Avainsana-arkisto: elämänkaari

Mai Tolonen: Elin

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Mai Tolosen uudessa romaanissa Elin liikutaan maantieteellisesti laajalla alueella: ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta Newarkiin Yhdysvaltoihin ja aina Siperiaan saakka. Daniel ja Hedvig Jakobsonin viisihenkinen perhe käväisee välillä Suomessa Teerijärvellä, mutta palaa pettyneenä Yhdysvaltoihin. Myöhemmin koti perustetaan ensin Wiipuriin ja sitten Tampereelle, jossa Daniel alkaa rakentaa vetureita. Hedvigille ja perheen lapsille – Fannylle, Elinille ja Oskarille – muutto tietää uusia ihmisiä, uutta koulua ja usein myös uutta kieltä, joka on opittava hallitsemaan. Päähenkilö Elinin ohella seurataan taposta tuomitun miehen pitkää ja tuskallista matkaa Pohjanmaalta Siperiaan. Miten nämä kaksi erilliseltä vaikuttavaa juonta liittyvät toisiinsa, selviää vasta teoksen lopulla.

Mai Tolosen romaanin Elin kansikuva.

Omskin pölyisille aroille

Elin tutustuu jo varhain tulevaan puolisoonsa Paavo Granöhön. Nuoret ehtivät seurustella pitkään, sillä Elin opiskelee Helsingissä opettajaksi ja Paavo papiksi. Paavo on taiteellisesti lahjakas ja opiskelisi mieluummin maalausta Ateneumissa, mutta taipuu isänsä tahtoon. Epäilys kutsumuksesta on kuitenkin viedä hänen mielenterveytensä. Siperian Omskissa pappina työskentelevä isä hakee Paavon kotiin, ja vähitellen asiat selkiytyvät ja nuoret pääsevät aloittamaan yhteisen elämän. Elin on haaveillut opettajanpaikasta lähellä Tamperetta, mutta koti perustetaan Omskiin, jossa asutaan samassa taloudessa Paavon vanhempien kanssa. Matkalla uuteen kotiinsa Elin tuntee olevansa välitilassa, ”irrallaan kummankin pään vaatimuksista”:

Elinistä tuntui kuin koko entinen elämä olisi jäänyt matkan varrelle. Niin kuin sen olisi unohtanut matkalaukussa Pietarin asemalle. Hän oli matkalla kohti uutta ja jännittävää, kohti elämää Paavon kanssa, jota hän rakasti sydämensä pohjasta.
Junan ikkunassa verhot huojuivat, ruumis huojui, tulevat vuodet huojuivat. Olo oli kevyt. Irrallaan kummankin pään vaatimuksista. Matkalla johonkin uuteen ja ihanaan. Jonnekin missä entinen ei enää vaivaisi, itsestä löytyi ihan uusi ihminen. (227)

Ensivaikutelma Omskista on pettymys: Paavon kuvaileman ihanan joen ja vuorien sijaan Elinin eteen avautuu pölyinen aro. Vähitellen Elin tottuu Omskiin ja sen kirjavaan asujaimistoon. Lapset tuovat niin iloa kuin surua ja auttavat ennen kaikkea kasvattamaan juuret uuteen kotipaikkaan.

Hidas kuolema kaukana kotoa

Taposta tuomitun miehen tarina kertoo 1800-luvun julmasta käytännöstä, jossa tuomitut lähetettiin pakkotyöhön kauas kotiseudultaan. Kuolemanrangaistuksen muuttaminen karkotukseksi ”puettiin lempeän keisarin armeliaaksi tavaksi säästää ihmishenkiä” (54), vaikka tosiasiassa useilla oli edessään hidas kuolema. Matkaa tehtiin pitkälti jalan toisiinsa kahlehdittuina, minkä lisäksi ruoskiminen ja muut julmuudet, nälkä ja kylmä verottivat vankien voimia.

Jekaterinburg oli jo jäänyt taakse. Heidän joukkonsa huojui eteenpäin. Useimmat olivat joutuneet riisumaan rikkinäiset kengät ja kävelivät syyshyhmäisellä tiellä paljoin jaloin. Kahleet olivat jo kauan sitten kalunneet nilkkojen ihon rikki. Heikoimmat olivat nääntyneet matkan varrelle. (167)

Eri osien alussa mainitut paikkakunnat ja vuodet samoin kuin kirjeiden päivämäärät auttavat tapahtumien seuraamisessa. Kopiot lehtiuutisista ja kuolinilmoituksista kertovat paitsi historiallisesta taustasta myös teoksen henkilöistä, joilla on ollut vastineensa reaalimaailmassa. Teoksella onkin vankka dokumentaarinen pohja, tärkeimpinä Elinin Paavolle kirjoittamat 68 kirjettä. Teoksessa olevien kirjeiden tekijä kertoo kuitenkin olevan hänen kynästään. Kerronta on vaihtelevaa, sillä hän-kerronnan ohella kirjeet, joita kirjoittavat Elinin lisäksi Hedvig, Fanny ja tuomittu, sekä otteet Elinin päiväkirjasta tuovat esiin henkilöiden persoonallisia piirteitä ja ajatuksia.

Tekstiin ripotellut pienet seikat, kuten nuken nimi tai intiaanitytön haudalle jättämä pieni valkoinen kivi tulevat vastaan myöhemmin tarinassa. Elin jatkaa kirjailijan aiemmista teoksista tuttuja teemoja, kuten siirtolaisuus ja naisten kohtalot. On jollain tavalla hämmentävää, että jo tuolloin matkustettiin pitkiä matkoja huonoista ja hitaista kulkuyhteyksistä huolimatta. Tolosen teokset linkittyvät teemojen ohella pieneltä osin myös henkilöhahmoiltaan, sillä ainakin oletan, että romaanissa usein mainittu Wiipurissa asuva Bertha-täti on Meiltä on aina lähdetty -teoksesta (2023) tuttu hahmo (ks. arvioni teoksesta).

Mai Tolosen Elin kertoo faktaa ja fiktiota sekoittaen mutta kaunokirjallisuuden keinoin 1800-luvun ja 1900-luvun alun historiasta ja nuoren naisen elämästä. Lämmin suositus kaikille historiallisten romaanien ja elämäkertakirjallisuuden ystäville!

Mai Tolonen: Elin. Warelia, 2025. 340 s.

Mai Tolosen esittely Espoon kirjailiijat -sivulla

Teoksesta Länsiväylä-lehdessä (maksumuurin takana)

Alpo Juntusen tutkimus Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian aikana ja karkotetut Siperiassa, jonka Tolonen mainitsee yhtenä lähteenään, on luettavissa Dorian kautta.

Mai Tolonen: Meiltä on aina lähdetty

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Mai Tolosen Meiltä on aina lähdetty (2023) kuvaa yhden perheen matkan ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta Viipuriin 1840-luvulta 1920-luvulle. Bertha katselee valokuvia pojanpoikansa Väinön kanssa ja muistelee elämänsä vaiheita. Kehyskertomus on typografisesti erotettu varsinaisesta tarinasta, ja lisäksi näitä osia koristaa avain, joka liittyy kiinteästi Berthan elämään.

Mai Tolosen historiallisen romaanin Meiltä on aina lähdetty kannessa on Maria Wiikin maalaus "Maailmalle".
Mai Tolosen historiallisen romaanin Meiltä on aina lähdetty kannessa on Maria Wiikin maalaus ”Maailmalle” vuodelta 1891.

Isä kuolee punatautiin Berthan ollessa vielä lapsi, ja suvulla sataviisikymmentävuotta ollut talo joudutaan myymään. Bertha pääsee piiaksi taloon, jossa hän koti-ikävässään kutoo harmaiden ja ruskeiden kuteiden joukkoon oman sinisen hamekankaansa, sillä äidin matoissa oli aina ollut ”jälkiä vanhasta ilosta ja juhlasta, ei pelkkää arkea” (37). Avioliitto levottoman Johanin kanssa vie Berthan ensin emännäksi torppaan ja sitten nälkää pakoon Karjalaan. Mukaan ei saada paljoa, ja Berthan suruksi faasmorin kapiokirstukin on jätettävä.

”Älä hullujas meinaa, äyskäisi Johan vihaisesti. ”Hyvä kun itse mahdumme. Se jää tänne.”
Bertha purskahti itkuun. Hänen kirstunsa, johon hän oli säilönyt itselleen tärkeät asiat. Pelkkä kirstun sisältä pelmahtava tuoksu toi muistoja lapsuudesta, isästä ja veljistä ja markkinavarsasta. (74)

Ensin jäädään Parikkalaan, vaikka päämäärä onkin Viipuri. Matka on ankea: kerjäläisiä, hiljaa laahustavia, voimattomia ihmisiä, kuolleita tien varsilla. Kun kärryt juuttuvat taas kerran saveen, pyytää tien penkalle lastensa kanssa uupunut äiti päästä kyytiin. Johan kieltäytyy ottamasta heitä mukaan ja lyö naista käsille, kun tämä yrittää nosta lapsia kärryille. ”Berthan sydän murtui kerjäläislasten lohduttoman itkun häipyessä kuulumattomiin. Heidän kauhistuneet ilmeensä eivät jättäisi Berthaa rauhaan” (77–78). Kymmeniä vuosia myöhemmin valkoisten vallattua Viipurin löytää Bertha pihaltaan naapurissa asuneen punavangin vaimon ja kolme lasta.

Kerjäläislapset viisikymmentä vuotta sitten eivät ehkä selvinneet. Joko kuolivat kevätmutaiselle tielle tai nääntyivät huutokaupattuina ynseän tuvan olkivellikupin ääreen. He olivat Johanin kanssa jättäneet ne lapset kuolemaan tien poskeen ja pelastaneet omansa elämälle. Se itku ei koskaan lakkaisi kuulumasta hänen korvissaan. (246)

Tällä kertaa Berthalla on mahdollisuus auttaa: hän ottaa perheen luokseen asumaan. Kirjailija nivoo taiten kertomuksen osat yhteen: jokin aihe tai esine – avain, ompelukone – putkahtaa esiin myöhemmin osana jotain suurempaa tapahtumaa.

Bertha on 39-vuotias seitsemän lapsen äiti, kun lavantauti vie Johanin. Tähän asti Betha oli ”lepattanut” Johanin mukana talosta ja paikasta toiseen, mutta nyt hänen täytyi ”itse opetella päättämään, haluamaan, pärjäämään. Pehmeyden rippeet karisivat. Hänelle kasvoi kuori.” (106–107) Elämä on kaikkea muuta kuin helppoa, ja kuolema vie myös osan Berthan omista lapsista. Berthasta tuntuukin, että ”Kuolema väisteli häntä, mutta muistutukseksi kyvystään iskeä, löysi aina hänelle rakkaat ihmiset” (256).

Sisällissodan aikana poika Emil yrittää houkutella Berthaa muuttamaan Viipurista Elisenvaaraan, mutta Bertha kieltäytyy lähtemästä kotoaan. Bertha miettii, minkä puolen pojat olisivat valinneet ja kuinka heidän olisi käynyt; kuuluiko ”vihan jyske ja melske” mullan alle tai valtameren taakse? Berthan ruotsinvoittoinen puhe herättää epäilyksiä punaisessa miliisissä, mikä tulee esiin esimerkiksi kotietsintöjen yhteydessä: ”Asuiko täällä Kolikkoinmäellä ruotsinkielisiä? Eikös ne olleet kaikki porvareita ja riistäjiä?” (230) Kun miliisit pysäyttävät Berthan kadulla, tämä tiuskaisee: ”Låt mig gå. Ni har ingen anledning att blockera.” (235) Tästä hyvästä hänet viedään tutkintavankilaan. Lopulta ”valkoisten kätyriksi” epäilty ”eukko” passitetaan kotiin.

Alkuun kehystarinat, joissa Väinö kyselee isoäitinsä tavaroista ja saa tämän muistelemaan menneitä, tuntuivat kömpelöiltä ja turhilta, mutta vähitellen niillekin lämpeni ja lopussa osuudet toimivat jo paremmin. Muuten teoksesta ei löydykään moitittavaa. Mai Tolonen kirjoittaa sujuvaa ja rikasta kieltä, ja antaa Berthan ruotsinkielisen taustan pilkahdella tekstistä. Jälkisanat ja lähdeluettelo kertovat kirjailijan taustatyöstä, joka myös näkyy Berthan vaiheissa läpi nälkävuosien ja itsenäisyyttään kipuilevan maan. Berthan tytär Sofia, joka lähtee Amerikkaan, on yksi Tolosen siirtolaisuutta kuvaavan esikoisteoksen Kupai nau – nähdään pian (2018) päähenkilö. Tämä teos nousi saman tien lukulistalleni. Toivottavasti kirjailija jatkaa historiallisten aiheiden parissa.

Mai Tolonen: Meiltä on aina lähdetty. Warelia 2023. 334 s.

Teoksesta Länsiväylä-lehdessä (kirj. Anneli Tuominen-Halomo) ja Agricolan sivuilla (kirj. Paavo Oinonen). Ks. myös arviot Kirjamuuri– ja Kirjat kertovat -blogeista.

Esikoisteoksesta Kupai nau – nähdään pian (2018) kirjailijan haastattelun muodossa Helsingin Sanomissa, kirj. Marja Salmela.

Ulla Sirén: Hilma: punalesken tarina

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Sisällissodasta on kirjoitettu lukuisia romaaneja, tietokirjoja ja tutkimuksia, ja luulisi aiheen olevan loppuun kaluttu. Näin ei kuitenkaan ole, eikä mielestäni tule koskaan olemaan, sillä aina löytyy uusia näkökulmia tapahtumiin, etenkin henkilö- ja paikallishistorioiden tasolla. Ulla Sirénin Hilma: punalesken tarina on hyvä esimerkki tällaisesta mikrohistoriallisesta näkökulmasta; elämäkerta perustuu Hilma Freiströmin päiväkirjamerkintöihin ja valottaa näin yhden perheen kohtaloa viime vuosisadan alkupuolella.

Ulla Sirénin teoksen Hilma: punalesken tarina kannessa Hilma Freiström tyttärensä Meerin kanssa.

Kolme Hilmaa

Ulla Sirén on kertonut saaneensa ensin haltuunsa Hilman ja tämän sisaren jäämistöön kuuluneita valokuvia ja myöhemmin Hilman päiväkirjan. Näin Sirén kuvailee kuvien ja kirjoitusten esille tuomaa kohdettaan:

Käsissäni oli yhtäkkiä ikään kuin kolme Hilmaa: albumeissa suloinen röyhelöihin pukeutunut kaupunkilaisneiti Hilma Kaihlanen helsinkiläisen tai tamperelaisen ateljeevalokuvaajan kulisseissa, päiväkirjassa yksinäinen punaleski Hilma Freiström padasjokelaisessa suutarinmökissä, sekä lopuksi kotikyläni muistoissa kellosepän leski Hilma Vuorela, entinen kirjastonhoitaja ja lotta, Pälkäneen Onkkaalan Kostianmutkassa. (10)

Nämä ”kolme Hilmaa” ja ”kolme yhden elämäntarinan lukua” tekijän oli yritettävä sovittaa toisiinsa. Erikoiseksi Hilman tarinan tekee juuri se, että hän oli sekä punaleski että myöhemmin lotta. Hilma syntyi koulusivistystä arvostavaan käsityöläisperheeseen Jyväskylässä. Sittemmin perhe asui sekä Helsingissä että Tampereella ja vietti usein kesiään Padasjoen Arrakoskella, jossa Hilma tapasi suutari Kaarlo Hjalmar Freiströmin. Pari vihittiin 1903, ja lapset Meeri ja Alf syntyivät 1912 ja 1917. Vastakohtaisuus nousi paitsi perhetaustasta myös ideologioista: Jalmari toimi työväenyhdistyksessä, kun taas Hilma oli harras uskovainen. Tammikuussa Padasjoelle perustetaan suojeluskunta, mutta vielä 20. päivä työväenyhdistyksen kokouksessa ei puhuta aseellisesta vastarinnasta.

Tekstin joukossa on myös neljätoistavuotiaan padasjokelaisen Elna Holmin päiväkirjamerkintöjä, joissa tämä kuvaa sotatapahtumia. Haettuaan korjatut kenkänsä Jalmarilta kirjoitti Elna päiväkirjaansa, että ”meillä on kovin anarki-sosialistinen suutari” (56). Elna kuvaa myös näkyä Padasjoen Harmoisten sairaalan ympäristössä, jossa valkoiset olivat Hans Kalmin johdolla ampuneet siellä hoidossa olleet punakaartilaiset.

Punalesken kohtalo

Padasjoki sijaitsi tärkeän kulkureitin varrella ja jäi joksikin aikaa rintamien väliin. Maaliskuun puolivälissä paikkakunnalla oli noin 1500 punaista. Valkoisten odotettu hyökkäys alkoi 21.3. Heti seuraavana päivänä alettiin koota punaisia tuomittaviksi; yksi heistä oli Jalmari, joka teloitettiin samana päivänä Miestämä-järven jäälle. Muutamia viikkoja myöhemmin Hilma kirjoittaa ensimmäisen merkintänsä Jalmarilta joululahjaksi saamaansa päiväkirjaan:

Maaliskuun 22. pnä 1918 vietiin Jalluni ammuttavaksi. Sinä Isäni, joka kaikki tiedät, tiedät myöskin sen, miten syyttömänä Jalluni kuoli, syyttömänä niihin kanteisiin, jonka vuoksi hänelle lähetettiin luoti, tappava luoti, muuten kyllä syntisenä niin kuin minäkin olen. Sinä rakas Jeesus tiedät myöskin sen, jonka vuoksi Jallulleni niin tehtiin. Sinä tiedät, kuka kurja oli se henkilö, joka ryösti minulta puolison ja lapsiltani isän. Ei se ollut se, eli ne jotka hänet lopettivat, vaan he henkilöt, jotka hänestä nuo valheelliset syytökset ilmi antoivat. (65)

Hilma ei rukoile Jumalan kostoa ilmiantajille, vaan että heidän omatuntonsa soimaisi heitä. Arkkulaudat Hilma joutuu ostamaan velaksi. Kaksi naista apunaan hän siirtää Jalmarin arkkuun; vatsaan ammuttua ei voi edes riisua. Jalmari viedään hautausmaan taakse metsän reunaan kaivettuun kuoppaan, jonne on jo viety muita teloitettuja. Punaleskenä Hilmaa vieroksuttiin ja hän joutuu itse kahden miehen auttamana raahaamaan Jalmarin arkkua.

Niin, minun, sinun vaimosi, täytyi olla kantamassa sinua viimeiseen lepopaikkaasi. Tein sen raskaalla mielellä, tuntui niin kuin raastaisin koko loppua elämätäni mukanasi hautaan ja samalla tunsin itseni niin avuttomaksi ja turvattomaksi, kun en niin paljoa apua ihmisiltä saanut, että olisin saanut laskettua sinut hautaasi eikä raastamalla raastaa. (73)

Oli järkyttävää lukea, että samana päivänä 7. huhtikuuta, kun Hilma raahasi miehensä arkkua siunaamattomaan yhteishautaan, valkoisten esikunnassa Padasjoen pappilassa juhlittiin Hans Kalmia, jonka julmuuksista on kirjoitettu useissa teoksissa.

Kirjastonhoitaja ja lotta

Hilma pääse lapsineen jo kesällä sisarensa Hiljan luo Pälkäneelle. Hiljan maine ”puhtaanvalkeana isänmaan ystävänä” auttoi häivyttämään Hilman punaisen taustan. Mukana lienee ollut myös onnea, sillä paikkakuntien välimatka on vain noin seitsemänkymmentä kilometriä, ja juorut olisivat voineet levitä helposti. Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan loppuneet tähän, mutta nekin oli kestettävä. Seuraavat vuosikymmenet täyttyvät kirjastotyöstä ja lottayhdistyksessä toimimisesta. Hilma kuolee 1971 kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä.

Teoksessa on Hilman päiväkirjamerkintöjä sekä kuvina että sitaatteina. Hilman kirjoitukset ja kuvat hänen ja lasten elämästä tuovat aiheen lähelle lukijaa. Ulla Sirénin teos kertoo yhden perheen kautta Suomen historian ehkä julmimmasta ajasta. Se osoittaa yksilön elämän arvokkuuden mutta tuottaa samalla laajempaa kuvaa tapahtumista Hämeen seudulla.

Ulla Sirén: Hilma: punalesken tarina. Docendo, 2022. 192 s.

Verkkouutiset, kirj. Jarkko Kemppi

Hämeen Sanomat 2.10.2022, kirj. Pirjo-Liisa Niinimäki (vaatii kirjautumisen)

Sydän-Hämeen Lehti 1.11.2022, kirj. Milla Zuev (vaatii kirjautumisen)

Anni Kytömäki: Kivitasku

Julkaistu Kirjoittaja:

Kuin vuoksi ja luode

Anni Kytömäki: Kivitasku. Gummerus, 2017. 645 s.

Anni Kytömäki: KivitaskuAnni Kytömäen esikoisteos Kultarinta sai Finlandia-ehdokkuuden ilmestymisvuotenaan 2014. Teos oli huikea lukuelämys, mutta uusi romaani Kivitasku lähes ylittää sen. On vuosi 1959. Juuri koulunsa päättänyt Helena haaveilee lähtevänsä Seikkailijan mukaan tutkimaan Pääsiäissaaren kivipatsaiden arvoitusta. Helena uupuu kuitenkin yhtä nopeasti kuin innostuu. Lääkärille hän toteaa olevansa kuin ”kuin vuoksi ja luode. Nousuvesi ja laskuvesi, joita kuu ohjaa. Sellainen minä haluankin olla.” Muille tämä ei kuitenkaan sovi.

Helenan lapset, Pike ja Veka, saavat vasta aikuisina tietää, että äidille on tehty lobotomia. Veka on äitinsä tavoin haaveilija ja unelmissaan hauras. Edessä olisi jälleen yksi hoitojakso sairaalassa, mutta sen sijaan Veka pakenee Louhurantaan, jossa isoäiti Kerttu asui. ”Olemme samanlaisia, talo ja minä, alimmat hirtemme pehmenevät ja horjumme tuuleniskuista”, Veka miettii katsellessan perheen jo vähän ränsistynyttä huvilaa.

Vuonna 1849 pakkotyöhön lähetetty venäläinen kirjailija Sergei työskentelee Louhurannan lähellä kivilouhimolla, jonka seinämästä ”tuijottavat sadat mustat silmät”. Kyse on harvinaisesta pallokivestä, josta Konstantin Lobanov rakentaa palatsia kuolleen tyttärensä ja vaimonsa muistoksi Pietarissa. Kivien kuljetuksessa tapahtuu onnettomuus, jossa yksi vanki kuolee ja Sergei loukkaa jalkansa. Läheisen kylän runonlaulaja, parantaja Maaria ja tämän pieni tytär Katinka hoitavat Sergeitä, joka kertoo olevansa Albert Stepanov. Kuolleen toverinsa nimen ottamalla hän arvelee saavansa lyhemmän tuomion.

Aikatasot ja henkilöt niveltyvät pala palalta toisiinsa. Tarinoiden kohtaamisessa on tärkeässä roolissa kaksi kuvaa. Toinen on valokuva, jossa on kaksi vanhempaa miestä, yksi nuori mies ja pikkutyttö sekä kyrillisin kirjaimin kirjoitettua tekstiä. Joka kerta kun kuva mainitaan, lukija saa vähän lisää tietoa, ja teoksen lopussa kerrotaan kuvaustilanteesta. Toinen on maalausta esittävä postikortti, jonka isoäiti Kerttu asetti aina ikkunalle niin, että kuvassa oleva taakkoja kantava tyttö näki ulos kohti Soutajainvuorta. Selitys tytön raskaille kantamuksille on pakahduttavan kaunis.

Anni Kytömäki on yksi tämän hetken etevimmistä prosaisteista. Kivitasku on upea lukuromaani ja oivallinen lahjakirja lähestyviä juhlapyhiä ajatellen. Henkilöhahmojen kohtalot ja taiten rakennettu juoni pitävät mielenkiinnon vireillä, silti kirjaa voi lukea hitaasti nauttien kauniista kielestä ja yksityiskohdista, jotka vähitellen löytävät paikkansa kuin ne yli seitsemäntuhatta pientä kiveä Lobanovin palatsin lattian spiraalissa.

Marita Hietasaari

(Arvio julkaistu myös Vieskan Viikossa 15.12.2017)