Jari Järvelä teki sen taas: kirjoitti upean historiallisen romaanin tärkeästä aiheesta. Raiteet on runsas sivumäärältään (479 sivua) mutta ennen kaikkea sisällöltään. Teoksessa on kolmea aikatasoa, joiden kaikkien nimet viittaavat rautatiehen: Luurata (1868), Valtimot ja laskimot (1918), Sivuraide (1944). Toinen yhdistävä tekijä on kaksitoistavuotias Amanda, joka kaksi vuotta vanhemman veljensä Ilmarin kanssa pääsee hätäaputöihin Riihimäki–Pietari-ratatyömaalle. Toisessa osassa seurataan Amandan pojantyttären Kuutamon vaiheita sisällissodassa maaliskuun alusta toukokuun alkuun. Kolmas osa kertoo Kuutamon pojasta Voitosta, joka vartio ”Suomen kansan elämänlankaa” eli radanpätkää jossain Aunuksenkannaksella.

Nälkäradan luiset rintakehät

Vanhempien ja kolmen nuoremman sisaruksen kuoltua Amandalla ja Ilmarilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kotoa. Matkalla he kohtaavat perheensä menettäneen, puolisokean Augustin, jota he ensin luulevat kummitukseksi. Nälästä horjuva kolmikko löytää ratatyömaalle viime hetkellä; laihaa velliä annetaan aluksi vain vähän, sillä moni nälkiintynyt on menehtynyt syötyään liikaa. Nälkään tai lapionvarteen kuolleita haudataan niin metsiin kuin radan alle saven ja soran sekaan: ”Kiskoja kannattelisivat rakentajien luiset rintakehät.”

Ensin sisarukset siirtävät pitkävartisella, leveällä kihvelillä maata kottikärryihin. Amanda löytää ”leipälajinsa seitsemäntenä päivänä, silloin kun Jumala lepäsi joskus aikojen alussa, kun taas me emme näin maailmanlopun aikoina” (36). Irti hakattu, ylimääräinen maa-aines kuskataan niin kutsutun leikkauksen rinnettä alas kottikärryillä siksakkia lankkuja pitkin. Yhden kärrymiehen saatua tarpeekseen, tarttuu Amanda kärryihin: ”Ensimmäisessä tiukassa käännöksessä kärryt kaatuivat ja sisko niiden mukana, lapiomiehet röhähtivät nauruun (37).

Kolmannessa käännöksessä kärryt kaatuivat uudestaan ja sisko lensi nurin. Hän nousi pystyyn naama verisenä, nenä oli kolahtanut johonkin. Sanaakaan sanomatta hän väänsi tyhjät kärryt pystyyn ja alkoi lapioida lastia takaisin. Nyt kukaan työporukasta ei enää röhähdellyt, kaikki seurasivat herpaantumatta miten sisko lähti taas kerran liikkeelle, selvisi yhdestä käännöksestä, vielä toisesta. Kolmannessa kärryt menivät kumoon, ja sisko lastasi ne entistä mustelmaisempana vielä kerran uudestaan.
Ylhäällä oli nyt hiirenhiljaista. [– –]
Seuraavana aamuna kaivuupaikalle oli ilmestynyt yhdet muita kottikärryjä pienemmät kärryt. Niiden toiseen kahvaan oli kaiverrettu Amandan nimi. Siitä aamusta siskoni oli kärrymies. (38)

Kun työnjohtaja seuraavana päivänä ihmettelee, että ”mikä helvetin kääpiö tuolla huseeraa”, käskevät miehet kuorossa tämän pitää turpansa kiinni. Tämä tarina on hyvä esimerkki Järvelän usein humoristisesta tyylistä. Amanda todellakin ”antaa valoa”, kuten August toteaa.

Myöhemmin kolmikko on räjäyttämässä kalliota ensin ruudilla ja sitten nitroglyseriinillä – taito, jonka Paracelsus- niminen mies on oppinut Amerikassa. Ja panosten sytyttäminenhän on ”seiffiä workia” kun ei hätäile. Koeräjäytys nitroglyseriinillä tehdään harjunrinteeseen insinööri Appelbergin päätöksellä – Amandan vastaväitteet kuitataan lapsen tietämättömyydeksi. Seuraa yksi teoksen monista groteskeista kohtauksista, sillä harjuun on haudattu työmaalla kuolleita. Räjähdyksen jälkeen insinööri kerää sekopäisenä maassa lojuvia ruumiinkappaleita kuin ”koittaisi koota vainajan uudestaan elämään”.

Laskettuaan raajat varovaisesti alas hän istui maahan luomansa uuden, uljaan ihmisen viereen. Sillä oli yksi jalka ja kolme vasenta kättä. Pää puuttui. (124)

Punasoluja Suomi-neidon verisuonissa

Amandan ja Ilmarin oloja ratatyömaalla seurataan pari vuotta, minkä jälkeen siirrytään vuoden 1918 maaliskuun alkuun. Kuutamo, Amandan pojantytär, käyttelee Maxim-kuularuiskua punaisten panssarijunassa, jossa työskentelee myös sanitääri Tekla. Kuutamon Voitto-pojasta huolehtii mummi, koska Amerikkaan lähteneen isän on ”helvetin huono suuntavaisto” vienyt Sysmään. Amanda piirtää Voitolle Suomen kartan, jossa rautatiet kulkevat valtimoina ja laskimoina, ja hän itse on ”Suomi-neidon sanitääri”, joka pitää verisuonet kunnossa. Sodankäynti on sekavaa, ja välillä tulitetaan omia, mutta syyllisiä ovat tietysti lahtarit. Panssarijunan päällikkö Lehtinen kirjaa omat möhlintänsä sotapäiväkirjaan voittoisina taisteluina.

Amanda on säilyttänyt suorasukaisen, äkeän tyylinsä – henkilöhahmona Kuutamo ei valitettavasti yllä hänen tasolleen. Ratatyömaahan ja Kymijoen ylittävään Korian siltaan palataan pariinkin otteeseen. Sillan rakentaminen oli valtava ponnistus; Amandan mielestä niin uusi kuin vanha silta ovat kirotut ja ”joenpohja täynnä vainajia”. Kun tulee puhe yli-inhimillisiä voimia omaavista sankareista, toteaa mummi Kuutamolle, että tämäkin lienee vain ”tavallinen pikku muurahainen kuten me kaikki”:

Muurahaista muistellaan sankarina vasta sitten kun se on tapettu, Sitten sille pystytetään yhteinen muistopysti tuhannen muun kuolleen murkun kanssa. Eikä kellään niistä ole nimiä. Pystiin kaiverretaan: Tuntemattomalle muurahaiselle. Eteen sytytetään muistokynttilä kerran vuodessa. Jos muistetaan. (208)

Toinen osa päättyy kohtaukseen, jossa Kuutamo ja Tekla yrittävät kävellä panssarijunan vaunun alta kolmenkymmenen askeleen matkan suojaan valkoisia sotilaita parveilevan ratapihan läpi. Kuutamon laskemat askeleet lomittuvat ympärillä olevan kaaoksen ja Jääkärimarssin säkeiden kanssa.

Elämän- ja kuolemanlanka

Kolmannen osan kiinnostavimmaksi hahmoksi kasvaa Voiton avukseen saama, ”ihmisenpuolikas” Hesekiel, jolla on takanaan värikäs työhistoria ja kymmenen vuotta mielisairaalassa. Hesekiel alkaa kunnostaa vanhaa venäläistä höyryveturia ja tekee Voiton määräämiä töitä, jos sattuu huvittamaan. Syrjäisellä asemalla touhuaa siis kaksi armeijan epäkelvoksi havaitsemaa miestä, sillä Voitto on saanut osuman sekä jalkaansa että hermoihinsa. Hesekiel käy välillä ottamassa sähköshokkeja morsetuslaitteen johdon avulla vaientaakseen äänet päänsä sisältä. Mutta tulee kerta, jolloin Hesekiel ei pääse äänistä eroon, ja miehiä odottaa sivuraiteella järkyttävä näky. Järvelä käyttää taitavasti groteskia korostamaan tarinaa: nälkäradan kuvauksessa groteski on räjäytettyine ja lahoavine ruumiineen vielä rabelaismaista naurua kuolemalle. Toisessa osassa, jossa pelloilla viljan sijaan lojuu ruumiita ja ihmisiä heitellään Korian sillalta alas, ollaan jo astetta vakavampia. Kolmannessa osassa groteski on paikoin järkyttävää ja mustaa, kuten kohtauksessa, jossa hirvittävä näky ”lyyhistää” Hesekielin ja Voiton polvilleen. ”Taivas itkee” ja niin tekisi myös lukijan mieli itkeä. Voitto kysyy kuten niin monet: ”Miksi? Miksi? – – Miksi en ajatellut omin aivoin? Miksi vaikenin?” Hivenen toivoa teoksen loppuun tuo suurisilmäinen tyttövauva, joka saa nimekseen Alku, vaikka isomummi ”jupisee taustalla yhä maailmanlopusta”.

Järvelä on sitonut nämä eri vuosiin ajoittuvat luvut taitavasti yhteen. Teos alkaa toimittaja Mathias Mattsonin sanoilla, kun tämä ylistää ratahanketta, jota varten senaattorit ovat tulleet mäen harjalle kilistelemään lasejaan. Mattson, oikealta nimeltään Matti Matinpoika, jota kutsuttiin Taskumatiksi erotukseksi samannimisistä veljistään, kirjoittaa lehtijutun ohella Monte-Criston kreivin tyylistä seikkailuromaania nimeltä Kiskojen Kreivi, jonka unohtumattomana sankarina seikkailee hänen itsensä kaltainen mies. Hänen kultakellonsa, johon on kaiverrettu kirjaimet MM, siirtyy Amandan omistukseen ja lopulta Voitolle – Amandalle kirjaimet tarkoittivat Maailman Murenemista ja Kuutamolle Maailmanmestaria. Kesken jäänyt käsikirjoituskin säilyy, koska Ilmar haluaa iltaisin kuulla Amandan lukevan sitä hänelle. Myöhemmin Voitto kirjoittaa käsikirjoitukselle jatkoa, ja Mattsonkin saa palata Matti Matinpojaksi, joka on Voiton mielestä uskottavampi nimi ratajätkälle. Toistuvia motiiveja ovat myös Amandan, Kuutamon ja Voiton taipumus nähdä näkyjä ja rataan liittyvät, muistoja lapsuudesta kantavat piirustukset.

Groteskit kuvaukset milloin naurattavat milloin itkettävät mutta pitkäveteiseksi tämä radanrakennuksesta, höyryvetureista, panssarijunista, sotilaskuljetuksista ja paljosta muusta rautateihin liittyvästä kertova teos ei missään vaiheessa muutu. Samalla Järvelä tulee kirjoittaneeksi Suomen historiaa valtakeskuksista syrjässä olevia kunnioittaen.

Jari Järvelä: Raiteet. Tammi, 2025. 479 s.

Järvelä on käsitellyt sisällissotaa aiemmin Finlandia-ehdokkaanakin olleessa romaanissaan Kosken kahta puolta, josta kirjoitin myös arvion.

Helsingin Sanomat, kirj. Antti Majander

Kulttuuritoimitus, kirj. Jukka Ahtela

Satakunnan Kansa, kirj. Jari Olavi Hiltunen