Maija Liuhto: Toimittajana Kabulissa
Siinä missä sanomalehtikritiikki keskittyy pääasiassa uutuuksiin, kirjablogeissa arvosteltujen teosten aikajana ulottuu taaksepäin jopa satojen vuosien päähän. Kirjabloggaajat ovatkin rikastaneet suuresti tätä osaa kirjallisuuden kenttää tuoden sekä leveyttä että syvyyttä kirjallisuuskritiikkeihin. Blogit.fi-sivustolta löysin vastikään Kotona kirjassa -blogin esittelyn 2022 ilmestyneestä Maija Liuhdon tietokirjasta Toimittajana Kabulissa, joka oli mennyt täysin ohi minulta. Liuhdon raportit Afganistanista ovat tuttuja, ja koska naisten asema islamistisissa maissa kiinnostaa, niin pakkohan kirjaan oli tarttua. Liuhto tarkastelee Afganistanin oloja analyyttisesti mutta ei säästä itseäänkään. Teos onnistui yllättämään.
”Kabulin kuplassa”
Liuhto oli Kabulissa vuosina 2015–2018, ja Talibanin palattua valtaan syyskuussa 2021 ja tammikuussa 2022. ”Toimittajana Kabulissa jumiuduin alati kutistuvaan kuplaan, jonka sisäpuolelta todellisuutta ei pystynyt näkemään.” Näin toteaa Liuhto heti alkusanoissa. Suurin osa toimittajista raportoi maan tilanteesta Kabulista käsin, koska etelässä Afganistanin hallitus ja Yhdysvallat liittolaisineen kävivät rajuja taisteluja talibaneja vastaan. Kabulissakin elämä rajoittui pääosin tietyille alueille: Green Zonen muurien ja massiivisten turvatoimien suojassa oli lähetystöjä ja kansainvälisiä järjestöjä. Lisäksi oli Compoundeiksi kutsuttuja vartioituja alueita. Korkea-arvoiset diplomaatit, afganistanilainen eliitti, järjestötyöntekijät ja toimittajat tapasivat ja solmivat suhteita bileissä, jotka olisivat voineet olla missä tahansa länsimaassa: dj soitti kansainvälisiä hittejä ja alkoholi virtasi. ”Bilekupla” alkoi kuitenkin repeillä, kun Taliban ja Isis-K eli Isisin Afganistanissa toimiva haara (jotka nekin taistelivat keskenään) alkoivat tehdä iskuja ravintoloihin ja hotelleihin.
Eliitin ulkopuolella Kabulin kaduilla liikkui naisia burkat yllään. Liuhto kirjoittaa, miten avustusjärjestöille virtasi rahaa, kunhan vain hakemuksessa mainittiin sana ”naiset”. Toki joukossa oli hyviä tuloksia aikaansaaneita projekteja, mutta osa rahoista katosi ties minne, ja esimerkiksi Afganistanin koulutusministeriön antamat luvut koulua käyvistä lapsista eivät pitäneet paikkaansa.
Liuhto selvittää ansiokkaasti maan monikulttuurista taustaa ja eri ryhmittymien keskinäisiä taisteluja ja sitä, miten länsi käytti hajaannusta hyväkseen. Afganistan on kielellisesti ja etnisesti heterogeeninen maa: suurimpien ryhmien – pataanit, tadžikit, hazarat ja uzbekit – lisäksi on lukuisia pienempiä ryhmiä (ks. Wikipedian Afganistan-artikkelin kartta).
Osa tarinaa jäänyt kertomatta
Liuhto kuvaa kohtaamisia yksittäisten talibanien kanssa, jolloin vastassa on ollut aivan tavallinen ihminen, jonka kanssa on voinut jutella ja nauraa. Uutisointi alueelta on ollut sikälikin yksipuolista, että lännen ja sen tukeman hallituksen pommitusten uhreista ei ole kerrottu. Etelässä Kandaharin lähellä olevan Panjwain kylän klinikka oli vaurioitunut tulituksessa ja kaksi työntekijää ja potilas haavoittunut. Samassa kylässä amerikkalainen sotilas oli murhannut julmasti naisia ja lapsia. Sanginissa tuhot ovat järkyttäviä: talot ovat suureksi osaksi raunioina, muureissa on rakettien repimiä aukkoja ja luodinreikiä. Sotarikoksia teki siis myös länsi, mutta Haagin Kansainvälinen sotarikostuomioistuin keskittyy vain Talibanin ja Isis-K:n rikoksiin.
On totta, että suurin osa meistä Kabulissa asuvista toimittajista ei koskaan mennyt Talibanin tukialueille, sillä se oli liian vaarallista. Ja jos menimmekin, se tapahtui Afganistanin tai länsiliittouman armeijan turvasaattueen mukana. Siten ei ollut mahdollista nähdä, millaista tavallisten ihmisten elämä siellä oli. – – Kabulin kuplasta käsin sodan toisella osapuolella ei aina edes tuntunut olevan kovin paljon väliä. He olivat terroristeja, joita pohjoisen naiset ja vähemmistöt pelkäsivät. Miksi siis heidän puoltaan tarinasta olisi pitänyt kuunnella?
Mutta mitä enemmän tutkin asian tuota puolta, ymmärsin, että olin jättänyt valtavan tärkeän osan tarinaa kertomatta. Kyse ei ollut kuitenkaan vain minusta. Lähes kaikki muutkin toimittajat olivat tehneet saman virheen, ehkä paria poikkeusta lukuun ottamatta. Olimme nielleet amerikkalaisten ja yhden osapuolen narratiivin lähes sellaisenaan. (279)
Liuhdon teos on silmiä avaava. Olen tavallaan hyvilläni siitä, että satuin lukemaan kirjan juuri nyt, kun Taliban on ollut muutamia vuosia vallassa ja olemme kuulleet hälyttäviä uutisia naisten liikkumatilaa kaventavista määräyksistä. Talibanin sisälläkin on eri suuntauksia, ja tällä hetkellä ylin valta on mullah Akhundzadalla, jonka jotkut lähteet kertovat hylänneen ministeriön suunnitelman koulujen avaamisesta teini-ikäisille tytöille. Voisiko siis tulevaisuudessa olla toivoa suunnan muutoksesta?
Maija Liuhto: Toimittajana Kabulissa. WSOY, 2022. 358 s.
Teoksesta myös sivuilla:
Journalisti, kirj. Anni Kavander
Ylen artikkeli 5.2.2023, kirj. Sampo Vaarakallio
Kirjallisuutta ja tutkimusta 