Avainsana-arkisto: ennakkoluulot

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”On tämä hieno ele Hitleriltä meidät tällä lailla sinne kutsua,” toteaa Alma matkaseuralaiselleen autossa, joka vie heidät Helsinkiin ja hotelli Torniin. Yöpymisen jälkeen matka jatkuu lentokoneella Riikaan ja sieltä junalla Berliiniin. Seitsemänkymmentävuotias Alma on saanut kutsun virkistysmatkalle Saksaan parinkymmenen muun kanssa. Heistä jokainen on antanut uhrinsa: Alman poika Aarne on kaatunut itärintamalla Ukrainassa. On vuoden 1943 elokuu, kun Alma kirjoittaa kokemuksistaan kirjettä kotiväelle. Elokuussa 2023 Ilonan muistisairas äiti Orvokki muuttaa senioripalvelukeskukseen, ja Alman kirje löytyy Orvokin tavaroiden joukosta. Näistä lähtökohdista alkaa Johanna Vuoksenmaan kahdessa aikatasossa kulkeva tarina Alman ”suurenmoisesta matkasta”, sukusalaisuuksista ja itse kunkin sokeista pisteistä.

Johanna Vuoksenmaan romaanin Suurenmoinen matka kansikuva.

Vuoksenmaa on kirjoittanut Almasta juurevan hahmon, jonka pohdinnat keskittyvät paljolti käytännön asioihin: Miten toimia, jos lentokoneessa tulee hätä? Pysyykö hän vanhana ja kankeana muiden mukana? Alma noudattaa säntillisesti sovinnaisia tapoja ja paheksuu niitä, jotka herättävät turhaa huomiota. Niin kuin Eedla, joka jo Helsingissä ravintolassa tuijottaa vihaisesti puheen pitänyttä kenraalia. Siinä missä Alma ihastelee saksalaisten sotilaiden univormuja ja hyvää järjestystä, Eedla tuo toisen näkökulman. Alman mielestä he kaikki ovat antaneet arvokkaan uhrin, mutta Eedla kertoo Saksasta palanneiden nähneen hirveitä asioita. ”Minä en olisi näitten eteen halunnut sitä uhria antaa”, hän sanoo Almalle.

Samaan aikaan…

Viereisellä raiteella seisoo tavarajuna, ja Alman ikkuna on vaunujen välisessä aukkokohdassa. Aukossa näkyy liikettä. Tavarajunan toisella puolella kulkee väkeä, ensin joku saksalaiseen univormuun pukeutunut sotilas, ja hänen perässään kauhean laihoja ja huonoihin vaatteisiin puettuja ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, mistä lie pelastettuja. Alma katsoo kiitollisena sylissään lepäävää Riian hotellista mukaan saatua eväspakettia. – – Toivottavasti nuo tuntemattomat ratapihalla kulkijatkin saavat pian vatsansa täyteen ja puhdasta ylle, pääsevät nauttimaan saksalaisesta vieraanvaraisuudesta. (83)

Samaan aikaan ratapihan toisella puolella

Lopulta tulee Ezran vuoro astua ulos vaunusta. Kirkas, matala auringonvalo nostaa vedet silmiin, ja vaunun eritteitä tihkuvan hajun jälkeen ilma tuoksuu käsittämättömän raikkaalta. (84)

Alman tietämättömyys vaikuttaa paikoin liioitellulta, vaikka hän onkin iäkäs maatilan emäntä. Alman sokeuden vastakohdaksi tekstissä on lihavoituja kohtia, joiden otsikot alkavat sanoilla ”samaan aikaan”. Katkelmat kertovat natsi-Saksan julmasta todellisuudesta, joka vaikka onkin peitetty matkalaisilta, on lukijoiden tiedossa. Katkelmilla on toinenkin merkitys, joka paljastuu teoksen lopussa.

Monenlaista suvaitsemattomuutta

Toiseus ja suvaitsemattomuus ovat teoksen tärkeitä teemoja. Nykyajan tasossa pohditaan suhtautumista muihin kulttuureihin, pakolaisiin ja seksuaalivähemmistöihin. Ilona on lentoemäntä, jolla on aikuinen poika avioliitosta venäläisen Jurin kanssa. Akua kiusattiin lapsena Popov-sukunimensä vuoksi, ja nyt aikuisena hän haluaa eroon siitä. Ilonan somalitaustainen kosmetologi ja hänen tyttärensä törmäävät rasismiin lähes päivittäin. Eikä edes Akun suloinen ja kaunis tyttöystävä ole vapaa ennakkoluuloista. Yhdeksi teemaksi voi nostaa halun valikoida muistoja: Alma miettii, mistä kirjoittaa kotiväelle ja mistä ei, ja kun Ilonalle paljastuu salaisuus menneisyydestä, hän päättää salata sen pojaltaan.

Alman esikuva on Vuoksenmaan isoisoäiti, jonka matkakirjeessään osoittama ihailu natsi-Saksaa ja Hitleriä kohtaan hämmästytti perhettä. Kuten kirjailija teoksen jälkisanoissa toteaa, voimme vain arvailla omia sokeita pisteitämme.

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka. Otava 2025. 416 s.

Arvio Helsingin Sanomissa, kirj. Helena Ruuska

Adam Rutherford: Vastaväitteitä rasisteille

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Adam Rutherford: Vastaväitteitä rasisteille. Ihmisrotujen historia, tiede ja todellisuus. Suom. Veli-Pekka Ketola. Bazar, 2021. 206 s.

Tieteen keinoin rasismia vastaan

Brittiläinen geenitutkija Adam Rutherford uskoo, että tiede ja historian tuntemus suojelevat ennakkoluuloilta. Vastaväitteitä rasisteille onkin tarkoitettu aseeksi tieteen vääristelyä ja rasismia vastaan, mistä kertoo teoksen englanninkielinen nimi How to argue with a racist. Rutherford puhuu ihonväristä, suvun merkityksestä eli rotupuhtaudesta, urheilusta ja älykkyydestä, joille kullekin on omistettu yksi luku.

Adam Rutherfordin Vastaväitteitä rasisteille kansikuva

Rasismia on kautta aikojen pyritty oikeuttamaan tieteen keinoin, eivätkä sitä harrasta vain äärioikeistolaiset punaniskat vaan siihen sortuvat monet, jotka eivät edes ymmärrä käsitystensä olevan rasistisia.

Rotuun liittyviä stereotyyppejä ja myyttejä esittävät sekä peittelemättömät rasistit, joiden ääntä moderni teknologia vahvistaa, että hyvää tarkoittavat ihmiset, joiden kokemus ja kulttuurihistoria suosivat nykygenetiikan vastaisia näkemyksiä – urheilijoiden menestys johtuu esivanhemmista eikä harjoittelusta, itäaasialaiset opiskelijat ovat luonnostaan etevämpiä matematiikassa, mustilla on ”rytmi veressä” tai juutalaiset osaavat käsitellä rahaa. (22)

Rutherford tyrmää jokaisen näistä väitteistä: erot johtuvat kulttuurisista tekijöistä tai taustalla on tahallinen tai tahaton väärinkäsitys.

”Rotupuhtaus on kuvitelma”

Löytöretket johtivat paitsi uusien alueiden ja luonnonvarojen löytämiseen myös kohdattujen ihmisten alistamiseen ja orjuuttamiseen. Kirjailijan esimerkit kertovat paitsi uskomattomasta julmuudesta myös geenien sekoittumisesta. Karibianmeren valloituksen yhteydessä 1492 Kolumbuksen retkikunta raiskasi alkuperäisasukkaisiin kuuluneita taino-naisia, ja näin ”Amerikkojen kansat saivat eurooppalaisia esivanhempia” (88). Toinen esimerkki ”rotujen” sekoittumisesta on vain parinkymmenen vuoden takaa. Ruandan kansanmurhassa surmattiin jopa miljoona ihmistä vain sadassa päivässä. Sodan taustalla oleva uskomus hutujen ja tutsien rodullisesta erilaisuudesta oli peräisin saksalaisten siirtomaavallan ajoilta. Yhtenä aseena sodassa oli – tietysti – raiskaus. Tämän seurauksena on arveltu syntyneen jopa 10 000 lasta, joten ”tulos ei ollutkaan etninen puhdistus vaan etninen sekoittuminen” (94).

”Ihmiset ovat muuttaneet pitkin maailmaa kaikkina aikoina ja harjoittaneet seksiä mahdollisuuksien mukaan missä ja milloin vain” (89), toteaa kirjoittaja ytimekkäästi. Tämän seurauksena meidän kaikkien taustalta voi löytää esivanhempia eri puolilta maailmaa. Niinpä ”jokaisella natsilla on juutalaisia esivanhempia”, eivätkä ihmiset ole ”puhdasverisiä vaan sekarotuisia”.

Rasismi tappaa

Kun Paavo Nurmi juoksi maailmanennätyksiä, selitettiin ”lentävien suomalaisten” ylivoimaa kansan puhtaudella; juoksemisen ajateltiin olevan ”jokaisella suomalaisella veressä” (122). Mustien urheilijoiden ylivoiman taustalla on sen sijaan nähty orjuus, joka suosi voimakkaita yksilöitä. Niin ikään käsitys siitä, että kenialaiset pärjäävät kestävyysjuoksussa, koska ovat harjoitelleet juoksemalla kouluun, on väärä ja edustaa ”eräänlaista pehmeää rasismia” (138). Kyse on loppujen lopuksi kulttuurista ja esikuvista; usein menestys tuo mainetta ja varallisuutta, mikä puolestaan lisää lajin vetovoimaa ja harrastajia. Mustia uimareita ei juuri ole, mikä johtuu muun muassa taloudellisista tekijöistä ja roolimallien puuttumisesta. Taustalla on myös rotuerottelun aika, jolloin afroamerikkalaisten pääsyä uima-altaille rajoitettiin. Kyse on rakenteellisesta ja kulttuurisesta rasismista, jonka seuraukset ovat tappavat: afroamerikkalaisia lapsia kuolee hukkumalla kolme kertaa enemmän kuin valkoisia.

”[O]minaisuuksien genetiikka on pirullisen mutkikasta”, toteaa Rutherford. Hän pyrkii selittämään asiat mahdollisimman yksinkertaisesti, mutta erikoistermejä sisältävä teksti on silti paikoin vaikeatajuista – mutta vain paikoin. Tieteellistä argumentointia valaisevat lukuisat esimerkit ja tekijän terävät ja ironiset huomiot. Rutherford muun muassa mainitsee useampia tunnettuja henkilöitä, jotka ovat laukoneet rasistisia näkemyksiään julkisuudessa, mistä on seurannut irtisanominen. Tämän kirjan toivoisin mahdollisimman monen lukevan.

Joitakin vuosia sitten kirjoitin arvion Carolin Emcken teoksesta Vihaa vastaan, jossa kirjailija käsittelee vihan taustalla olevia mekanismeja. Teoksessa käsitellyt esimerkit kertovat rasistisista hyökkäyksistä eri puolilla maailmaa.

Teoksesta ja kirjailijasta Ylen sivuilla (STT:n uutinen)

Bazarin tiedote STT:n sivuilla

Carolin Emcke: Vihaa vastaan

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

”Se loppuu nyt”

Carolin Emcke: Vihaa vastaanCarolin Emcke: Vihaa vastaan. Suom. Päivi Malinen. Vastapaino, 2017. 217 s.

Saksalainen toimittaja ja filosofi, useita journalismipalkintoja saanut Carolin Emcke tutkii teoksessaan vihapuhetta, vihan taustalla olevia mekanismeja ja ennen kaikkea sitä, miten vihaa voidaan vastustaa. Kirjailijan esimerkit ovat suurimmaksi osaksi Saksasta, mutta samankaltaisia hyökkäyksiä maahanmuuttajia kohtaan on tehty muualla Euroopassa, myös Suomessa, ja vihaa lietsottu samoin perustein. Kirjailijan tavoin on vaikea uskoa, miten vapaasti julkisessa keskustelussa saa halveksuntansa toisia kohtaan esittää. On jälleen ”alettu vihata avoimesti ja pidäkkeettömästi”. Yhä useammin kuulee kysyttävän, eikö holokaustia ole käsitelty jo riittävästä: ”Ikään kuin Auschwitzin muistamisella olisi parasta ennen -päiväys kuin jogurtilla”, toteaa Emcke ironisesti. Oikeistopopulististen puolueiden saamat kannatuslukemat eri maissa ovat pelottavan korkeita, monet ovat vieläpä hallituspuolueita, kuten perussuomalaiset, jonka Emcke myös mainitsee. Yhteistä näille ryhmittymille on pitää esillä uskonnoltaan ja kulttuuriltaan yhtenäistä kansakuntaa, jota on puolustettava ulkopuolisilta, mutta kuten kirjailija toteaa, tällaista valtiota, ”jossa kaikki ovat ’meikäläisiä’”, ei ole koskaan ollut olemassa.

Oman piirin ulkopuolelta tuleviin viitataan usein ryhmänä, ja näemme herkästi jokaisen ainoastaan ryhmänsä edustajana, emme yksilönä. Tällainen ajattelutapa ei vielä synnytä vihaa, mutta vie ”tilaa mielikuvitukselta ja samalla myötätunnolta”. Emcke kyseenalaistaa taitavasti monet luonnollisiksi muotoutuneet ajattelutavat ja käytänteet. Entä jos rikoksista uutisoitaessa mainittaisiin aina erikseen, että ”lainrikkoja on valkoihoinen”? Tai jos kristityt mainittaisiin vain silloin, kun he ovat syyllistyneet rikoksiin? Vähemmistöjä kohtaan osoitettuun suvaitsevaisuuteen hiipii usein omahyväisyyttä: eivätkö he (juutalaiset, homoseksuaalit, naiset…) voisi olla jo tyytyväisiä siihen, mitä ovat saaneet.

”Se loppuu nyt”, toteaa afroamerikkalainen Eric Garner, kun poliisit hätistelevät häntä kadulla. Poliisi käyttää kiellettyä kuristusotetta, minkä seurauksena Garner kuolee – video tapahtumasta löytyy uutissivustoilta. Garnerin tapaus on vain yksi Emcken lukuisista esimerkeistä vihasta toista kohtaan. Vihaa ja väkivaltaa voidaan torjua tarkastelemalla niiden toimintatapoja, sillä silloin voidaan ”osoittaa, missä jokin olisi voinut mennä toisin, missä joku olisi voinut päättää toisin, missä joku olisi voinut puuttua asiaan”. Vastuu on meillä kaikilla, ja kuten Emcke toteaa: ”Ei vaadi paljoa pysyä niiden vierellä, joita uhkaillaan, koska he näyttävät erilaisilta, ajattelevat toisin, uskovat toisin tai rakastavat toisin.”

Marita Hietasaari

(Arvio julkaistu myös Vieskan Viikossa 9.8.2018)