Avainsana-arkisto: Karjala

Mai Tolonen: Meiltä on aina lähdetty

Mai Tolosen Meiltä on aina lähdetty (2023) kuvaa yhden perheen matkan ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta Viipuriin 1840-luvulta 1920-luvulle. Bertha katselee valokuvia pojanpoikansa Väinön kanssa ja muistelee elämänsä vaiheita. Kehyskertomus on typografisesti erotettu varsinaisesta tarinasta, ja lisäksi näitä osia koristaa avain, joka liittyy kiinteästi Berthan elämään.

Mai Tolosen historiallisen romaanin Meiltä on aina lähdetty kannessa on Maria Wiikin maalaus "Maailmalle".
Mai Tolosen historiallisen romaanin Meiltä on aina lähdetty kannessa on Maria Wiikin maalaus ”Maailmalle” vuodelta 1891.

Isä kuolee punatautiin Berthan ollessa vielä lapsi, ja suvulla sataviisikymmentävuotta ollut talo joudutaan myymään. Bertha pääsee piiaksi taloon, jossa hän koti-ikävässään kutoo harmaiden ja ruskeiden kuteiden joukkoon oman sinisen hamekankaansa, sillä äidin matoissa oli aina ollut ”jälkiä vanhasta ilosta ja juhlasta, ei pelkkää arkea” (37). Avioliitto levottoman Johanin kanssa vie Berthan ensin emännäksi torppaan ja sitten nälkää pakoon Karjalaan. Mukaan ei saada paljoa, ja Berthan suruksi faasmorin kapiokirstukin on jätettävä.

”Älä hullujas meinaa, äyskäisi Johan vihaisesti. ”Hyvä kun itse mahdumme. Se jää tänne.”
Bertha purskahti itkuun. Hänen kirstunsa, johon hän oli säilönyt itselleen tärkeät asiat. Pelkkä kirstun sisältä pelmahtava tuoksu toi muistoja lapsuudesta, isästä ja veljistä ja markkinavarsasta. (74)

Ensin jäädään Parikkalaan, vaikka päämäärä onkin Viipuri. Matka on ankea: kerjäläisiä, hiljaa laahustavia, voimattomia ihmisiä, kuolleita tien varsilla. Kun kärryt juuttuvat taas kerran saveen, pyytää tien penkalle lastensa kanssa uupunut äiti päästä kyytiin. Johan kieltäytyy ottamasta heitä mukaan ja lyö naista käsille, kun tämä yrittää nosta lapsia kärryille. ”Berthan sydän murtui kerjäläislasten lohduttoman itkun häipyessä kuulumattomiin. Heidän kauhistuneet ilmeensä eivät jättäisi Berthaa rauhaan” (77–78). Kymmeniä vuosia myöhemmin valkoisten vallattua Viipurin löytää Bertha pihaltaan naapurissa asuneen punavangin vaimon ja kolme lasta.

Kerjäläislapset viisikymmentä vuotta sitten eivät ehkä selvinneet. Joko kuolivat kevätmutaiselle tielle tai nääntyivät huutokaupattuina ynseän tuvan olkivellikupin ääreen. He olivat Johanin kanssa jättäneet ne lapset kuolemaan tien poskeen ja pelastaneet omansa elämälle. Se itku ei koskaan lakkaisi kuulumasta hänen korvissaan. (246)

Tällä kertaa Berthalla on mahdollisuus auttaa: hän ottaa perheen luokseen asumaan. Kirjailija nivoo taiten kertomuksen osat yhteen: jokin aihe tai esine – avain, ompelukone – putkahtaa esiin myöhemmin osana jotain suurempaa tapahtumaa.

Bertha on 39-vuotias seitsemän lapsen äiti, kun lavantauti vie Johanin. Tähän asti Betha oli ”lepattanut” Johanin mukana talosta ja paikasta toiseen, mutta nyt hänen täytyi ”itse opetella päättämään, haluamaan, pärjäämään. Pehmeyden rippeet karisivat. Hänelle kasvoi kuori.” (106–107) Elämä on kaikkea muuta kuin helppoa, ja kuolema vie myös osan Berthan omista lapsista. Berthasta tuntuukin, että ”Kuolema väisteli häntä, mutta muistutukseksi kyvystään iskeä, löysi aina hänelle rakkaat ihmiset” (256).

Sisällissodan aikana poika Emil yrittää houkutella Berthaa muuttamaan Viipurista Elisenvaaraan, mutta Bertha kieltäytyy lähtemästä kotoaan. Bertha miettii, minkä puolen pojat olisivat valinneet ja kuinka heidän olisi käynyt; kuuluiko ”vihan jyske ja melske” mullan alle tai valtameren taakse? Berthan ruotsinvoittoinen puhe herättää epäilyksiä punaisessa miliisissä, mikä tulee esiin esimerkiksi kotietsintöjen yhteydessä: ”Asuiko täällä Kolikkoinmäellä ruotsinkielisiä? Eikös ne olleet kaikki porvareita ja riistäjiä?” (230) Kun miliisit pysäyttävät Berthan kadulla, tämä tiuskaisee: ”Låt mig gå. Ni har ingen anledning att blockera.” (235) Tästä hyvästä hänet viedään tutkintavankilaan. Lopulta ”valkoisten kätyriksi” epäilty ”eukko” passitetaan kotiin.

Alkuun kehystarinat, joissa Väinö kyselee isoäitinsä tavaroista ja saa tämän muistelemaan menneitä, tuntuivat kömpelöiltä ja turhilta, mutta vähitellen niillekin lämpeni ja lopussa osuudet toimivat jo paremmin. Muuten teoksesta ei löydykään moitittavaa. Mai Tolonen kirjoittaa sujuvaa ja rikasta kieltä, ja antaa Berthan ruotsinkielisen taustan pilkahdella tekstistä. Jälkisanat ja lähdeluettelo kertovat kirjailijan taustatyöstä, joka myös näkyy Berthan vaiheissa läpi nälkävuosien ja itsenäisyyttään kipuilevan maan. Berthan tytär Sofia, joka lähtee Amerikkaan, on yksi Tolosen siirtolaisuutta kuvaavan esikoisteoksen Kupai nau – nähdään pian (2018) päähenkilö. Tämä teos nousi saman tien lukulistalleni. Toivottavasti kirjailija jatkaa historiallisten aiheiden parissa.

Mai Tolonen: Meiltä on aina lähdetty. Warelia 2023. 334 s.

Teoksesta Länsiväylä-lehdessä (kirj. Anneli Tuominen-Halomo) ja Agricolan sivuilla (kirj. Paavo Oinonen). Ks. myös arviot Kirjamuuri– ja Kirjat kertovat -blogeista.

Esikoisteoksesta Kupai nau – nähdään pian (2018) kirjailijan haastattelun muodossa Helsingin Sanomissa, kirj. Marja Salmela.

Karoliina Niskanen: Muamo

Aina joskus tulee eteen teos, josta voisi poimia sitaatin toisensa jälkeen. Karoliina Niskasen romaani Muamo on naisen aistillisuuden, äitien sitkeyden ja isoäitien viisauden ylistys. Kielellisesti ja kerronnallisesti teos on niin rikas, että se ei yhdellä lukemisella tyhjene.

”Kai se lypsylle jaksaa kontata?”

Teoksessa seurataan kahden naisen elämää eri puolilla Suomea. Raskaana oleva ruotsalainen Anna päätyy isoisänsä kotimaahan Suomeen, kun Mamma haukkuu huoraksi ja heittää ulos. Junassa hän tapaa Erkin, joka vie hänet kotiinsa Pohjois-Pohjanmaalle, jossa ”maailma oli loputonta peltoa” (29). Viittaukset Niva-Kaijaan seudun kantaäitinä sekä hevosten näivetystautiin ja kapinaan sijoittavat Annan tarinan Nivalan seudulle. Anna synnyttää pojan, jolle anoppi Johanna antaa nimen Juha. Erkki on lähtenyt kaupunkiin tienaamaan: ”Emminä rikkauvesta välitä, mutta rahhaa olla pittää” (29). Vie kuukausia, ennen kuin Anna alkaa vähitellen osallistua talon töihin ja pitää huolta pojastaan.

Laatokan Karjalassa Miniä synnyttää yksin navetassa tytön, kun Anoppi ei anna jättää lypsyä kesken. Puoliso makaa sammuneena ”lattialla, Relanderin suojelevan katseen alla, ja kuorsaa niin, että Laatokalla kaikuu” (15). Synnytyksen jälkeen ”Miniästä tulee Äiti” (21). Työt jatkuvat kivuista ja saappaisiin valuvasta verestä huolimatta. Luettelomaisuus korostaa niin töiden määrää kuin niiden toistumista päivästä toiseen:

Peltoväki kiittää ruoasta, Äiti Korjaa pöydän, kantaa vedet ja puut saunalle ja sytyttää pesän, käy lypsyllä ja palaa pirttiin ja kattaa iltapalan ja korjaa iltapalan ja tiskaa tiskit ja lakaisee lattiat ja pyyhkii pölyt ja pesee padan ja hakee pyykit ja sytyttää takan ja nostaa lapsen syliinsä ja sanoo, että pikkuinen, nyt myö käymme levolle.
Lapsi alkaa itkeä. (36)

Kahvia eli kouffia keittäessään Äiti miettii, miksi Muamon oli pysyteltävä saunassa viikko synnytyksen jälkeen. ”Miksi Muamosta tehtiin saastainen eläin, joka ei saanut koskea edes puurokauhaan? Miten äiti, ihana elämänantaja, kallis maalle synnyttäjä, saatettiin nähdä likaisena.” (33)

”Vitun väen voimalla”

Karjalassa asuvan naisen oikea nimi paljastuu vasta teoksen lopussa. Siihen saakka hän on Tyttöne, Miniä, Äiti eli Muamo, Anopin kuoltua Emäntä ja kotiseudultaan sodan karkottamana Evakko. Nimeämällä hänet vain elämänvaiheiden mukaan kertomus laajenee yksilöä suuremmaksi kuvaukseksi naisen elämästä, joka määriteltiin ulkoapäin ja jossa oli vain vähän mahdollisuuksia yksilöllisiin ratkaisuihin. Naiset ovat kuitenkin niitä, jotka pitävät maailmaa pystyssä, rakentavat kun miehet tuhoavat ja tuhoutuvat sodissa. Kun Johanna tivaa Annalta lapsen oikeaa isää, Anna vastaa, että ”[e]hkä isää ei aina tarvitakaan. Eihän niitä edes näe kuin valokuvissa, piironkien päällä pölyttymässä” (159). Tai kuten Kulkuri sen Tyttöselle sanoo:

Työ naiset ette ole koskaan tarvinneet meidä miehiä, mutta myö tulemme aina tarvitsemaan teidä. Työ raotatte meilä porttia salaisuuksien maahan. Tarvitsemme pehmeyttä, vaikka olette kaikkea muuta kuin pehmeitä, olette routaisen maan ja karhean kuokan kovettamia, auringonpaahteen kuivattamia, järvivesien huuhtomia. Ja toisinaan olette ruusunkukkia ja syreenintuoksua ja mettä apilan terälehdellä. (155)

Kun Tyttöne kysyy, mikä on nainen, vastaa Kulkuri, että ”kerro sie”. Ja Tyttöne kertoo:

Roihuava tuli ja räjähtävä ukkonen, sateenkohina ja järven ylle nouseva usva, täysikuu ja maa. Kaikkea maan ja taivaan väliltä. Mitä tahansa.

Kieli on yhtä aikaa runollista ja rehevää, rumaa ja kaunista, mikä näkyy naisen aistillisuuden ja etenkin synnytysten kuvauksissa. Tekstin lomassa kuljetetaan tarinoita Mariasta, josta Tyttösen äiti eli Muamo on kertonut. Näissä tarinoissa sekoittuvat Kalevalan Marjatta, joka tulee puolukasta raskaaksi, ja Neitsyt Maria, jonka ikonia Miniä piilottelee patjansa alla ja jota hän hädässään rukoilee. Maria syö marjan ja tulee raskaaksi. Perhe hylkää hänet ja hän päätyy synnyttämään ”liävään” lehmien keskelle. Seuraavassa otteessa näkyy Niskasen kielellinen taituruus:

Mie lopetin kertomukseni Mariasta, ensimmäisestä äidistä, hänestä, joka oli synnyttänyt lapsen ja antanut sille nimen, jonka kaikki tuntevat ja jota toistellaan iltarukouksissa, ja sie, muamon ainavone tyttöne, kullankallis evakkovasikkani, kuvajaiseni, kysyit: ”Siihenkö päättyi tarina”, ja mie vastasin, että kyllä, sillä hyö siirtyivät toisiin aiheisiin, uusiin sankareihin, ja jättivät äidin yksin, keskelle verilammikkoa, kivuissansa makaamaan.
Ja Maria hurjistui: En mie ole Jumalanäiti, se huusi, en Ilmatar enkä ilman impi, en Luonnotar tai pyhä piigu pikkarainen, en nainen, en yhtään mikään, enkä mie muuta tähdeltäni pyytänyt kuin ystävää, edes yhtä, joka ymmärtäisi. Nyt mie olen äkäinen akka, hirmumyrsky ja metsäpalo, tuho.
(216)

Sota tuo Annan ja Evakon yhteen, ja viimein molemmat kohtaavat vertaisensa ja saavat kokea ”sielunsiskouden” (240). Evakko ei vieläkään ole valmis paljastamaan oikeaa nimeään, vaan kertoo olevansa Aino. Hän on ennen Karjalasta lähtöään kuullut tarinoita pakolaisten huonosta kohtelusta, ryssittelystä ja lasten päälle heitetyistä kananmunista. Tarina ei pääty vielä, sillä Aino palaa Karjalaan, vaikka aavistaa lopullisen lähdön olevan edessä.

Kirjailija onnistuu naisten elämäntarinoissa kuvamaan uskomattoman paljon viime vuosisadan alun ja sotien ajan tapahtumia, niin että huomio pysyy kuitenkin mikrotasolla. Tarkkoja vuosilukuja ei juuri mainita ja historiallisiin tapahtumiin viitataan kuin ohimennen. Etualalle nousevat naiset elämän ylläpitäjinä ja äiteinä. Naisten roolin korostuminen näkyy myös siinä, että muut henkilöt, kuten puolisot ja sisarukset, on jätetty tahallisen valjuiksi. Vain isoäidit ja lapset saavat vähän enemmän tilaa. Tekstin joukossa on karjalan kieltä ja ruotsia ilman suomennoksia, ja hyvä näin, vaikka muutamien karjalankielisten sanojen kohdalla joutuikin miettimään merkitystä. Minut teoksen kielellinen moninaisuus hurmasi.

Karoliina Niskanen on kirjailija, näyttelijä ja tuttu monien äänikirjojen lukijana. Esikoinen Tilhi (2020) oli Tiiliskivi-palkintoehdokas. Muamo on nautinnollinen lukuelämys ja tulee niin ikään kisaamaan ensi syksyn kirjapalkinnoista. Kiitos kirjailijalle paitsi hienosta teoksesta myös jälkisanoista, joissa hän kertoo lähteistään ja siitä, miten tarina kietoutuu hänen omiin sukujuuriinsa.

Karoliina Niskanen: Muamo. Bazar, 2023. 303 s.

Arvio Amman Lukuhetkessä. Kirjoittaja on kuunnellut äänikirjan, jossa lukijana kirjailija itse, Eeva Soivio ja Pirkko Fihlman, jonka itkuvirsiä tekstin joukossa on. Tämä on siis kuunneltava vielä äänikirjanakin!

Arvio blogissa Anun ihmeelliset matkat

Juttua kirjailijasta ja teoksen synnystä Kotiliedessä

Kirjailijan haastattelu Mesta.netin sivuilla

Kaarina-lehdessä (kirj. Jaana Pakarinen) julkaistu arvio luettavissa Kritiikki näkyy -sivustolla