Maaria Ylikangas: Kritiikistä
Maaria Ylikankaan Kritiikistä kannattaa lukea jo pelkästään luvun ”Ihan lyhyt välisoitto” vuoksi. Yhden aukeaman kattava luku korostaa kirjastojen merkitystä. Ylikangas lähtee liikkeelle Manic Street Preachersin laulun ”A Design for Life” säkeestä ”Libraries gave us power” (joka piti tietysti laittaa YouTubesta soimaan taustalle):
Kirjasto todella antaa meille valtaa. Se antaa lukemisen valtaa. Mitä erilaisimpiin niteisiin ulottumisen valtaa. Tällainen valta ei realisoidu päätösten tekemisenä toisten asioista, vaan valtaa omiin näkemyksiin, oman katseen, itsenäisyyden ja suunnan harjoittamiseen. Sen voi käsittää myös voimana. Kirjasto varustaa niitä luokkia, joilla ei ole ostovoimaa kotikirjaston hankkimiseen. Se kuratoi niille, jotka haluavat lukea, mutta eivät tiedä, mistä aloittaa. [–]
Kirjastoa kiinnostavat kirjojen luokat, eivät käyttäjiensä. Se päästää vessaan ja antaa istumapaikan kysymättä lanttia tai muuta olemassaolon oikeutusta. (208–209)
Lyhyt nimeke ilman rajaavia määreitä tai alaotsikoita kuvaa hyvin teoksen sisältöä: Ylikangas kirjoittaa tekijöistä ja teksteistä, siitä mitä kritiikki on, miten kriitikoksi tullaan ja voiko kuka tahansa olla kriitikko ja paljosta muusta. Samalla tulee käsiteltyä aika monta teosta ja niiden arviota. Ylikangas näkee kritiikin edustavan taiteen vapautta: ”Hyvin kapean ja populistisista peloista rakentuvan lukijan maailmassa taiteen olemassaolo on häiriö. Kritiikki ja kulttuurisivut edustavat maailmaa, jossa sivistys ja demokratia ovat tärkeitä ihanteita.” (218)
Ylikangas kärjistää ja provosoi, hänen kielensä on paikoin räväkkää ja roisia mutta yhtä kaikki nautinnollista lukea. Yksi luku käsittelee Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä ja sen suosiota, mitä Ylikangas hämmästelee, sillä hän ei pidä Sinuhea ”kirjallisesti poikkeuksellisena teoksena”. Mitä tulee Sinuheen hahmona, hän ei ole ”viisas”, hänen ”itserakas jollotuksensa tahmaa koko romaanin” ja kaiken lisäksi hän on ”retorisesti äärimmäisen ovela, usein kännissä, ja suhtautuu muihin ihmisiin ylettömän epäilevästi ja tuomitsevasti”. Teoksen rasistinen kielenkäyttö ja naisviha ohitetaan vastaanotossa yhä tänä päivänä. Ylikangas kysyy, miten romaani edelleen vastaa nykylukijoiden maailmankuvaan. Klassikko on usein määritelty teokseksi, josta yhä uudet sukupolvet löytävät itselleen merkityksellistä sanomaa. Sinuhen kohdalla kanonisoituminen näyttää tarkoittavan saman vanhan merkityksen löytämistä aina uudelleen:
Jos romaanin sanoma on, että mikään ei muutu, ja jokainen ihminen on ihmisessä ihminen, niin totta helvetissä se on erittäin ajattomasti laitettu. Jos sanon, että kaikki on aina muuttunut, mikään ei ole koskaan samaa, panta rhei [selitetty alaviitteessä: ”kaikki virtaa”], baby, niin sanon ihan yhtä laittomasti. En tosiaankaan pysty keksimään Sinuhen suosiolle muita syitä kuin kerronnan lumo, jonka särkemistä tässä kokeilen. (189)
Näin Ylikangas Sinuhesta, jonka olen lukenut kaksi kertaa, joista toinen oli kirjastossa kokoontuneessa lukupiirissäni. Häiritseekö yhden suosikkiteokseni riepottelu? No ei tippaakaan!
Nostan esiin toisenkin Ylikankaan käsittelemän teoksen, Irene Kajon esikoisen Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta (2024). Teoksessa päähenkilö saa taidehankkeessa työparikseen kuuluisan ja arvostetun H:n, jonka seksuaaliseen hyväksikäyttöön kertoja pitkään alistuu selittäen itselleen sen kuuluvan projektiin. Teos kuvaa myös, miten teatterikorkeakoulu jättää syytökset käsittelemättä. Kajon romaani oli niin häiritsevä, että jätin lukemisen kesken. Ylikangas oli kirjoittanut arvion pitäen monen muun tavoin teosta autofiktiivisenä. Myöhemmin Kajo paljasti, että kertojaan on sulautettu useiden henkilöiden kokemuksia, mikä antaa ainakin osittaisen selityksen omalle ristiriitaiselle lukukokemukselleni. Itse asiassa tämä olisi pitänyt tajuta teoksen nimestä, jossa ”’yhdellä meistä’ on suora viittaus kertojan kollektiivisuuteen” (281).
Ylikangas kirjoittaa rennosti ja humoristisesti, mistä kertoo myös liiteosio, jossa on ”epäkattava selvitys kriitikoiden patsaista”, aineistotehtäviä (”Naisille ei ole pystytetty patsaita, koska…”), opas teosten tähdittämiseen ja testi, jonka avulla selviää, millainen kriitikko sinä olet. Ja lopuksi vielä: saako arvosteltavasta teoksesta kirjoittaa kielteisesti? Kyllä! – mutta nyt siihen ei ollut aihetta.
Maaria Ylikangas: Kritiikistä. Kustantamo S&S, 2025. 380 s.
Helsingin Sanomat, kirj. Tommi Melender
Kulttuuritoimitus, kirj. Mikko Saari
Lue myös Ville Hytösen pääkirjoitus Rakasta kriitikkoa! Kirjailija-lehdestä
Kirjallisuutta ja tutkimusta 