”Oliko kaikki alkanut niistä kolmesta sekunnista? Vai oliko hän vain keksinyt koko jutun? Että kaikki olisi muuttunut. Että eniten maailmassa hän halusi nyt kietoa kätensä Dagmarin vyötärölle ja antaa sen jäädä siihen.”
Kolme sekuntia viittaa halaukseen, jolla sattumalta tavanneet Elise ja Dagmar hyvästelevät toisensa. Tästä alkaa yli viisikymppisten naisten suhde, joka heidän omien sanojensa mukaan on ”kulttuuritätien Brokeback Mountain”. Kumpikin on tahoillaan naimisissa: Dagmar Jennyn ja Elise Henrikin kanssa. Seitsemänsadan kilometrin välimatka ei estä tapaamista, jonka jälkeen Elisestä tuntuu, että hänen on kerrottava Henrikille. Ei huutoa, ei raivoa, mutta kaikki muuttuu, vaikka Elise ei halua erota ja vakuuttaa Henrikille, että hän ei rakasta tätä ”yhtään vähempää kuin ennen! Yhtään grammaa!” Dagmar puolestaan ei voi jättää vaimoaan ja kahta lastaan.
Elise ja Dagmar tapaavat harvoin ja kommunikoivat tapaamisten välillä messengerillä ja lisäämällä kappaleita yhteiselle soittolistalle. Välillä erotaan mutta kaipaus käy liian suureksi ja pakottaa ottamaan jälleen yhteyttä. Elise on hämmentynyt tunteidensa voimasta. Hän toteaakin pojalleen, että nuorempana hän näki vanhempien ihmisten seurustelun vähän huvittavana, mutta nyt hän on saanut huomata ”kaiken olevan aivan yhtä dramaattista”.
Kaunis, koskettava mutta ei lohduton tarina – ehkä näin voisin kuvailla lukukokemustani. Furmarkin tapa käyttää värejä ihastutti samoin kuin hämmästyttävä variaatio erikokoisia ja muotoisia ruutuja.
Anneli Furmarkin sarjakuvaromaani Tule kanssani kulman taa ihastuttaa väreillään ja kuvien ja tekstien muunnelmillaan. Kuvat sivuilta 100, 169 ja 188.
Anneli Furmark on julkaissut kymmenen teosta ja saanut lukuisia palkintoja. Tule kanssani kulman taa on ensimmäinen pitkä sarjakuvaromaani, joka häneltä on suomennettu. Suomennoksesta ja tekstityksestä vastaa kääntäjä ja sarjakuvapiirtäjä Hannele Richert.
Anneli Furmark: Tule kanssani kulman taa (Gå med mig till hörnet). Suom. Hannele Richert. ZumTeufel, 2023. 227 s.
Kirjallisuuden suurkuluttajana ja tutkijana tulee väistämättä eteen teoksia, jotka kuvittelee lukeneensa mutta jotka tarkemmin tarkasteltuna paljastuvat sellaisiksi, joista on lukenut – toisinaan paljonkin – mutta joihin ei ole itse tutustunut. Art Spiegelmanin Maus. Selviytyjän tarina osui kirjastossa työskennellessä useita kertoja käsiin vanhoina, loppuun luettuina niteinä. Kaksiosainen (I Isäni tuskainen tarina, II Ja täällä vaikeudet alkoivat) teos on julkaistu yksissä kansissa 2003 ja uudelleen 2023 tarkistettuna laitoksena.
Maus on klassikko, joka oli menestys heti ensimmäisen osan ilmestyttyä 1986. Teos sai hyvät arvostelut ja se käännettiin ainakin viidelletoista kielelle. Spiegelman kertoo tämän kuvaten itsensä työpöydän ääressä hiirinaamio kasvoillaan. Alaosan puolensivun suuruisessa ruudussa Spiegelmanin työpöytä on alastomien, luurankomaisten ruumiiden ympäröimä – jokainen, joka on nähnyt kuvia keskitysleireiltä tunnistaa ruumiskasan. Mausissa kaikki hahmot ovat eläimiä: juutalaiset ovat hiiriä, saksalaiset kissoja, puolalaiset sikoja, amerikkalaiset koiria, ranskalaiset sammakoita jne. Eläinhahmot eivät vähennä teoksen vaikuttavuutta, siitä hyvä esimerkki on alla olevassa kuvassa.
Art Spiegelman: Maus, sivu 201. Kohtauksessa teoksen toisesta osasta Spiegelman kirjoittaa itsensä tarinaan aikaan, kun isä on jo kuollut ja ensimmäinen osa julkaistu ja menestynyt. Masentunut Spiegelman käy psykiatrilla, jonka kanssa puhuu isän mahdollisesti tuntemasta selviytyjän syyllisyydestä ja siitä, miten holokaustista on kirjoitettu paljon: ”Kuitenkaan uhrit, kuolleet, eivät voi kertoa OMAA puoltaan tarinasta, joten olisi ehkä parempi, jos tarinoita ei enää kerrottaisi.”
Spiegelman kertoo isänsä Vladekin selviytymisestä Puolassa ja Auschwitzissa toisen maailmansodan aikana. Tarina alkaa jo vuodesta 1935 kuvaten, miten juutalaisten mahdollisuudet ja elinalue vähitellen kaventuvat. Spiegelmanin haastattelusessiot isän kanssa on nekin kuvattu; teosta onkin kiitetty tavasta yhdistää kaksi sukupolvea: sodan kokeneet ja sodan jälkeen syntyneet. Vladek kuvataan hankalaksi, vaativaksi, kaikessa säästäväksi mieheksi, joka kohtelee uutta vaimoaan Malaa tylysti ja on kaiken lisäksi rasisti. Spiegelmanin äiti, Vladekin ensimmäinen vaimo Anja, teki itsemurhan 1968. Isä kaipaa pojan käyntejä, mutta usein vierailut päättyvät riitelyyn. Vladekin vähemmän miellyttävä persoona aiheuttaa ongelmia Spiegelmanille, koska isä on ”kuin rasistinen pilakuva saidasta vanhasta juutalaisesta” (133). ”Mutta isä – tämä on hyvää aineistoa, tekee kaiken todellisemmaksi – inhimillisemmäksi” (25), Spiegelman sanoo isälleen, joka ei haluaisi, että hänen seurusteluaan toisen naisen kanssa ennen avioliittoa kuvataan teoksessa. Se että Vladekin ikävätkin luonteenpiirteet tuodaan esiin, tekevät hänestä aidomman ja todellisemman kuin, jos hänet olisi kuvattu suurena ihmisenä ilman vikoja.
Vladek on nopea oppimaan, ja hän toimii leirillä niin peltiseppänä kuin suutarina, vaikka ei hallitse kumpaakaan ammattia. Hän säästää saamistaan ruoka-annoksista osan, jolla voi käydä kauppaa tavaroista ja palveluksista. Kun liittoutuneiden joukot lähestyvät, tarvitaan peltiseppiä purkamaan kaasukammiot, sillä ne halutaan kuljettaa Saksaan: ”Sinne he voisivat viedä myös kaikki juutalaiset ja tappaa heidät rauhassa.” Vladek lisää vielä, ettei hän kerro huhuja: ”Minä olin silminnäkijä.” (229) Peltiseppänä Vladek joutuu purkamaan putkia ja tuulettimia kaasukammioista. Tämä on kuvattu yhdellä aukeamalla, jossa on pohjapiirros ja tarkkoja piirroskuvia huoneista. Mies, jonka kanssa Vladek purkaa laitteita, oli työskennellyt siellä ja kertoo niin yksityiskohtaisesti tapahtumista, että Vladek huutaa Riittää!, mutta toveri jatkaa kiellosta piittaamatta.
Sota päättyy, ja Vladek pääsee monien vaiheiden jälkeen vapaaksi. Teoksen loppusivuilla on häkellyttävä valokuva, jossa Vladek on leiriunivormu päällä – valokuvaamossa oli ollut puhdas, uusi univormu ”matkamuistovalokuvien ottamista varten” (294). Art Spiegelmanin Pulitzer-palkittu Maus on yksi vaikuttavimmista holokaustikuvauksista, jonka toivoisi kuuluvan kaikkien pakolliseksi lukemistoksi.
Jag kan inte bära det. Jag måste bära det. Du måste bära det. Åtminstone detta, att orka veta att det hände. (334)
Joanna Rubin Dranger ei koskaan kuullut mainittavan joukkotuhosta sukunsa yhteydessä. Osan suvusta sanottiin vain ”kadonneen” toisen maailmansodan aikana. Neljän vuoden ajan hän haastatteli sukulaisiaan, etsi tuttuja nimiä tietokannoista ja tutustui suvussa säilyneisiin kirjeisiin ja valokuviin. Tuloksena on yli 400-sivuinen sarjakuvateos, jonka sanoma on yhä ajankohtainen.
”Varje människa som lyfts upp ur glömskans hav är en seger mot nazismen”
Teos ei kerro vain tuloksista vaan itse etsintäprosessista. Rubin Dranger on piirtänyt itsensä mukaan etsimään ja kyselemään. Hän esimerkiksi keskustelee kirjan teosta miehensä kanssa ja pohtii, voiko hänen sukuhistoriansa kiinnostaa muita kuin asianosaisia. Kyllä voi. Kertomus tulee lähelle lukijaa, kun juutalaisiin 1900-luvun alussa kohdistuneet vainot, natsien valtaannousuun liittyvä systemaattinen väkivalta ja lopullisen ratkaisun toteuttaminen sidotaan yhden suvun kohtaloihin ja osoitetaan, miten se vaikuttaa vielä kolmannessa ja neljännessä sukupolvessa: ”folkmord [är] ett våld som pågår flera generationer”. Vaikutus nousee nimenomaan siitä, että tekijä antaa lukijan tutustua näiden ihmisten elämään ennen kuin heidät murhattiin. Kun päähenkilö löytää nimen unohduksiin painuneelle lapselle Yad Vashem -tietokannasta, jonne on koottu tietoja holokaustin uhreista, purskahtaa hän itkuun.
”Ensimmäinen sukupolvi ei puhunut, toinen ei voinut kysellä ja kolmas yrittää selvittää mitä tapahtui.”
Myöntyväisyyspolitiikkaa
Uutiset Natsi-Saksan tapahtumista olivat niin hirvittäviä, että monet kieltäytyivät uskomasta edes niitä, jotka olivat paenneet leireiltä ja yrittivät varoittaa vaarasta. Järkyttävää on myös se, miten Ruotsin kautta liittoutuneille tarkoitettuja tietoja joukkomurhista pimitettiin järjestelmällisesti – edes pääministeri Per Albin Hansson ei selviä puhtain paperein. Ruotsi oli taloudellisesti riippuvainen Saksasta ja se näkyi monenlaisina myönnytyksinä. Kun natsit valtasivat Norjan, salli ”puolueeton” Ruotsi materiaali- ja miehistökuljetusten kauttakulun. Kaikkiaan yli kaksi miljoonaa sotilasta ja satatuhatta vaunulastia aseita ja muuta sotamateriaalia kuljetettiin Ruotsin rautateitä pitkin; Ruotsi jatkoi kuulalaakereiden ja teräksen vientiä Saksaan lokakuulle 1944. Natsi-Saksasta ei saanut kirjoittaa kielteisesti; vain muutamat lehdet uhmasivat hallituksen käskyä.
I Sverige blir det en patriotisk plikt att blunda för nazismens våld och brutalitet. De få svenska publicister som ändå skriver kritiskt om Hitler och nazismen riskerar fängelsestraff. Och att inte tala om ”våldsdåd och övergrepp” betyder att det inte går att beskriva vad Nazityskland faktiskt gör. ”Tystnaden betyder i det fallet inte bara tystnad, utan också samtycke”, skriver en folkbildare i Dagens Nyheter 1940. (324)
Myöntyväisyyspolitiikka näkyi esimerkiksi niin, että Svensk Filmindustri lupasi olla esittämättä Chaplinin elokuvaa Diktaattori jo ennen kuin se valmistui ja että Ruotsissa ilmestyi kolme saksalaista lehteä ja että Tukholmassa oli Kolmannen valtakunnan matkatoimisto. Ruotsissa laadittiin juutalaisista kolme luetteloa, joista yksi löydettiin 1997 piilotettuna Erik Wallesin talon seinään. Walles oli natsi ja ruotsidemokraattien jäsen kuolemaansa asti 1991. Yhdessä kolmestatuhannesta kortissa on Joanna Rubin Drangerin äidinäidin ja isänäidin tiedot, muun muassa osoite, puhelinnumero ja yhden lapsen tiedot. Luetteloa olisi käytetty natsien noustua valtaan.
Yhtäläisyyksiä meidän aikaamme on liian paljon: maailmassa on enemmän pakolaisia kuin koskaan eikä kukaan halua ottaa heitä vastaan. Vuonna 1938 järjestetyssä Evian-konferenssissa keskusteltiin Euroopan pakolaisongelmasta; myötätuntoa sateli mutta ei lisää turvapaikkoja, mistä natsipuolueen lehti sai aiheen karkeaan pilakuvaan: kukaan ei halua juutalaisia. Oikeistoradikalismi tuntuu jylläävän joka puolella, Unkarista ja Puolasta Ruotsiin ja Brasiliasta Yhdysvaltoihin. ”Tider är ur led och världen tycks vara på väg åt helt fel håll.” (296)
”Vem ska minnas dem, om inte vi?”
Intensiivinen tutkimustyö tuo holokaustin kauheudet lähelle. Teoksen loppupuolella on musta aukeama, jossa on muutama piirros ja teksti, jossa tekijä kertoo oman jaksamisensa olleen koetuksella: miltä tuntuisi, jos ei voisi suojella omaa lastaan?
Jag står inte ut. Står inte ut att tänka på det. Samtidigt måste jag komma ihåg att vara oändligt tacksam över att vi slipper uppleva något av det. Och mitt i allt är jag rasande. Rasande på alla som tycker det ska sluta ”tjatas” om Förintelsen. På alla som inte orkar ta till sig vad som hände, alla som inte orkar bry sig. (341)
Mustavalkoinen kuvitus, jonka joukossa on jonkin verran valokuvia ja vielä enemmän piirroksia valokuvista yhdistettynä tekstiin, joka toisinaan toteaa getosta kuljetettujen tai murhattujen määrät tylyinä lukuina, toisinaan tuo henkilöiden keskustelujen kautta esiin ahdistuksen ja epätoivon, ei voi olla vaikuttamatta myös lukijaan. Ihågkom oss till liv on Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Teoksen otsikko on juutalaisesta rukouksesta, ja ehdokasesittelysivulla se on käännetty ”Muistele meidät eloon”.
Joanna Rubin Dranger: Ihågkom oss till liv. Albert Bonniers Förlag. 393 [28] s. Kustantajan sivuilla lisää kuvia teoksesta.
Kirjallisuutta ja tutkimusta 