Avainsana-arkisto: naiskirjallisuus

Helena Westermarck: Vägvisare

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Helena Westermarck tunnetaan paremmin taidemaalarina, mutta hän oli myös kirjailija. Hänen tuotantoaan ei ole suomennettu, joten se lienee jokseenkin tuntematonta suomenkieliselle ja ehkä myös ruotsinkieliselle yleisölle. Oli lähes pakko tarttua aiheeseen, koska törmäsin vastikään Westermarckia nimenomaan kirjallisuuden näkökulmasta esittelevään teokseen. Edellisessä postauksessa esittelemässäni Anne Helttusen ja Annamari Sauren naiskirjailijoista kertovassa teoksessa Kynällä raivattu reitti mainitaan yhtenä Westermarckin teoksista Vägvisare (1922), josta ntamo on julkaissut näköispainoksen 2017. Kun vielä Kirjasampo tiesi kertoa, että teos sijoittuu Uudenmaan saaristoon ja sisällissodan aikaan, se nousi ilman muuta lukulistalleni.

Kuvassa Helena Westermarck lukemassa.
Helena Westermarck (1857–1938). Kuva: Atelier Nyblin, 1904 (Finna.fi).

Vägvisare kuvaa syrjäisellä saarella asuvan perheen vaiheita ennen sisällissotaa ja sen aikana. Kuusi vuotta Amerikassa kotiapulaisena työskennellyt Elin Karlsson palaa kotiin. Edla-äiti on kaivannut tytärtään ja iloitsee tämän paluusta samoin kuin kymmenen vuotta nuorempi sisar Karin. Isää kutsutaan usein kotisaareen viittaavalla nimellä Bergöaren, ja hänen kerrotaan olevan komea, olemukseltaan vaikuttava mies, joka hallitsee itsevaltiaana saarellaan: ” I den värld, där Bergöaren levde, var han oinskränkt härskare.” (172) Siinä missä Elin kuvataan isänsä kaltaiseksi niin ulkonäöltään kuin luonteeltaan, on Karin ruumiiltaan heikko lukutoukka, mutta silti isän lempilapsi. Karin näkee välillä ennenäkyjä, jotka ovat osoittautuneet paikkansapitäviksi. Vanhin veli Gunnar on jo naimisissa ja asuu muualla.

Elin nauttii kotona olosta ja askareista, mutta ennen pitkään toinen toisensa kaltaisina toistuvat päivät alkavat ahdistaa, ja etenkin pitkä talvi eristyksissä muusta maailmasta saa hänet kaipaamaan takaisin Amerikkaan. Elin myös kyllästyy siihen, että kaikki katsovat asiakseen kehottaa häntä pysymään kotona.

Symaskinen surrar….. Dagarna skrida fram, den ena fullkomligt lik den andra. Elin börjar finna dem allt längre och enformigare. Liksom förr, då hon kom hem från skolan, där hon glidit bort från den hemlighetsfulla värld, i vilken modern kände sig hemmastad, ha åren i Amerika gjort henne främmande för livet i det gamla hemmet — där ingenting händer, där allt står stilla. (53)

Vuoden 1917 levottomuuksia, sosialismin vahvistumista ja agitaattorien puheita ja kirjoituksia kuvataan aiheesta käytyjen keskustelujen kautta. Kirkonkylällä pidetyssä juhlassa kunnallisneuvos, kihlakunnantuomari ja muut silmäätekevät ruotivat opettajana toimivan Axel Widingin pitämää puhetta. Teoksessa naiset edustavat järkeä, ja yksi tällainen viisas naishahmo on rouva Bengtson, Widingin täti, joka väittelee sisarenpoikansa kanssa tämän kirjoituksista, vaikka on itsekin toiminut tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Karlsson tuntee Widingin sortokauden ajalta, jolloin he salakuljettivat kiellettyjä lehtiä ja kirjoituksia, mutta hän ei ole lukenut Widingin artikkeleita ja on käsittänyt tämän poliittisen suunnan väärin. Niinpä kun Widing tulee pyytämään saariston parhaiten tuntevaa Karlssonia tiennäyttäjäksi joukolle miehiä, tämä lupautuu empimättä mukaan. Karlsson kuuntelee vain puolella korvalla Widingin vuodatusta, sillä hän tuntee saavansa mahdollisuuden toteuttaa nuoruuden haaveensa päästessään ajamaan vihaamansa venäläiset maasta. Tavallisesti niin mukautuvainen Edla vastustaa lähtöä, mikä suututtaa Karlssonin. Lähtiessään hän kuitenkin kääntyy nyökkäämään hyvästit tupaan jääville mitään ymmärtämättömille naisille.

Han vart så vred vid denna oväntade motsägelse att han gick mot dörren utan ett ord till avsked. Men på tröskeln vände han sig likväl om och nickade ett hastigt farväl inåt stugan. Det var för honom ett högtidligt ögonblick, då han drog ut till livets stora äventyr — och de därinne voro ju ändå bara svaga kvinnor, som ingenting begrepo. (181)

Hetken kuluttua hiljaisuuden rikkoo Karinin hillitön huuto.

Westermarck oli naisasianainen ja kannatti yhteiskunnallisia uudistuksia, mutta sisällissodan syttyminen oli hänelle järkytys ja sai hänet monen älymystöön kuuluvan tavoin tuomitsemaan punaiset. Romaanissa Vägvisare, joka muuten jäi hänen viimeiseksi kaunokirjalliseksi työkseen, Westermarck katsoo asioita valkoisten näkökulmasta. Westermarckin kirjallista tuotantoa tarkastelleen Arne Toftegaard Pedersenin (2016) mukaan romaani on nimeään myöten ironinen. Ironia kohdistuu nimenomaan miehiin, joita voisi anakronistisesti kutsua miesselittäjiksi. Teoksen huumori nousee keskusteluista, joissa naisten ja miesten erilaiset näkökannat törmäävät.

Vägvisare oli ensimmäinen romaani, jonka luin Westermarckilta. Pidin kirjasta enemmän kuin osasin odottaa (mikä tietysti kertoo enemmän minusta kuin kirjailijasta!). Teos on sujuvasti kirjoitettu ja suhteellisen helppolukuista kieltä. Henkilöhahmot ovat onnistuneita ja ajankuva kiinnostava, mutta valitettavasti Westermarck on jälleen yksi niitä suomenruotsalaisia kirjailijoita, jota ei ole suomennettu. Teos on luettavissa Doria.fi-palvelussa.

Helena Westermarck: Vägvisare. Söderströms & C:o 1922, (ntamo 2017). 221 s.

Naisten ääni -sivuston esittely Helena Westermarckista

Kirjailija ja teokset Kirjasammossa

Arne Toftegaard Pedersen: Helena Westermarck: intellektets idoga arbetare, 2016

Tutkimuksia, artikkeleita, tietokirjoja, kuvia ym. Helena Westermarckiin liittyen Finna.fi:ssä

Marianne Peltomaa: Om detta talar vi inte

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Helvi var handplockad. Ung och formbar, med kvicka rörelser och duktiga fingrar. Ett praktexemplar. (29)

Helvi Lampinen on vain viidentoista, kun hänestä tulee piika Dahlmaneille. Hän on ripeä ja osaava tyttö, josta Signe-rouva kuvittelee voivansa muokata juuri sellaisen palvelijan kuin haluaa. Helvillä on kuitenkin omat suunnitelmansa, sillä hänelle pesti pankinjohtajan perheessä on vain keino päästä kaupunkiin ja tehtaalle töihin. Marianne Peltomaan teos Om detta talar vi inte (2022) sijoittuu vuosiin 1917–1922 kuvaten eri yhteiskuntaluokista tulevien ihmisten monisäikeisiä suhteita. Henkilöistä kasvaa moniulotteisia hahmoja, jotka painivat niin sisältä kuin ulkoa tulevien vaatimusten kanssa. Esittelenkin teoksen sen värikkään henkilögallerian kautta.

Marianne Peltomaan teoksen Om detta talar vi inte kansikuva.

Signe on lapseton viisikymmentäkuusivuotias nainen, joka pitää kotinsa moitteettomassa järjestyksessä. Kun aviomies Henrik holhouslautakunnan kokouksessa lupautuu heikkona hetkenään antamaan kodin orvolle kuusivuotiaalle Alicelle, joutuu Signe tyrmistyksekseen sopeutumaan kasvattiäidin rooliin. Tuntojaan hän purkaa päiväkirjaansa. Seuraavassa otteessa Signe pohtii, miten puhua lapselle ja valita sanansa:

Hur talar man med ett barn? Hur talar man om sorg och förlust? Om vardagliga ting? Hur väljer man sina ord så de inte låter som kommandon eller obekväma försök till vänlighet?
Hur nalkas man ett litet barn och hur lär man sig umgås med det? Lär man sig någonsin?
Och hur i all världen blir man en…
Signe andades tungt. Hur kunde ord vara så svåra? Några bokstäver i en nedärvd följd, inget mer. Och ändå, alla dessa betydelser de bar med sig. Alla minnen ett enda litet ord kunde väcka av sådant hon för eviga tider sedan lämnat bakom sig. (147)

Päiväkirjaote vaihtuu Signen ajatuksiin sanojen vaikeudesta ja niiden kantamista merkityksistä; sanan ’äiti’ mor kirjoittaminen on lähes mahdotonta. Erityisesti Signen, Alicen ja Helvin suhteissa näkyy vaikeus kommunikoida ja se, miten pieni asia voi johtaa väärinkäsityksiin. Henrik on nainut itseään vanhemman naisen ja päässyt arvostettuun asemaan. Signen veli tehtaanjohtaja Ragnar Haglöf on kova, naisia hyväksikäyttävä mies, jota ystävyys Henrikiin hyödyttää mutta joka halveksii tämän heikkoutta. Ragnarin miniä Maria edustaa uuden sukupolven naisia, joille lasten synnyttäminen ja kodinhoito ei riitä. Suhde appeen Ragnariin on molemminpuolista hyväksikäyttöä.

Alice menettää äitinsä sairaudelle ja merikapteeni-isänsä merelle. Suhde vanhempiin on ollut lämmin, ja kanssakäymistä äidin kanssa ovat värittäneet tarinat ja sanoilla leikittely. Niinpä päätyminen etäisen Signen hoiviin on järkytys. Alice auttelee Helviä ruoanlaitossa, mutta myös Helvi suhtautuu tyttöön varautuneesti. Kun perhe lähtee kesäksi maalle, löytää Alice ikäistään seuraa. Hän kuitenkin salaa leikkitoverinsa, sillä Signe ei hyväksyisi työläistaustaista Irmaa.

Herkullisin hahmo on Signen iäkäs äiti Amalia, joka on jo vuosia maannut sängyssä tekemässä kuolemaa. Jo Signen syntyminen kaikkien niiden poikien jälkeen, jotka eivät jääneet eloon, on Amalian mielestä petos. Piikikäs Amalia ei kunnioita ketään. Kun Signe viimein vie Alicen vierailulle äitinsä luo, on molemminpuolinen vastenmielisyys tuntuvaa:

– När ska tant dö? [Alice kysyy]
– Alice!
Gumman brydde sig varken om frågan eller om Signes utrop. Hon stirrade på Alice med bleka ögon, medan läpparna jobbade. – – Rummet fylldes av det envisa ljudet och Signe tvingade sig att inte se bort. – – Sug smack, sug smack.
– –
– Jag berättade ju för mor att det är Henrik och min fosterdotter.
– Du har inga barn. Du är för gammal!
Det korta skrattet var hårt. Alice ryckte till igen, men så fick hon lust att skratta hon med. Fast då skulle väl tanten bli arg, så hon höll sig. (173–174)

Koulun aloitettuaan alkaa Alice käydä yksinkin vierailulla Amalian luona huolimatta tämän kuvottavasta tavasta maiskuttaa suutaan ja pahalle haisevasta huoneesta. Valokuva-albumien selailu tutustuttaa Alicen uuteen sukuunsa, ja tytön ja vanhuksen välille kasvaa jonkinlainen ystävyys.

Mielenkiintoisin ja vahvin hahmo on kuitenkin Helvi. Hänen kauttaan tuodaan esiin sisällissodan alkuvaiheen riemu ja usko työläisten asiaan, vankileirin hirvittävät olot ja sodan jälkeinen toisen asteen kansalaisuus. Sotaa itsessään kuvataan niukasti ja suuri osa teoksesta keskittyykin sodanjälkeisiin vuosiin. Vähäinen ja surkea ruoka, pesemättömyys, lihavat täit, joita osa söi nälkäänsä, ja suolisto-ongelmat vaikuttavat vielä leiriltä päästyäkin. Helvi raapii itseään, kun olemattomat syöpäläiset iskevät hänen kimppuunsa – nähtyään jäljet Helvin kaulalla antaa Signe tälle käsineet. Dahlmanien puoltava kirje auttaa Helviä pääsemään vapaaksi, mutta hän saa neljä vuotta ehdollista. Kiitollisuus Signeä kohtaan vaihtuu pian katkeruudeksi siitä, että hän on sidottu perheeseen pitkäksi aikaa.

Tänk att hon var så nöjd den där tiden efter lägren, när hon fått krafter tillbaka och kunde njuta av allt. Men det var då det och nu visste hon bättre. Nu visste hon att den var trälens tacksamhet, den som måste göra som andra sa. Så på det viset var det ingen större skillnad mellan fånglägret och att vara piga åt Dahlmans. (161)

Helvin tavoin Amalian piialla Outi Heiskasella on punainen tausta, ja hänen kohtalostaan annettaan pitkään vain vihjeitä ennen teoksen lopun paljastuksia. Peltomaa on kirjoittanut muun tuotannon ohessa rikosromaaneja, mikä näkyy taidossa kasvattaa jännitystä. Inget ljus i tunneln (2004, suom. Ei valoa tunnelissa 2005) oli ehdolla pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon saajaksi.

Teoksessa kohtaavat paitsi eri yhteiskuntaluokat ja aatteet myös ruotsin- ja suomenkieliset. Jälkimmäisiä edustavat Helvi ja Outi, mutta silti teoksessa on vain muutamia suomenkielisiä sanoja. Olisin toivonut, että kirjailija olisi tuonut enemmän esiin kielellisiä eroja – nyt Helvi vaikuttaa liiankin osaavalta, vaikka hankaluus lukea vaikeampaa ruotsia mainitaankin. Om detta talar vi inte päättyy tavalla, joka saa odottamaan jatkoa. Lisäksi Peltomaan hahmot ovat kuin omiaan näyttämölle tai valkokankaalle. Kirjailijan aiempaa tuotantoa on käännetty suomeksi, ja myös tämä romaani ansaitsisi tulla suomennetuksi.

Marianne Peltomaa: Om detta talar vi inte. Scriptum, 2022. 375 s.

Teoksesta muualla:

Arvio Hufvudstadsbladetissa 10.1.2023, kirj. Ylva Perera (vaatii kirjautumisen, luettavissa kaksi vuotta kirjastossa ePressin kautta)

Freja Rudels kirjoittaa Åbounderrättelser-lehdessä 20.12.2022 teoksesta otsikolla ”Kärlekslöshetens arv väger tyngre än krigets i Peltomaas roman”. Rudels kiittää tarkkaa psykologista kuvausta.

Svenska Yle, kirj. Marit Lindqvist