Kirjallisuutta ja tutkimusta

Kolonialismi yhdistetään usein löytöretkiin ja kaukaisiin siirtomaihin, joita Espanja, Ranska ja Britannia hallitsivat aina 1900-luvulle saakka. Tämän ajattelutavan mukaan Suomella ei olisi mitään tekemistä kolonialismin kanssa. Käsite on kuitenkin niin moniselitteinen, että olisi mielekkäämpää puhua kolonialismeista monikossa; teoksen johdannossa mainitaan esimerkkeinä asutus-, luonnonvara-, plantaasi, kauppa-, lähetystyö- ja kulkureittikolonialismi. Nämä erilaiset kolonialismin muodot eivät ole ”siistejä ja yksioikoisesti määriteltäviä ’tyyppejä’ vaan jatkuvasti muuttuvia historiallisia prosesseja, joita muokkaavat sekä kolonisoijat että heidän kohtaamansa yhteisöt” (22).

Kolonisoijan ja kolonisoidun suhde on sekin kaikkea muuta kuin yksiselitteinen:

Kolonialismi ei olekaan koskaan pelkästään kolonisoijien tavoitteiden yksisuuntaista toteuttamista vaan monitahoista vuorovaikutusta, jossa osansa saavat niin julma väkivalta kuin poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset neuvottelut ja kompromissit. (22)

Kolonialismin vaikutukset ovat myös hyvin pitkäkestoisia, mikä näkyy esimerkiksi vanhojen siirtomaiden taloudellisissa ja poliittisissa rakenteissa, kulttuurissa ja uskomuksissa.

Kolonialismi Suomen rajaseuduilla -teoksen artikkelien kirjoittajat valottavat käsitteen moniselitteisyyttä tarkastelemalla Suomen rajaseutuja, kuten Saamenmaata eli Sápmia, Petsamoa ja Itä-Karjalaa. Suuri osa artikkeleista käsittelee suomalaisten ja saamelaisten kohtaamisia ja Petsamoa (ks. teoksen sisällysluettelo). Muita aiheita ovat muun muassa autonominen Suomi, jota Timo Särkkä tarkastelee brittiläisen aikakauslehdistön ja Rinna Kullaa neljän kansainvälisen historioitsijan tekstien kautta. Tiina Seppä analysoi puolestaan Samuli Paulaharjun kirjeenvaihtoa vuodelta 1918, jolloin tämä osallistui Vienan Karjalaan suuntautuneeseen retkikuntaan. Paulaharju kuvaa kirjeissään kuulusteluja ja teloituksia ja ilmaisee halunsa päästä tappamaan punaisia – tämä vahva oikeistolaisuus oli ristiriidassa Paulaharjusta muodostamani mielikuvan kanssa. Paulaharju vahvisti omaa identiteettiään toiseuttamalla niin punaiset kuin heimokansat, mikä tarkoitti ”vastapuolen taistelijoiden kuvaamista likaisina, raakoina ja eläimellisinä ja karjalaisten esittämistä ymmärtämättöminä ja sivistymättöminä” (220). Liisa Vuonokari-Bonström tarkastelee suomalaisten ristiriitaista roolia itärajan takana, erityisesti Petroskoissa, jonka suomalaiset nimesivät Äänislinnaksi: alueelle tultiin vapauttajina mutta tosiasiassa siellä sovellettiin ”ankariin sääntöihin nojautuvaa miehityshallintoa” (238).

Esittelen tarkemmin vain Tuomas Teporan artikkelin ”Kamppailu ruotsalaismaasta”, joka käsittelee karjalaisten asuttamista ruotsinkielisille alueille talvi- ja jatkosodan jälkeen. Olen törmännyt aiheeseen tutkiessani historiallisia romaaneja, joista kohta lisää. Tässä tapauksessa kyse on rajoista ja rajaseudusta Suomen sisällä.

Kamppailuun sekoittui 1900-luvun alun suomalaisuusliikkeen kokemaa alemmuutta ruotsin kieltä kohtaan ja ruotsinkielisten alueiden asukkaiden hätää oman kielialueen pirstoutumisen edessä. (300)

Tepora viittaa artikkelinsa alussa eduskunnassa 2009 ulkomaalaislain käsittelyssä käytyyn sananvaihtoon, jossa perussuomalaisten Pentti Oinonen luki katkelman 1940 syksyllä ilmestyneestä Svensk vakt -lehdestä – väittäen tosin tekstin olevan Hufvudstadbladetista – jossa ”rasistisilla kielikuvilla höystettynä” tyrmättiin karjalaisen siirtoväen asuttaminen ruotsinkielisille alueille. Svensk vakt, jota ilmestyi vain yksi numero, vaati etusivullaan, ettei tuumaakaan ruotsalaista maata tulisi luovuttaa, ennen kuin ruotsinkielisten alueiden säilyminen turvattaisiin (”Ej en tum av svenska jorden innan Svensk-Finlands fortbestånd tryggats”) . Oinonen halusi kääntää huomion pois puolueeseen kohdistetuista rasismisyytöksistä syyttämällä rasismista maahanmuuttomyönteistä Ruotsalaista kansanpuoluetta. Keskustelu ja RKP:n Astrid Thorsin ”tunteikas” vastaus sai runsaasti medianäkyvyyttä. Yleisönosastoilla toistettiin sitkeästi elänyttä väitettä siitä, että ruotsinkielisille alueille ei olisi asutettu karjalaista siirtoväkeä.

Tämä ei pidä paikkaansa, sillä ruotsinkielisille alueille sijoitettiin noin 13000 maataloudesta elinkeinonsa saanutta karjalaista, minkä lisäksi etenkin Etelä-Suomen kaksikielisiin kaupunkeihin ja taajamiin muutti omatoimisesti runsaasti suomenkielistä työväestöä ja keskiluokkaa. (298)

Talvisodan jälkeen Suomi oli valtavan ongelman edessä: yli 400000 menetetyiltä alueilta paennutta oli asutettava mahdollisimman nopeasti. Pika-asutuslailla lohkottiin maataloudesta eläneille valmista viljelysmaata lähinnä Etelä-Suomesta. Taustalla oli paitsi inhimilliset syyt myös pelko väestön radikalisoitumisesta, jos heille ei voitaisi osoittaa maata ja asuinpaikkaa. Pitkään vaalittu talvisodan henki alkoi rakoilla jo syksyllä kaikilla alueilla, joille siirtoväkeä ohjattiin. Etelä-Suomen lisäksi karjalaisia asutettiin myös Pohjanmaan ruotsinkielisille alueille. Täällä kuitenkin jo tilakoko, joka usein oli alle 25 hehtaaria, rajoitti lohkomista.

Jatkosodan päätyttyä oltiin jälleen samassa tilanteessa. Osalle karjalaisista evakuointi oli jo toinen, koska he olivat ehtineet palata takaisin kotiseuduilleen. Syksyllä 1945 hyväksyttiin maanhankintalaki, jonka perusteella siirtoväen ohella myös rintamamiehet saivat maata. Lakiin liitettiin kielipykälä, jonka mukaan kielisuhteet saivat asutuksen myötä muuttua vain kaksi prosenttia. Luovutusvelvollisten maanomistajien oli korvattava säästynyt maa puolitoistakertaisena esimerkiksi raivauttamalla maata muualta. Pohjanmaalla oli keväällä 1945 ennen tasaussiirtoja 17000 evakkoa. Joissakin kunnissa evakkoja oli jopa 10–20 prosenttia väkiluvusta. Osa kunnista oli lähes täysin yksikielisiä ja paikkakunnalta saattoi löytyä vain muutamia suomea puhuvia. Siirtoväen joukossa oli puolestaan karjalaa puhuvia ortodokseja, joten kulttuurien yhteentörmäys oli väistämätön. Erityisesti mieliä kuohutti kysymys koulunkäynnin järjestämisestä, sillä usein kunnassa oli vain ruotsinkielinen kansakoulu – suomenkielisten koulujen perustamisen pelättiin johtavan karjalaisten juurtumiseen paikkakunnille.

Artikkeli sai ottamaan luettavaksi Teporan yhdessä Aapo Roseliuksen kanssa kirjoittaman teoksen Muukalaisten invaasio. Siirtoväki Suomen ruotsinkielisillä alueilla 1940–1950 (2020). Sen verran olen ehtinyt teosta vilkaista, että ”karjalaiskortti” (mt. 286) nostetaan säännöllisesti esiin, kun halutaan mollata maahanmuuttomyönteistä RKP:tä. Näin toimi kokoomuslainen Raimo Ilaskivi vuonna 1998, kun häntä syytettiin populismista hänen pakolaisvastaisuutensa vuoksi. Vuonna 2006 kirjoitti emeritusprofessori Kalevi Wiik Turun Sanomien Puheenvuoro-palstalla otsikolla ”Siirtolaisia ei sijoitettu Etelä-Suomen ruotsalaisalueille”. Wiik ei saa faktojaan oikein, vaikka viittaa Silvo Hietaseen, joka on kirjoittanut siirtoväen asuttamisesta väitöskirjan ja useita artikkeleita.

*****

Muutamat sota-ajasta kirjoittaneet pohjalaiset kirjailijat ovat sivunneet siirtoväen asuttamista ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. Ensimmäistä kertaa törmäsin aiheeseen tutkiessani Lars Sundin historiallisia romaaneja. Erikin kirjassa (2004, alkuteos Eriks bok 2003) Siklaxiin saapuu yli 200 karjalaista tavaroineen ja lehmineen. Teos tuo hyvin esiin kuntalaisten ristiriitaiset tunteet, kun toisaalta tunnetaan sääliä kotinsa menettäneitä kohtaan, toisaalta ollaan huolissaan seurauksista. Yksi henkilöistä sanoittaa joidenkin tunteman pelon alueen tahallisesta suomalaistamisesta:

Valtio on asettanut komitean joka valmistelee ehdotusta pikakolonisaatioksi niin kuin ennen talvisotaa. Ruotsalaisten kuntien on pakko perustaa kansakouluja karjalaislapsille. Meidän kuuluu omilla verovaroillamme kustantaa oma suomalaistamisemme. (Erikin kirja, 208–209.)

Ann-Luise Bertellin romaanissa Ikävän jälkeen (2022, alkuteos Vänd om min längtan 2016) Maria palaa miehensä kanssa Amerikasta Suomeen 1948. Heitä varten rakennettuun taloon on majoitettu karjalaisperhe. Vaikka Maria ja Rikard odottavat, että perhe muuttaisi pois, jotta he saisivat talon käyttöönsä, säälii Maria isätöntä perhettä ja toivoo että voisi ymmärtää heidän kieltään. Kokemukset siirtolaisuudesta auttavat Mariaa ymmärtämään sotaa paenneita:

[T]unnistin itseni heidän silmissään, ja heidän ruumiinliikkeissään kun he kulkivat tietä pitkin ohitse eikä heillä ollut ketään ketä tervehtiä. Siinä että he olivat joutuneet muuttamaan pois kotoaan, läheistensä luota, eläimiensä luota, peltojensa luota. (Ikävän jälkeen, 192.)

Evakkous, siirtolaisuus ja pakolaisuus rinnastuvat toisiinsa ja nousevat yhdeksi keskeiseksi teemaksi romaanissa (ks. arvioni Ikävän jälkeen -teoksesta).

Kolonialismi Suomen rajaseuduilla. Toimittaneet Rinna Kullaa, Janne Lahti & Sami Lakomäki. Gaudeamus, 2022. 428 s.

Teoksesta Agricola-sivustolla, kirj. Essi Lamberg

MTV Uutiset -sivulla, Pertti Nybergin jutussa enemmän saamelaisalueesta ja Petsamosta, joihin teoskin keskittyy