Avainsana-arkisto: rajaseudut

Elli Salo: Keräilijät

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Ljudmila nousi ja lähti uimaan:
”Teen pidemmän lenkin. Jos minua ei kuulu, älkää huolestuko. Jos kaskelotti luulee minua hylkeeksi ja nielaisee vatsaansa, niin se on sitten minun kohtaloni, se on määrätty niin!” Saunan ovi paukahti kiinni.
”Ljudmila on niin iloinen”, sanoin Anille, joka oli noussut lauteille viereeni.
”Ljudmila on juuri niin iloinen, että sanoo iloisesti näkemiin, kipittään vaunuunsa ja työntää päänsä kaasu-uuniin”, Ani sanoi ja heitti löylyä. (158)

Tragiikkaan taipuvia ihmiskohtaloita, viistoa huumoria, groteskeja kohtauksia ja mestarillista kieltä. Elli Salon romaanin Keräilijät edessä ei voi kuin antautua tarinan vietäväksi.

Elli Salon romaanin Keräilijät kansikuva.

Keräilijät kertoo kolmen eri-ikäisen naisen kohtaamisesta leirintäalueella Kainuussa itärajan läheisyydessä. Heini on arkeologi, joka tulee kartoittamaan toisen maailmansodan aikaisia joukkohautoja Läätteen (lue Raatteen) maisemiin. Etsinnöissä auttaa Ani, maailmalla palkittu luontokuvaaja, joka nyt pyörittää petokuvaukseen erikoistunutta matkailuyritystä. Ljudmila on Kostamuksesta Suomeen naitu entinen kirjastonhoitaja, jonka asuntovaunusta löytyy kokoelma Gulak-kirjallisuutta ja jonka mielestä sienestys on ”hauskinta mitä ihminen voi housut jalassa tehdä” (20). Ja sitten on vielä Ystävä, rajavartijan nuorempaan vaihtama koira, joka on ”niin arvovaltaisen oloinen, että sille teki mieli sanoa päivää ja näyttää henkilöpaperit” (13).

Kaikilla kolmella naisella on menneisyyden painolastinsa, ja he oireilevat eri tavoin, yksi surun sisäänsä padoten, toinen juoden ja kolmas maanisen pakkomielteisesti. Heinin pikkuveljen Paulin kuolemasta kerrotaan heti ensimmäisillä sivuilla. Suru pikkuveljestä kulkee Heinin tarinassa mukana, kun pienet arkipäiväiset asiat herättävät muistoja: Ljudmilan keittämät uudet perunat saavat Heinin muistamaan, miten Paulin kuolemaan jälkeen ”äiti keitti ison kattilallisen perunoita ja söi ne kaikki kerralla kuorineen” (113).

Ani kuskaa kesäkuukausina turisteja piilokojulle valokuvaamaan karhuja, teeriä, metsiä ja milloin mitäkin. Ani yrittää hoitaa omia kuvaushommiaan öisin, kun muulloin ei ole aikaa, mutta lopulta ”vittuuntui vaativiin turisteihin, pakeni velvollisuuksia, meni yksin piilokojuun, makasi siellä umpikännissä päiväkausia”.

Kerran Ani oli ollut hoitamassa karhujenruokintaa ja sammunut suolle. Karhut olivat tulleet syömään. Mitään ei ollut käynyt, karhut olivat vain haistelleet Ania kuin raatoa, antaneet hänen maata rauhassa. Mutta turistit kopissa olivat saaneet myöhemmin vakavia traumaperäisen stressihäiriön oireita. (87)

Tekstin joukossa on Anista kertova lehtijuttu, tekstiviestejä, muisteluksia sota-ajalta, thainkielinen voideresepti, pihlajansilmuamaretton ohje ukrainaksi ja eräkirjailija Erkki Järvenharjun teoksista poimittuja tarinoita. Viimeksi mainittujen yhteyteen merkityt lähdetiedot, jotka kertoivat kustantajan (Otava) ja julkaisuvuoden, erehdyttivät etsimään kirjailijaa kirjaston tietokannasta. Jälkisanoissa Salo kertoo saaneensa tarinoihin inspiraation Samuli Paulaharjun ja A. E. Järvisen teoksista. Jollain ihmeellisellä tavalla kirjailija onnistuu sitomaan nämä näennäisesti irralliset tekstisirpaleet palvelemaan kokonaisuutta.

Elli Salo on dramaturgi ja suomentaja, mikä näkyy teoksen rakenteessa ja kielessä. Keräilijät onkin uskomattoman hieno ja kypsä esikoisromaani. Romaaniin perustuvaa näytelmää esitettiin Kajaanin kaupunginteatterissa viime kaudella – toivottavasti ylistetystä näytelmästä saataisiin vierailunäytöksiä myös muualle.

Elli Salo: Keräilijät. Otava, 2025. 206 s.

Arvio Helsingin Sanomissa, kirj. Antti Majander

Kulttuuritoimituksen arvio Kajaanin kaupunginteatterin Keräilijät-näytelmästä (arvio 4,5 tähteä)

Antti Rämänen: Rikottu rajamaa

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Antti Rämäsen Rikottu rajamaa kuvaa Karjalankannaksen Suomenlahden puoleisten alueiden tapahtumia 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, erityisesti sisällissodan aikana. Paikkakunnista tutuimpia lienevät Edith Södergranin asuinpaikka Raivola ja huviloistaan tunnettu Terijoki.

Antti Rämäsen teoksen Rikottu rajamaa kansikuva.

Huvila-asutus tarjosi toimeentulon

Karjalankannaksen erityispiirteitä olivat pienet tilakoot, sillä maaomaisuus oli tapana jakaa tasan perillisten – tietysti vain miespuolisten – kesken. Tilattomia oli näin ollen vähän. Suuria kartanoita ei myöskään ollut, sillä omistajat olivat paenneet 1700-luvun alun sotien ja vainojen jälkeen länteen. Pienet tilat eivät riittäneet antamaan elantoa, ja niinpä moni joutui hakemaan lisätienestiä muualta. Huvila-asutus tarjosi monenlaisia työmahdollisuuksia kaupankäynnistä ajurin hommiin ja puutarhan hoidosta siivoukseen. Huvila-asutus on ollut yllättävän laajaa: enimmillään kesäasukkaita oli Kannaksella yli 100000, huviloita reilu 10000, joista yli puolet Kivennavalla ja Terijoella. Taloudellinen hyöty oli merkittävä, mutta haittapuolena oli esimerkiksi karjan laidunalueiden menetys. Lisäksi kulttuurien lähenemisen sijaan Venäjän lehdistössä alettiin esittää kritiikkiä Suomen erityisasemaa kohtaan:

Alempiarvoisiksi koetut tullimiehet tonkivat maalle saapuvien matkatavaroita ja saattoivat viedä heidän viinipullonsa. Venäjän kielellä ei pärjännyt virastoissa. Rupla ja venäläiset postimerkit eivät kelvanneet, vaan oli käytettävä Suomen vastaavia. Lääkäreillä ei ollut oikeuttaa harjoittaa kesäisin ammattiaan Suomen puolella. Myös kiinteistöomaisuuden hankkiminen niille, jotka saivat ostaa sitä mielin määrin Venäjältä, tuntui Suomessa nöyryyttävän vaikealta. Kaikesta tuli helposti tunne, että venäläiset olivat hallitsemallaan maaperällä sittenkin vain muukalaisia. (33)

Valituksista seurasi yhdenmukaistamistoimia, kuten postilaitoksen siirtäminen Venäjän alaisuuteen ja ruplan käyttöön ottaminen esimerkiksi rautateillä, postissa ja tullissa.

Nälkää ja järjestyskaarteja

Sisällissodan puhkeamista edeltävä vuosi oli levoton. Vallankumoukset Venäjällä saivat aikaan sekasortoa, joka heijastui monin tavoin raja-alueelle ja koko Suomen suuriruhtinaskuntaan. Patteri- ja vallitustöiden sekä sotatarviketilausten päättyminen kasvattivat työttömyyttä. Viljan tuonti pysähtyi, minkä lisäksi kesän huono sato heikensi elintarviketilannetta. Alueella perustettiin niin työläiskaarteja kuin suojeluskuntia, mutta yllättävää kyllä, kummallakaan puolella ei ollut kiirettä aseistautua ja joillakin paikkakunnilla ryhmät tekivät jopa yhteistyötä. Marraskuun lakon aikaiset väkivaltaisuudet romuttivat sivistyneistön mielikuvan kansasta, joka kehittymisen sijaan oli ”heittäytynyt täysillä mukaan venäläissotilaiden vapaudentunteeseen, svobodaan, josta oli tullut aikansa Suomessa jo kirosana. Puhuttiin ’ryssäläisestä tartunnasta’ ja ’ryssän hajusta’, joka leijaili kaikkialla etelän asutuskeskuksissa.” (149)

Teoksen ensimmäiset sataviisikymmentä sivua antavat taustan sotatapahtumille. Sisällissodan katsotaan yleensä alkaneen 27.–28.1., mutta Karjalassa yhteenottoja oli jo edeltäneellä viikolla ja Sortavalassa riisuttiin venäläisiä joukko-osastoja aseista 23.–24. tammikuuta eli ennen Pohjanmaalla tapahtuneita aseistariisuntoja. Alkuun venäläisiä sotilaita palautettiin kotimaahansa, mutta pelko heidän paluustaan ja liittymisestä punaisten riveihin johti internointileirien perustamiseen.

Kostonhimoa mutta myös järjestelmällistä tappamista

Rintamalinja kulki koko sodan ajan Kannaksen halki. Kannaksen eteläpuolisten kuntien tapahtumat käydään teoksessa tarkkaan läpi; ensin punaisten ja tappion jälkeen voittajien toimet. Kuten tekijä pariinkin otteeseen toteaa, punaiset joutuivat maksamaan teoistaan korkoineen:

Valkoinen armeija aloitti välittömästi puhdistuksen, joka viiden viikkonsa aikana ylitti järjestelmällisyydessään kaikki alueella siihen asti nähdyt hirmuteot. (243)

Vallattuja alueita puhdistettiin kovalla kädellä. Käskyä lopettaa teloitukset uhmattiin suoraan viivyttämällä sen välittämistä eteenpäin ja valehtelemalla pakoyrityksistä. Vankeja myös siirrettiin paikkakunnalta toiselle surmattaviksi, ja näin häivytettiin samalla komentoketjun jälkiä. Inhimillisyyden ja myötätunnon osoitukset olivat harvassa. Yksi tällainen löytyy kuitenkin varatuomari Hannes Paarman vaimolleen 10. kesäkuuta 1918 lähettämästä kirjeestä, jossa hän kauhistelee vankien kuntoa: ”nälkiintyneitä, surkean likaisia, usein taudeissaan horjuvia. – – Ja kaiken huippu: hallituksen kieltämät vankein murhat jatkuvat – –. Tekisi mieli sanoa, että nyt on tämä narripeli minun puolestani lopussa, lähden pois.” (344–345) Paarma kuitenkin jäi siinä toivossa, että voisi auttaa edes osaa vangeista.

Lukiessa tuli monta kertaa palattua sivun 18 karttaan – tässä olisi voinut hyödyntää teoksen sisäkansia, jotta kartasta olisi saanut lukijaystävällisemmän. Toimijoita on paljon, ja toisinaan runsas henkilöiden määrä tuntui uuvuttavalta. Toisaalta yksittäisten henkilöiden kohtalot ja tekijän kertomat anekdootit herättävät tapahtumat eloon. Teos olisi ehdottomasta kaivannut henkilöluetteloa, sillä joidenkin henkilöiden toimia seurataan koko ajanjaksolta. Tällaisia ovat muun muassa julmuudestaan tunnettu punapäällikkö Heikki Kaljunen ja työväenliikkeen piirissä aloittanut kirjailija Mikko Uotinen, joka sittemmin kiivaili Terijoen poliisipäällikkönä valkoisten puolella. Pyysin kirjasta arvostelukappaleen Atenalta, ja harmittelin sitten lukiessa, että en ottanut e-kirjaa, jossa hakujen tekeminen henkilö- ja paikannimillä on helppoa. Lähteinään Rämänen on käyttänyt muun muassa Karjala-tietokantaa ja Kansallisarkistosta löytyneitä Uudenkirkon ja Kanneljärven suojeluskuntien papereita, joiden joukossa oli muun muassa vankiluetteloita ja tutkintapöytäkirjoja. Kirjallisuusluettelo on laaja, ja loppuviitteitä on lähes neljäkymmentä sivua. Vaikka viitteitä on paljon, olisin silti toivonut, että usean kappaleen viitteitä ei olisi niputettu samaan, koska se hankaloittaa oikean lähteen löytämistä. Esimerkiksi luvussa valkoisten voitosta Raudussa kerrotaan, että Georg Elfvengrenin johtaman rykmentin taistelukertomuksen mukaan punaiset olisivat käyttäneet naisia ja lapsia ihmiskilpinä yrittäessään ulosmurtautumista saartorenkaasta (ks. sivut 196–197). Missä viitteessä mainituista noin kymmenestä lähteestä tämä on kerrottu? Mutta nämä ovat pieniä moitteita, kun ottaa huomioon työn laajuuden ja sen tarkkuuden, jolla tekijä on perehtynyt aiheeseen.

Antti Rämänen on käsitellyt aihetta myös Ylelle tekemässään kolmiosaisessa radiosarjassa Rauhaton raja, joka on yhä kuunneltavissa Areenassa.

Antti Rämänen: Rikottu rajamaa. Atena 2023. 427 s.

Teoksesta muualla:

Demokraatti, kirj. Ville Jalovaara

Ilta-Sanomat, kirj. Seppo Varjus

Seura, kirj. Riikka Forsström

Kolonialismi Suomen rajaseuduilla

Julkaistu Kirjoittaja: Jätä kommentti

Kolonialismi yhdistetään usein löytöretkiin ja kaukaisiin siirtomaihin, joita Espanja, Ranska ja Britannia hallitsivat aina 1900-luvulle saakka. Tämän ajattelutavan mukaan Suomella ei olisi mitään tekemistä kolonialismin kanssa. Käsite on kuitenkin niin moniselitteinen, että olisi mielekkäämpää puhua kolonialismeista monikossa; teoksen johdannossa mainitaan esimerkkeinä asutus-, luonnonvara-, plantaasi, kauppa-, lähetystyö- ja kulkureittikolonialismi. Nämä erilaiset kolonialismin muodot eivät ole ”siistejä ja yksioikoisesti määriteltäviä ’tyyppejä’ vaan jatkuvasti muuttuvia historiallisia prosesseja, joita muokkaavat sekä kolonisoijat että heidän kohtaamansa yhteisöt” (22).

Kolonialismi Suomen rajaseuduilla -teoksen kansikuva.

Kolonisoijan ja kolonisoidun suhde on sekin kaikkea muuta kuin yksiselitteinen:

Kolonialismi ei olekaan koskaan pelkästään kolonisoijien tavoitteiden yksisuuntaista toteuttamista vaan monitahoista vuorovaikutusta, jossa osansa saavat niin julma väkivalta kuin poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset neuvottelut ja kompromissit. (22)

Kolonialismin vaikutukset ovat myös hyvin pitkäkestoisia, mikä näkyy esimerkiksi vanhojen siirtomaiden taloudellisissa ja poliittisissa rakenteissa, kulttuurissa ja uskomuksissa.

Kolonialismi Suomen rajaseuduilla -teoksen artikkelien kirjoittajat valottavat käsitteen moniselitteisyyttä tarkastelemalla Suomen rajaseutuja, kuten Saamenmaata eli Sápmia, Petsamoa ja Itä-Karjalaa. Suuri osa artikkeleista käsittelee suomalaisten ja saamelaisten kohtaamisia ja Petsamoa (ks. teoksen sisällysluettelo). Muita aiheita ovat muun muassa autonominen Suomi, jota Timo Särkkä tarkastelee brittiläisen aikakauslehdistön ja Rinna Kullaa neljän kansainvälisen historioitsijan tekstien kautta. Tiina Seppä analysoi puolestaan Samuli Paulaharjun kirjeenvaihtoa vuodelta 1918, jolloin tämä osallistui Vienan Karjalaan suuntautuneeseen retkikuntaan. Paulaharju kuvaa kirjeissään kuulusteluja ja teloituksia ja ilmaisee halunsa päästä tappamaan punaisia – tämä vahva oikeistolaisuus oli ristiriidassa Paulaharjusta muodostamani mielikuvan kanssa. Paulaharju vahvisti omaa identiteettiään toiseuttamalla niin punaiset kuin heimokansat, mikä tarkoitti ”vastapuolen taistelijoiden kuvaamista likaisina, raakoina ja eläimellisinä ja karjalaisten esittämistä ymmärtämättöminä ja sivistymättöminä” (220). Liisa Vuonokari-Bonström tarkastelee suomalaisten ristiriitaista roolia itärajan takana, erityisesti Petroskoissa, jonka suomalaiset nimesivät Äänislinnaksi: alueelle tultiin vapauttajina mutta tosiasiassa siellä sovellettiin ”ankariin sääntöihin nojautuvaa miehityshallintoa” (238).

Esittelen tarkemmin vain Tuomas Teporan artikkelin ”Kamppailu ruotsalaismaasta”, joka käsittelee karjalaisten asuttamista ruotsinkielisille alueille talvi- ja jatkosodan jälkeen. Olen törmännyt aiheeseen tutkiessani historiallisia romaaneja, joista kohta lisää. Tässä tapauksessa kyse on rajoista ja rajaseudusta Suomen sisällä.

Kamppailuun sekoittui 1900-luvun alun suomalaisuusliikkeen kokemaa alemmuutta ruotsin kieltä kohtaan ja ruotsinkielisten alueiden asukkaiden hätää oman kielialueen pirstoutumisen edessä. (300)

Tepora viittaa artikkelinsa alussa eduskunnassa 2009 ulkomaalaislain käsittelyssä käytyyn sananvaihtoon, jossa perussuomalaisten Pentti Oinonen luki katkelman 1940 syksyllä ilmestyneestä Svensk vakt -lehdestä – väittäen tosin tekstin olevan Hufvudstadbladetista – jossa ”rasistisilla kielikuvilla höystettynä” tyrmättiin karjalaisen siirtoväen asuttaminen ruotsinkielisille alueille. Svensk vakt, jota ilmestyi vain yksi numero, vaati etusivullaan, ettei tuumaakaan ruotsalaista maata tulisi luovuttaa, ennen kuin ruotsinkielisten alueiden säilyminen turvattaisiin (”Ej en tum av svenska jorden innan Svensk-Finlands fortbestånd tryggats”) . Oinonen halusi kääntää huomion pois puolueeseen kohdistetuista rasismisyytöksistä syyttämällä rasismista maahanmuuttomyönteistä Ruotsalaista kansanpuoluetta. Keskustelu ja RKP:n Astrid Thorsin ”tunteikas” vastaus sai runsaasti medianäkyvyyttä. Yleisönosastoilla toistettiin sitkeästi elänyttä väitettä siitä, että ruotsinkielisille alueille ei olisi asutettu karjalaista siirtoväkeä.

Tämä ei pidä paikkaansa, sillä ruotsinkielisille alueille sijoitettiin noin 13000 maataloudesta elinkeinonsa saanutta karjalaista, minkä lisäksi etenkin Etelä-Suomen kaksikielisiin kaupunkeihin ja taajamiin muutti omatoimisesti runsaasti suomenkielistä työväestöä ja keskiluokkaa. (298)

Talvisodan jälkeen Suomi oli valtavan ongelman edessä: yli 400000 menetetyiltä alueilta paennutta oli asutettava mahdollisimman nopeasti. Pika-asutuslailla lohkottiin maataloudesta eläneille valmista viljelysmaata lähinnä Etelä-Suomesta. Taustalla oli paitsi inhimilliset syyt myös pelko väestön radikalisoitumisesta, jos heille ei voitaisi osoittaa maata ja asuinpaikkaa. Pitkään vaalittu talvisodan henki alkoi rakoilla jo syksyllä kaikilla alueilla, joille siirtoväkeä ohjattiin. Etelä-Suomen lisäksi karjalaisia asutettiin myös Pohjanmaan ruotsinkielisille alueille. Täällä kuitenkin jo tilakoko, joka usein oli alle 25 hehtaaria, rajoitti lohkomista.

Jatkosodan päätyttyä oltiin jälleen samassa tilanteessa. Osalle karjalaisista evakuointi oli jo toinen, koska he olivat ehtineet palata takaisin kotiseuduilleen. Syksyllä 1945 hyväksyttiin maanhankintalaki, jonka perusteella siirtoväen ohella myös rintamamiehet saivat maata. Lakiin liitettiin kielipykälä, jonka mukaan kielisuhteet saivat asutuksen myötä muuttua vain kaksi prosenttia. Luovutusvelvollisten maanomistajien oli korvattava säästynyt maa puolitoistakertaisena esimerkiksi raivauttamalla maata muualta. Pohjanmaalla oli keväällä 1945 ennen tasaussiirtoja 17000 evakkoa. Joissakin kunnissa evakkoja oli jopa 10–20 prosenttia väkiluvusta. Osa kunnista oli lähes täysin yksikielisiä ja paikkakunnalta saattoi löytyä vain muutamia suomea puhuvia. Siirtoväen joukossa oli puolestaan karjalaa puhuvia ortodokseja, joten kulttuurien yhteentörmäys oli väistämätön. Erityisesti mieliä kuohutti kysymys koulunkäynnin järjestämisestä, sillä usein kunnassa oli vain ruotsinkielinen kansakoulu – suomenkielisten koulujen perustamisen pelättiin johtavan karjalaisten juurtumiseen paikkakunnille.

Artikkeli sai ottamaan luettavaksi Teporan yhdessä Aapo Roseliuksen kanssa kirjoittaman teoksen Muukalaisten invaasio. Siirtoväki Suomen ruotsinkielisillä alueilla 1940–1950 (2020). Sen verran olen ehtinyt teosta vilkaista, että ”karjalaiskortti” (mt. 286) nostetaan säännöllisesti esiin, kun halutaan mollata maahanmuuttomyönteistä RKP:tä. Näin toimi kokoomuslainen Raimo Ilaskivi vuonna 1998, kun häntä syytettiin populismista hänen pakolaisvastaisuutensa vuoksi. Vuonna 2006 kirjoitti emeritusprofessori Kalevi Wiik Turun Sanomien Puheenvuoro-palstalla otsikolla ”Siirtolaisia ei sijoitettu Etelä-Suomen ruotsalaisalueille”. Wiik ei saa faktojaan oikein, vaikka viittaa Silvo Hietaseen, joka on kirjoittanut siirtoväen asuttamisesta väitöskirjan ja useita artikkeleita.

*****

Muutamat sota-ajasta kirjoittaneet pohjalaiset kirjailijat ovat sivunneet siirtoväen asuttamista ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. Ensimmäistä kertaa törmäsin aiheeseen tutkiessani Lars Sundin historiallisia romaaneja. Erikin kirjassa (2004, alkuteos Eriks bok 2003) Siklaxiin saapuu yli 200 karjalaista tavaroineen ja lehmineen. Teos tuo hyvin esiin kuntalaisten ristiriitaiset tunteet, kun toisaalta tunnetaan sääliä kotinsa menettäneitä kohtaan, toisaalta ollaan huolissaan seurauksista. Yksi henkilöistä sanoittaa joidenkin tunteman pelon alueen tahallisesta suomalaistamisesta:

Valtio on asettanut komitean joka valmistelee ehdotusta pikakolonisaatioksi niin kuin ennen talvisotaa. Ruotsalaisten kuntien on pakko perustaa kansakouluja karjalaislapsille. Meidän kuuluu omilla verovaroillamme kustantaa oma suomalaistamisemme. (Erikin kirja, 208–209.)

Ann-Luise Bertellin romaanissa Ikävän jälkeen (2022, alkuteos Vänd om min längtan 2016) Maria palaa miehensä kanssa Amerikasta Suomeen 1948. Heitä varten rakennettuun taloon on majoitettu karjalaisperhe. Vaikka Maria ja Rikard odottavat, että perhe muuttaisi pois, jotta he saisivat talon käyttöönsä, säälii Maria isätöntä perhettä ja toivoo että voisi ymmärtää heidän kieltään. Kokemukset siirtolaisuudesta auttavat Mariaa ymmärtämään sotaa paenneita:

[T]unnistin itseni heidän silmissään, ja heidän ruumiinliikkeissään kun he kulkivat tietä pitkin ohitse eikä heillä ollut ketään ketä tervehtiä. Siinä että he olivat joutuneet muuttamaan pois kotoaan, läheistensä luota, eläimiensä luota, peltojensa luota. (Ikävän jälkeen, 192.)

Evakkous, siirtolaisuus ja pakolaisuus rinnastuvat toisiinsa ja nousevat yhdeksi keskeiseksi teemaksi romaanissa (ks. arvioni Ikävän jälkeen -teoksesta).

Kolonialismi Suomen rajaseuduilla. Toimittaneet Rinna Kullaa, Janne Lahti & Sami Lakomäki. Gaudeamus, 2022. 428 s.

Teoksesta Agricola-sivustolla, kirj. Essi Lamberg

MTV Uutiset -sivulla, Pertti Nybergin jutussa enemmän saamelaisalueesta ja Petsamosta, joihin teoskin keskittyy