Avainsana-arkisto: esikoisteokset

Elli Salo: Keräilijät

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ljudmila nousi ja lähti uimaan:
”Teen pidemmän lenkin. Jos minua ei kuulu, älkää huolestuko. Jos kaskelotti luulee minua hylkeeksi ja nielaisee vatsaansa, niin se on sitten minun kohtaloni, se on määrätty niin!” Saunan ovi paukahti kiinni.
”Ljudmila on niin iloinen”, sanoin Anille, joka oli noussut lauteille viereeni.
”Ljudmila on juuri niin iloinen, että sanoo iloisesti näkemiin, kipittään vaunuunsa ja työntää päänsä kaasu-uuniin”, Ani sanoi ja heitti löylyä. (158)

Tragiikkaan taipuvia ihmiskohtaloita, viistoa huumoria, groteskeja kohtauksia ja mestarillista kieltä. Elli Salon romaanin Keräilijät edessä ei voi kuin antautua tarinan vietäväksi.

Elli Salon romaanin Keräilijät kansikuva.

Keräilijät kertoo kolmen eri-ikäisen naisen kohtaamisesta leirintäalueella Kainuussa itärajan läheisyydessä. Heini on arkeologi, joka tulee kartoittamaan toisen maailmansodan aikaisia joukkohautoja Läätteen (lue Raatteen) maisemiin. Etsinnöissä auttaa Ani, maailmalla palkittu luontokuvaaja, joka nyt pyörittää petokuvaukseen erikoistunutta matkailuyritystä. Ljudmila on Kostamuksesta Suomeen naitu entinen kirjastonhoitaja, jonka asuntovaunusta löytyy kokoelma Gulak-kirjallisuutta ja jonka mielestä sienestys on ”hauskinta mitä ihminen voi housut jalassa tehdä” (20). Ja sitten on vielä Ystävä, rajavartijan nuorempaan vaihtama koira, joka on ”niin arvovaltaisen oloinen, että sille teki mieli sanoa päivää ja näyttää henkilöpaperit” (13).

Kaikilla kolmella naisella on menneisyyden painolastinsa, ja he oireilevat eri tavoin, yksi surun sisäänsä padoten, toinen juoden ja kolmas maanisen pakkomielteisesti. Heinin pikkuveljen Paulin kuolemasta kerrotaan heti ensimmäisillä sivuilla. Suru pikkuveljestä kulkee Heinin tarinassa mukana, kun pienet arkipäiväiset asiat herättävät muistoja: Ljudmilan keittämät uudet perunat saavat Heinin muistamaan, miten Paulin kuolemaan jälkeen ”äiti keitti ison kattilallisen perunoita ja söi ne kaikki kerralla kuorineen” (113).

Ani kuskaa kesäkuukausina turisteja piilokojulle valokuvaamaan karhuja, teeriä, metsiä ja milloin mitäkin. Ani yrittää hoitaa omia kuvaushommiaan öisin, kun muulloin ei ole aikaa, mutta lopulta ”vittuuntui vaativiin turisteihin, pakeni velvollisuuksia, meni yksin piilokojuun, makasi siellä umpikännissä päiväkausia”.

Kerran Ani oli ollut hoitamassa karhujenruokintaa ja sammunut suolle. Karhut olivat tulleet syömään. Mitään ei ollut käynyt, karhut olivat vain haistelleet Ania kuin raatoa, antaneet hänen maata rauhassa. Mutta turistit kopissa olivat saaneet myöhemmin vakavia traumaperäisen stressihäiriön oireita. (87)

Tekstin joukossa on Anista kertova lehtijuttu, tekstiviestejä, muisteluksia sota-ajalta, thainkielinen voideresepti, pihlajansilmuamaretton ohje ukrainaksi ja eräkirjailija Erkki Järvenharjun teoksista poimittuja tarinoita. Viimeksi mainittujen yhteyteen merkityt lähdetiedot, jotka kertoivat kustantajan (Otava) ja julkaisuvuoden, erehdyttivät etsimään kirjailijaa kirjaston tietokannasta. Jälkisanoissa Salo kertoo saaneensa tarinoihin inspiraation Samuli Paulaharjun ja A. E. Järvisen teoksista. Jollain ihmeellisellä tavalla kirjailija onnistuu sitomaan nämä näennäisesti irralliset tekstisirpaleet palvelemaan kokonaisuutta.

Elli Salo on dramaturgi ja suomentaja, mikä näkyy teoksen rakenteessa ja kielessä. Keräilijät onkin uskomattoman hieno ja kypsä esikoisromaani. Romaaniin perustuvaa näytelmää esitettiin Kajaanin kaupunginteatterissa viime kaudella – toivottavasti ylistetystä näytelmästä saataisiin vierailunäytöksiä myös muualle.

Elli Salo: Keräilijät. Otava, 2025. 206 s.

Arvio Helsingin Sanomissa, kirj. Antti Majander

Kulttuuritoimituksen arvio Kajaanin kaupunginteatterin Keräilijät-näytelmästä (arvio 4,5 tähteä)

Ulrika Hansson: Jaktlaget

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Miten ihmeessä tätä teosta ei ole suomennettu? Ulrika Hanssonin Jaktlaget oli Runeberg-palkintoehdokas 2021 ja sai ylistäviä arvioita. Teoksen nimenä Jaktlaget (metsästysseura, -porukka) ei alkuun tuntunut kovin houkuttelevalta, niinpä olinkin positiivisen yllättynyt vetävästä tarinasta ja psykologisesti tarkasta henkilökuvauksesta.

Ulrika Hanssonin romaanin Jaktlaget kansikuvassa on ranta ja naurulokkeja.

Teos alkaa kuvauksella happamasta ja pistävästä hajusta, joka pian taas pilaa alkavan kevään.

Om några månader kommer lukten att slå emot honom direkt. Sur och frän. Ammoniak. Han lutar sig mot den röda husväggen. Så har han stått många tidiga vårar och följt dem med blicken, när de böljar fram över sjön som ett stort vitt lakan. De flaxar planlöst medan de skränar och hånskrattar.
[– –]
De kommer alltid i april, som en lantlig karikatyr av Hitchcocks fåglar. Kring den tjugonde juli drar de vidare som ett rövarband som obekymrat lämnar förstörelse efter sig.

Tuhannet naurulokit valtaavat Langsjön joka kevät. Järvessä ei voi uida, rantasauna peittyy lokkien jätöksiin ja lintujen kirkuna raastaa hermoja. Bengt on yksi eniten ongelmasta kärsivistä. Koska laji on suojeltu, ja viranomaiset nostavat kätensä pystyyn, alkaa Bengt varovasti kysellä metsästysseuralaisilta, ketkä olisivat valmiita tekemään asialle jotain. Vaimo Solveig on mukana toteuttamassa suunnitelmaa.

Bengtin ja Solveigin ohella teoksessa seurataan Ingerin ja Christerin elämää. Christer kohtelee sekä vaimoaan että poikaansa alistavasti. Inger vertaa miestään kellotapulin edessä seisovaan vaivaisukkoon: ”Han är som fatigubbi vid klockstapeln, brukar hon tänka. Lika tom i blicken, lika träaktigt innanmäte.” Takaumana kerrotaan kohtaus, jossa Christer pakottaa yksitoistavuotiaan Johanin vedessä liian syvälle eikä päästä ylös pojan kasvavasta paniikista huolimatta. Bengt puuttuu asiaan, ja hänestä tuleekin Johanille läheisempi kuin isästä. Nyt Johan on jo aikuinen, ja Inger näkee voivansa irrottautua ahdistavasta avioliitosta. Christer vastustaa suunnitelmaa lokkien tappamisesta, mutta miten estää häntä kertomasta asiasta viranomaisille?

Teoksessa on myös huumoria, joka paljolti nousee dialogista. Erityisen herkullisesti on kuvattu seurakunnan järjestämän kiitollisuuskurssin ohjaaja ja osallistujat. Seuraavassa viitataan myös kylään yhteisönä, jossa on hyvät ja huonot puolensa.

”Tja, vad är jag tacksam över”, säger Bodil och kliar sig i bakhuvudet med stora rörelser, så som Inger bara brukar se män göra. ”Det mesta av det som redan blivit nämnt, antar jag. Och så är jag tacksam över att vara så privilegierad att jag kan gå en tacksamhetskurs på min fritid [– –] Inger får plötsligt svårt att hålla sig för skratt. Bodil märker det och ger henne ett litet snett flin.
Turen går vidare. ”Ja … att odla, rädisor och sånt”, mumlar Inger. ”Och goda vänner är bra”, det låter bättre i plural fastän det egentligen är Tora det är frågan om. Vet de att hon helst bara umgås med Tora? ”Och min son, förstås”, avslutar hon. De andra ler. Hur mycket vet de om henne, om Christer? Hur mycket har de småpratat om dem över en kopp kaffe? Byn är både stor och liten.

Dialogia värittää murre, jossa kuuluvat Pohjanmaan ruotsin lyhyet vokaalit – kuten tervehdyksenä toistuvassa ”Hej bara!” – ja diftongit. Ainakin minun korviini tekstiä tulkitsee onnistuneesti näyttelijä ja ohjaaja Christian Sandström. Tässä muutama poiminto murteellisista ilmaisuista:

Nu far vi heim å sova.
Aldä veit man.
”Ja veit int! Hur fan sku ja veta hä?”

Teoksen lopussa Hansson kertoo kaiken muun olevan mielikuvituksen tuotetta mutta ”miljöön, mentaliteetin ja lintuinvaasion” olevan totta ja koskevan hänen kotipaikkakuntaansa Teerijärveä. Ja toden totta, aiheesta löytyy runsaasti artikkeleita; Yle uutisoi kesällä 2017, että viisi vuotta aiemmin tehdyt ruoppaukset olisivat ratkaisseet pitkään jatkuneen ongelman.

Hanssonilta on ilmestynyt jo toinen romaani Fannys väg (2022), jossa Fanny ja hänen 12-vuotias poikansa muuttavat Helsingistä Pohjanmaalle, koska poikaa kiusataan koulussa. Vaikka koulukiusaaminen aiheena tuntui ankealta, otin teoksen kuunneltavaksi, koska Pohjanmaa miljöönä kiinnostaa ja odotan vähintään yhtä kiinnostavaa ihmiskuvausta kuin esikoiselta.

Ulrika Hansson: Jaktlaget. Schildts & Söderströms, 2020. Lukija Christian Sandström. (315 s.)

Teoksen arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Lasse Garoff

Tekijän haastattelu Kyrkpressenin sivuilla, kirj. Emelie Wikblad

Arvio Horisont-julkaisussa, kirj. Mikaela Sonck