”On tämä hieno ele Hitleriltä meidät tällä lailla sinne kutsua,” toteaa Alma matkaseuralaiselleen autossa, joka vie heidät Helsinkiin ja hotelli Torniin. Yöpymisen jälkeen matka jatkuu lentokoneella Riikaan ja sieltä junalla Berliiniin. Seitsemänkymmentävuotias Alma on saanut kutsun virkistysmatkalle Saksaan parinkymmenen muun kanssa. Heistä jokainen on antanut uhrinsa: Alman poika Aarne on kaatunut itärintamalla Ukrainassa. On vuoden 1943 elokuu, kun Alma kirjoittaa kokemuksistaan kirjettä kotiväelle. Elokuussa 2023 Ilonan muistisairas äiti Orvokki muuttaa senioripalvelukeskukseen, ja Alman kirje löytyy Orvokin tavaroiden joukosta. Näistä lähtökohdista alkaa Johanna Vuoksenmaan kahdessa aikatasossa kulkeva tarina Alman ”suurenmoisesta matkasta”, sukusalaisuuksista ja itse kunkin sokeista pisteistä.

Vuoksenmaa on kirjoittanut Almasta juurevan hahmon, jonka pohdinnat keskittyvät paljolti käytännön asioihin: Miten toimia, jos lentokoneessa tulee hätä? Pysyykö hän vanhana ja kankeana muiden mukana? Alma noudattaa säntillisesti sovinnaisia tapoja ja paheksuu niitä, jotka herättävät turhaa huomiota. Niin kuin Eedla, joka jo Helsingissä ravintolassa tuijottaa vihaisesti puheen pitänyttä kenraalia. Siinä missä Alma ihastelee saksalaisten sotilaiden univormuja ja hyvää järjestystä, Eedla tuo toisen näkökulman. Alman mielestä he kaikki ovat antaneet arvokkaan uhrin, mutta Eedla kertoo Saksasta palanneiden nähneen hirveitä asioita. ”Minä en olisi näitten eteen halunnut sitä uhria antaa”, hän sanoo Almalle.

Samaan aikaan…

Viereisellä raiteella seisoo tavarajuna, ja Alman ikkuna on vaunujen välisessä aukkokohdassa. Aukossa näkyy liikettä. Tavarajunan toisella puolella kulkee väkeä, ensin joku saksalaiseen univormuun pukeutunut sotilas, ja hänen perässään kauhean laihoja ja huonoihin vaatteisiin puettuja ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, mistä lie pelastettuja. Alma katsoo kiitollisena sylissään lepäävää Riian hotellista mukaan saatua eväspakettia. – – Toivottavasti nuo tuntemattomat ratapihalla kulkijatkin saavat pian vatsansa täyteen ja puhdasta ylle, pääsevät nauttimaan saksalaisesta vieraanvaraisuudesta. (83)

Samaan aikaan ratapihan toisella puolella

Lopulta tulee Ezran vuoro astua ulos vaunusta. Kirkas, matala auringonvalo nostaa vedet silmiin, ja vaunun eritteitä tihkuvan hajun jälkeen ilma tuoksuu käsittämättömän raikkaalta. (84)

Alman tietämättömyys vaikuttaa paikoin liioitellulta, vaikka hän onkin iäkäs maatilan emäntä. Alman sokeuden vastakohdaksi tekstissä on lihavoituja kohtia, joiden otsikot alkavat sanoilla ”samaan aikaan”. Katkelmat kertovat natsi-Saksan julmasta todellisuudesta, joka vaikka onkin peitetty matkalaisilta, on lukijoiden tiedossa. Katkelmilla on toinenkin merkitys, joka paljastuu teoksen lopussa.

Monenlaista suvaitsemattomuutta

Toiseus ja suvaitsemattomuus ovat teoksen tärkeitä teemoja. Nykyajan tasossa pohditaan suhtautumista muihin kulttuureihin, pakolaisiin ja seksuaalivähemmistöihin. Ilona on lentoemäntä, jolla on aikuinen poika avioliitosta venäläisen Jurin kanssa. Akua kiusattiin lapsena Popov-sukunimensä vuoksi, ja nyt aikuisena hän haluaa eroon siitä. Ilonan somalitaustainen kosmetologi ja hänen tyttärensä törmäävät rasismiin lähes päivittäin. Eikä edes Akun suloinen ja kaunis tyttöystävä ole vapaa ennakkoluuloista. Yhdeksi teemaksi voi nostaa halun valikoida muistoja: Alma miettii, mistä kirjoittaa kotiväelle ja mistä ei, ja kun Ilonalle paljastuu salaisuus menneisyydestä, hän päättää salata sen pojaltaan.

Alman esikuva on Vuoksenmaan isoisoäiti, jonka matkakirjeessään osoittama ihailu natsi-Saksaa ja Hitleriä kohtaan hämmästytti perhettä. Kuten kirjailija teoksen jälkisanoissa toteaa, voimme vain arvailla omia sokeita pisteitämme.

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka. Otava 2025. 416 s.

Arvio Helsingin Sanomissa, kirj. Helena Ruuska