Avainsana-arkisto: kaatuneet

Kaija Sepponen: Sururisti. Kertomus suomalaisista sotaorvoista

Kaija Sepponen: Sururisti. Kertomus suomalaisista sotaorvoista. Warelia 2021. 242 s.

Sururisti kertoo viime sodissa kaatuneiden omaisten, leskien ja lasten, kohtaloista: 30000 naista jäi leskeksi ja 55000 lasta isättömäksi. Kaija Sepponen tarkastelee teoksessaan niin omaisille lähetettyjä osanottokirjeitä kuin naisten ja lasten selviytymistä sodan jälkeen.

Kaija Sepposen teoksen Sururisti: kertomus suomalaisista sotaorvoista kansikuva.

Teoksen alkuosa koostuu osanottokirjeistä ja Mannerheimin päiväkäskyistä, jotka kehystävät sodan vaiheita. Suruviesteissä toistuvia asioita olivat kaatumisen syy, viimeiset sanat sekä ”ylösnousemuksen toivo ja asevelikumppanuus” (73). Osa kirjeistä on kirjoitettu käsin, osa on laadittu valmiille lomakkeelle, joitakin näistä on tekstin joukossa kuvina. Kaatumisesta ilmoittaminen kuului sotilaspapeille, ja heitä oli ohjeistettu kirjoittamaan hienotunteisesti ja lohduttaen. Kirjeet ovat hyvin yhdenmukaisia, mikä on sisällön huomioon ottaen ymmärrettävää, mutta silti jäi mietityttämään, eikö kirjeissä koskaan kyseenalaistettu sankarikuolemaa tai Jumalan tahtoa. Kesällä 1944 sävy on hieman muuttunut: ”Enää ei puhuta sankarikuolemasta isänmaan puolesta, vaan pyydetään apua ja lohdutusta Jumalalta” (127). Tekijä toteaa kirpeästi, että sotaorpojen oli mahdotonta käsittää annettua uhria. Seuraavan kaltaista pohdintaa olisi voinut olla enemmänkin:

Suomalaisten pappien sotaa käsittelevässä keskustelussa sotilaan kuolemalla on tulevaisuutta rakentava näkökulma. Tämä teema esiintyy osanottokirjeissä, esimerkiksi ilmauksessa ”kaatunut suorittaessaan tehtäväänsä yhteiskunnan turvallisuuden puolesta”. Uhri velvoittaa myös eloonjääviä toimimaan esikuvan mukaisesti. Tämäkin teema esiintyy osanottokirjeissä esimerkiksi näin: Nainen ja äiti voi raskaimpinakin aikoina olla rohkea ja tyytyä Korkeimman tahtoon tai Mikään uhri ei voi olla liian kallis, kun sen antaa isänmaan puolesta tai Tämä velvoittaa meitä aseveljiä kovaan taistoon.
Monille meistä sotaorvoista oli täysin mahdotonta käsittää, miksi isän täytyi olla isänmaan puolesta annettu uhri. (87)

”Useimmille sodan päättyminen oli henkilökohtaisella tasolla helpotus, mutta meille sotaorvoille se oli isän palaamista kotiin valkoisessa arkussa.”

Teoksen toisessa osassa yhdistyvät sotaorpoja käsittelevä tutkimustieto ja heidän tarinansa. Sepposen oma tarina ”kulkee punaisena lankana läpi koko kirjan”; hänen isänsä kuoli 1947 jatkosodan aikana saamaansa keuhkotautiin. Kirjoittajan sekä muiden lasten muistot hautajaisista, evakkoon tai Ruotsiin lähdöstä, nälästä ja kiusaamisesta tuovat tapahtumat lähelle lukijaa. Lapset joutuivat usein ottamaan aikuisen roolin ja tekemään jo varhain töitä niin kotona kuin kodin ulkopuolella. Sodan jälkeinen itsesensuuri näkyi myös sodan uhreista ja sotaorvoista vaikenemisena. Sepposen mielestä sotaorvot ovatkin ”ideologisesti ja yhteiskunnallisesti petetty ryhmä” (228). Käsitellessään sotaorpojen tarinoita, perheille myönnettyä usein puutteellista tukea ja yhteiskunnan vähäistä arvostusta tekijän asenne onkin kriittisempi kuin suruviestejä käsittelevässä osassa.

Teoksen nimi Sururisti viittaa kaatuneen omaiselle – leskelle, vanhimmalle tyttärelle tai äidille – myönnettyyn 4. luokan Vapaudenristiin mustassa nauhassa. Kaija Sepponen on kasvatustieteen tohtori ja Oulaisten Kaatuneitten Omaisten yhdistyksen puheenjohtaja. Sepponen on tarttunut itselleen tärkeään aiheeseen, ja juuri kirjoittajan henkilökohtainen kokemus tekee teoksesta koskettavan.

Kaija Sepposen tutkimus Sota-ajan Suruviestit on vapaasti luettavissa pdf-tiedostona Kaatuneitten Omaisten Liiton sivuilla.

Teoksesta Kulttuuritoimituksen sivuilla (kirj. Kari Pitkänen)

Teoksesta ja kirjailijasta Kalajokilaaksossa 13.5.2021 (kirj. Anne Mattila; vaatii kirjautumisen)

Kirjailijan haastattelu Helsingin Sanomissa 27.12.2020 (kirj. Sirpa Pääkkönen; vaatii kirjautumisen)