Kauhukertomus, joka sijoittuu Suomen sisällissotaan kuulostaa mielikuvitukselliselta ja mahdottomalta toteuttaa, mutta Laura Mauro vetää pisteet kotiin. Otavaisen olkapäillä on upeasti kirjoitettu ja kerrottu tarina naispunakaartilaisista. Nimestään huolimatta Mauro on brittiläinen kirjailija, joka on voittanut novelleillaan useita kertoja British Fantasy Award -palkinnon. Folkloresta kiinnostunut Mauro on perehtynyt suomalaiseen mytologiaan ja Kalevalaan, ja se näkyy kauttaaltaan teoksessa.

Pienoisromaani (117 sivua, 18 x 18 cm) alkaa kuin kauhukertomus ainakin: ”Yössä vanhan hautuumaan läpi kulkee humalaisia miehiä pistimineen, he ulisevat kuin peikot – –.” Siiri, Ester, Elina, Mirva ja muut naiset ovat ahtautuneet pieneen, kylmään pappilaan ja yrittävät nukkua. Tarinan keskiössä on Siiri, torpparin tytär, joka liittyi kaartiin, koska punaiset lupasivat parempaa tulevaisuutta, ja palkka kaartissa oli parempi kuin piikana tai tehtaassa. Motiiveja naisten liittymiselle oli muitakin: ”Jokaista vakaasti vallankumoukseen uskovaa naista kohden löytyy kaksi, jotka leikkasivat tukkansa ja vetivät miesten housut jalkaan seikkailun tähden” (41). Naiset, tai paremminkin tytöt, ovat luonteeltaan erilaisia: suustaan kova Ester pilkkaa ja ärsyttää muita, Mirvalla on auktoriteettia, vaikka hän on vain kahdeksantoista, herkkä Elina on kuin ”lämmintä kultaa valossa” ja suurin osa myyttisistä tarinoista, kuten liekkiöistä ja karhun synnystä, kuullaan hänen kertominaan. Siirin ja Elinan välillä on hentoa ihastusta, jota he tuskin itse edes tajuavat.

Heti alussa viitataan molempien puolien laittomuuksiin: valkoiset hyökkäsivät sairaalaan Harmoisissa ja punaiset teloittivat antautuneita valkoisia (Suinulan) Markkulassa. Nuorten valkoisten poikien turha kuolema ei jätä Siiriä rauhaan:

Hänkin on leikkinyt rohkeaa niin pitkään, että lähestulkoon uskoo sen itsekin. Markkula repi naamion pois. Sai hänet ymmärtämän, kuinka valheellista kaikki oli; tämä kivääri, tämä univormu, tämä oikeamielinen viha, jota hän kantaa sisällään. Se kaikki tuntui varsin todelliselta, ennen kuin Maxim-konekiväärit alkoivat tulittaa, ja silloin se suli kuin kevätjää ja kaikki, mitä jäi jäljelle, oli tyttö liian suuressa venäläisiltä kierrätetyssä univormussa, kivääri rintaansa vasten puristettuna. (95–96)

Ensimmäinen vihje outoudesta on hautausmaalla seisovan tutun miehen, Oskun, liikkumaton olemus ja tietoisuutta vailla olevat silmät. Seuraavana päivänä Osku käy joukkueenjohtajan kimppuun ja häntä pitelemään tarvitaan kolme miestä. Naiset komennetaan palaamaan Tampereelle, kun miehet marssivat taisteluun Kuruun. Siiri, Ester ja Mirva päättävät uhmata käskyä. Raju lumipyry pakottaa heidät hakemaan suojaa metsästä. Mirva on näkevinään jonkun liikkuvan metsässä ja lähtee ottamaan selvää asiasta eikä palaa enää. Siiri ja Ester törmäävät Annikkiin kolmetoistavuotiaaseen, valkoiseen tyttöön, ja tämä kohtaaminen muuttaa suunnitelmat jälleen kerran.

On maaliskuu ja karhut nukkuvat vielä talviuntaan, mutta silti yksi jos toinen näkee metsässä karhuja ja tuntee niiden löyhkän, ”veren ja mädän ja kuolleen lihan” hajun (104). Karhu on läsnä monissa tarinoissa, kuten myös teoksen nimessä, onhan karhu syntynyt Otavaisen olkapäillä. Otava eli Iso karhu löytyy myös teoksen kauniista, Noora Jantusen suunnittelemasta kannesta.

Runollisen kaunis kieli taittuu hetkittäin groteskiksi maalailuksi sodan jäljistä tai ruokottomaksi kiroiluksi. Kielikuvat ovat ilmeikkäitä: Maxim-konekiväärin ääni on kuin ”keuhkotautista nakutusta”, hautuumaan ”murenevat hautakivet kuin murjottuja hampaita” ja valkoisten poikien pelko ”terävää löyhkää”. Suomentaja Lauri Lattu, joka kertoo ratkaisuistaan teoksen alussa, onnistuu erinomaisesti; itse kiinnitin huomiota esimerkiksi sanaan ’hautuumaa’, joka istuu täydellisesti teoksen tunnelmaan.

Takakansi-podcastissa Mauro luonnehtii tyyliään sanoilla quiet horror, joka kuvaa hyvin romaania, jossa kauhuelementit hiipivät valoina ja varjoina metsän kätköissä. En tunne riittävän hyvin kauhun tai fantasian lajeja, mutta mieleeni tuli uuskumma, ja määritelmän mukaan lajityyppien rajoja hämärtävään genreen kuuluisi ”kauhuvaikutteita, erityisesti groteskia kuvastoa”. Oli genre mikä hyvänsä – ja mikä pakko on lokeroida ollenkaan – tätä teosta voi suositella muillekin kuin vain kauhun ystäville.

Jälkisanoissa tekijä kertoo olevansa paljosta velkaa teokselle The Finnish Civil War 1918: History, Memory, Legacy (2014). Tämä Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittama teos onkin parhaita kokoavia esityksiä Suomen sisällissodasta ja on ilmestynyt myös suomeksi 2018 nimellä Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö.

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä (On the Shoulders of Otava), suom. Lauri Lattu. Haamu, 2024. 117 s.

Kirsin kirjanurkka

Kirjapöllön huhuiluja

Takakansi-podcast (58 min, englanniksi), Marko Suomi haastattelee Laura Mauroa

Ylen artikkelissa ”Ihmissusia, saatananpalvontaa ja väkivaltaista splatteria: Suomalaisen kauhun historia kertoo marginaalisesta tyylilajista, jota kuitenkin ovat viljelleet yllättävät tahot” Jussi Mankkisen esittely Juri Nummelinin teoksesta Kuoleman usvaa ja pimeyttä, joka käsittelee kauhukirjallisuuden historiaa.