Avainsana-arkisto: sotapropaganda

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina

Seija Aunilan ja Jukka-Pekka Heiskasen Kotien salainen armeija katsoo sotavuosia poikkeuksellisesta näkökulmasta. Kotirintaman merkitys ja naisten rooli sotaponnisteluissa on toki nostettu esiin etenkin uudessa sotahistoriassa. Tästä huolimatta Kotilieden tarkasteleminen osana sotapropagandaa ja sen päätoimittajan Alli Wiherheimon tarina antaa virkistävän erilaisen kuvan sota-ajasta ja täydentää onnistuneesti naisten sotahistoriaa. Kotiliesi oli sotavuosina yksi Suomen luetuimmista aikakauslehdistä ja suurin naistenlehti, jota luettiin niin kaupungeissa kuin maaseudulla, mikä antaa tutkimukselle painoarvoa. Teos perustuu Aunilan 2020 aiheesta kirjoittamaan väitöskirjaan.

Alli Wiherheimo toimi Kotilieden päätoimittajana vuosina 1922–1963. Hän oli opiskellut kieliä ja estetiikkaa ja käsitellyt opinnäytetyössään naistenlehtiä. Hänellä oli apunaan toimituskunta sekä liuta luottokirjoittajia, kuten kirjailija ja kääntäjä Tyyni Tuulio, kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Katri Bergholm ja Vihannin Alpuassa asunut Impi Aronaho, joka pakinoillaan toi esille maaseudun näkökulmaa. Niin Tuuliota kuin Aronahoa kohtasi menetys, aihe josta he paljon kirjoittivat, sillä Aronahon poika kaatui talvisodassa ja Tuulion jatkosodan alussa.

Louhen ajasta Lemminkäisen äidin aikaan

Pohtiessaan lehden linjaa Wiherheimo keksi käyttää Kalevalan naishahmoja kirkastaakseen perusajatustaan muille. Talvisodan syttymiseen saakka lehdessä oli vallinnut Pohjolan emännän Louhen aika; Louhi kuvasi tahdonlujuutta, tahtoa ponnistella naisen yhteiskunnallisen aseman kohentamiseksi. Sodan sytyttyä Louhi sai väistyä uhrautuvan Lemminkäisen äidin tieltä. Wiherheimon omin sanoin:

Koti-Suomen puolesta, ennen muuta poikiensa puolesta tämä äiti ponnisteli yli-inhimillisin voimin, hän uskoi, toivoi ja toimi eikä hänen rakkautensa, kekseliäisyytensä ehtynyt. (51)

Lemminkäisen äidin kuvassa painottui äidin ja pojan tiivis suhde. Kun sota viimein oli ohi, lehdessä siirryttiin nopeasti naisen yhteiskunnallista roolia ja yksilöllisyyttä korostavaan Ainon ja Kyllikin kauteen.

Kalevalan merkitys korostui myös suhtautumisessa valloitettuun Itä-Karjalaan. Kotiliesi vaikeni keskitysleireistä ja huonoista oloista. Sen sijaan se oli mukana rakentamassa Suur-Suomea luomalla ”ihanteellista, kalevalaisen romantisoitua kuvaa Karjalan kansasta ja alueista” (202), kuvaa, jonka juuret olivat 1800-luvun karelianismissa. Kotiliesi pysytteli tosiasioissa, mutta sen virallisia kanavia pitkin saama tieto oli jo läpikäynyt sensuurin ja toisinaan asioista kirjoitettiin ”varsin ohuellakin perehtymisellä” (206), kuten ihasteltaessa itäkarjalaisten koteja.

Venäläistä kotia taas luonnehdittiin kauhistuttavan pimeäksi ja likaiseksi, kuin ikuisen yön ympäröimäksi elintilaksi. Suomalaisten naisten tehtävä oli tämän lian ”poispeseminen” eli toisin sanoen Itä-Karjalan suomalaistaminen. (206)

Vaikka lehden kirjoituksia ei voikaan arvostella oman aikamme kriteerein, ovat kirjoitukset venäläisten ”hengenalemmuudesta” ja venäläiskotien likaisuudesta nykylukijan silmin silkkaa rasismia.

Wiherheimo oli vakaumuksellinen kristitty, ja kun sodan sytyttyä uskonnon rooli korostui muutenkin, tuli kristillisyydestä luonteva osa lehteä. Wiherheimo näki yhtenä tehtävänään päätoimittajana tukea kansan yhtenäisyyttä. Sotilassanasto valui lehden artikkeleihin, puhuttiin ”pikku alokas-emännästä” (58), sankariäideistä ja sankarilapsista. Sen sijaan sankari-isistä ja heidän surustaan Kotiliedessä ei puhuttu. Tekijät muistuttavat, että myös kotona oli miehiä, sillä sotapalvelukseen oli kutsuttu alle 46-vuotiaat. Ylipäätään surusta oli vaikea kirjoittaa, koska naisten haluttiin näkevän kaatunut puoliso tai poika uhrina isänmaalle, seuraavaa sukupolvea velvoittavana sankarivainajana. Wiherheimo ymmärsi, että asiatietoa paremmin lukijaan vaikutettaisiin kertomuksilla. Niinpä hän alkoi tilata lehdelle tarinoita, joissa käsiteltiin esimerkiksi puolison menettämistä tai sotainvalidin vaimona olemista.

Opintojen sijaan lapsia

Talvisodan jälkeen yhtenä syynä häviöön nähtiin Suomen vähäinen väkiluku. Kotilieden kirjoittajajoukkoon liittyvä kirjailija Elsa Enäjärvi-Haavio suunnitteli Väestöliiton toimintaohjelman, jossa suositukseksi tuli kuusi lasta. Kaikki eivät innostuneet Kotiliedenkin propagoimista lastentekotalkoista. Pienviljelijäemäntä Elisabet Tuomaantytär antaa kitkerää kritiikkiä kaupunkien eliitille ”Korpiäidin väestökysymykseksi” otsikoimassaan tekstissä. Hän kertoo neljän lapsen äidistä, joka kuolee synnytykseen, koska kätilöä tai lääkäriä ei saada ajoissa syrjäiseen torppaan. Enäjärvi-Haavion mielestä kirjoittaja tekee vääriä johtopäätöksiä, sillä väestöliiton ohjelmassa on tärkeä osa lasten ja äitien terveyden pelastamisella. Tähän vastaukseen päättyi aiheen kritisointi lehdessä.

Törmäsin aiheeseen aiemmin keväällä lukiessani Silja-Elisa Laitosen romaanin Valinta, jossa Kotilieden toimittaja tulee haastattelemaan pesulassa rintaman läheisyydessä työskentelevää Raakelia. Toimittaja hehkuttaa, kuinka tärkeää on tehdä lapsia uhrattujen henkien korvaamiseksi ja kuinka toissijaista naisten kouluttautuminen on (ks. arvioni teoksesta 22.2.2022). Kotilieden suhtautuminen naisten opiskeluun muuttui sotavuosina. Nyt suosittiin käytännönläheisiä ammatteja ja nopeaa valmistumista. Ennen kaikkea tyttöjen oli kasvettava nopeasti reippaiksi perheenemänniksi.

Merkittävä sotavuosien vaikuttaja

Tekstin joukossa on koosteita Kotilieden lukijoilleen antamista ohjeista. Osa liittyy jokapäiväiseen elämään, kuten ruoanlaittoon: näin teet silakanpääkeiton tai karjalaisen uunipuuron. Osa käsittelee vakavampia aiheita: kuinka hoitaa sankarihautaa ja millaisia kukkia on soveliasta viedä, miten lähettää joululahja tuntemattomalle sotilaalle tai miten puhua lapselle sodasta. Hyvin monet sisältävät moraalisia ja velvoittavia kehotuksia. Etenkin Isoäiti eli Katri Bergholm saattoi lukijakysymyksiin kirjoittamissaan vastauksissa varoitella moraalittomista miehistä tai ohjata nuorta sotaleskeä menemään ansiotyöhön mieluummin kuin uuteen avioon, mikä sinänsä oli ristiriidassa suurperhevaatimusten kanssa. Kotilieden propagandalle oli ominaista ”pyrkimys vaikuttaa lukijan tunteisiin ja ihmisten asennoitumiseen suurten menetysten keskellä” (328). Tekijöiden mukaan Kotiliesi ”oli merkittävä sotavuosien vaikuttaja”, mutta silti he katsovat lehden onnistuneen tavoitteissaan vain osittain.

Kotilieden tarinan mukana tulee siis melkoinen annos sotahistoriaa. Edellä käsiteltyjen teemojen lisäksi on mainittava vielä kuvaus opintomatkasta natsi-Saksaan, jossa toimittajat tutustuivat kansallissosialistiseen naisjärjestöön. Kuvauksen yhteydessä nostetaan esiin juutalaisvainot ja rotupuhtauden vaaliminen. Juutalaisvastaisuus tuli tekijöiden mukaan esille vain yhdessä Kotilieden artikkelissa, ja mitä tulee rotupuhtauteen, lehden kirjoittajat korostivat kaikkien lasten, myös puutteellisista oloista tulevien, olevan arvokkaita. Kotilieden propagandalle oli ominaista ”pyrkimys vaikuttaa lukijan tunteisiin ja ihmisten asennoitumiseen suurten menetysten keskellä” (328). Tekijöiden mukaan Kotiliesi ”oli merkittävä sotavuosien vaikuttaja”, mutta silti he katsovat lehden onnistuneen tavoitteissaan vain osittain.

Kotien salainen armeija on paitsi sisällöltään myös ulkoasultaan huolellista työtä. Kirjan koko (18 x 23 cm), runsas kuvitus ja ilmava taitto tekevät teoksesta myös esineenä kauniin ja helposti lähestyttävän.

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina. Atena, 2022. 334 s.

Teoksesta myös Verkkouutisten sivuilla (kirj. Jarkko Kemppi), Kalevassa (kirj. Eeva Kauppinen), Uuden Suomen Vapaavuoro-blogissa (kirj. Jorma Melleri). Lue myös Jussi Karjalaisen hieman kriittisempi arvio Suomen Kuvalehdestä.