Kirjallisuutta ja tutkimusta

Bertel Kihlman on yksi monista unohdetuista kirjailijoistamme. Suomenkielisille lukijoille hän on kutakuinkin tuntematon, sillä hänen teoksiaan ei ole suomennettu. Esittelin Kihlmania ja hänen tuotantoaan edellisessä postauksessa ja pohdin myös sitä, miten sattumanvaraista voi tällaisen kirjallisuushistorian marginaaliin joutuneen kirjailijan löytäminen olla. Nyt esittelyvuorossa on hänen esikoisteoksensa, novellikokoelma Pilgrimsfärden (1932).

Kokoelmassa on neljä novellia, joista käsittelen tarkemmin niminovellin ”Pilgrimsfärden”. Yhteistä novelleille on psykologisesti tarkkanäköiset ja usein ironisessa valossa kuvatut henkilöhahmot. Novelli ”Fru Österberg” ansaitsee erityismaininnan, sillä siinä Kihlman piirtää ironisen sijaan traagisen kuvan naisesta, joka on menettänyt lapsensa. ”Hullu eukko”, ajattelevat nuoret lehdenjakajapojat naisesta, joka laihana ja ohuissa vaatteissa, pää taipuneena kohti vasenta olkapäätä menee puolijuoksua sanomalehtipinkka sylissään ja mumisee itsekseen. Kertojana on mies, joka on tuntenut rouva Österbergin silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Kaikki muuttui, kun hänen silmäteränsä Lasse juoksi koiran perässä tielle ja joutui auton töytäisemäksi. Äiti lähtee poika sylissään juoksemaan kohti sairaalaa: ”Han kom i tid för att se henne lunka in, liten och fördriven, huvudet lutat ned mot vänstra axeln, där det döda barnets lilla ljusa och blodiga huvud vilade.” (74)

”Pilgrimsfärden” on kokoelman pisin novelli ja kattaa yli puolet teoksesta. Päähenkilö on Nils Gardenius, varakkaan suvun vesa, joka ei tunne porvarillista elämää omakseen. Toisin kuin veljensä Torsten, kansantaloustieteen dosentti, Nils oli kokeillut onneaan muun muassa puutarha-alalla, kunnes senaattori-isä hankki hänelle paikan pankista. Novellin alussa Nils tapaa sattumalta Torstenin kadulla, ja lukijan annetaan nähdä Nils veljensä silmin: ”Kaikki hänen toivottomat rakkausjuttunsa. Voi hyvä luoja! Ja jääkäriseikkailu. Lockstedtin leiri. Nissen nolo sotilasura.” (110) Nils oli karannut sanaakaan sanomatta, ja kun hänet sitten lähetettiin leiriltä takaisin kotiin (vai onnistuiko hän huijaamaan itsensä pois, Torsten ei ole varma), ei isä voinut edes olla ylpeä pojastaan. ”Sydän ei kestänyt, Nisse itse sanoi; hermot, sanoivat toiset silmää iskien.” (111) Nils jää Tukholmaan töihin aktivistien toimistoon, tapaa Elsan ja menee naimisiin.

Nils ja Elsa asuvat lapsineen Nilsin komeassa kotitalossa, jossa lähes kaikki on perittyä edellisiltä sukupolvilta. Nils tuntee sekä ylpeyttä että häpeää, sillä koti ei vastaa hänen asemaansa:

Han var ju en fattig kontorist, helt enkelt; han borde egentligen ha bott i ett litet tölökyffe på två rum, kokvrå, varmt vatten och vägglöss. Men någon glädje skall man väl ha av att man är en framstående mans sonson, brukade han skämta. (124)

Hänhän oli vain köyhä konttoristi. Hänen olisi oikeastaan pitänyt asua Töölössä pienessä murjussa, jossa on kaksi huonetta, keittokomero, lämmin vesi ja luteita. Mutta täytyyhän jotain iloa olla siitä, että on huomattavan miehen pojanpoika, hänellä oli tapana pilailla.

Vastapainoksi porvarilliselle elämälleen Nils maalaa tauluja, joita hän tosin ei uskalla juuri koskaan näyttää muille. Nils tunnistaa luonteensa heikkouden, alttiutensa taipua muiden tahtoon ja antaa liian helposti periksi, mikä tulee esiin itseironiana. Pidin Kihlmanin tavasta käyttää ironiaa henkilökuvauksessa, sillä vaikka hän paljastaa hahmojensa heikkoudet, hän osoittaa samalla lämmintä ymmärrystä heitä kohtaan.

Novelli koostuu osittain kirjeistä, joita Nils lähettää vaimolleen Itä-Eurooppaan suunnatulta matkaltaan. Yhdessä kirjeessään Nils pohtii luonnettaan ja sitä, miten jokaisen tulisi löytää elämäntehtävänsä; hän on kuitenkin ollut pelkuri. Nils tunnustaa olleensa nuorena sosialisti. ”Sitten tuli maailmansota, Suuri Aika joka vaati Miehiä. Todellisuus, jossa ei ollut tilaa pienille idealisteille, ei filosofeille eikä värientöhrijöille.” Ja yhtäkkiä Nils häpeää sosialismiaan ja naurettavia rauhanajatuksiaan. Niinpä hän päättää hävittää vanhan minänsä, mutta siitäkin hän saa omantunnontuskia.

Ainoana rohkeana tekonaan sodassa Nils pitää sitä, että hän päästi vankeja karkuun. Hän oli säälinyt heitä, koska he olivat usein kunnon ihmisiä.

Resten hade hamnat i Ekenäs fångläger, och blivit offer för svälten och sjukdomarna, så han hade aldrig ångrat sitt brott att rädda åtminstone en del. (174)

Loput olivat päätyneet Tammisaaren vankileirille ja joutuneet nälän ja sairauksien uhreiksi, niinpä hän ei ollut koskaan katunut rikostaan pelastaa ainakin osa heistä.

Kiinnostavaa on, että Kihlman on kertonut Pirkko Alhoniemelle (1989, 23), että tapaus pohjautuu hänen omiin kokemuksiinsa. Luonteelleen ominaisesti Nils kiusaantuu lukiessaan kirjettään, vaikka tietää kirjoittaneensa sen ilman taka-ajatuksia. Vai tietääkö sittenkään? Onko kaikki sittenkin vain tyhjiä, valheellisia sanoja?

”Pilgrimsfärden” on herkullinen kuvaus epävarmasta, kaikkien tuulten vietävissä olevasta miehestä, joka tiedostaa omat heikkoutensa ja tuntee välillä halua kuristaa itsensä: ”[K]kovat sormet naurettavan pitkän ja ohuen kaulan ympärillä, kohoileva aataminomena ruuvipenkissä, krrräää.” (189) Entä miten Nilsin pyhiinvaellusmatka päättyy? Hyvin, sillä kotiin vaimon ja lasten luo palaa mies, joka hyväksyy elämänsä kaikkine puutteineen.

Bertel Kihlman: Pilgrimsfärden. Söderström & C:o, 1932. 226 s.