Kirjallisuutta ja tutkimusta

Aseistautuneet miehet ovat tunkeutuneet yli rajan. Niin kertovat otsikot puhelimeni tahraisella näytöllä. En avaa yhtäkään artikkeleista. (5)

Irene Zidanin esikoisromaani Isäni appelsiininkukkien maasta (2024) lähtee liikkeelle Hamasin lokakuussa 2023 tekemästä iskusta Israeliin. Toimittaja Amira Mansur laittaa aamupalaa lapsilleen vältellen avaamasta puhelimen näytöllä huutavia otsikoita. Amiralla on kirjailijan tavoin palestiinalainen isä ja suomalainen äiti. Kun työkaveri kaipaa kontakteja alueelle, hänet siirretään lehden muistokirjoitusten laatijasta avustajaksi ulkomaantoimitukseen. Alkaa ahdistava ajanjakso, jossa pelkästään hänen nimensä jutun lopussa saa aikaan palauteryöpyn, jossa niin häntä itseään kuin lehteä syytetään tietämättömyydestä ja puolueellisuudesta.

Teoksen toisessa aikatasossa liikutaan Amiran lapsuudessa ja nuoruudessa. Ylen Kultuuricocktail Kirjat -ohjelmassa (14.10.2024) Zidan kertoo kirjoittaneensa tätä osuutta jo aiemmin, mutta tapahtumat Lähi-Idässä pakottivat lisäämään teokseen toisen aikatason. Zidan nostaa esiin, miten Suomessa puhutaan paljon sodan aiheuttamista ylisukupolvisista traumoista; joukossamme on kuitenkin paljon sellaisia, joille sota on tätä päivää.

Israel on Valtio, jolla on kaikki valta. Palestiina on paikka siellä jossain, olemassa vain toiveena. Olen vihainen Valtiolle, joka kuulee ja puhuu vain väkivallan kieltä. Pitää pilkkanaan niitä, jotka jaksavat vielä puhua neuvotteluista tai kahdesta valtiosta. Verhoaa äärimäisyydet turvallisuuden pakkoon. Esiintyy kuin kaikki olisi alkanut lokakuussa. (22)

Sitaatissa puhutaan Israelista ja Palestiinasta, mutta pääasiassa kirjailija viittaa osallisiin Valtiona, Kaistaleena ja Rantana, mikä korostaa sitä, että vain konfliktin toisella osapuolella on virallinen oikeus olemassaoloon, kun taas toinen on ”olemassa vain toiveena”. Amira käy tapaamassa isänsä sukua ollessaan seitsemäntoista. Nimensä vuoksi hän joutuu heti lentokentällä erikoistarkastukseen niin Suomen kansalainen kuin onkin – tullivirkailija vetoaa turvallisuuteen. Sama toistuu, kun hän sukulaistensa kanssa lähtee käymään Valtion puolella ostoksilla ennen kotiin paluuta.

Suhde isään kulkee punaisena lankana läpi teoksen. Isä on yliopisto-opinnot aloitettuaan joutunut kohta pidätetyksi ja viettänyt yli vuoden vankilassa. Sen jälkeen hän lähti maasta, päätyi Ruotsiin, jossa tutustui vaimoonsa ja sitä kautta Suomeen. Matkansa aikana Amira saa kuulla isänsä olleen valoisa ja naurava nuorukainen, mikä ei vastaa Amiran tuntemaa ketjussa polttavaa, ahdistunutta miestä. Niin isän kuin Amiran tuntema toiseus tuodaan esiin kohtaamisissa, jotka saavat tuntemaan epämääräistä häpeää: kuinka monesti itse teen turhan pikaisia johtopäätöksiä kantasuomalaisesta poikkeavan nimen tai jonkin ulkoisen piirteen perusteella? Kuvaava esimerkki tulee koulumaailmasta: opettaja kyselee muutaman tunnin tuttavuuden jälkeen, mitä kieltä hän puhuu kotonaan ja rohkaisee osallistumaan oman äidinkielensä opetukseen, vaikka Amiran äidinkieli on suomi, eikä hän koskaan ole puhunut arabiaa.

Irene Zidan on kirjoittanut tärkeän teoksen ajankohtaisesta aiheesta. Siteeraan tähän loppuun vielä kohdan, jossa puhutaan kodin menettämisestä ja paluun mahdottomuudesta – evakkoudesta:

Kaistaleen asukkaista moni on alkujaan lähtöisin sieltä, missä Valtio nykyisin sijaitsee. He ovat evakkoja ja heidän jälkeläisiään. Isäni kansan vanhukset muistelevat lähtöä ja sitä, miltä heidän kotinsa ja kylänsä näyttivät. Yksityiskohdat hämärtyvät, mutta menetyksen tunne pysyy. Vartaloni jännittyy, sillä tunnen ihollani Kaistaleen ihmisten pelon. Niskassani kauhun siitä, että kuolema voi pudota taivaalta milloin vain. He ovat pakkautuneet Kaistaleen eteläosiin. Paenneet taas monta kertaa. Turvalliseksikin väitetty paikka voi sekunneissa muuttua joukkomurhan näyttämöksi. Valtion sanaan ei koskaan voi luottaa. Tiedän, että osa heistä ei lähde Kaistaleelta vaikka mikä olisi. Jopa minulla on kaikkien lähtöjen lopullisuus syvällä dna:ssani. Jokainen meistä tietää sanomatta, että lähtö on aina lopullinen, koska meillä ei ole koskaan paluuta. Lähtijöistä tulee sieluttomia puolikkaita, joita haamut seuraavat yli sukupolvien. (179–180)

Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta. WSOY, 2024. 281 s.

Ylen Kulttuuricocktail Kirjat -ohjelmassa 14.10.2024 Irene Zidan ja Pajtim Statovci keskustelevat toimittaja Anna Tuluston johdolla teoksistaan otsikolla ” Kirjoja siitä, kuinka sietää sietämätöntä”

Kulttuuritoimistus, kirj. Leena Reikko

Helsingin Sanomat, kirj. Suvi Ahola