Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä
Anne Vuori-Kemilän Maahan viilletty raja (2023) teki niin suuren vaikutuksen (lue arvioni täältä), että otin saman tien kuunneltavaksi hänen edellisen romaaninsa Mustaa jäätä (2020). En tiennyt teoksesta muuta kuin, että se oli ollut Finlandia-palkintoehdokas. Kuuntelemisen jälkeen hain kirjan vielä kirjastosta ajatuksena kirjoittaa lyhyt arvio, sillä teos iski tajuntaan niin kerronnallaan kuin henkilöhahmoillaan. Vasta nyt aloin lukea, mitä teoksesta on kirjoitettu, ja hämmästyin ristiriitaista vastaanottoa – tai oikeastaan kielteisesti kirjoitti lähinnä Helsingin Sanomien kriitikko, mikä tietysti herätti palkintoehdokkuuden yhteydessä huomiota.
Teoksen alku on koukuttava: Antti on vastentahtoisesti menossa Gulffin ja Siirin luo jälkimmäisen syntymäpäiville mutta löytää molemmat kuolleina. Seuraavassa luvussa Antti on pieni poika, joka asuu samassa pihapiirissä kuin Elffi eli Siiri ja Gulffi. Antti tutustuu Gulffiin ja ihailee tämän pirssi-Mersua, jota saa kiillottaa. Siiri saa epilepsiakohtauksia ja joutuu välillä ”piirille”. Seuraavassa otteessa tapahtuma nähdään Antin näkökulmasta:
Gulffi oli ollut saattamassa, ei ollut antanut vieraiden retuuttaa vaan oli taluttanut Elffin käsipuolesta autoon ja tunkenut kassillisen tavaraa mukaan. Auton mentyä Gulffi oli itkenyt.
Gulffiko itkenyt?
Katsoin Sakaria eikä se onneksi huomannut. Kunhan puhuu omiaan, vasiten liioittelee, varmasti valehteleekin jos joku vaan on niin pöljä että uskoo. Ei Gulffi itke. Sillä on Mersu ja lihaksia. (35)
Tapahtumia kuvataan Antin lisäksi myös Siirin ja Gulffin näkökulmista. Takaumina kerrotaan Siirin avioliitosta ja pitkään odotetun Timo-pojan syntymisestä sekä tutustumisesta Gulffiin eli Railiin. Aviomies Erkki sallii Siirin lopulta aloittaa työt sijaisena kirjastossa. Ruumiinavausapulaisen hommat jätettyään Raili pääsee taksikuskiksi ja alkaa kasvattaa osaamistaan autoista kirjaston tarjonnalla. Siellä vastaan tulee Siiri, jonka ”[l]aihasta varresta tuli mieleen heinä, ei mikään törröttävä korsi lumen alta vaan tuore ja tuulessa taipuisa” (71–72). Raili keksii olevansa etsimässä tietoa rasvatatista.
Lopulta suostuin tavallisiin tatteihin, sitten rouskuihin, haperoihin, seitikkeihin. Lainasin kirjan kerrallaan. Jokaisen kohdalla kiitin kirjailijaa ja sienilajien määrää. Tiskin takana istuvaa naista.
Kuukauden jälkeen Raili rohkaistuu pyytämään Siiriä kahville: ”Myrkkyseitikkeihin helposti hairahtuu jos ei tunne. Vähän kuin hengenpelastustyöstä kiitokseksi.” (77) Rasvatatin metsästys toi mieleen Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropian (2009) hillittömän sieniluettelon. Teoksessa on paljon tämänkaltaista huumoria, joka keventää muutoin tummasävyistä tarinaa, sillä niin Siirillä kuin Raililla on menneisyyden taakkansa. Gulffin ja Antin omalaatuinen ystävyys, jos sitä siksi voi kutsua, on usein koetuksella. Hyvä esimerkki on Kokkolaan ruumisautolla – Peli-Taskisen ruumis takaosassa – tehty reissu, jolle Gulffi saa houkuteltua Antin mukaan lupaamalla avusta hyvän maksun niin pojalle kuin tämän äkkipikaiselle kommunisti-isälle. Ehkä parasta teoksessa on juuri epätavalliset ihmissuhteet, jotka on kuvattu lämmöllä ja huumorilla. Vuori-Kemilän tekstiä on ilo lukea ja etenkin dialogissa on iskevyyttä. Kerronta on muutenkin paikoin lakonista: ”Menin ovelle, sen takana oli maailma. Ei ahdas niin kuin arkku mutta ei paljoakaan avarampi tai sellainen että vaivatta mahtuisi” (272), on yksi Gulffin paljonpuhuvista toteamuksista.
Löytyykö teoksesta sitten mitään moitittavaa? Miesmäinen Raili / Gulffi on 2020-luvun näkökulmasta turhan stereotyyppinen lesbohahmo, mutta olisiko tällaista tarinaa saanut rakennettua toisenlaisen hahmon varaan. Gulffi herättää huomiota ulkonäöllään ja käytöksellään ja tuo esiin ne ennakkoluulot, joita 1960-luvun Pohjois-Pohjanmaalla seksuaalivähemmistöjä kohtaan tunnettiin.
Vuoden 2020 Finlandia-ehdokkaiden joukossa oli teoksia useilta suosikkikirjailijoiltani: Ann-Luise Bertellin Heiman (suom. Oma maa 2021; ks. arvioni 19.7.2021), Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa ja Anni Kytömäen Margarita, joka nappasi voiton. Toisinaan valitsijat nostavat esiin kokeellista kirjallisuutta mutta tämä vuosi näyttäisi olleen enemmän perinteisten tarinankertojien. Vuori-Kemilän teoksen perustelut olivat:
Yhteisön poikkeusyksilöitä tukahduttava paine, suomalainen vaikenemiseen kallistuva puhekulttuuri, vuosien tunnelukot ja mielenterveysongelmat. Vuori-Kemilän aiheet ovat raskaat, mutta hän kuvaa maailman kolhimia ihmisiään oikeudenmukaisella lämmöllä ja rakkaudella, heidät kirjailijan taidolla lihaksi ja vereksi muuttaen. (Kirjasäätiön julkaisemasta tiedotteesta)
Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä. Karisto 2020. 297 s.
Finlandia-palkintoehdokkaana teoksesta julkaistiin arvioita lehdissä ja blogeissa, mutta ehkä olisin odottanut vielä enemmän huomiota. Tässä muutamia poimintoja:
Kirjallisuustoimittajan (Seppo Putkonen) arvio. Puttonen haastatteli kirjailijaa Keravan kirjastossa 14.1.2021.
Arvio Kansan Uutisten sivuilla, kirj. Hannu Hurme
Teoksesta muun muassa seuraavissa blogeissa Tuijata, Kirjallisia, Marjatan kirjat ja mietteet
Kirjallisuutta ja tutkimusta 