Kirjallisuutta ja tutkimusta

Ljudmila nousi ja lähti uimaan:
”Teen pidemmän lenkin. Jos minua ei kuulu, älkää huolestuko. Jos kaskelotti luulee minua hylkeeksi ja nielaisee vatsaansa, niin se on sitten minun kohtaloni, se on määrätty niin!” Saunan ovi paukahti kiinni.
”Ljudmila on niin iloinen”, sanoin Anille, joka oli noussut lauteille viereeni.
”Ljudmila on juuri niin iloinen, että sanoo iloisesti näkemiin, kipittään vaunuunsa ja työntää päänsä kaasu-uuniin”, Ani sanoi ja heitti löylyä. (158)

Tragiikkaan taipuvia ihmiskohtaloita, viistoa huumoria, groteskeja kohtauksia ja mestarillista kieltä. Elli Salon romaanin Keräilijät edessä ei voi kuin antautua tarinan vietäväksi.

Keräilijät kertoo kolmen eri-ikäisen naisen kohtaamisesta leirintäalueella Kainuussa itärajan läheisyydessä. Heini on arkeologi, joka tulee kartoittamaan toisen maailmansodan aikaisia joukkohautoja Läätteen (lue Raatteen) maisemiin. Etsinnöissä auttaa Ani, maailmalla palkittu luontokuvaaja, joka nyt pyörittää petokuvaukseen erikoistunutta matkailuyritystä. Ljudmila on Kostamuksesta Suomeen naitu entinen kirjastonhoitaja, jonka asuntovaunusta löytyy kokoelma Gulak-kirjallisuutta ja jonka mielestä sienestys on ”hauskinta mitä ihminen voi housut jalassa tehdä” (20). Ja sitten on vielä Ystävä, rajavartijan nuorempaan vaihtama koira, joka on ”niin arvovaltaisen oloinen, että sille teki mieli sanoa päivää ja näyttää henkilöpaperit” (13).

Kaikilla kolmella naisella on menneisyyden painolastinsa, ja he oireilevat eri tavoin, yksi surun sisäänsä padoten, toinen juoden ja kolmas maanisen pakkomielteisesti. Heinin pikkuveljen Paulin kuolemasta kerrotaan heti ensimmäisillä sivuilla. Suru pikkuveljestä kulkee Heinin tarinassa mukana, kun pienet arkipäiväiset asiat herättävät muistoja: Ljudmilan keittämät uudet perunat saavat Heinin muistamaan, miten Paulin kuolemaan jälkeen ”äiti keitti ison kattilallisen perunoita ja söi ne kaikki kerralla kuorineen” (113).

Ani kuskaa kesäkuukausina turisteja piilokojulle valokuvaamaan karhuja, teeriä, metsiä ja milloin mitäkin. Ani yrittää hoitaa omia kuvaushommiaan öisin, kun muulloin ei ole aikaa, mutta lopulta ”vittuuntui vaativiin turisteihin, pakeni velvollisuuksia, meni yksin piilokojuun, makasi siellä umpikännissä päiväkausia”.

Kerran Ani oli ollut hoitamassa karhujenruokintaa ja sammunut suolle. Karhut olivat tulleet syömään. Mitään ei ollut käynyt, karhut olivat vain haistelleet Ania kuin raatoa, antaneet hänen maata rauhassa. Mutta turistit kopissa olivat saaneet myöhemmin vakavia traumaperäisen stressihäiriön oireita. (87)

Tekstin joukossa on Anista kertova lehtijuttu, tekstiviestejä, muisteluksia sota-ajalta, thainkielinen voideresepti, pihlajansilmuamaretton ohje ukrainaksi ja eräkirjailija Erkki Järvenharjun teoksista poimittuja tarinoita. Viimeksi mainittujen yhteyteen merkityt lähdetiedot, jotka kertoivat kustantajan (Otava) ja julkaisuvuoden, erehdyttivät etsimään kirjailijaa kirjaston tietokannasta. Jälkisanoissa Salo kertoo saaneensa tarinoihin inspiraation Samuli Paulaharjun ja A. E. Järvisen teoksista. Jollain ihmeellisellä tavalla kirjailija onnistuu sitomaan nämä näennäisesti irralliset tekstisirpaleet palvelemaan kokonaisuutta.

Elli Salo on dramaturgi ja suomentaja, mikä näkyy teoksen rakenteessa ja kielessä. Keräilijät onkin uskomattoman hieno ja kypsä esikoisromaani. Romaaniin perustuvaa näytelmää esitettiin Kajaanin kaupunginteatterissa viime kaudella – toivottavasti ylistetystä näytelmästä saataisiin vierailunäytöksiä myös muualle.

Elli Salo: Keräilijät. Otava, 2025. 206 s.

Arvio Helsingin Sanomissa, kirj. Antti Majander

Kulttuuritoimituksen arvio Kajaanin kaupunginteatterin Keräilijät-näytelmästä (arvio 4,5 tähteä)