneitä lapsia ja häpeää, sitä että oli joskus ”suorastaan toivonut että sota syttyisi”.

Ja minkä takia?
Vain senkö tähden, että hän halusi osaksi sitä seikkailua, joka viimeistään nyt oli näyttänyt hänelle rumat, likaiset ja luotaantyöntävät kasvonsa? (380)

Nurkkatansseissa Raakel tutustuu Voittoon, jonka hahmossa tuodaan esiin se, miten sotakokemukset muuttavat ihmistä – ei liene sattumaa, että hänet on nimetty Voitoksi. Eri tavoin ruhjoutuneet vainajat, joita Raakel joutuu käsittelemään, karkottavat viimeisetkin harhaluulot sodan ylevyydestä. Raakel miettii, millainen tulevaisuus sodasta palaavia odottaa.

Miten kukaan sodan nähnyt – – saattoi aloittaa opiskelunsa ja tähdätä tulevaan, kun mielessä kummittelivat näyt jostain sellaisesta mitä kukaan ei ollut koskaan toivonut, mutta mihin he kaikki lopulta olivat osallistuneet. Suomi olisi täynnä Voittoja, nuoria miehiä, jotka säpsähtelivät äkillisiä ääniä, naisia, jotka olivat joutuneet liimaamaan hymyn naamalleen vaikka tiesivät mitä oli tapahtumassa, tiesivät että heidän kohtaamansa ihmiset saattoivat seuraavassa hetkessä olla poissa. (414)

Kirjailija tuo tarinan lomassa esiin tutkimuskirjallisuuden esiin nostamia asioita, kuten lottien ja työvelvollisten moraaliin kohdistuneet ennakkoluulot, pappien kotiin kirjoittamien suruviestien kaavamaisuuden, joka saattoi peittää alleen vähemmän sankarillisen toiminnan, sekä turtumisen väkivaltaan, joka ilmeni esimerkiksi vihollissotilaiden ruumiiden häpäisynä.

Laitosen Valinnan kerrotaan aloittavan naisten sotaa kuvaavan romaanisarjan. Raakel palaa kotiin, kun jatkosota on päättynyt ja Lapin sota alkamassa; liikutaanko seuraavassa osassa siis pohjoisen maisemissa? Ehkä, mutta melkein toivoisin, että kirjailija palaisi ajassa taaksepäin ja kertoisi lisää Gretan taustasta ja ennen kaikkea paljastaisi, mitä Elisabeth teki sisällissodan aikana.

Silja-Elisa Laitonen: Valinta. Tammi, 2022. 479 s.

Teoksesta muualla:

Arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla (kirj. Leena Reikko)

Arvio Helsingin Sanomissa (kirj. Antti Majander)

Tammen esittely teoksesta ja kirjailijasta

Lars Mytting: Sommen kuusitoista puuta

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Lars Myttingin Sommen kuusitoista puuta tuli eteeni hyllyttäessä, ja kun ihmettelin, miten en ollut aiemmin huomannut vuonna 2020 ilmestynyttä, lähes viisisataasivuista romaania, se oli hankittu ostotuella, vähälevikkisen laatukirjallisuuden hankintaan myönnetyllä tuella, ja tullut kirjastoomme pari kuukautta aikaisemmin. Jokaisen kirjojen ystävän ikuinen ongelma on se, että kaikkiin kiinnostaviin teoksiin ei ehdi tutustua, mutta kuinka paljon ilmestykään teoksia, joihin ei koskaan edes törmää. Onneksi tämä teos osui käteeni.

Lars Myttingin romaanin Sommen kuusitoista puuta kansikuva.

Mytting on aiemmin kirjoittanut kansainvälistä menestystä saaneen tietokirjan Täyttä puuta (2013), ja puilla on iso rooli myös tässä romaanissa, sillä tarina kiertyy kuudentoista Sommen taistelukentällä kasvaneen arvokkaan saksanpähkinäpuun ympärille. Norjan Saksumissa asuva Edvard Hirifjell pääsee vanhempiinsa liittyvän salaisuuden jäljelle, kun hän isoisänsä kuoleman jälkeen löytää papereita tämän jäämistöstä. Edvard menetti vanhempansa ollessaan kolmevuotias, ja hänellä on vain hajanaisia muistikuvia tapahtumista. Vanhemmat menehtyivät Authuillessa Pohjois-Ranskassa vuonna 1971, kun he jostain syystä olivat menneet ensimmäisen maailmansodan aikaisen taistelukentän aidatulle alueelle ja altistuneet vanhoista kranaateista peräisin olleelle kaasulle.

Mytting vyöryttää lukijan eteen monella aikatasolla ja useissa eri maissa liikkuvan monipolvisen tarinan. Mutkikkaan juonen seuraamista vaikeuttaa osaltaan se, että jotkut henkilöt esiintyvät monella eri nimellä. Sinnikkäät tutkimukset vievät Edvardin Shetlantiin etsimään tietoa isoisänsä Einar-veljestä ja sieltä mutkien kautta Ranskaan. Itse asiassa juoni on sen verran koukeroinen, että luovun yrityksestä selittää sitä enempää. Sen sijaan poimin tähän loppuun muutamia sitaatteja – henkilöhahmojen monisärmäisyys, ensimmäisen ja toisen maailmansodan tapahtumien nivoutuminen Edvardin suvun historiaan ja se, miten taitavasti ja rakkaudella kirjailija kuvaa visakoivusta ja saksanpähkinäpuusta tehtyjä esineitä tekevät romaanista lukemisen arvoisen.

Edvard lukee löytämiään papereita ja ”kelaa Hirifjellin aikaa taaksepäin”.

Vuodet kävivät synkemmiksi ja synkemmiksi. Hylkäys karjamajan palovahinkojen korvauksesta. Maanpetturuustuomio vuodelta 1946. Putosin keskelle sotavuosia. Heidän Nasjonal Samling -jäsenkorttinsa. Kymmeniä kuivuneilla kuminauhoilla sidottuja kirjekuoria. Hakaristejä, kotkia ja sensuurileimoja. (81)

Isoisä oli kuulunut kansallissosialistiseen Nasjonal Samling -puolueeseen, ja yhä vielä hänen autonsa kylkeen piirreltiin hakaristejä. Einar puolestaan liittyy Ranskassa vastarintaliikkeeseen. Sodan jälkeen hän yrittää löytää rakastettunsa Isabellen siinä onnistumatta. Einar palaa Shetlantiin murtuneena ja rappiokunnossa. Agnes, johon Einar on tutustunut aiemmin, auttaa häntä. Kiitokseksi Einar pistää Agnesin hiussalongin sisustuksen uusiksi:

Kaunein huonekalu oli lipasto, jossa oli kolmekymmentä pientä laatikkoa saksille ja pikkuesineille. Jokainen laatikko oli päällystetty kiiltelevillä helmiäistipoilla, ja suljettuina ne muodostivat lipaston pintaan tulppaanin ääriviivat, samanlaiset kuin lampuissakin.
”Kaikki ajopuusta”, Einar sanoi. ”Kuten sinä ja minä.” (214)

Sommen taistelun kuvaus on kaikessa groteskiudessaan vaikuttava. Taistelu on jatkunut heinäkuun alusta lähtien, ja kymmeniätuhansia sotilaita on kuollut heti ensimmäisinä päivinä.

Konekiväärit täplittivät koko etulinjaa ja tappoivat aggressiivisimpien etenemisten aikana sadoittain miehiä vain muutamissa minuuteissa. Kasapäin sotilaita jäi roikkumaan piikkilanka-aitoihin, joista heitä ei saatu irti. He mätänivät kesähelteessä, liha alkoi riippua velttona ja löysänä. Jopa niitä ruumiita, jotka oli saatu haudattua, oli vaikea pitää maan sisässä, sillä jokainen vastahyökkäys räjäytti raadot uudelleen esiin. (277)

Kuvauksen keskellä lukijaa muistutetaan siitä valtavasta asiantuntemuksen ja osaamisen määrästä, jonka valtiot tuhlasivat tappaakseen miljoonia ihmisiä: ”Sillä työvoiman ja tietotaidon määrällä olisi voinut rakentaa pyramidin päivässä” (278).

Pelto- ja kirkkomaat, metsät ja kylät muuttuivat kaikki silmänkantamattomiin jatkuvaksi rapavelliksi. – – Uudet sotilaat ihmettelivät pieniä pilviä, jotka näyttivät roikkuvan suoraan maan yläpuolella ja näkyivät viidenkymmenen metrin päähän. Vasta tunnistaessaan korviinsa epätodellisen kovana kantautuvan surinan he ymmärsivät, että pilvet olivat ruumiilla herkuttelevia kärpäsparvia. (278)

Pidin romaanista, mutta olen samaa mieltä Veijo Hietalan kanssa (Turun Sanomat 21.7.2020): kaikkea oli vähän liikaa ja teos olisi vielä parempi, jos kirjailija olisi tiivistänyt kerrontaa. Anne Cathrine Straume moittii teosta Norjan yleisradion sivuilla julkaistussa arviossaan paljolti samoista asioista: kirjailija ei tunnu luottavan siihen, että lukija osaisi ajatella itse (julkaistu 15.9.2014). Straume viittaa myös alkuteoksen ”kryptiseen” otsikkoon Svøm med dem som drukner, mutta ei lähde tulkitsemaan sitä. Kerrankin suomennettu nimeke tuntuu osuvammalta, vaikkakin alkuteoksen otsikko, joka viittaa uimiseen hukkuvan kanssa, antaa enemmän tulkintamahdollisuuksia. Teoksen lopussa tapahtuu Shetlannin myrskyävällä rannikolla kohtaus, johon otsikko voisi viitata konkreettisesti, mutta sillä on myös symbolinen merkitys, joka viitannee rinnalla kulkemiseen. Lue myös Mummo matkalla -blogin arvio.

Lars Mytting: Sommen kuusitoista puuta (Svøm med den som drukner). Suom. Saku-Petteri Urpo. Sammakko, 2020

Annette Bjergfeldt: Palermotien taivaallinen laulu

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Tanskalaisen Annette Bjergfeldtin Palermotien taivaallinen laulu on uskomaton runsaudensarvi, joka saa lukijan pään pyörälle. Tarinassa seurataan tanskalais-ruotsalais-venäläisen suvun vaiheita ja liikutaan eri puolilla Eurooppaa, tavataan sirkustaiteilijoita, lauletaan oopperoissa ja hurmaannutaan väreistä. Teoksessa ylevä ja groteski yhdistyvät kokonaisuudeksi, jota voi kutsua elämäksi.

Tanskalaisen yrityksen perijä Hannibal Severin Møller rakastuu Venäjällä Sirkus Sowalskajassa esiintyvään pieneen, mustasilmäiseen Varinkaan, jonka taikuri sahaa ilta toisensa jälkeen kahtia. Varinka on menettänyt rakastettunsa Vadimin, kun tämä epäonnistuneen trampoliinihypyn seurauksena katoaa virtahevon kitaan. Varinka saapuu Kööpenhaminaan mukanaan sarkakangassäkki ja venäjänkielinen Anna Karenina, jota kertoo äitinsä lukeneen hänelle. Hannibal on riemuissaan: ”Aivan mahtavaa! Vaimoni rakastaa venäläistä kirjallisuutta. Hän tulee vielä yllättämään minut.” (35) Yllättää Varinka todella osaa, sillä hän kiroilee jatkuvasti ja on kiinnostuneempi vinttikoirakilpailuista ja vedonlyönnistä kuin musiikista tai kirjallisuudesta.

Varinkan ja Hannibalin ainoa tytär Eva menee naimisiin ruotsalaisen kyyhkystenkasvattajan kanssa. Eva ja Jan Gustav saavat kolme tytärtä. Kaksoset Esther ja Olga syntyvät uudenvuodenyönä: ”Olga syntyi nupit kaakossa eikä häntä sen koommin saatu hiljaiseksi” (52). Olga löytää isoisänsä gramofonin ja päättää oppia laulamaan levyltä kuulemansa napolilaisen diivan tavoin. Esther puolestaan näkee kaiken väreissä ja etsii tunnustusta taidemaalarina. Isosisko Filippa on syntynyt vammaisena, mutta se ei estä häntä perehtymästä tieteisiin. Kun Esther kertoo ensimmäisestä seksikokemuksestaan, Filippa valistaa häntä ja muita kuulijoita – joukossa naapurin Johan, tämän kehitysvammainen Vibeke-sisar ja kaikkea mahdollista ”farkuttava” vinttikoira Igor – sneaky fucker -teesistä, joka elää Darwinin vahvimman eloonjäämisteorian rinnalla: alfauroksen kerätessä haaremia beetauros onnistuu levittämään kehnompia perintötekijöitään osalle naaraista.

Katson Igoria, joka kieriskelee selällään ja päästää mojovan pierun. Sitten katseeni siirtyy vinoselkäiseen Filippaan ja Vibekeen, jonka silmät ovat kuin taivaankappaleet. – – Ilman sneaky fuckeria ketään meille tärkeää ei olisi kelpuutettu lajimme edustajiksi. (139)

Tarinan kaikkitietävänä kertojana esiintyy Esther, joka tosin joutuu myöntämään, ettei hänen tiedoissaan ole kehumista. Tämän hän tunnustaa, kun Eva kertoo Varinkan äidin joutumisesta tsaarin vankityrmään, josta tämä ei enää palannut. Kun saksalaiset toisen maailmansodan aikana ulottavat vainonsa Tanskan juutalaisiin, kieltäytyy Varinka pakenemasta. Perhe valehtelee etsimään tulleille saksalaisille hänen olevan kaukainen sukulainen, joka on karannut sirkuksen mukana. Tapaus saa isoisän ja Varinkan jälleen lähentymään.

Olga ja Esther tavoittelevat taiteellisia unelmiaan, rakastuvat, tulevat jätetyiksi, parantelevat särkyneitä sydämiään, kunnes ovat valmiita rakastumaan uudelleen. Kun Olgalle selviää aviomiehen uskottomuus, hän maustaa keiton Varinkan salaisella kielonkukkaliemellä, joka takaa sen, että ”ne paskiaiset saavat istua koko yön vessassa pää pöntössä” (286). Raamatun Korkeasta veisusta, joka kielellään hurmasi teini-ikäiset tytöt, puuttuu Olgan mielestä yksi säkeistö:

Se, jossa kerrotaan miten voimakasta rakkaus on silloin, kun toinen on rumimmillaan ja vihaisimmillaan! Ei mitään liljoista ja kyyhkyläisistä vaan siitä, millaista on rakastaa kuin VIRTAHEPO! (288)

Mikään muu eläin kuin teoksen kannessakin esiintyvä virtahepo tuskin havainnollistaisi yhtä hyvin tarinan rosoisuutta, lämpöä ja kauneutta – puhumattakaan yllätyksellisyydestä, olihan virtahepo alkuaan vahinko, sillä Varinkan isä oli tilannut norsun.

Bjergfeldt on kirjailija ja laulaja-lauluntekijä, joka työpajoissaan opettaa muun muassa kehitysvammaisia lapsia. Riemastuttavan kielellisen ilottelun keskellä Bjergfeldt välittää sanomaa jokaisen yksilön ihmisarvon kunnioittamisesta ja elämän hyväksymisestä sen kaikessa monimuotoisuudessaan.

Annette Bjergfeldt: Palermotien taivaallinen laulu. Suom. Outi Menna. Into, 2022. 367 s.

Teoksesta ja kirjailijasta Into-kustannuksen sivuilla.

Annette Bjergfeldtin sivut.

Karin Erlandsson: Taru Silmäterästä -sarja, osa II

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Lupasin palata Erlandssonin sarjaan, sillä alkuperäinen ajatukseni postata sarjasta kääntämisen ja kielen opiskelun kannalta vesittyi, kun innostuin kirjoittamaan tarinan maailmasta (7.1.2022). Hienoa toisaalta löytää teoksia, jotka toimivat kohderyhmäänsä – tässä tapauksessa lapset ja nuoret – laajemmalle yleisölle.

Kuuntelen paljon ruotsinkielisiä äänikirjoja paitsi huviksi myös ruotsin kielen harrastuksen vuoksi. Jotkut kirjat – etenkin jos on hyvä lukija, kuten tässä tapauksessa – tulee kuunneltua useita kertoja. Saatan kuunnella äänikirjaa samalla kun seuraan ruotsinkielistä tekstiä fyysisestä kirjasta tai vertaan suomenkieliseen käännökseen. Kiinnostuin ruotsin opintojen yhteydessä kääntämisestä, ja vaikka siitä ei enää voi tulla korkeintaan kuin harrastus, niin on kiehtovaa verrata käännöstä lähtökieleen.

Legenden om ögonstenen / Taru Silmäterästä (suom. Tuula Kojo)

  • Pärlfiskaren 2017, suom. Helmenkalastaja (2017)
  • Fågeltämjaren 2018, suom. Linnunkesyttäjä (2018)
  • Bergsklättraren 2019, suom. Vuorikiipeilijä (2019)
  • Segraren 2019, suom. Kukistaja (2020)
Karin Erlandssonin Legenden om Ögonstenen sarjan kansikuvat.

Sattumalta luin vähän ennen Erlandssonin romaaneihin tarttumista Kersti Juvan mainion Tolkienin tulkkina (2021), jossa hän valottaa Taru sormusten herrasta -romaanien käännösprosessia ja kertoo myös erisnimien suomentamisesta. Erinomainen teos, jonka lainasin ensin kirjastosta mutta hankin sitten omaan hyllyyn. Kuten Juva toteaa (2021, 147), henkilöiden nimiä tai paikannimiä ei nykyään käännetä, mutta tähän sääntöön muodostavat poikkeuksen pienten lasten kirjat. Erlandssonin teossarjan toinen päähenkilö on nimeltään Syrsa, joka tarkoittaa ’sirkkaa’, ja niinpä suomennoksessa Mirandan rinnalla seikkailee Sirkka. Nimi kuvannee tytön tapaa olla jatkuvasti äänessä, joten ymmärrän valinnan, mutta silti ’sirkka’ särähti vähän korvaan. Ensinnäkin olin ehtinyt tottua äänikirjoja kuunnellessa nimeen Syrsa. Toiseksi nimi tuo minulle mieleen vanhemman ihmisen. Digi- ja väestötietoviraston etunimitilaston mukaan nimi oli suosittu erityisesti 1920-luvun jälkeisinä vuosikymmeninä. Noista ajoista suosio on hiipunut murto-osaan, sillä vuosien 2020–21 aikana vain kahdeksantoista lasta sai nimen Sirkka. Nuoremmalle lukijalle nimi voi toki assosioitua eri tavoin. Itse olisin säilyttänyt nimen alkuperäisen muodon tai käyttänyt jotain muuta muotoa, kuten vaikkapa Siri. Mutta jos jotain kääntämisen kursseista ja harjoituksista jäi mieleen, niin se, että tekstin voi kääntää kymmenin eri tavoin yhden käännöksen olematta ”oikeampi” kuin toisen.

Erlandsson on täyttänyt luomansa maailman koko joukolla eläimiä ja kasveja, joita ei reaalimaailmasta löydy. Nimet luomuksille on keksinyt kirjailijan poika Frans Erlandsson. Kirjasarjan sivuilla Frans kertoo käyttäneensä apunaan kasvi- ja eläinkirjoja, synonyymisanastoa ja latinan sanakirjaa (eliöillä on jopa latinankieliset nimet!). Helpointa hänen mukaansa on yhdistää kaksi jo olemassa olevaa sanaa. Alla muutamia teoksissa usein mainittuja eläimiä ja kasveja. Kirjailijan luomat eliöt ovat saaneet kekseliäät nimet, ja myös suomennokset ovat onnistuneita, erityisesti päivytharakka, jonka ruotsinkielinen muoto dagskata on keksijän mielestä ”niin majesteettinen”. Sanan suomennokseen kääntäjä Tuula Kojo on saanut samaa sävyä ja hivenen runollisuutta vanhakantaisella päivyt-alulla.

  • roshaj – ruusuhai
  • dagskata – päivytharakka
  • guldstjärt – kultapyrstö
  • klämticka – pinnekääpä (suuri simpukka, jonka latinankielinen nimi on Compresa compresa)
  • smaragdkrona – smaragdilatva
  • vetesviol – vehnäorvokki

Kuten useissa fantasiaromaaneissa myös Taru Silmäterästä -sarjassa on saaria, luotoja ja muita paikkoja, jotka on täytynyt nimetä. Nimet ovat usein kaksiosaisia, kuten kartassa, jota Miranda tutkii Helmenkalastajassa.

Så tar jag kartan med vattnet vi kom över. Kartan är nästan helt och hållet blå, längst upp i ena hörnet finns Dristhalvan markerad och tvärs över, i andra hörnet, finns skolan där jag befinner mig.
Jag följer farvattnet med fingret ungefär den väg vi tog. Förbi Kobbskär, Kalvarna och den lilla ö som jag trott saknar namn men som jag nu får veta heter Storkluns.

Sitten tartun karttaan, joka esittää vesiä, joilla olemme purjehtineet. Se on melkein kokonaan sininen, yläkulmaan on merkitty Urhonpuoli ja vastakkaisessa kulmassa on koulu, jossa nyt olen.
Seuraan väylää sormellani suurin piirtein sitä reittiä, jota seilasimme. Ohi Hyljeluodon, Vasikanperän ja sen pienen saaren, jonka olen luullut olevan nimetön, mutta jota sanotaankin näköjään Isoköntiksi. (138)

Nimet on suomennettu kaksiosaisina, niin että alku- ja loppuosa vastaavat alkukielistä nimeä. Kalvarna kuulosti aidolta nimeltä, mutta Googlen karttasovellus ei löytänyt paikkaa. Monikon määräinen muoto on kuitenkin tuttu monista ruotsinkielisistä nimistä, esimerkkinä vaikkapa Dalarna (Taalainmaa). Kalvarna on saanut kaksiosaisen suomenkielisen nimen Vasikanperä. Jos nimen olisi suomentanut Vasikat olisi käännös kuulunut ohi Hyljeluodon, Vasikoiden ja – –, mikä olisi kuulostanut ehkä oudolta. Juva (221, 152–153) kertoo, että kirjoittaessaan Tolkienin tulkkina -teosta hän etsi käyttämiään nimiä eri lähteistä (etu- ja sukunimitilastot, Nimisampo ym.) ja sai yllätyksekseen huomata, että moni nimi, jonka hän oli kuvitellut keksineensä, olikin käytössä. Nimisammosta löytyi kuin löytyikin neljä Vasikat-nimistä paikkaa, joiden joukossa oli yksi saari ja yksi kariryhmä.

Vaikka teosten maailma poikkeaa jonkin verran todellisuudesta, ei se juuri haitannut kuuntelemista. Erlandssonin kieli soljuu kauniina ja kirkkaana Emma Klingenbergin lukemana – näitä äänikirjoja oli ilo kuunnella.

Erlandsson on kirjoittanut myös aikuisille, mutta jostain syystä Minkriket (2014, suom. Minkkitarha), Pojken (2016, Saarretut) ja Missdåd (2016, suom. Kuolonkielot) ovat jääneet lukematta. Viime syksynä julkaistu historiallinen romaani Hem, joka kertoo 10 ahvenanmaalaisen naisen tarinan eri vuosisadoilta, nousee ainakin lukulistalleni (ja kuuntelulistalleni, kunhan äänikirja ilmestyy).

Hufvudstadsbladetin arviossa sarjan aloitusosasta Pärlfiskaren kriitikko Mia Österlund mainitsee Tove Janssonin ja Astrid Lindgrenin Erlandssonin esikuvina ja vinkkaa pari samantyylistä merellistä seikkailuromaania: Frida Nilssonin Ishavspiraterna (2015) ja Jakob Wegeliuksen Mördarens apa (2014, suom. Merten gorilla 2017). Edellinen oli August- ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas, jälkimmäinen voitti molemmat palkinnot.

Karin Erlandsson: Taru silmäterästä -sarja

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Lomalla tulee tartuttua kirjoihin, jotka jäävät arjen pyörityksessä huomaamatta. Tänä jouluna sattui kirjoja hyllyttäessä käsiini Karin Erlandssonin nuorten fantasiaromaani Linnunkesyttäjä, joka on alkuaan ruotsiksi julkaistun neliosaisen Legenden om Ögonstenen eli Taru Silmäterästä -sarjan toinen osa. Kuuntelin sarjan äänikirjoina, jotka löytyvät niin suomeksi kuin ruotsiksi valtakunnallisesta lasten ja nuorten digikokoelmasta, joka julkaistiin heinäkuussa 2021 ja on käytettävissä kirjastojen e-kirjastojen kautta (ks. esim. Kainuun, Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan yhteinen Pohjoisen eKirjasto, joka aloitti vuodenvaihteessa).

Kuuntelin teokset ruotsinkielisinä äänikirjoina, lukijana erinomainen Emma Klingenberg. Teossarjan upeat kannet on luonut Sami Saramäki. Sarjan on julkaissut Schildts & Söderströms.

Helmenkalastajia, puunhakkaajia ja vuoristolaisia

Sarjan maailma jakautuu pohjoiseen, eteläiseen, itäiseen ja läntiseen alueeseen. Ensimmäisessä osassa Helmenkalastaja nuori Miranda on eteläisellä alueella sukeltamassa merestä helmiä, jotka hän sitten myy sisäänostajille kuningattaren käytettäviksi. Miranda on helmenkalastajista paras, tai ainakin hän on sitä mieltä, kunnes tapaa itseään paljon nuoremman Syrsan (suomennoksessa Sirkka), helmenkuiskaajan, jolla on ilmiömäinen taito kutsua helmiä. Molemmilta tytöiltä on helmien ympärillä pyörivät ruusuhait katkaisseet oikean käden, mutta se ei heitä juuri haittaa. Kallisarvoisin helmistä on Silmäterä, josta kuningatar säännöllisesti antaa kuulutuksen, jossa löytäjälle luvataan ”seitsenkertaisesti löytönsä painon verran kultaa” (28). Toinen osa Linnunkesyttäjä sijoittuu pohjoiselle alueelle, jossa kasvaa smaragdilatvoja ja jonka asukkaat ovat puunhakkaajia. Kolmannessa osassa Vuorikiipeilijä liikutaan itäisellä vuoristoalueella ja viimeisessä osassa Kukistaja lännessä, jossa on kuningattaren kaupunki.

Kun kaipaus muuttuu riippuvuudeksi

Miranda on helmien lumoissa. Vaikka hänkin myy saaliinsa, hetken aikaa helmet ovat hänen ja vain hänen. Miranda haluaa löytää Silmäterän, helmistä suurimman, jotta hänestä kirjoitettaisiin lauluja ja kaikki tuntisivat hänen urotekonsa. Silmäterä lumoaa etsijänsä, se herättää kaipuun, joka syrjäyttää kaiken muun. Näin on käynyt myös Mirandan isälle, joka vain katoaa: ”Aikaisin eräänä syysaamuna hän oli poissa, ja silloin tajusin heti, minne hän oli mennyt. Odotin häntä koko talven ja tein hänen puolestaan töitä tukkimetsässä.” (30) Saman lumouksen pauloihin ovat joutuneet Syrsan vanhemmat. Mirandan ja Syrsan jäljillä kulkee Iberis, valkotukkainen nainen, joka myös havittelee Silmäterää. Hän saa sen haltuunsa tuhoisin seurauksin, joista myös pieni Syrsa joutuu kärsimään.

Silmäterän vaikutus, sen kyky muuttaa ihmistä, tuo mieleen Tolkienin Taru sormusten herra -teosten sormuksen, joka vähitellen ottaa valtaansa kantajansa ja tuhoaa tämän ihmisyyden. Kukistajassa Miranda kuvailee kaipausta kuningattarelle näin:

Koska olen hyvä ihminen, luulin että kaipuuni voi saada aikaiseksi vain hyvää. En ollut ymmärtänyt, että kaipuu muuttaa ihmistä joka kaipaa, sillä kun kaipuu kasvaa niin suureksi että se valtaa koko olemuksen, ei ole enää väliä, onko hän hyvä vai paha. (161)

Kun löytää Silmäterän, ei kaipaa enää mitään muuta. Mutta millaista on elämä ilman kaipausta? Lydia, joka on hylännyt taitonsa kutsua helmiä ja ryhtynyt parantajaksi, ei ymmärrä, ”miten kukaan voi kaivata sitä, ettei enää koskaan kaipaisi” (192). Kaipuu saa ihmiset toimimaan, se on Lydian mielestä kauneinta maailmassa, eikä hän haluaisi elää ilman sitä.

Kasvu ystävyyteen

Miranda ja Syrsa ovat monitahoisia, eläviksi piirtyviä hahmoja. Taukoamatta pälpättävä Syrsa, jonka hiukset on sidottu neljäksi eri suuntaan sojottavaksi töyhdöksi ja jonka nauru helisee kuin kellopeli, tuo huumoria tarinaan. Miranda puolestaan joutuu sitkeästi taistelemaan Silmäterän vaikutusta vastaan. Helmenkalastajassa Iberis sieppaa Syrsan, mutta Miranda päättää jatkaa yksin merelle etsimään Silmäterää.

– Iberis tarvitsee Sirkkaa, Hildegard sanoo. – Hän aikoo kohdella Sirkkaa kaltoin. Niin hän on tehnyt ennenkin.
– Ei sillä ole mitään väliä, mitä Iberis tekee Sirkalle, minä sanon. – Tyttö saa luvan pärjätä.
Hildegard pudistaa päätään, näyttää kuin hänellä olisi kyyneliä silmissä. (152)

Yksin merellä ajelehtiessaan Miranda on kuulevinaan Syrsan naurun. Välillä hän kuvittelee tytön juoksevan rannalla muiden lasten kanssa ja samanaikaisesti toivoo, ettei Iberis vahingoittaisi tätä. Lopulta Mirandan on myönnettävä:

[E]n tarvitse Sirkkaa mihinkään, mutta minulla on ikävä hänen kellopelinauruaan ja kalkatustaan, kaikkea sitä, mitä ei voi käyttää mihinkään. Minä kaipaan Sirkkaa. (181)

Taianomainen tarina lumoaa aikuisenkin lukijan

Erlandsson on luonut taianomaisen maailman ja tarinan, jonka juonenkäänteet koukuttavat aikuisenkin lukijan. Teosten käsittelemät teemat ovat ajattomia: unelmien toteutumiseen johtavan kaipauksen ja tuhoisan pakkomielteen ero, ystävyyden merkitys ja ennen kaikkea sen ymmärtäminen, mikä elämässä on merkityksellistä. Ei ihme, että sarjan osat ovat saaneet lukuisia palkintoja ja palkintoehdokkuuksia; aloitus- ja päätösosa olivat molemmat Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaita ja Pärlfiskaren (Helmenkalastaja) sai Runeberg Junior -palkinnon 2017.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa aivan lyhyesti ja keskittyä enemmän kieleen, siihen miten fantasiamaailman eliöt saivat nimensä ja miten ne on suomennettu. Mutta koska tässä kävi niin kuin kävi, palaan sarjaan toisessa postauksessa, jossa enemmän kielestä ja kääntämisestä.

Legenden om Ögonstenen eli Taru silmäterästä -sarjan teokset (suomentanut Tuula Kojo):

  • Pärlfiskaren 2017, suom. Helmenkalastaja (2017)
  • Fågeltämjaren 2018, suom. Linnunkesyttäjä (2018)
  • Bergsklättraren 2019, suom. Vuorikiipeilijä (2019)
  • Segraren 2019, suom. Kukistaja (2020)

Fantasian ystäville suosittelen myös Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoita ja Erika Vikin Kaksosauringot -sarjoja – näiden romaanien maailmaan uppoaminen avasi lukujumini koronakeväänä 2020. Lue lisää!

Schildts ja Söderströmsin Karin Erlandssonia esittelevällä sivulla on paljon tietoa niin kirjailijasta kuin hänen teoksistaan. Kustantamo S&S:n suppeampi suomenkielinen esittely kirjailijasta.

Teossarjan sivusto, jossa voi tutustua Erlandssonin luomaan maailmaan, henkilöhahmoihin, kasveihin ja eläimiin.

Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkuusesittely neljännestä osasta Segraren

Kirjahilla nostaa blogissaan esiin sen, että sukupuolta tai vammaa ei korosteta teoksissa sen kummemmin eivätkä ne määrittele henkilöitä.

Teoksesta myös Kallellaan kertomuksiin -blogissa.

Jani Kortesluoma: Tampereen runojen isä. Konrad Kajavan sisällissota

Julkaistu Kirjoittaja: 2 kommenttia

Jani Kortesluoma tutkii teoksessaan isoäitinsä isän Konrad Kajavan vaiheita sisällissodassa käyttäen apunaan arkistojen ohella isoäitinsä veljen Viljo Kajavan (1909–1998) Tampereen runot -kokoelmaa. Kortesluoma halusi selvittää runojen todellisuuspohjan, erityisesti niiden, joissa runoilija puhuu isästä. Tekstin joukossa on sitaatteja kyseisestä kokoelmasta sekä niiden tulkintaa ja vertailua muihin lähteisiin. Teos sai minut tarttumaan Viljo Kajavan runokokoelmaan ja olenkin siteerannut esittelyni joukkoon vähän laajemmin hänen runojaan. Runoilija oli kahdeksanvuotias sisällissodan aikoihin.

Jani Kortesluoman teoksen Tampereen runojen isä: Konrad Kajavan sisällissota kansi.
Viljo Kajavan runokokoelman Tampereen runot

Helmikuun hämärässä kello viisi
äiti herätti sisareni ja minut: nyt isä lähtee.
Kiväärintukin kolahdus ovipieleen.
Suudelma äidille
me kaksi hetken isän sylissä,
hänen ruskeitten silmiensä katse
meidän kaikkien yli,
kiväärintukin kolahdus puuportailla.
Näin hän lähti.

Äitini laihat nyrkit takoivat
keittiön sulkeutunutta lautaovea. (Kajava 1966, 47.)

Pohjoisesta tuli sarkatakkinen teräksenharmaa armeija,
se työntyi kuin keihäänkärki kaupunkia kohti
ja sitä keihäänkärkeä kohti
nelinkontin raahautui haavoittunut isäni
kunnes sortui kuularuiskunsa viereen –
verisestä lumesta turkulaiset toverit
raahasivat hänet rekeen
ja niin alkoi tappion tajuton vaihe:

sitten
pystytettiin piikkilankoja
murskattujen ja haavoittuneitten ympärille,
kunnes nähtiin tai kuultiin
kenelle osui elämän arpa,
kenet talutettiin joukkohaudan rotkoon
kainalosta kannattaen. (Kajava 1966, 53.)

Konrad Kajava lähtee rintamalle kuulustelupöytäkirjan mukaan 18. helmikuuta. Runossa mainittu sisar on kirjoittajan isoäiti Helena. Vain muutama päivä myöhemmin Kajava haavoittuu Vilppulassa. Haavoittuminen tapahtui joko 20. tai 21. päivä. Kortesluoma rakentaa eri lähteiden pohjalta kaksi vaihtoehtoista skenaariota ja pohtii niiden uskottavuutta, mikä antaa hyvän kuvan historiantutkimuksen ongelmista ja siitä tärkeimmästä eli lähdekritiikistä.

Haavoittumisen jälkeen Kajava viedään Tampereelle Hatanpään Punaisen Ristin sairaalaan ja sieltä 12. huhtikuuta Johanneksen kansakoululla toimineeseen sairaalaan. Siellä hänen huonetoverinaan oli runoilija Juhani Siljo, joka menehtyi vammoihinsa toukokuun alussa. Kortesluoma viittaa Eeva Tammen teokseen Lääkintähuoltoa sisällissodassa (2018), jossa tämä kertoo Mannerheimin paheksuneen 7.4. tapahtuneen vierailunsa yhteydessä sitä, että punaiset ja valkoiset olivat samoissa huoneissa. Kajava oli sairaalassa heinäkuun puoliväliin, jolloin hänet siirrettiin Kalevankankaan vankileirille. Kaksi viikkoa myöhemmin hän pääsi kotiin.

Viljo Kajava kirjoittaa viereisessä runossa, kuinka hän kävi heittämässä ruokapaketteja piikkilanka-aidan yli isälleen. Mukana on ollut tuolloin nelivuotias sisar, kirjoittajan isoäiti, jolle on jäänyt muistikuva ”kiltistä pohjalaisvartijasta, joka katsoi pois, hänen ja isoveljen tullessa tuomaan isälle ruokaa” (72).

Vankileiri I:ssä
jotkut söivät nälissään ruohoa maasta
mutta isäni kohtalo oli sattuman siunaama:
heittelin ruokapaketteja piikkilanka-aidan yli,
koska pohjalainen vartija käänsi selkänsä
kun lapsi tuli.

Mutta toiset söivät ruohoa maasta kuin eläimet,
ja öisin kutsuttiin joku ammuttavaksi. (Kajava 1966, 61.)

Kajavan asiakirjoista löytyi kaksi puoltavaa lausuntoa, mutta seuraavassa runossa mainitun valkoisen opettajattaren lausuntoa ei papereiden joukossa ollut. Viljo Kajava mainitsee naapurissa asuneen isänmaallisen opettajattaren myös muistelmissaan ja kertoo tämän vaikuttaneen siihen, että tuloksena oli ”vain muodollinen tuomio valtiopetoksesta” (77). Kortesluoman mukaan tuomio oli kuitenkin suhteellisen ankara, sillä Kajava sai kolme vuotta kuritushuonetta ja menetti kansalaisluottamuksensa viideksi vuodeksi. Tosin tuomio muuttui viiden vuoden ehdonalaiseksi kesällä säädetyn lain myötä.

– Tämä mies ei tee pahaa kärpäsellekään,
todisti valkoinen opettajatar kaartilaisesta
joka päästettiin vankileiristä ehdonalaisella,
vaikka oli ollut Vilppulassa ja Lempäälässä.

Ja niin tämä mies (joka ei kärpäsellekään)
alkoi pian kainalosauvoineen kolistella
yhteisissä portaissa ja ulkorappusilla
niin että akat tuskastuneina sanoivat:
”miksi ne nyt juuri sen sieltä päästivät?”

Punaisten vaimot kateudessa yksimielisiä. (Kajava 1966, 91.)

Tekijä huomauttaa, että ”Lempäälän osalta runoilija on ottanut taiteellisen vapauden” (76), sillä Kajava oli maaliskuussa kyseisten taistelujen aikana haavoittuneena sairaalassa. Mielenkiintoinen oli myös tieto lapuanliikkeen aikaisesta painostuksesta entistä punakaartilaista kohtaan: Kajava menetti työnsä Valtion pukutehtaan työnjohtajana.

Kortesluoma on yllättynyt siitä, että Viljo Kajavasta ei ole kirjoitettu elämäkertaa. Kajavan muistelmien ilmestymisestäkin on jo aikaa: Aika rakastaa, aika laulaa julkaistiin 1990. Kajavan runoudesta on kirjoitettu muutama pro gradu -tutkielma sekä artikkeleita. Tampereen runoista ovat kirjoittaneet ainakin Juhani Niemi artikkelissaan ”Viljo Kajava Tampereen runoilijana” (teoksessa Lammas ja vuohipukki: kirjoituksia kirjallisuudesta, 1988) ja Anna Hollsten artikkelissaan ”Surulauluista riemulauluun: emotionaalisuus ja kansallinen konsensus Viljo Kajavan Tampereen runoissa” (teoksessa Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa, 2016). Laajemmalle tutkimukselle olisi siis tilausta, kuten tekijäkin toteaa. Kortesluoma on viitoittanut tutkimuksensa tarkasti, joten teos antaa hyvän pohjan jatkotutkimuksille. Sisällissodan tapahtumat eivät katkeroittaneet Kajavaa, vaikka hän kärsi haavoittumisestaan loppuelämänsä, sillä märkivää jalkaa oli puhdistettava päivittäin. Hän jopa hyväksyi Helena-tyttären sulhasen, vaikka tämä edusti valkoisia. Kortesluoma päättää teoksensa ”samanlaisessa ymmärryksen ja hyväksynnän hengessä” Viljo Kajavan runoon, joka kertoo vapautumisesta vihan kahleista:

Unessani kierrän piikkilankaa kerälle
revin sen lihastani irti
irroitan sen aivojeni kudoksesta.

Kierrän piikkilankaa kerälle
ja kun se vihdoin on kerällä
heitän sen ulkoisimpaan pimeyteen

ja vähitellen
niin kuin varhainen kukka maasta
puhkeaa huulteni välistä riemulaulu. (Kajava 1966, 131.)

Jani Kortesluoma: Tampereen runojen isä. Konrad Kajavan sisällissota. BoD – Books on Demand 2021. 120 s.

Viljo Kajava: Tampereen runot. Otava 1966. 142 s.

Teoksesta BoD:n sivuilla

Artikkeli Kalevassa, kirj. Pia Kaitasuo (vaatii kirjautumisen)

Tiina Lifländer: Hyvä yö

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Tiina Lifländer tarttuu teoksessaan Hyvä yö ajankohtaiseen aiheeseen, vanhustenhoidon ongelmiin. Teoksessa kuvataan hoitohenkilöstön vajetta ja vanhusten kaltoinkohtelua. Tapahtumat nähdään niin hoitajan kuin vanhuksen näkökulmasta, ja tuloksena on syvältä riipaiseva ja ajatuksia herättävä romaani.

Marianna, tai Nanna kuten hän tahtoo itseään kutsuttavan, työskentelee lähihoitajana Kultarinteessä. Nanna kärsii unettomuudesta, mutta työterveyslääkäri kieltäytyy uusimasta hänen unilääkereseptiään ja kehottaa miettimään syitä unettomuuteen. Nanna vetoaa turhaan kolmivuorotyöhön.

Tiina Lifländerin romaanin Hyvä yö kansikuva.

Yksi hoidettavista on Tyyne, joka on ”äänekäs ja hankala ja harvoin hiljaa”.

Pesuhuone kaiuttaa kaiken moninkertaiseksi. Kun pesen, en katso kohti vaan pesuhuoneen kaakeloituihin seiniin. Vaikka en näe kulunutta ihoa ja tyhjiä silmiä enkä mitään, ääni ei lopu. Tyyne ammuu. Suihku sihisee. Vesi lätisee. – –
Pesen kainaloista ja roikkuvien rintojen alta. Tyynen toinen käsi heiluu pakkoliikettä. Siitä on vaikea saada otetta, sillä saippuaiset kumihanskat lipsuvat. Pitelen kiinni lujasti. – – Heti kun irrotan, käsi alkaa taas veivauksensa. Suusta aukeaa mölisevä ääni. (15)

Työtoveri Maryam juttelee vanhusten kanssa, vaikka ei ymmärtäisikään näiden puhetta tai äännähdyksiä. Nannan mielestä on toiveajattelua kuvitella Tyynen yrittävän sanoa jotain. Tyyne on kuitenkin se, joka antaa toisen näkökulman tapahtumiin. Tyynen kautta myös lukija näkee ja kokee kaiken: vaikeuden hahmottaa nykyhetkeä, vieraat kasvot ja kädet, muistot, jotka tuovat menneisyyden lähelle.

Joku nykäisee. Tyyne avaa silmät. Mustasilmäinen tekee jotakin, ja Tyyne yrittää auttaa, mutta hän auttaa väärin ja nainen ärähtää. Alkaa itkettää. Hän ei ole tottunut rumaan puheeseen.
On ikävä Marttia. (30)

Tyynen muistot aviomiehestään Martista, sota-ajasta, ystävistä ja lapsista muuttavat avuttoman, ymmärtämättömän ja hankalan vanhuksen siksi, mikä hän on eli ihmiseksi, jonka elämällä on merkitys ja joka ansaitsee kunnioituksen. Lifländer kuvaa taitavasti, miten Tyynen dementoituneessa mielessä menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat; ikkunassa on vihreät verhot vaikka niiden pitäisi olla sini-vihreät, lakanoiden kangas tuntuu oudolta ja joku on laittanut sänkyyn kylmää rautaa olevat laidat.

Niin ikään Nannasta piirtyy lihaa ja verta oleva hahmo. Isän itsemurhayritys, ristiriitaiset tunteet avopuoliso Eeroon ja kontrolloiva äiti lisäävät unettomien öiden kasvattamaa väsymystä. Työvuorosta puuttuu usein joku, eikä sijaisia ole. Väsymys ja päivästä toiseen jatkuva kiire kulminoituvat lopulta lyönniksi. Nostan kohtauksen esiin, vaikka se voi tuntua spoilaukselta – teos kestää tästä huolimatta useita lukukertoja. Seuraavassa tapahtuma ensin Nannan näkökulmasta:

Lyönti napsahtaa rajusti kuin kuminauha.
En edes huomaa käteni liikettä, se on niin nopea. Käteen sattuu.
Hiljaisuus.
Näinkö vähän tuntuu missään, kun lyö toista ihmistä. Vain käteen sattuu.
Tähän halkeilevaan ja rohtuneeseen käteen.
Voi luoja. Kasvoille leviää kylmä ja kuuma yhtä aikaa. Sydän hakkaa. Säikähdys notkauttaa jalkoja. Pelkoa se on vasta sitten, kun säikähdys on poissa ja läimäytyksen kaiku imeytyy seiniin ja vuodevaatteisiin.
Katson taakseni, mutta ovi on kiinni.
Tyyne on hiljaa. Sen silmät ovat isot ja hätääntyneet ja suu veltto ja hiljainen.
Mitään ei tapahtunut, koska kukaan ei nähnyt. (123)

Tilanne tuntuu Nannasta epätodelliselta: ”Löin. En lyönyt. En.” Hän ymmärtää lyöneensä oikeasti, vasta kun näkee Tyynen säpsähtävän hänen läheisyyttään. Tyynen mielessä läimäys sekoittuu siihen ainoaan kertaan, kun Martti löi häntä, kun hän palasi sekavana kotiin jouduttuaan keskelle pommituksia.

Martti löi häntä avokämmenellä vasemmalle poskelle. Lujaa.
Pää oli pelkkää hohtavaa kipua korvasta silmään ja koko kadun poikki.

Pää on pelkkää hohtavaa kipua. Hän ei sano mitään, hän kuuntelee. Sillä on mustat silmät. Ehkä se on tullut viemään. Hän ajatteli, että se olisi mies, mutta se ei ole. Se nostaa käden ja hänen lihaksensa värähtävät. Vieläkin sattuu, ei enempää, ei enää (127)

Paikoitellen käytetyt lyhyet ja terävät lauseet nostavat korostetusti esiin yksittäisen tapahtumahetken ja vetävät lukijan mukaan tilanteeseen ja kuin osalliseksi tekoihin. Taitavasti kirjoitettu romaani menee ihon alle ja saa tuntemaan myötätuntoa niin hoidettavia kuin hoitajia kohtaan. Toisinkoinen-sivuston Otto Rikka toteaakin osuvasti, että ”lukija joutuu empatiapainiin”. Lifländerin edellinen teos Kolme syytä elää oli Tiiliskivi-palkintoehdokas. Toivottavasti myös Hyvä yö saa mahdollisimman paljon lukijoita.

Tiina Lifländer: Hyvä yö. Atena 2021. 200 s.

Teoksesta muualla:

Asta Olivia Nordenhof: Löysää rahaa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Esittelin jo hieman Asta Olivia Nordenhofin teosta Löysää rahaa postauksessa, joka käsitteli tanskalaista Kirjat, joilla on merkitystä -ohjelmasarjaa. En aikonut kirjoittaa aiheesta enempää, mutta tämä niin kieleltään kuin rakenteeltaan omaperäinen, kapitalismia jyrkin sanoin suomiva teos vaatii tulla esitellyksi.

Teoksessa se, miten kerrotaan, on vähintään yhtä merkityksellistä kuin se, mitä kerrotaan. Aikatasot ja näkökulmat vaihtelevat. Teksti on aseteltu paikoin tiiviisti paikoin väljästi, toisinaan sivulla on vain muutama lyhyt kappale. Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää Nordenhofin kielikuviin, jotka ovat raikkaita ja yllättäviä: ällöttävä matto on kuin ”vettynyttä ruisleipää” (17), virkailijoiden supina ”kutistaa ja pullistaa heidän ilmapallopäitään” (17), Kurt on ”väljähtyneen, sohvaan pieraistun raivon vallassa” (21), Maggie ”tunsi itsensä samalla lailla erityiseksi kuin leijaileva kurkku” (89).

Asta Olivia Nordenhofin romaanin Löysää rahaa kansikuva.

”Tämän luvun ensimmäisellä sivulla tahdon olla onnellinen”

Teoksessa on kaikkitietävä kertoja, joka välillä puhuttelee hahmoja ja kommentoi heidän kohtaloitaan. Kertoja saattaa pyytää Maggieta kertomaan jotain tai Maggie esittää kertojalle toiveen saada olla onnellinen tai kieltäytyy kertomasta enempää.

Mitä rakkaus on? Maggie katsoo minua, ja hänen kasvonsa ovat kuin tyhjä rukous. Kuin jäljellä olisivat ainoastaan rukouksen pirulliset ääriviivat.
En minä tiedä, Maggie-kulta, kerro niin kirjoitan sen muistiin. (95)

Tämän kehotuksen jälkeen Maggie jatkaa minä-muodossa hänen ja Kurtin alkutaipaleesta, siitä miten suhteeseen jo varhaisessa vaiheessa hiipii halveksunta ja väkivalta.

Kurt ja Maggie ovat molemmat lähtöisin köyhistä oloista. Romaanin alussa tilanne on parempi: Kurt on saanut bussifirmansa ansiosta vähän ylimääräistä ”kirstun pohjalle” ja pohtii, miten sijoittaisi rahat. Maggie on nuoruudessaan turvautunut milloin miehiin, milloin sosiaaliviranomaisiin saadakseen ylläpidon ja katon päälleen. ”Rakkauden ruinaaminen sosiaalitoimiston aikuisilta” (54) on sekin Maggien mielestä kaupankäyntiä. Maggien identiteetti tuntuu olevan hukassa, hänestä huokuu pettymys elämään ja tehtyihin valintoihin.

Hän kuvittelee jonkun muun naisen, sen, joka hänestä olisi voinut tulla, jos kaikki olisi mennyt toisin, ja se nainen on edelleen kaunis, eikä Maggien tavoin elämän tuhrima, ja se nainen on ennen kaikkea tyyni ja vastaa viipyillen, houkuttelee sanat pehmeästä vedestä, laskee köyden ja vetää esiin sanat, jotka hänelle ovat jääneet, ja ne ovat yksinkertaisia sanoja: polkupyörä, kananliha, uimalaituri. (32)

Kurt on perheensä kuopus ja julkilausuttu syy siihen, että rahat eivät riitä. Kurt jää kahdeksantoistavuotiaana ensimmäisen vaimon lähdettyä yksin vastasyntyneen kanssa: ”Hän makaa kauan katsellen nukkuvaa lasta, vuoroin epäuskoisena, vuoroin täynnä tuskaa, joka on rakkautta” (127). Kurt ei keksi muuta keinoa rahan hankkimiseen kuin itsensä myymisen, vaikka häntä hirvittää jättää lapsi yksin. Kurt ja Maggie eivät ole kovin rakastettavia hahmoja, mutta Nordenhofin taitavuudesta kertoo se, että hän saa lukijan välittämään heidän kohtaloistaan.

”Ei. Kuolema ei ole virhe. Se on osa järjestelmää.”

Scandinavian Star -nimisessä luvussa kertoja selvittää samannimisellä matkustajalautalla 7.4.1990 tapahtunutta tulipaloa, jossa menehtyi 159 ihmistä, joista 28 oli lapsia. Palon epäillään olleen korvausten toivossa tehty vakuutuspetos. Lukijan on helppo samaistua kertojaan, jonka lautan monimutkaiset omistussuhteet ja lukuisat taustayhtiöt saavat hämmennyksiin:

Minua huimaa, kun luen bisneksistä. Huimaa, kun luen yhtiöistä ja niiden päällekkäisistä omistajapiireistä, jotka ostavat ja myyvät toisiltaan. Rahasta, joka vaihtaa eikä sittenkään vaihda omistajaa. – –
Kyllä minä tiedän, että se on yksi liikemiehen toimintatavoista. Hänen valttikorttinsa on kieli, jolla saadaan muut vaiennettua. Hänen valttikorttinsa on se, että minä tunnen itseni tyhmäksi. (70)

Nordenhof ampuu täyslaidallisen ahneutta kohtaan kutsuen kapitalismia joukkomurhaksi. Matkustajalautan palo on epätavallinen vain siinä, että uhrit olivat pohjoismaalaisia. Ahneuden vuoksi kuolevat tehtaan sortuessa pohjoismaisille yrityksille vaatteita ompelevat työläiset ja banaaniplantaasilla torjunta-aineita käsittelevät.

[E]i banaanifirman varsinaisena tavoitteena ehkä ollut sairaus ja kuolema, mutta yhtiö oli silti valmis siihen uhraukseen.

Kuolema ei ole virhe. Murha on murha, vaikka murhaaja olisikin tavoitellut rahaa eikä toisen ihmisen henkeä. – –
Jonkun ja jonkin on kuoltava, jotta muut voivat voittaa. Siitä aatteessa on kysymys.

Kun kasaat yhtäälle, teet loven toisaalle.

Kapitalismi on joukkomurha.

Mutta me olemme elossa, ja me voimme tehdä lopun kapitalismista. (72–73)

Löysää rahaa on vahva kannanotto riistokapitalismin jalkoihin jäävien puolesta. Se vaatii näkemään ympärillämme olevan hädän mutta myös toimimaan kapitalismin eriarvoistavia rakenteita vastaan. Ensimmäinen askel voisi olla myötätunto – kertojaa koskettavat uhrien joukossa olleet lapset, joista nuorin oli vain muutaman kuukauden ikäinen.

Ajattelen omaa lastani, jonka haen kohta päiväkodista, ja puhkean itkuun. Se on ihmeellistä itkua. Sekoitus raivoa ja surua ja rakkautta. (71)

Nordenhofin Löysää rahaa on yksi vuoden hienoimpia lukuelämyksiä. Sisältö, muoto ja kieli tukevat toisiaan ja sulautuvat kokonaisuudeksi, jossa mitään ei ole liikaa. Toivottavasti mahdollisimman moni löytää tämän mieleenpainuvan teoksen. Ja koska Löysää rahaa on seitsenosaiseksi suunnitellun Scandinavian Star -sarjan ensimmäinen osa, on upeita lukuelämyksiä tarjolla jatkossakin.

Asta Olivia Nordenhof: Löysää rahaa (Penge på lommen). Suom. Aino Ahonen ja Vappu Vähälummukka. Teos 2021. 146 s.

Teoksesta ohjelmasarjassa Kirjat, joilla on merkitystä

Löysää rahaa oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Teos sai 2020 P. O. Enquistin palkinnon ja Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon.

Aftonbladetin Amelie Björck viittaa Kurtiin ja Maggieen osuvasti kapitalismin sivullisina uhreina (collateral damage).

Arvio Mummo matkalla -blogissa

Scandinavian Starin tulipalosta on julkaistu lukuisia artikkeleita. Helsingin Sanomat uutsioi vuonna 2016 Norjan poliisin vapauttaneen miehistön tuhopolttoepäilyistä. Palot tutkineet asiantuntijat eivät hyväksyneet päätöstä.

Tuhopoltosta on tehty myös kuusiosainen tv-sarja Scandinavian star (2019), jota on esitetty ainakin C Moressa.

Maria Broberg: Veden varjot

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Maria Broberg: Veden varjot. Suom. Tiina Sjelvgren. Atena 2021. 283 s.

Maria Brobergin romaania Veden varjot ei uskoisi esikoisteokseksi. Romaani on juoneltaan, rakenteeltaan ja henkilökuvaukseltaan – kielestä puhumattakaan – varmaa työtä. Romaanin ytimessä on nuoren pojan, Nilasin, katoaminen vuonna 1966. Tapaus selviää vasta vuosikymmenien kuluttua, mutta se muuttaa peruuttamattomasti monien elämän ja jättää toisille kalvavan syyllisyyden. Tapahtumapaikkana on Västerbottenin pohjoisosassa sijaitseva Sorsele, jossa kirjailija nykyisin asuu. Pohjois-Ruotsista on viime vuosina noussut vahvoja kirjailijoita, kuten Karin Smirnoff, Stina Jackson ja Nina Wähä (Smirnoffin Jana Kippo -teokset innoittivat kirjoittamaan kaksi postausta, ks. Lähdin veljen luo sekä Jana Kippo -sarja osa II, jossa käsittelen lähinnä teosten kieltä). Muutamat arvioijat toivat tämän esiin, osa hiukan ironisesti, kuten Annina Rabe Sveriges Radion sivuilla: ”joko taas tyypillinen norlantilainen romaani: niukkaa, murteellista kieltä, synkkiä salaisuuksia ja vähäpuheisia ihmisiä”, mutta Brobergin teos on vakuuttanut nämäkin kriitikot.

Maria Brobergin romaanin Veden varjot kansikuva.

Tapahtumia kuvataan monella aikatasolla kuudenkymmenen vuoden ajalta. Luvut on nimetty henkilön ja vuosiluvun mukaan, mikä auttaa lukijaa pysymään mukana siirtymisissä aikatasolta toiselle. On vuosi 1948, kun seitsemäntoistavuotias Assar kohtaa kaupassa itseään vanhemman Margaretan, joka on ollut naimisissa Hebben kanssa ”lähes yhtä kauan kuin [Assar on] ollut olemassa” (20). Seuraavassa luvussa siirrytään vuoteen 1956 ja Håkaniin, joka on saanut alkunsa Margaretan ja Assarin rakkaussuhteesta. Håkan jumaloi Hebbeä. Kuvaus kuusivuotiaan Håkanin surusta, kun Hebbe kuolee, on raastava: poika huutaa ulos sisällään kuplivaa vihaa mutta on muuten mykkä. Myöhemmin heidän elämäänsä tulee saamelainen Lars, jonka kanssa Margareta saa pojan, Nilasin.

[P]ikkuveli oli parasta Håkanin elämässä. Nilas ei muistuttanut heitä muita, hän oli paljon vaaleampi. Hänen hiuksensa olivat kuin tupasvillan peittämä mätäs, auringossa valkoisen hohtava ja takkuinen. Håkanista oli mukavaa nuuskutella pojan hiuksia ja hengittää pienen lapsen tuoksua ja hieroa nenäänsä villaisia hiuksia vasten niin, että ylähuulta kutitti. Nilas oli rakastettava ja halusi olla lähellä. Hän saattoi ripustautua Håkaniin kuin epätoivoinen apinanpoikanen, jos äidin syliä ei ollut tarjolla. Tai sitten hän ryömi Håkanin sänkyyn nähtyään pahaa unta. Håkan ei ikinä tunnustaisi sitä, mutta se sai hänet tuntemaan itsensä isoksi ja tarpeelliseksi. Eikä hän ikinä tunnustaisi sitäkään, miten häntä kirveli nähdä, millä ylpeydellä Lars katseli Nilasta. Muv tjuevgges mánátje, sanoi Lars lapselle. Valolapseni. Håkanille Larsilla ei ollut lempinimeä. (109)

Lars on hyvä isä myös Håkanille. Hänen saamelaisen taustansa kautta tuodaan esiin niin aikuisten kuin lasten ennakkoluulot. Håkan joutuu koulun kovanaaman Kunon kiusanteon kohteeksi. Kunosta tulee poliisi, ja Broberg antaa kiusaajan roolin kuultaa yhä hänen käytöksensä läpi. Kunon tavoin myös Rune, Håkanin ystävä joka siirtyi kouluaikana Kunon leiriin, on mukana teoksen viimeisessä vuoteen 2008 sijoittuvassa kolmanneksessa. Rune löytää Nilaksen ruumiin, jonka kevättulva on tuonut esiin.

Rune löysi – – salaisuuden, ja joen ansiosta se löytyi, sillä kaikki löytää ennen pitkää tiensä joelle. Vesi tippuu, tihkuu, virtaa ja valuu sinne. Upottavilta soilta soliseviin pieniin metsäpuroihin ja tuntureiden sulamisvesiin. Kaikki valuu ennen pitkää joelle, myös se, mikä on pinnan alla, nousee pintaan ja heittäytyy virran vietäväksi – roju ja moska, kaikki se, mikä on ollut maastossa piilossa.
Vesi, joka puhdistaa meidät pahasta ja kastaa meidät vapaaksi salaisuuksista, niistä jotka seisovat jalat kuparinruskeassa soisessa vedessä ja vaanivat kuin hauen kita seisovassa vedessä. Vesi ottaa vastaan ympäröivien maiden suoniston ja kaiken ei-toivotun. Ei ihme, että se toisinaan rimpuilee vastaan ja vikuroi, kun ei enää jaksa kannatella sitä kaikkea. – – Ja se paljastaa kaikki salaisuutemme, huuhtoo ne esiin kaikkien nähtäväksi. (193)

Ruumiin löytyminen käynnistää tapahtumasarjan, joka viimein paljastaa, mitä Nilasille tapahtui. Håkan on tavannut vuosia aiemmin herätyskokouksessa Petran, joka on jäänyt asumaan hänen luokseen. Näkökulma loppuluvuissa on pitkälti Petran. Hän vaistoaa salaisuudet mutta ei voi muuta kuin odottaa, kunnes Håkan on valmis kertomaan. Viimeinen Veden varjot -niminen luku, joka kuvaa Nilasin kuolemaan johtaneet tapahtumat, koskettaa ja hyytää samanaikaisesti.

Romaani on taidokkaasti rakennettu kuvaus monimutkaisista ihmissuhteista ja siitä, miten päätöksillä voi olla kauaskantoisia seurauksia. Syyllisyys, häpeä, tarve tulla nähdyksi ja rakastetuksi ovat Brobergin käsittelemiä teemoja. Syyllisen – tai voisi ehkä puhua monikossa syyllisistä – paljastuminen teoksen alussa ei vähennä lukunautintoa.

Teoksesta muualla:

Maailmankirjat, kirj. Riitta Vaismaa

Maria Brobergin sivuilla teoksesta, tekijästä sekä vastauksia lukijoiden kysymyksiin.

YouTube video, jossa Broberg vastailee Vimmerbyn lukupiirin kysymyksiin (n. 20 min.)

dagensbok. com-sivuston arvio, kirj. Nadja Gollbo

Aftonbladetin arvio, kirj. Lennart Bromander

Arvio Sveriges Radion sivuilla, kirj. Annina Rabe

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »