Kirjallisuutta ja tutkimusta

Antti Rämäsen Rikottu rajamaa kuvaa Karjalankannaksen Suomenlahden puoleisten alueiden tapahtumia 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, erityisesti sisällissodan aikana. Paikkakunnista tutuimpia lienevät Edith Södergranin asuinpaikka Raivola ja huviloistaan tunnettu Terijoki.

Huvila-asutus tarjosi toimeentulon

Karjalankannaksen erityispiirteitä olivat pienet tilakoot, sillä maaomaisuus oli tapana jakaa tasan perillisten – tietysti vain miespuolisten – kesken. Tilattomia oli näin ollen vähän. Suuria kartanoita ei myöskään ollut, sillä omistajat olivat paenneet 1700-luvun alun sotien ja vainojen jälkeen länteen. Pienet tilat eivät riittäneet antamaan elantoa, ja niinpä moni joutui hakemaan lisätienestiä muualta. Huvila-asutus tarjosi monenlaisia työmahdollisuuksia kaupankäynnistä ajurin hommiin ja puutarhan hoidosta siivoukseen. Huvila-asutus on ollut yllättävän laajaa: enimmillään kesäasukkaita oli Kannaksella yli 100000, huviloita reilu 10000, joista yli puolet Kivennavalla ja Terijoella. Taloudellinen hyöty oli merkittävä, mutta haittapuolena oli esimerkiksi karjan laidunalueiden menetys. Lisäksi kulttuurien lähenemisen sijaan Venäjän lehdistössä alettiin esittää kritiikkiä Suomen erityisasemaa kohtaan:

Alempiarvoisiksi koetut tullimiehet tonkivat maalle saapuvien matkatavaroita ja saattoivat viedä heidän viinipullonsa. Venäjän kielellä ei pärjännyt virastoissa. Rupla ja venäläiset postimerkit eivät kelvanneet, vaan oli käytettävä Suomen vastaavia. Lääkäreillä ei ollut oikeuttaa harjoittaa kesäisin ammattiaan Suomen puolella. Myös kiinteistöomaisuuden hankkiminen niille, jotka saivat ostaa sitä mielin määrin Venäjältä, tuntui Suomessa nöyryyttävän vaikealta. Kaikesta tuli helposti tunne, että venäläiset olivat hallitsemallaan maaperällä sittenkin vain muukalaisia. (33)

Valituksista seurasi yhdenmukaistamistoimia, kuten postilaitoksen siirtäminen Venäjän alaisuuteen ja ruplan käyttöön ottaminen esimerkiksi rautateillä, postissa ja tullissa.

Nälkää ja järjestyskaarteja

Sisällissodan puhkeamista edeltävä vuosi oli levoton. Vallankumoukset Venäjällä saivat aikaan sekasortoa, joka heijastui monin tavoin raja-alueelle ja koko Suomen suuriruhtinaskuntaan. Patteri- ja vallitustöiden sekä sotatarviketilausten päättyminen kasvattivat työttömyyttä. Viljan tuonti pysähtyi, minkä lisäksi kesän huono sato heikensi elintarviketilannetta. Alueella perustettiin niin työläiskaarteja kuin suojeluskuntia, mutta yllättävää kyllä, kummallakaan puolella ei ollut kiirettä aseistautua ja joillakin paikkakunnilla ryhmät tekivät jopa yhteistyötä. Marraskuun lakon aikaiset väkivaltaisuudet romuttivat sivistyneistön mielikuvan kansasta, joka kehittymisen sijaan oli ”heittäytynyt täysillä mukaan venäläissotilaiden vapaudentunteeseen, svobodaan, josta oli tullut aikansa Suomessa jo kirosana. Puhuttiin ’ryssäläisestä tartunnasta’ ja ’ryssän hajusta’, joka leijaili kaikkialla etelän asutuskeskuksissa.” (149)

Teoksen ensimmäiset sataviisikymmentä sivua antavat taustan sotatapahtumille. Sisällissodan katsotaan yleensä alkaneen 27.–28.1., mutta Karjalassa yhteenottoja oli jo edeltäneellä viikolla ja Sortavalassa riisuttiin venäläisiä joukko-osastoja aseista 23.–24. tammikuuta eli ennen Pohjanmaalla tapahtuneita aseistariisuntoja. Alkuun venäläisiä sotilaita palautettiin kotimaahansa, mutta pelko heidän paluustaan ja liittymisestä punaisten riveihin johti internointileirien perustamiseen.

Kostonhimoa mutta myös järjestelmällistä tappamista

Rintamalinja kulki koko sodan ajan Kannaksen halki. Kannaksen eteläpuolisten kuntien tapahtumat käydään teoksessa tarkkaan läpi; ensin punaisten ja tappion jälkeen voittajien toimet. Kuten tekijä pariinkin otteeseen toteaa, punaiset joutuivat maksamaan teoistaan korkoineen:

Valkoinen armeija aloitti välittömästi puhdistuksen, joka viiden viikkonsa aikana ylitti järjestelmällisyydessään kaikki alueella siihen asti nähdyt hirmuteot. (243)

Vallattuja alueita puhdistettiin kovalla kädellä. Käskyä lopettaa teloitukset uhmattiin suoraan viivyttämällä sen välittämistä eteenpäin ja valehtelemalla pakoyrityksistä. Vankeja myös siirrettiin paikkakunnalta toiselle surmattaviksi, ja näin häivytettiin samalla komentoketjun jälkiä. Inhimillisyyden ja myötätunnon osoitukset olivat harvassa. Yksi tällainen löytyy kuitenkin varatuomari Hannes Paarman vaimolleen 10. kesäkuuta 1918 lähettämästä kirjeestä, jossa hän kauhistelee vankien kuntoa: ”nälkiintyneitä, surkean likaisia, usein taudeissaan horjuvia. – – Ja kaiken huippu: hallituksen kieltämät vankein murhat jatkuvat – –. Tekisi mieli sanoa, että nyt on tämä narripeli minun puolestani lopussa, lähden pois.” (344–345) Paarma kuitenkin jäi siinä toivossa, että voisi auttaa edes osaa vangeista.

Lukiessa tuli monta kertaa palattua sivun 18 karttaan – tässä olisi voinut hyödyntää teoksen sisäkansia, jotta kartasta olisi saanut lukijaystävällisemmän. Toimijoita on paljon, ja toisinaan runsas henkilöiden määrä tuntui uuvuttavalta. Toisaalta yksittäisten henkilöiden kohtalot ja tekijän kertomat anekdootit herättävät tapahtumat eloon. Teos olisi ehdottomasta kaivannut henkilöluetteloa, sillä joidenkin henkilöiden toimia seurataan koko ajanjaksolta. Tällaisia ovat muun muassa julmuudestaan tunnettu punapäällikkö Heikki Kaljunen ja työväenliikkeen piirissä aloittanut kirjailija Mikko Uotinen, joka sittemmin kiivaili Terijoen poliisipäällikkönä valkoisten puolella. Pyysin kirjasta arvostelukappaleen Atenalta, ja harmittelin sitten lukiessa, että en ottanut e-kirjaa, jossa hakujen tekeminen henkilö- ja paikannimillä on helppoa. Lähteinään Rämänen on käyttänyt muun muassa Karjala-tietokantaa ja Kansallisarkistosta löytyneitä Uudenkirkon ja Kanneljärven suojeluskuntien papereita, joiden joukossa oli muun muassa vankiluetteloita ja tutkintapöytäkirjoja. Kirjallisuusluettelo on laaja, ja loppuviitteitä on lähes neljäkymmentä sivua. Vaikka viitteitä on paljon, olisin silti toivonut, että usean kappaleen viitteitä ei olisi niputettu samaan, koska se hankaloittaa oikean lähteen löytämistä. Esimerkiksi luvussa valkoisten voitosta Raudussa kerrotaan, että Georg Elfvengrenin johtaman rykmentin taistelukertomuksen mukaan punaiset olisivat käyttäneet naisia ja lapsia ihmiskilpinä yrittäessään ulosmurtautumista saartorenkaasta (ks. sivut 196–197). Missä viitteessä mainituista noin kymmenestä lähteestä tämä on kerrottu? Mutta nämä ovat pieniä moitteita, kun ottaa huomioon työn laajuuden ja sen tarkkuuden, jolla tekijä on perehtynyt aiheeseen.

Antti Rämänen on käsitellyt aihetta myös Ylelle tekemässään kolmiosaisessa radiosarjassa Rauhaton raja, joka on yhä kuunneltavissa Areenassa.

Antti Rämänen: Rikottu rajamaa. Atena 2023. 427 s.

Teoksesta muualla:

Demokraatti, kirj. Ville Jalovaara

Ilta-Sanomat, kirj. Seppo Varjus

Seura, kirj. Riikka Forsström