Avainsana-arkisto: luontosuhde

Emilia Hart: Taipumattomat

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Emilia Hartin Taipumattomat osui sattumalta kuunneltavaksi loppukesästä. Teos yllätti myönteisesti, sillä ensinnäkin kirjailija kuljettaa niin varmaotteisesti kolmen eri vuosisadoilla elävän naisen tarinaa rinnakkain, ettei romaania ole uskoa esikoiseksi. Toiseksi teoksen eetos, naisten voimaantuminen ja emansipaatio, vetoaa varmasti jo itsessään ainakin naislukijoihin. Kolmanneksi kasvien, hyönteisten ja lintujen kuvaus on sidottu tarinaan, sillä niin Althalla, Violetilla kuin Katella on vahva yhteys luontoon, mitä he oppivat hyödyntämään monin tavoin.

Emilia Hartin romaanin Taipumattomat kansikuva.

On vuosi 1619 ja Altha on ollut kymmenen vuorokautta tyrmässä ilman ruokaa. Häntä syytetään lapsuudenystävänsä Gracen puolison surmaamisesta noituudella. Ystävysten välit olivat rikkoutuneet vuosia aiemmin, kun Althan äiti Jennet ei ollut kyennyt parantamaan Gracen äitiä. Violetin tarina alkaa vuodesta 1942. Violet elää veljensä ja isänsä kanssa Crows Beckin kylässä kartanossa, jonka ulkopuolelle isä ei häntä päästä. Miksi Graham-veli saa opiskella luonnontieteitä, mutta Violetille on palkattu kotiopettaja? Entä miksi Violetin kysymyksiin äidistä vastataan välttelevästi? Salaa kuultu keskustelu paljastaa Violetille, että hän muistuttaa äitiään paitsi ulkonäöltään myös luonteeltaan, sillä äidissäkin oli ollut ”toismaailmallista” (24–25). Kate asuu miehensä Simonin kanssa kauniissa kerrostaloasunnossa Lontoossa. Kun äärimmäisen kontrolloiva ja väkivaltainen Simon kertoo haluavansa lapsen, ei Katella enää ole vaihtoehtoja.

”Et sinä tuosta nuoremmaksi muutu”, Simon oli sanonut ja hymähtänyt ivallisesti perään: ”Eikä sinulla ole mitään parempaakaan tekemistä.”
Simonin sanat olivat hyytäneet Katen selkäpiitä. Oli asia erikseen, että hän joutui kestämään tätä – kestämään Simonia, kasvoilleen lentävää sylkeä, Simonin käden poltetta ihollaan, loputtomia raakoja öitä.
Mutta että lapsi?
Sitä Kate ei voisi ottaa omalletunnolleen – siihen hän ei suostuisi. (34)

Kate onnistuu pakenemaan isotädiltään eli Violetilta perimäänsä Weyward Cottageen Pohjois-Englantiin. Isä on kuollut liikenneonnettomuudessa Katen ollessa yhdeksän. Kate syyttää tapahtuneesta itseään, sillä hän oli kääntynyt takaisin suojatiellä nähtyään variksen. Tämän seurauksena Kate kieltää kiinnostuksensa luontoon, mutta isotädin talossa yhteys palaa, ja myös Kate löytää oman maagisen voimansa. Altha ja Violet joutuvat kamppailemaan aikansa naisia alistavia käytänteitä vastaan, ja kaikki kolme törmäävät miesten julmuuteen. Vapauden tuo lopulta kunnioitus luontoa kohtaan ja kyky pyytää siltä apua. Mutta voimia voi käyttää myös vahingon tuottamiseen, ja sekä Altha että Violet tekevät virheitä, joita saavat katua syvästi.

Romaanissa usein esiintyvä nimi Weyward on myös romaanin alkukielinen nimi. Teos alkaa Shakespearen Macbethista poimitulla sitaatilla, jossa puhutaan velhosiskoista – englanniksi ”The Weyward Sisters”. Alaviitteessä kerrotaan, että sana weyward (taipumaton, kesytön) korvattiin myöhemmissä versioissa sanalla weird (outo). Tässä osin historiallisessa romaanissa viehätti myös maaginen realismi, josta lopuksi vielä näyte:

Jokin hipaisee hänen jalkaansa, ja hän näkee hämähäkkien kipittävän mustana aaltona lattian poikki. Ikkunasta virtaa sisään lisää lintuja. Ja hyönteisiä: sinihohtoisina sujahtelevia neidonkorentoja, perhosia, joiden siivissä on oranssit silmät. Pikkuruisia, hentoisia päivänkorentoja. Mehiläisiä hurjana, surisevana, kultaisena parvena.
Kate tuntee olallaan jotakin terävää, kynnet pureutuvat hänen lihaansa. Hän nostaa katseensa ja näkee valkojuovaiset sinimustat sulat. Varis. Sama varis, joka on tarkkaillut häntä siitä asti, kun hän saapui. Katen silmät täyttyvät kyynelistä, sillä nyt hän tietää, ettei ole talossa yksin. Altha on siellä hänen kanssaan lattian poikki tanssivissa hämähäkeissä. Violet on siellä päivänkorennoissa, joiden kimalteleva parvi aaltoilee ja kiemurtelee kuin valtava hopeinen käärme. Kaikki muutkin Weywardin naiset aivan ensimmäisestä alkaen ovat siellä. (371–372)

Emilia Hart: Taipumattomat (alkuteos Weyward), suom. Viia Viitanen. WSOY, 2024. 405 s. Äänikirjassa lukijana Karoliina Kudjoi.

Wsoy:n sivuilla on lukunäyte teoksen alusta. Lukujen alkua koristavat kullekin naiselle ominainen laji: Althan lukuja varis, Violetin päivänkorento ja Katen mehiläinen.

Teoksesta myös blogeissa Nostetaan teksti pöydälle ja Kirjakasta

Ulrika Hansson: Jaktlaget

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Miten ihmeessä tätä teosta ei ole suomennettu? Ulrika Hanssonin Jaktlaget oli Runeberg-palkintoehdokas 2021 ja sai ylistäviä arvioita. Teoksen nimenä Jaktlaget (metsästysseura, -porukka) ei alkuun tuntunut kovin houkuttelevalta, niinpä olinkin positiivisen yllättynyt vetävästä tarinasta ja psykologisesti tarkasta henkilökuvauksesta.

Ulrika Hanssonin romaanin Jaktlaget kansikuvassa on ranta ja naurulokkeja.

Teos alkaa kuvauksella happamasta ja pistävästä hajusta, joka pian taas pilaa alkavan kevään.

Om några månader kommer lukten att slå emot honom direkt. Sur och frän. Ammoniak. Han lutar sig mot den röda husväggen. Så har han stått många tidiga vårar och följt dem med blicken, när de böljar fram över sjön som ett stort vitt lakan. De flaxar planlöst medan de skränar och hånskrattar.
[– –]
De kommer alltid i april, som en lantlig karikatyr av Hitchcocks fåglar. Kring den tjugonde juli drar de vidare som ett rövarband som obekymrat lämnar förstörelse efter sig.

Tuhannet naurulokit valtaavat Langsjön joka kevät. Järvessä ei voi uida, rantasauna peittyy lokkien jätöksiin ja lintujen kirkuna raastaa hermoja. Bengt on yksi eniten ongelmasta kärsivistä. Koska laji on suojeltu, ja viranomaiset nostavat kätensä pystyyn, alkaa Bengt varovasti kysellä metsästysseuralaisilta, ketkä olisivat valmiita tekemään asialle jotain. Vaimo Solveig on mukana toteuttamassa suunnitelmaa.

Bengtin ja Solveigin ohella teoksessa seurataan Ingerin ja Christerin elämää. Christer kohtelee sekä vaimoaan että poikaansa alistavasti. Inger vertaa miestään kellotapulin edessä seisovaan vaivaisukkoon: ”Han är som fatigubbi vid klockstapeln, brukar hon tänka. Lika tom i blicken, lika träaktigt innanmäte.” Takaumana kerrotaan kohtaus, jossa Christer pakottaa yksitoistavuotiaan Johanin vedessä liian syvälle eikä päästä ylös pojan kasvavasta paniikista huolimatta. Bengt puuttuu asiaan, ja hänestä tuleekin Johanille läheisempi kuin isästä. Nyt Johan on jo aikuinen, ja Inger näkee voivansa irrottautua ahdistavasta avioliitosta. Christer vastustaa suunnitelmaa lokkien tappamisesta, mutta miten estää häntä kertomasta asiasta viranomaisille?

Teoksessa on myös huumoria, joka paljolti nousee dialogista. Erityisen herkullisesti on kuvattu seurakunnan järjestämän kiitollisuuskurssin ohjaaja ja osallistujat. Seuraavassa viitataan myös kylään yhteisönä, jossa on hyvät ja huonot puolensa.

”Tja, vad är jag tacksam över”, säger Bodil och kliar sig i bakhuvudet med stora rörelser, så som Inger bara brukar se män göra. ”Det mesta av det som redan blivit nämnt, antar jag. Och så är jag tacksam över att vara så privilegierad att jag kan gå en tacksamhetskurs på min fritid [– –] Inger får plötsligt svårt att hålla sig för skratt. Bodil märker det och ger henne ett litet snett flin.
Turen går vidare. ”Ja … att odla, rädisor och sånt”, mumlar Inger. ”Och goda vänner är bra”, det låter bättre i plural fastän det egentligen är Tora det är frågan om. Vet de att hon helst bara umgås med Tora? ”Och min son, förstås”, avslutar hon. De andra ler. Hur mycket vet de om henne, om Christer? Hur mycket har de småpratat om dem över en kopp kaffe? Byn är både stor och liten.

Dialogia värittää murre, jossa kuuluvat Pohjanmaan ruotsin lyhyet vokaalit – kuten tervehdyksenä toistuvassa ”Hej bara!” – ja diftongit. Ainakin minun korviini tekstiä tulkitsee onnistuneesti näyttelijä ja ohjaaja Christian Sandström. Tässä muutama poiminto murteellisista ilmaisuista:

Nu far vi heim å sova.
Aldä veit man.
”Ja veit int! Hur fan sku ja veta hä?”

Teoksen lopussa Hansson kertoo kaiken muun olevan mielikuvituksen tuotetta mutta ”miljöön, mentaliteetin ja lintuinvaasion” olevan totta ja koskevan hänen kotipaikkakuntaansa Teerijärveä. Ja toden totta, aiheesta löytyy runsaasti artikkeleita; Yle uutisoi kesällä 2017, että viisi vuotta aiemmin tehdyt ruoppaukset olisivat ratkaisseet pitkään jatkuneen ongelman.

Hanssonilta on ilmestynyt jo toinen romaani Fannys väg (2022), jossa Fanny ja hänen 12-vuotias poikansa muuttavat Helsingistä Pohjanmaalle, koska poikaa kiusataan koulussa. Vaikka koulukiusaaminen aiheena tuntui ankealta, otin teoksen kuunneltavaksi, koska Pohjanmaa miljöönä kiinnostaa ja odotan vähintään yhtä kiinnostavaa ihmiskuvausta kuin esikoiselta.

Ulrika Hansson: Jaktlaget. Schildts & Söderströms, 2020. Lukija Christian Sandström. (315 s.)

Teoksen arvio Svenska Ylen sivuilla, kirj. Lasse Garoff

Tekijän haastattelu Kyrkpressenin sivuilla, kirj. Emelie Wikblad

Arvio Horisont-julkaisussa, kirj. Mikaela Sonck